Vanhempani miettivät avioeroa yli kuusi vuotta sitten, kun molemmilla oli toinen suhde. Olin tuolloin ala-asteella ja muistan riitojen olleen isoja ja ne sisälsivät mm. haukkumista ja toisten läpsimistä. Isäni joi tuohon aikaan aika paljon ja ja sai raivokohtauksia joka viikko. Hän pyöri ympäri taloa ja huusi kuinka äiti oli huora ja makasi toisen miehen kanssa. Eli minulle oli selvää, että äidilläni oli suhde. Viimevuonna äitini kertoi, että isälläni oli ollut seksisuhde toiseen naiseen.
He eivät kuitenkaan eronneet. Nyt tilanne on parempi, mutta isäni suuttuu edelleen hurjasti jos jokin menee pieleen. Hän luulee olevansa aina oikeassa ja väittää kaiken aina olevan meidän vikamme, vaikka syyllinen olisi hän ihan itse. Tulen todella huonolle päälle kun näenkin hänet. Veljeni on juuri tullut murrosikään ja hän meinaa räjähtää isäni kanssa. Juttelin veljeni kanssa tilanteesta (en maininnut vanhempiemme suhteita, koska hän ei teidä asiasta) ja hän toivoisi myös vanhempiemme eroa.
Vanhempamme eivät vietä enää aikaa yhdessä, sillä heille tulee aina vain riitaa. Isäni haukkuu äitiäni myös usein ammatin (fysioterapeutti) ja juurien takia kuin itse olisi maailman täydellisin ihminen. Hän ilmoittaa minullekin ihan tuosta vaan, että olempa lihava, kannattaisiko minun laihduttaa. Hän ei ikinä tue meitä, vaan haukkuu ja moittii kaiken aikaa. Äitini on vihjaillut tulevasta eron kannalta, mutta en usko hänen uskaltavan tehdä mitään ennen kuin me veljeni kanssa muutamme pois, ettei tapahtuma "vaikuttaisi" meihin. Se on mielestäni jo aika myöhäistä.
Olen miettinyt miten voisin ilmasita veljeni kanssa mielipiteemme niin, että ne otettaisiin huomioon, sillä uskon etteivät sanamme paina kovin paljoa ainakaan isällemme. Pelkään hänen myös saavan taas raivokohtauksen ja tekevän jotain. Aloitan lukiossa ja olen vähän enemmän pois kotoa, mutta se ei auta veljeäni. Onko ideoita, mitä voisin tehdä asian hyväksi? Onko jollakin samanlaisia kokemuksia?
He eivät kuitenkaan eronneet. Nyt tilanne on parempi, mutta isäni suuttuu edelleen hurjasti jos jokin menee pieleen. Hän luulee olevansa aina oikeassa ja väittää kaiken aina olevan meidän vikamme, vaikka syyllinen olisi hän ihan itse. Tulen todella huonolle päälle kun näenkin hänet. Veljeni on juuri tullut murrosikään ja hän meinaa räjähtää isäni kanssa. Juttelin veljeni kanssa tilanteesta (en maininnut vanhempiemme suhteita, koska hän ei teidä asiasta) ja hän toivoisi myös vanhempiemme eroa.
Vanhempamme eivät vietä enää aikaa yhdessä, sillä heille tulee aina vain riitaa. Isäni haukkuu äitiäni myös usein ammatin (fysioterapeutti) ja juurien takia kuin itse olisi maailman täydellisin ihminen. Hän ilmoittaa minullekin ihan tuosta vaan, että olempa lihava, kannattaisiko minun laihduttaa. Hän ei ikinä tue meitä, vaan haukkuu ja moittii kaiken aikaa. Äitini on vihjaillut tulevasta eron kannalta, mutta en usko hänen uskaltavan tehdä mitään ennen kuin me veljeni kanssa muutamme pois, ettei tapahtuma "vaikuttaisi" meihin. Se on mielestäni jo aika myöhäistä.
