Poikaystäväni on ihan tavallinen ja fiksu nuori mies. Ihan söpökin hän on.
Mutta jostain syystä minä häpeän (olen aina hävennyt) häntä.. Olemme olleet useita vuosia yhdessä ja rehellisesti sanottuna hänessä ei ole mitään sellaista, jonka pitäisi aiheuttaa häpeää..
Pelkään sitä jos hän töksäyttää jotakin väärään aikaan.. Tai esim humalassa ryhtyy röyhkeäksi (olen kerran kokenut tämän). Sitten pelkään sitä, että minkä ensivaikutelman muut hänestä saavat. Toivoisin, että positiivisen..
Olen monesti kuullut muilta, että saisin paremmankin jos haluaisin.. Ehkä se on myös vaikuttanut ajatteluuni. Pelkään, että kaikki ajattelevat samoin.. Eli lähinnä säälivät minua poikaystäväni vuoksi.
Ja näin siis vain tunteeni toimivat. Järjellä ajateltuna poikaystävääni tässä pitäisi sääliä... Voin olla todella törkeä poikaystävääni kohtaan. Raivostun todella herkästi. Esim. pyyheliinan laittamisesta väärään paikkaan... Ja pahinta tässä on vielä se, että minä itsekin jätän tavaroita miten sattuu. Ja porukassa jätän poikaystäväni huomiotta. Kun olemme kaupassa toivon, että kukaan tuttu ei tule vastaan.. Jos tulee niin tyydyn lähinnä moikkaamaan. Kerran kaupassa yksi siskoni tuttu oli tullut vastaan ja hän oli sanonut siskolleni, että seurustelen "nörtin" kanssa (kyllä, poikaystävälläni on silmälasit ja hän viihtyy useita tunteja päivässä koneella).. Tämä sitten on vain vahvistanut näkemystäni. Sekin vielä kun poikaystäväni on alkanut lihoa, niin häpeän häntä entisestään.
Vaikutan varmaan pinnalliselta, mutta sitä en ole. Välitän paljon muistakin asioista, mutta tuon vain tämän ongelmani esiin.
Haluaisin, että oppisin olemaan välittämättä muiden ajatuksista.. Haluaisin pyytää ystäviäni kylään ilman sitä, että stressaan koko iltaa (ja samalla pilaan sen).
SItten esim. isäni (olen oppinut tuntemaan vasta aikuisiällä) on myös haukkunut poikaystävääni. En koskaan puhu hänestä isälleni. Jotenkin häpeän sitä, että seurustelen.. Siis samanlainen tunne kuin joskus 13 vuotiaana. Jos meillä olisi häät, niin en tietäisi kertoisinko edes isälleni niistä..
Yhdessäolo on nimittäin todella vaikeaa näiden ongelmien vuoksi. En pysty vain nauttimaan hetkestä. Uskon itse, että ongelma ei häivy vaihtamalla, vaan minun täytyy itse selvittää tämä itselleni.
Tulisiko minun mennä terapiaan? Taustani vuoksi monet suosittelevat.. Voivatko nämä tunteet olla heijastumia lapsuudessa?
Auttakaa nyt, ja laajentakaa näkemystäni asiaan. Jos jollain on samoja kokemuksia, niin olisi hyvä kuulla niistäkin.
Selvyydeksi voin sanoa, että olen 23 vuotias. Poikaystäväni on 24 vuotias.
Mutta jostain syystä minä häpeän (olen aina hävennyt) häntä.. Olemme olleet useita vuosia yhdessä ja rehellisesti sanottuna hänessä ei ole mitään sellaista, jonka pitäisi aiheuttaa häpeää..
Pelkään sitä jos hän töksäyttää jotakin väärään aikaan.. Tai esim humalassa ryhtyy röyhkeäksi (olen kerran kokenut tämän). Sitten pelkään sitä, että minkä ensivaikutelman muut hänestä saavat. Toivoisin, että positiivisen..
Olen monesti kuullut muilta, että saisin paremmankin jos haluaisin.. Ehkä se on myös vaikuttanut ajatteluuni. Pelkään, että kaikki ajattelevat samoin.. Eli lähinnä säälivät minua poikaystäväni vuoksi.
