ja on toisaalta pettynyt mutta silti helpottunut olo. Tässä on ollut siis lyhyt, myrskyisä ja riitaisa suhde, lyhyt avioliitto jonka solmimisen jälkeen alkoi sataa vettä kotimatkalla, jossa en kokenut onneni täyttymystä, vaan lähes jokainen hetki oli kompromissien tekoa omalta osaltani ja muutenkin omien hyvin erilaisten tarpeiden tukahduttamista puolin sekä toisin. Mieheni ei ole selkeästi ollut tyytyväinen suhteeseen, monesti suuttuessaankin hän on uhannut ottavansa eron ja hänen sormuksensakin on lentänyt kolmesti. Käsiksi käymistäkin on ollut, myöhemmin tosin on aina kaikkia katunut.. Mutta nyt kun juuri puhuin mieheni kanssa tästä eroasiasta ekaa kertaa tosissaan, tämä tuntuu olevan selvä peli, hyvin lyhyen jutustelun jälkeen. Itkettää hiukkasen, mutta yllättävän vähän verrattuna siihen kuinka paljon sain itkeä hänen takiaan koko suhteen aikana. Maailma suhteen ulkopuolella tuntuu järjettömän suurelta, kylmältä, tuntemattomalta, mutta niin ihmeelliseltä paikalta. Rajattomilta mahdollisuuksilta. En halua enkä jaksa surra kovin intensiivisesti kun pääni täyttää vain ajatukset siitä, miten paljon onnellisemmaksi voin tulla. Tiedän että tämä ero tulee olemaan kova pala, sitten kun se iskee tajuntaani kunnolla. Sitten kun tulee ensimmäiset yöt yksin, tai jotain...
Miestäni en taas ole koskaan nähnyt tällaisena kuin hän on nyt, ei sano mitään ja tuntuu olevan suorastaan katatonisessa tilassa. Sammutti koneensa jne. ja painui hiljaa tuonne pimeään makuuhuoneeseen, kävi sängylle pitkäkseen aivan paikalleen tuijottamaan tyhjää. Ei kuulu ääntäkään. Toivon todella ettei hän tee itselleen mitään vahingollista, hänen elämässään on ollut ennen minuakin vaikeita asioita. Hän halusi naimisiin nopeasti kanssani, koska ajatteli että suhde tulisi kestämään paremmin siten. Hänellä on liian puhdas ja luottavainen sydän ottamaan vastaan kaikkia näitä vastoinkäymisiä, ei hän ansaitse näitä... Mutta parempi on silti että minä lähden, minä olen omien sanojensa mukaan aiheuttanut eniten ongelmaa hänelle. Esim. ensimmäisenä jouluaattonammekin, hän kertoi että on paskin joulu ikinä, kiitos minun. Tai silloin kun hän sanoi, että olen tehnyt hänestä mielipuolisen eikä hän ole koskaan ennen minua ollut sellainen. Kyllä kaikki tuollainen jotakin nyt kertoo. Haluan olla onnellinen, ja haluan että hän on onnellinen. Ei tämänkaltainen helvetti parisuhteeksi tuo meille kummallekaan onnea.