Olen miettinyt miten voisin ilmasita veljeni kanssa mielipiteemme niin, että ne otettaisiin huomioon, sillä uskon etteivät sanamme paina kovin paljoa ainakaan isällemme. Pelkään hänen myös saavan taas raivokohtauksen ja tekevän jotain. Aloitan lukiossa ja olen vähän enemmän pois kotoa, mutta se ei auta veljeäni. Onko ideoita, mitä voisin tehdä asian hyväksi? Onko jollakin samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 62
Vanhimmat
Käy puhumassa sosialitoimistossa tai jossain kriisikeskuksessa tilanteestanne.
Voisivatko he ko. paikoissa neuvoa, mitä tehdä.
Olisiko perheneuvola myös hyvä paikka kysyä neuvoa.
Hae apua HETI!
Haluatko että joudutte huostaan?!? Sossu ei selvitä asiaa muuten. Älkää uskoko hullujen ohjeita!!!
Kyseinen palvelu on auttanut monia!
http://adf.ly/5KYp
Minulla on hieman samankaltaisia kokemuksia omasta lapsuudestani ja murrosiästäni. Olen nyt 24-vuotias nuori nainen ja vanhempani erosivat kun olin 12-vuotias. Olin toivonut tuota eroa jo vuosia, kunnes äitini vihdoin tajusi laittaa eropaperit vetämään. Tuolloin oli syksy ja isäni muutti sinä jouluna pois. Ero astui voimaan seuraavana keväänä. Minä jäin asumaan äitini ja veljeni kanssa.
Sinuna ilmaisisin äidillesi toiveesi asian suhteen. Usein vanhemmat ajattelevat että on parempi että lapsilla on molemmat vanhemmat saman katon alla, vaikka heidän kahden välinen suhteensa olisikin huono tai toimimaton jne. Eräs ihminen sanoi minulle, että vanhempien suhde on lapsen koti. Sinun ja veljeni koti on kaikkea muuta kuin terveellinen ja tasapainoinen kasvualusta. He antavat hyvin huonoa esimerkkiä teille. Minunkin äitini oli suunnitellut eroa jo vuosia ennenkuin uskalsi sen tehdä. Äitinne tarvitsisi kannustusta ja tukea. Perheneuvola olisi hyvä vaihtoehto. Koska isänne ei näe mitään vikaa itsessään, ei hän tule tuosta muuttumaan ainakaan parempaan suuntaan. Voisitteko miettiä että ottaisitte johonkin mielenterveystoimistoon tai perheneuvolaan yhteyttä? Valitettavasti ero ja vanhempiesi välinen suhde ei ole sinun tai veljesi käsissä, mutta voitte ilmaista asian niin että rohkaisette äitiänne toimimaan, jos hän on tosiaan eroa suunnitellut mutta ei uskalla toimia. Paljon tsemppiä ja jaksamista lukion aloitukseen :)
Meidän vanhemmat kans riiteli vuosikausia. Muistan että vain ihan lapsuudessa meillä oli rauha maassa. Kun ne oli ollut melkeen 20 vuotta naimisissa niin äiti sai selville että isällä oli suhde. Äiti ei suostunut eroon, mutta isä vaan lähti ja muutti sen naisen kanssa yhteen. En mä ihmettele miks isä lähti.
Oon aina ollu isän tyttö niin sanotusti. Musta oli hienoa että isä pääs äidin nälvimisestä eroon. Mut mun sisarukset oli eri mieltä. Ne laitto isän boikottiin. Ei suostuneet tapaamaan ennen ku isä eroaa siitä naisesta. Mulla oli tosi ikävä siinä olla eri mieltä. En halunnu rikkoa välejä äitiin tai sisaruksiin.
Sairastuin anoreksiaankin. Äiti syytti siitäkin isää ja laittoi isän maksamaan mun lääkärit. Siitäkin koin huonoa omaatuntoa.
Mun mielestä isän uusi vaimo oli ihan ok. Vähän arka, enkä ihmettele. Sisarusteni mielenilmaukset teki tehtävänsä ja isä lopulta erosi uudesta vaimostaan. Tai ne ainakin mutti erilleen. Mä en ole kehdannut ees kysyä mikä se niiden tilanne on, kun tiedän että ne kuitenkin tapailee.