Ja näin siis vain tunteeni toimivat. Järjellä ajateltuna poikaystävääni tässä pitäisi sääliä... Voin olla todella törkeä poikaystävääni kohtaan. Raivostun todella herkästi. Esim. pyyheliinan laittamisesta väärään paikkaan... Ja pahinta tässä on vielä se, että minä itsekin jätän tavaroita miten sattuu. Ja porukassa jätän poikaystäväni huomiotta. Kun olemme kaupassa toivon, että kukaan tuttu ei tule vastaan.. Jos tulee niin tyydyn lähinnä moikkaamaan. Kerran kaupassa yksi siskoni tuttu oli tullut vastaan ja hän oli sanonut siskolleni, että seurustelen "nörtin" kanssa (kyllä, poikaystävälläni on silmälasit ja hän viihtyy useita tunteja päivässä koneella).. Tämä sitten on vain vahvistanut näkemystäni. Sekin vielä kun poikaystäväni on alkanut lihoa, niin häpeän häntä entisestään.
Vaikutan varmaan pinnalliselta, mutta sitä en ole. Välitän paljon muistakin asioista, mutta tuon vain tämän ongelmani esiin.
Haluaisin, että oppisin olemaan välittämättä muiden ajatuksista.. Haluaisin pyytää ystäviäni kylään ilman sitä, että stressaan koko iltaa (ja samalla pilaan sen).
SItten esim. isäni (olen oppinut tuntemaan vasta aikuisiällä) on myös haukkunut poikaystävääni. En koskaan puhu hänestä isälleni. Jotenkin häpeän sitä, että seurustelen.. Siis samanlainen tunne kuin joskus 13 vuotiaana. Jos meillä olisi häät, niin en tietäisi kertoisinko edes isälleni niistä..
Yhdessäolo on nimittäin todella vaikeaa näiden ongelmien vuoksi. En pysty vain nauttimaan hetkestä. Uskon itse, että ongelma ei häivy vaihtamalla, vaan minun täytyy itse selvittää tämä itselleni.
Tulisiko minun mennä terapiaan? Taustani vuoksi monet suosittelevat.. Voivatko nämä tunteet olla heijastumia lapsuudessa?
Auttakaa nyt, ja laajentakaa näkemystäni asiaan. Jos jollain on samoja kokemuksia, niin olisi hyvä kuulla niistäkin.
Selvyydeksi voin sanoa, että olen 23 vuotias. Poikaystäväni on 24 vuotias.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Suosittelisin terapiaa, tuskin on ainut "ongelma" joka tätä ahdistusta ja ns häpeää saa sinut tuntemaan. Tunnistan tekstistäsi omia puutteinani, ja itse olen saanut apua terapiasta.
että hankit poikaystävän joka ei käytä rillejä ja jota kaikki puolituttusikin pitävät kovana ja coolina jätkänä.
Mitäs se auttaa?
Todennäköisesti häpeäisin sitä kun hän olisi liian cool.
Taisitkin olla vain yksi numero lisää provolistassa.
Moi!
Mäkin tuota psykologin apua suosittelisin, muakin se on auttanut selvittämään todella paljon asioita: ei yksin tarvitse. Mutta tulokset tulevat hitaasti, että mulla tuloksia on tullut noin 2-3 vuoden käymisen jälkeen. Tottakai ensin etenee harppauksin, mutta jos puhun pysyvistä ja semmoisista muutoksista, mistä ei tule takapakkia, niin se kestää vuosia.
Ne voi olla heijastumia lapsuudesta, ja nuoruudesta, ethän sinä muuta ole oikein ehtinytkään elää. Voi myös olla, että kun peität huonon itsetuntosi itseltäsi syyttämällä muita ja haet ulkoota kompensaatiota, niin tavallaan ne kokemukset ovat menneet, mutta sinä jumitat. Voi olla että olet tempperamenttinen ja jääräpäinen etkä osaa vielä hallita sitä yhtään. Koska tosiaan, kysehän ei ole poikaystävästäsi, oli hän mimmoinen vaan, vaan omasta heikosta itsetunnostasi, huonosta itsetuntemuksestasi, nuoruudesta (aika moni tuossa iässä on vielä ahdistunut ja lapsellinen) jne.
Ongelma ei katoakaan vaihtamalla. Kyse on sinusta ja sinun heikkouksistasi ensisijaisesti. Voisit tietenkin olla yksin, ja kasvaa itsenäiseksi, mutta seurustelussa, ei kumppanin vaihto auta noihin ongelmiin yhtään. Joten älä eroa sen takia, että luulet "löytäväsi paremman". Se olisi tyhmää.