No, nytpähän tiedän... olipahan ensimmäinen kunnon suhde kummallekin, uskon että kumpikin sai/saa kasvaa. Minä ainakin tiedän nyt, mitä tarvitsen mieheltä ja suhteelta. Ja mahdollisen seuraavan miehen valitsen tarkoin, ja avioliittoon en tule enää astumaan, en ainakaan yhtä sinisilmäisesti. :)
Suorastaan pelottaa oma positiivisuuteni ja helpottuneisuuteni, reagoin aivan eri tavalla kuin luulin. Nyt olen vain todella huolissani miehestäni, että miten hän kestää tämän eroamisen. Eniten itkettää nähdä hänet tuollaisessa tilassa. Kamalasti ahdistaa myös ystävien ja perheen kommentit. Olisiko jotain mielipiteitä tilanteeseeni? :/
Miestäni en taas ole koskaan nähnyt tällaisena kuin hän on nyt, ei sano mitään ja tuntuu olevan suorastaan katatonisessa tilassa. Sammutti koneensa jne. ja painui hiljaa tuonne pimeään makuuhuoneeseen, kävi sängylle pitkäkseen aivan paikalleen tuijottamaan tyhjää. Ei kuulu ääntäkään. Toivon todella ettei hän tee itselleen mitään vahingollista, hänen elämässään on ollut ennen minuakin vaikeita asioita. Hän halusi naimisiin nopeasti kanssani, koska ajatteli että suhde tulisi kestämään paremmin siten. Hänellä on liian puhdas ja luottavainen sydän ottamaan vastaan kaikkia näitä vastoinkäymisiä, ei hän ansaitse näitä... Mutta parempi on silti että minä lähden, minä olen omien sanojensa mukaan aiheuttanut eniten ongelmaa hänelle. Esim. ensimmäisenä jouluaattonammekin, hän kertoi että on paskin joulu ikinä, kiitos minun. Tai silloin kun hän sanoi, että olen tehnyt hänestä mielipuolisen eikä hän ole koskaan ennen minua ollut sellainen. Kyllä kaikki tuollainen jotakin nyt kertoo. Haluan olla onnellinen, ja haluan että hän on onnellinen. Ei tämänkaltainen helvetti parisuhteeksi tuo meille kummallekaan onnea.
No, nytpähän tiedän... olipahan ensimmäinen kunnon suhde kummallekin, uskon että kumpikin sai/saa kasvaa. Minä ainakin tiedän nyt, mitä tarvitsen mieheltä ja suhteelta. Ja mahdollisen seuraavan miehen valitsen tarkoin, ja avioliittoon en tule enää astumaan, en ainakaan yhtä sinisilmäisesti. :)
Suorastaan pelottaa oma positiivisuuteni ja helpottuneisuuteni, reagoin aivan eri tavalla kuin luulin. Nyt olen vain todella huolissani miehestäni, että miten hän kestää tämän eroamisen. Eniten itkettää nähdä hänet tuollaisessa tilassa. Kamalasti ahdistaa myös ystävien ja perheen kommentit. Olisiko jotain mielipiteitä tilanteeseeni? :/
Vastaukset 8
Vanhimmat
kun äsken menin vähän varovaisesti kyselemään häneltä, hän sanoi ettei pysty eroamaan, ja että nyt vasta näkee kuinka itsekäs on ollut ja lupaa muuttua vuokseni. Että olisi hänen aikansa antaa suhteelle kaikkensa.
Aargh! :( Hyvä luoja, nytkö hän vasta keksii antaa suhteelle kaikkensa? Sen jälkeen kun minä annoin ensin kaikkeni! En halua hänen muuttuvan tai lykkäävän tarpeitaan sivuun miellyttääkseen minua, koska itse sitä yksin tarpeeksi tehtyäni ymmärsin että se teki todella pahaa. Sanoin hänelle etten ole sen arvoinen että pitäisi itseään muuttaa, mieluummin unohtaisi minut ja keskittyisi löytämään todellisen onnensa.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että lykkään eroaikeitani ainakin jonkin verran että saan suunniteltua raha-asioita jne. elatustani erosta eteenpäin. Mutta seuraavan kerran sitten, kun teen jotakin mistä hän ei tykkää tai koen yhä suurta tyytymättömyyttä elämänlaatuuni, teen hänelle selväksi että nyt oikeasti erotaan. Me olemme vielä suht nuoria, alle 25v ja minä haluan elää täysillä. Hänkin löytäisi aivan varmasti paremman naisen...