Mä en tajua miks äiti ei olis suostunu eroon. Ne ei enää riitele. Joskus eronkin jälkee äiti soitteli isälle ja mankui rahaa ja valitti milloin mistäkin. Olis ollu onnellinen että pääsi isästä, koska mitä ilmeisimmin äiti ei sietänyt isää. Nykyään se vaan touhottaa että isä ei rakastanutkaan toista naista, vaan tajusi että perhe on tärkein.
Isän elämä mua eniten harmittaa. Se ei selvästikään oo onnellinen. Ei kaitk, yksin joutuu elelemään, että sais edes joskus tavata lapsiaan. Mä asun itse ulkomailla nykyään ja nään isää kyl pari kertaa vuodessa. Sisarukset asuu siinä lähellä. Kumpikin seurustelee, eli luulis niiden jo sen verran aikuistuneen että antais isän valita naisensa.
Tsemppii sulle. Puhu vanhemmilles eron mahdollisuudesta, ja sano että haluat muuttaa pois jos ei ne lopeta riitelyään. Sulla on siihen kohta oikeuskin.
Toi viiminen kappale oli aloittajalle.
Etpä tainnut koskaan vaivautua ottamaan selvää äitis ja isäs todellisesta elämästä. Miksi äitisi "mankui" rahaa. Tottakai isäsi kuului osallistua teidän lasten elättämiseen, olisi pitänyt tehdä se automaattisesti. Taitaa vaan kuulua siihen suomalaiseen miestyyppin, jonka rahat menee kaljaan ja naisiin ja vaimon pitäisi pystyä yksin elättämään koko porukka ja vielä kehua joka mutkassa, miehen egon nostamiseksi. Ehkä sisaruksesi olivat sinua fiksumpia ja näkivät sen "kiiltävän kuoren alle" ja ymmärrsivät asioiden oikean laidan.
Aloittajalle haluaisin sanoa, että hienoa kun vielä vaikeuksien jälkeenkin jaksat olla noin fiksu. Ei kenenkään tarvitse sietää tuollaista käytöstä kotonaan. Käy tosiaan perheneuvolassa tai vaikkapa kouluhoitajalla keskustelemassa. Yksi konsti olisi yrittää, jos saisitte ajan vaikkapa perheneterapiaan veljesi kanssa. Parempi tietysti, jos vanhempanne lähtisivät mukaan, mutta ellei, niin menkää kahdestaan. Teidän koulunne ja muukin nuoren ihmisen sosiaalinen elämä kärsii tuossa tilanteessa. Ehkä ne vanhempanne tulevat mukaanne sitten myöhemmin, kun olette pari kertaa käyneet.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää teidän elämäänne.
että vanhempien välinen suhde on lasten koti. Itse toivoin koko nuoruuteni, että äitini eroaisi isäpuolesta. Talomme oli ulkoa päin hieno, sisältä kuoleman koti, eloton, sotkuinen. Joka päivä oli kauheaa, pelottavaa riitaa. Kaverit sanoivat sitten, että kato ny missä te asutte, kultainen lapsuus. :)
vihaat äitiäsi noin paljon? Eikö ole ymmärrettävää, ettei hän jaksanut aina toimia fiksusti, häntähän petettiin.
Ensinnäkin tahtoisin sanoa sinulle, että jos jotain hyvää pitää hakea perheestänne, niin siinä ympäristössä on kuitenkin kasvanut aivan mahtava nuori, eli sinä!! Ajattelet aivan upeasti asioista, olet empaattinen ja tarkkanäköinen ja oikein fiksu käytökseltäsi!!
Monesti se vanhempien "elämä" on perseestä, mutta joskus se saa aikaiseksi kaltaisiasi nuoria, jotka eivät olekkaan asettuneet ojien pohjille pullon kanssa murehtimaan, vaan jaksavat huolehtia omat asiansa ja vielä huolehtia toisistakin! Upeeta!
Itse kasvoin perheessä, jossa isä oli sellainen patriootti, että vielä 80v oli murrosikä hällä päällä!
Meidän lasten piti olla aikuisia jo pienestä pitäen ja suhtautua isään kuin "vallattomaan, itsepäiseen lapseen".
Hän oli aina se keskipiste ja häntä piti kaikessa ajatella aina ensin ja tottakai hän oli aina oikeassa!
Äiti oli onneksi selväpäinen ja osasi kantaa vastuuta, mutta liian hiljainen ja alistuva isän vallan alle.