Sen lisäksi on asioita, mitä et halua kuulla. Etkä myöntää. Koska on nyt traumasi mitä vaan, - ja kyllä, tämä on kokemuksella sanottu, on käytöksesi yksinkertaisesti lapsellista, itsekeskeistä, epäarvostavaa, poikaystävääsi loukkaavaa ja alentavaa. Ne ovat isolta osalta valintoja. Katsot siis, että sinulla on jotenkin oikeus siihen. Äläkä edes aloita selittelemistä, kyllä sinä juurikin niille asioille mahdat jotain, ja sinähän siitä olet vastuussa. Mitä enemmän viljelet huonoa itsessäsi, sitä enemmän se kehittyy. Vaadit kyllä itseltäsi, mutta et osaa oikeasti kehittää itseäsi asia kerrallaan, et vaadi pitkäjänteisesti etkä sitten lopulta kuitenkaan... Kuittaat vaan käytöksesi sillä, että "olen hankala": muista että olet myös kusipää. No, haluatko olla kusipää vai et? Kyllä, se on valinta myös. Mieti, miten haluaisit että sinuun suhtaudutaan: suhtaudu siten muihin. Mieti, millainen ihminen on hyvä ja mitä arvostat: sitten pyri sitä kohti. Mieti, missä oikeasti liioittelet ja mihin ihmisellä oikeasti on oikeus, ja katso miten sitä toteutat. Huomioi tietoisesti, miten paljon pahaa ajattelet ja miten paljon keskität energiaasi noihin asioihin... Myös voisit miettiä sitä, kun joku muu arvostelee poikaystävääsi (tai koet sen niin, eipä noi nyt välttämättä ole ollut muuta kun ajattelemattomia heittoja...), etä toivoisitko että muut aina tuomitsevat sinut toisten puheitten perusteella ja miten oikein se on?
Voit siis syyttä isääsi ja vaikeaa lapsuutta, mutta se on mennyttä ja nyt se olet sitten sinä itse. Syitä löytyy kyllä aina, mutta hei, apua on saatavissa, itse voi tehdä jotain ja pitääkin: aikuisena kun on ihan itse vastuussa eikä kukaan tule kompensoimaan. Sinulla tuskin myöskään on tämän maailman vaikein lapsuus, eikä se ikuisesti syyksi riitä. Joten nyt on aika tehdä muuta. Se kannattaa, elämäsi helpottuu kaikin puolin, oma olosi parantuu, sen ensituskan jälkeen, opit näkemään asioita uudella tavalla jne.
Nyt pilaat asioita sekä itseltäsi että toiselta. Eli, ota vastuu itsestäsi ja ala tekemään asioita paremmin.
Onnea matkaan!
Mieti, millainen ihminen on hyvä ja mitä arvostat: sitten pyri sitä kohti. Mieti, missä oikeasti liioittelet ja mihin ihmisellä oikeasti on oikeus, ja katso miten sitä toteutat. Huomioi tietoisesti, miten paljon pahaa ajattelet ja miten paljon keskität energiaasi noihin asioihin... Myös voisit miettiä sitä, kun joku muu arvostelee poikaystävääsi (tai koet sen niin, eipä noi nyt välttämättä ole ollut muuta kun ajattelemattomia heittoja...), etä toivoisitko että muut aina tuomitsevat sinut toisten puheitten perusteella ja miten oikein se on? "
Olen miettinytkin... ja paljon. Mutta en ole päässyt lopputulokseen mietinnöissäni. Jatkuvasti vain mietin, mutta oikeaa tavoitetta en vain löydä.. Ja kyllä tiedän, että olen kusipää ja vain itse voin itseäni muuttaa, mutta en osaa.
Teimme tänään sopimuksen, että kohtelemme vastaisuudessa toisiamme kuin herrasmiehet. Uskon, että siitä kehittyy tapa.
Olimme tänään ostoskeskuksessa ja päätin, että en aio yhtään hävetä. En sitten hävennytkään...
Se ongelma on päässäni. Tuskin muut edes tietävät. Poikaystäväni ei tiennyt ongelmistani ennen kuin puhuin niistä hänelle.
"kysehän ei ole poikaystävästäsi, oli hän mimmoinen vaan, vaan omasta heikosta itsetunnostasi, huonosta itsetuntemuksestasi, nuoruudesta (aika moni tuossa iässä on vielä ahdistunut ja lapsellinen) jne. "
Huono itsetuntemus minulla ainakin on. En todellakaan tiedä miten sitä saan parannettua. Olen muutaman kerran aloittanut terapian. Lääkärit ohjaavat aina sairaanhoitajan juttusille. Ja siitä ei tule mitään... Tuntuu vain, että eivät ymmärrä mitään mitä puhun (ehkä en osaa sanoa oikeita sanoja) ja lopetan juttelut aina jossain vaiheessa kesken.