mieti nyt kuitenkin vielä, toi ei näin alkumetreillä hyvältä näytä. taidan miettiä itseäni, mutta mullahan on jo melkein 30 v takana. älä jatka, missään nimessä , jos sulla on edes jotain omanarvontuntoa tallella. joitakin vuosia menee eteen päin , ja kas sieltä joku vanha "rakas" pongaa eteen. mitäs sitten teet , kelaat vaan kaikki vanhat jutut eteen. on muuten yhtä helvettiä
Avioliitoista annetaan turhan ruusuinen kuva, ei ne jatkuessaan kuitenkaan mitään elämän onnelliseksi tekeviä juttuja ole, onnellisuus pitää itse löytää ja osata sen kanssa elää, kumppanin tehtävä se ei ole.
Itsekkin pitkässä liitossa olen pannut mieheni tukalaan tilanteeseen, kun olen ollut aina vailla häneltä sitä onnea tuottavaa seerumia..eihän sitä voi toiselta vaatia.
Sitä välittämistä ja rakkautta on mahdollisuus saada toiselta vain, jos itse sitä myös antaa.
Tuo on väärä asenne Ap, että annat ymmärtää, että jos jatkossa ei hommat mene sinun malliin, niin SITTEN lähdet nosteleen..Olet vaatimassa mieheltä pelkkää alistumista. Eihän se sellainen mikään tasavertainen avioliitto ole.
Miehesi on ottanut ison askeleen mieheksi, kun on nyt avautunut sulle, älä käytä sitä koskaan aseena häntä vastaan, ota se kiitollisena, älä pilkkaa, on nimittäin miehille vaikea paikka asioista keskustelu.
Liian paljon on miehiä, jotka muuttuu vuosien myötä mykiksi, kun eivät osaa naisen mielestä oikealla lailla keskustella ja päättävät sitten lopettaa keskustelut tyystiin..
Sinulla tosiaan on nyt kasvun paikka!
Minä olen antanut hänelle paljon rakkautta, mutta suurimman osan hän ottaa vastahakoisesti vastaan. Olen antanut hänelle välittämistä, rakkautta, ymmärrystä, myötätuntoa ja omia voimiani niin paljon, että olen aivan lopussa. En tiedä olisiko suhteemme pysynyt kasassakaan ellen minä sitä olisi aina kannatellut rakkaudellani.
En sanonut että olen vaatimassa mieheltäni alistumista, vaan itse hän sitä nyt ehdottaa, ja minä en suostu siihen! Minkä kohdan luit väärin??
Olen varma että hän löytää itselleen vielä sopivamman naisen... Hän on myös itse sanonut niin.
Tuolla asenteella ei muuta kuin eropaperit vetämään.
Avioliitto on jotakin ihan muuta, kuin "minä minä"-asenteella eteenpäin viemistä.
Mieti seuraavan ukon kohdalla, kannattaako ensin opetella toinen tuntemaan kunnolla ja sitten vasta haaveilla niistä häistä...
näin ajattelin tosiaan tehdä, jos nyt edes missään vaiheessa avioliittoon uudestaan uskallan. Enkä tosiaankaan haaveile tämän avioliiton korjaamisesta enää... ole huoleti. :)
On se silloin parempi erota, jos mietteet tuollaiset.
Avioliitto vaatii työtä onnistuakseen ja varsinkin sitä halua liiton puolesta taisteluun.
Toivottavasti ette ehtineet lapsia tehdä?
Voi kuule kun tietäisit sen työn määrän, mitä tässä ollaan tehty tämän liiton eteen... Minä olen alusta lähtien antanut suhteelle kaikkeni niin että miehenikin siitä tiesi. Pyysin myös häntä osallistumaan suhteeseemme, pyysin meitä yhdessä rakentamaan sitä. Mutta hän havahtui asian tärkeydelle vasta nyt kun alettiin puhua erosta.
Emme tehneet lapsia, mikä kyllä oli myös yksi monista syistä eroon.. hän olisi halunnut jossain vaiheessa lapsia, minä en. :)