Ei nekään silti eronneet ja nyt isä onkin jo kuollut.
Varmaan meidän lasten elämä olisi ollut helpompaa äidin kanssa pelkästään, mutta äiti ei koskaan harkinnut eroa, oli itse ollut orpo, joten halusi lapsilleen isän.
Meistä lapsista on kaikista tullut kuitenkin normaaleja, kukaan ei ole katkeroitunut isän vallan alla. Ollaan ehkä paremminkin opittu ymmärtämään "hulluja" ja pärjätään hyvin kaikenlaisten ihmisten kanssa, kova kouluhan meillä siellä kotona oli! :)
Sinun kannattaa purkaa mieltäsi ystävillesi ja ehkä äidillekkin, mutta ero on sitten sellainen asia, että haluaako äitisi jäädä muutaman vuoden päästä yksin, veljesikin jo lähdettyä opiskelemaan, se onkin sitten eri juttu. Hyvä, että sinulla on noin hyvät välit veljeesi, pitäkää aina yhtä! Se yhteenpuhaltaminen oli meidänkin perheessä meillä lapsilla se voima, sen avulla jaksettiin!
Sinä itse vaikutat nuorelta, joka tulee tästäkin selviämään! Tsemppiä!
Joo näis nuoruuden kohtaloissa on vaan se huono puoli että opitaan tietynlaisia elämän malleja. Tai ei opita hyviä malleja.
Tapasin tulevan mieheni 15 vuotta sitten. Hän oli aivan ihana ja hurmaava. Isänsä oli pirttihirmu. Joi jonkin verran, ei paljon, mutta kännissä oli usein aggressiivinen. Jos hänen käytökseen provosoitui alkoi ovet paukkua. Mieheni kertoi saaneensa isältään joskus selkään ihan aiheettomasti, ja äitiinsä oli kans käynyt käsiksi joskus. Mun mies, ihana rakas mies kertoi vihaavansa väkivaltaa, eikä koskaan mua kohtaan huonosti käyttäytynytkään. Kolme vuotta seurustelua, naimisiin, kaksi lasta.
Sitten tuli ongelmia. Miehen työssä vaikeat ajat, mies stressaantui. Kotona mies purki oloaan. Äksyili. Ku yritin vähä rauhoitella alkoi mullekin pottuilla. Kerran tuli humalassa kotiin (ei yleensä juonut ku oluen harvoin saunan päälle). Yritin olla niin kieli keskellä suuta kuin voi. Ei auttanut, Mies suuttui jostain, haukkui minut, tuli naaman eteen huutamaan, pelkäsin että lyö, eli lyönyt. Lapset kyseli mitä tapahtuu, mies huusi niillekin (10 ja 8) etteivät tajua mitään eikä ole oikeutta kysellä.
Sillon tajusin: hän oli kotoaan oppinut... tai siis ei ollut oppinut isältään stressitilanteista selviytymistä. Ei ehkä tiennyt lapsena, että isänsä purki stressiä aggressiivisesti. Mies toimi samoin. Ei muusta tiennyt.
Seur päivänä katui ja lupasi ettei toistu. Väärin meni. Jonkin aikaa hän sinnitteli mutta sitten taas repesi. Sillä kerralla hän rikkoi jotain astioita. Tajusin ettei se ikinä lopu.
Selvittyään sain hänet tajuamaan, että hakee apua, mutta meidän on joka tapauksessa erottava. Onneksi hän ymmärsi sen. Tähän ei ehkä olisi tultu jos hänen työ- ja muukin elämä ei olisi aiheuttanut stressiä. Olisi helppo sanoa ettei lapsuuden traumat toistu sukupolvesta toiseen. Mutta meille nyt kävi näin. Vaikka mies olikin muka tajunnut jotain. Aina ei järkeily riitä silloin kun mennään vaistoilla ja hektisessä elämässä.
Vauvana ja pienenä lapsena koettu rakkauden ja läheisyyden puute ja väärä kohtelu vaikuttaa helposti ihmisen kehitykseen niin paljon, että hänestä tulee narsisti.