"Voisit tietenkin olla yksin, ja kasvaa itsenäiseksi, "
Tätä ehkä haluankin tällä hetkellä. Mutta en halua maksaa siitä liian kallista hintaa.
"Mieti, miten haluaisit että sinuun suhtaudutaan: suhtaudu siten muihin. "
Yritän. Mutta kyse ei ole näkyvästä käytöksestä vaan omista ajatuksistani.
"
Voit siis syyttä isääsi ja vaikeaa lapsuutta, mutta se on mennyttä ja nyt se olet sitten sinä itse"
Äh. SInä et nyt tajua mistään mitään... En hae mitään syypäätä! Vaan ratkaisua! Tämä on edelleen vain minun ongelmani ja minun aivoissani! En lähde syyttämään yhtään ketään... Kunhan pohdiskelin, että voiko epänormaali käytös johtua menneisyydestä. Nimittäin jos johtuu, niin haen eri tavalla apua.
"Sinulla tuskin myöskään on tämän maailman vaikein lapsuus, eikä se ikuisesti syyksi riitä"
Tuo on todella lapsellinen lause. Ihmiset kokevat eri kokemukset eri tavalla ja niitä ei todellakaan voi laittaa mihinkäänlaiseen kokemusjärjestykseen... Ja edelleen en hae menneisyydestä syypäätä vaan ratkaisua. Niissä nyt on selkeä ero.
idiootti olet. Miehesi ansaitsee sinua paljon paremman naisen.
Ilman muuta suosittelen eroa. Tuolta pohjalta ei rakenneta suhdetta, ja olet siinä ihan vääristä syistä, motiivisi ovat täysin vääränlaiset. Sinulla on ongelmia ja tuollaiseen suhteeseen jääminen tekee sinut vielä onnettomammaksi pidemmän päälle, kun ongelmat vain kasvavat etkä ole tyytyväinen oloosi. Teet myös toista kohtaan väärin. Taustasi huomioon ottaen, ainakaan tämä parisuhde ei ole sinulle hyväksi, päinvastoin. Terapiasta ei ole hyötyä tähän suhteeseen, se ei muuta tilannetta muuksi, mutta muuten voit toki mennä jutustelemaan, jos halua on.
Sulle voisi olla hyväksi poikaystävä, joka häpeäisi sua. Teksi hyvää !
Kun luin tuon jutun, niin arvasin heti että kyse on nuoresta, alle 30v ihmisestä. Muistan itsekin kun sain kuulla tuollaisia juttuja, että paremmankin saisin ja sitä rataa ja sitten vielä nuo itsesyyttelyt päälle. Vähän vanhempana kun tulee enemmän itsevarmuutta ja -tuntoa, niin nuokin asiat oppii laittamaan järjestykseen. Kysyit pitäisikö sinun mennä terapiaan. Ei yhtään huonompi vaihtoehto sekään, ei se ole mikään hullun merkki että sellaisessa käy, itsellä tosin ei ole siitä kokemusta, mutta olisi varmaan minunkin eheytymista nopeuttanut jos olisin sen tehnyt.
Jostain kerran luin, että tutkijat olivat huomanneet, että ihmisen geeneillä on suurempi vaikutus ihmisen toimiin kuin mitä kulttuurilla, kun ihminen vanhenee. Minusta tuo käy aivan järkeen. Nuorena yrittää sopeutua ja toimia miten kulloinkin kenenkin mieleen, naisen tai miehen roolissa, ja sitten vanhempana menee miten tykkää.
Onko tuo yleistä naisten kesken tai naisille puhuttaessa, että ihmiset kertovat jos toisen kumppani ei miellytä? Siis että sanotaan että "voisit saada paremmankin", ilman että nykyinen kommentoitava kumppani on väkivaltainen tai muuten oikeasti haitallinen tai vaarallinen kumppani?
En muista että olisin koskaan kommentoinut kenenkään ystäväni tyttöystävää tai aviopuolisoa tuohon tyyliin että "voisit saada paremmankin". Mitä helvettiä se minulle kuuluu, minkälaisen ihmisen kanssa kukakin ystäväni haluaa olla?
Ja siis jos ei tekstistä käynyt selville, niin olen mies.
"Onko tuo yleistä naisten kesken tai naisille puhuttaessa, että ihmiset kertovat jos toisen kumppani ei miellytä? Siis että sanotaan että "voisit saada paremmankin", ilman että nykyinen kommentoitava kumppani on väkivaltainen tai muuten oikeasti haitallinen tai vaarallinen kumppani?"
Naisethan tota tekee jatkuvasti ei miehet. Mutta miehet onkin tässä(kin) asiassa fiksumpia ja kohteliaampia.