Voiko ihminen menettää taidon rakastua jos hänellä on huonoja kokemuksia rakkaudesta ja hän on pahasti saanut siipeensä? Ihastuuko tällainen ihminen harvemmin kuin sellainen ihminen jolla on hyviä kokemuksia?
Rakastamisen taidon menettäminen
:O)
12218
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
voi kivettyä. Mutta ei se tarkoita, että ars amandi tjtn, olisi menetetty. Suoja on paikallaan, kun on haava. Silloin tietenkin varoo saamasta heti toiseekin siipeen.
En rinnastaisi rakastumista varsinkaan ihastumista Rakkauteen...
.
vastaavasti voi kehittää tilalle karsastamisen jalon taidon
.
niin senhän voi sitten oppia.
ja onko se enää sitten tunne? :)
Ei se varmaankaan olisi tunne, vaan pelkkä taito aiheuttaa itselleen sellainen tunne. Ts. se olisi kyky saada aivonsa vapauttamaan samoja luonnollisia huumaavia kemikaaleja, jotka vapautuvat tahdottomasti rakastuessa.
luultavasti kärsinyt ihminen vain vaikenee jatkossa tunteistaan, eikä haluaisi puhua menneistä.
itsesäälissä voi aikansa rypeä, mutta ihminen toipuu oman lapsensa kuolemastakin, joten miksipä ei sitten paskasta suhteesta.
Lisäksi jonkun ajan päästä sitä ihmettelee, että mikä siinä "suuressa rakkaudessa" muka oli niin ihmeellistä, kun uusi tuntuu paljon paremmalta.
etteikö ärsykekynnys, joka aiheuttaa aivojen kemiallisen epätasapainotilan eli rakastumisen tunteen, voisi olla jollain niin korkea, ettei sitä enää käytännössä mikään riittäisi ylittämään. En sitten tiedä, että voisiko pettymys sitä pidemmällä tähtäyksellä miksikään muuttaa. Esim. suurempi osuus eronneista menee naimisiin uudestaan kuin yleisesti ihmisistä edes ensimmäistä kertaa. Ainakin tämä nyt viittaisi enemmän siihen, että on olemassa erilaisia taipumuksia rakastumiseen, suurempia ja pienempiä, muttei tue sitä että tilanne jotenkin muuttuisi huonojen kokemusten myötä.
Kun tarpeeksi monta kertaa saa turpaansa niin tulee se yks kerta kun ei enää jaksa nousta ja vaivautua uuteen erään. Se raja missä itse kullakin lopulta menee kuppi nurin tai valuu yli on tietysti kovin henkilökohtainen.
Kokemusta on. Toisaalta tilanne voi olla hyvin vapauttava, sitä niinkuin tulee immuuniksi tuskalle ja lopettaa turhanpäiväiset parisuhdeyritelmät ja muut ihmissuhdekiemurat. Ja alkaa tekemään asioita jotka oikeasti itseään kiinnostavat välittämättä paskaakaan mitä muut sanoo. Toisaalta pesuveden mukana voi mennä muutakin arvokasta. Kuten kyky ihmetellä ja ihastella pieniä asioita.
Loppupeleissä voi iskeä masennus. Tarttee olla tosi luja luonne ettei lopulta valahda lattialautojen välistä pohjalle asti.
Semmoisenkin ihmee voi kokea että lopulta päätyy naimisiin. Vaikkei tunne yhtään mitään. Mutta siitä ei sitten pidä mainita eukolle mitään, muuten voi tipahtaa sinne lattianrakoon vaikka olis kuinka kova korsto.
Jos sattuu olemaan sellainen tilanne, että käytettävissä ei ole hyvälaatuisia naisia, niin silloin ei vaan rakastu. En tosin tiedä, että tällaista tilannetta olisi ollut ainakaan pitkää aikaa. Ehkäpä jossain maaseudulla tms. Tai joillain köyhillä.
se on ihan normaalia. Rikkaille tai köyhillekään naisille ei kelpaa kuin rikkaat miehet. Pitää kai kasvattaa pitkä tukka ja alkaa väittää olevansa rokkari tai taiteilija, ne on kaikki köyhiä ja saattaa kelvatakin jollekin narkkarinaiselle. Nahkatakki mulla jo on.
Jaah. Enpä tiedä... Voisko luulla, että sellainen ihminen vain ns. kovettaa itseään, mutta taitoa kai koskaan menettää, jos kyky tuntea vilpittömiä tunteita vain on, ehkäpä? Vanhemmiten sitä myös ehkä muutenkin menettää "osan" emotionaalisuudestaan ja tällä sekavalla jokelluksella tarkoitan, että vanhemmiten käytännön elämän toimivuus ja sitä kautta em. samainen myös parisuhteissa, kai monilla tulee keskeisemmäksi ja lähinnä se, että miten sitä arkea sen toisen kanssa voi elää - kun elämä kuitenkin koostuu pääosin arjesta ja juhla on poikkeus. Jotenkin olisin taipuvainen uskomaan, että parisuhde voi kestää ainoastaan, jos pariskunnalla on yhtenevä huumorintaju tai muuten parisuhde perustuu epätasaisiin valta-asetelmiin, jossa jompikumpi alistaa toista ja jossa kukaan ei todellisuudessa viihdy... Seksuaalinen hekuma ja intohimokin kestää korkeintaan sen vuoden tai kaksi samanlaisena, eli sellainen valehtelee, joka väittää pitkässä parisuhteessa seksuaalielämän olevan samanlaista kaniinien kommunikointia, kuin usein suhteiden alussa on...
Musta on ihan ok. , jos joku ei hae rakastumisen tunnetta parisuhteelta. Ihan riittävää voi olla välittäminenkin, joskin empatia ja yhteinen arvomaailma ( mihin huumorikin littyy) on ihan välttämättömyys sille, että edes ihastuminen on mahdollista, minusta. Säälittävää on ainoastaan se, että jos joku seukkailee vain sen vuoksi, että ei kestä olla yksin tai seukkailee ihan jonkun mäntin kanssa esim. pelkkien taloudellisten syiden vuoksi. Sellaisia tunnekylmiä ihmisiä en käsitä.
Muuten: ehkä jopa pelottavakin vois olla tyyppi, joka olisi niin kaunainen ja tunne-elämältään lukossa, ettei menneiden epäonnistumisten vuoksi kykenisi tuntemaan positiivisia tunteita... Jos siis sellainen hakemalla kuitenkin hakisi seurustelusuhteita, tietäen ettei kykene sellaiseen ja käyttääkseen jotakuta emotionaalisesti hyväksi. Itse ainakaan en välitä keneenkään sellaiseen tutustua.