Tutustu tähän
http://narsistienuhrientuki.yhdistysavain.fi/tietoa/narsismista_yleisesti/
Lapsella on oltava joku, joka pitää hänestä oikeasti huolta ja jolle hän voi purkaa mieltään ja johon hän voi luottaa. Muutoin luonteen kehittyminen menee pahasti pieleen, eikä asiaa voida oikeasti enää korjata koskaan. Jos molemmat vanhemmat rakastavat lastaan vilpittömästi, kaikki menee hyvin.
auttaa... Tiedän tilanteesi, saman kokeneena ja onneksi kotoa pois muuttaneena. Minullakin jäi pikkusisko sinne vielä (on vasta murrosikäinen) ja hänelle en tahdo samaa nuoruutta kuin itselleni, lisääntynyttä kontrollia, väkivaltaa, pakottamista, läskiksi syyttelyä jne. (Itse olin koko nuoruuteni masentunut, syömishäiriö jatkuu edelleen.)
Saattaisi auttaa, jos äidillenne rohkeasti saisitte asian ilmaistua? Onko teillä tilanteita kotona, joissa voitte ihan keskenään jutella?
Parhainta olisi jos voisit puhua äitis kanssa kahdestaan ja rauhassa ja todellakin tee hänelle selväksi miltä sinusta tuntuu. Äitisi varmaankin yrittää tehdä parhaansa että perhe ei hajoaisi ja on luulossa että on parempi että molemmat vanhemmat ovat läsnä mutta ei se aina niin ole, joskus on parempi niin myös lapsille kuin vanhemmillekkin että eroavat tai ottavat vähän etäisyyttä. Teidän nuorten ei tarvitsisi kuunnella heidän ongelmiaan koska on koulut ja muutkin ja yritätte opetella tätä elämää muutenkin eikä se aina oo helppoa. Vanhempasi aivan varmaan rakastavat teitä kumpaakin mutta näyttävät siltä että ovat katkeroituneet ja niin syvässä omissa ongelmissaan että eivät nää miten se vaikuttaa teihin lapsiin.
Jotenkin se pitää heille tehä selväksi, eli yritä puhua äidilles ja olisko sulla läheistä sukulaista jolle voisit puhua tai aikuista perhe ystävää jolle voisit avautua ja he sitten voisivat puhua vanhemmilles. Sinä kuulostat todella hienolta nuorelta ihmiseltä ja kyllä ne asiat jotenkuten aina järjestyy varsinkin kun sinä näinkin yrität etsiä apua, se on todella hienoa. Haluan sun muistavan aina tämän: Jos isäsi sanoo että oot lihava tai ruma tai mitä vaan....Hän inhoo itseään ja on katkeroitunut ja ottaa sitä pahaa oloaan sinua kohtaan koska olet helppo uhri, se on väärin !!! valitettavasti me aikuiset emme tee aina oikein ja joittenkin ei oo helppoa sitten sanoa anteeksi kun on väärin sanottu tai tehty. Joku päivä jos sul on rohkeutta niin voisitpa puhella isäsi kanssa tästä kanssa rauhassa siitä kuinka nimitykset sattuvat.
Paljon tsemppiä sinulle ja harvemmilla meillä on täydellinen lapsuus ja parhainta mitä voit tehdä on jutella muitten kanssa, se helpottaa.
Isäsi on narsisti. Imee muiden alistamisesta voimaa itselleen ja egolleen. Suosittelen sinua rakentamaan oman tasapainoisen elämän ja luomaan erilaiset toimintatavat parisuhteessa kunhan aikuistut. Isäsi hyväksyntää/tukea et/ette tule saamaan koskaan, joten sitä ei tule surkutella ja toivoa turhia.
Et voi olla veljesi holhooja, tarvitsette molemmat jonkun tasapainoisen aikuisen tukemaan teitä. Kysy apua kouluterveydenhoitajan kautta ja puhu avoimesti hänelle tilanteesta. Suosittelen keskusteluavun hankkimista ja itsetuntemukseen satsaamista. Pysy lujana ja upeana itsenäsi. HIenoa, että kykenet käsittelemään asiaa noin objektiivisesti, sen avulla selviät.
Googleta vielä: narsistinen persoonallisuushäiriö JA narsistien tuki ry, jotta ymmärrät isääsi paremmin, voit antaa anteeksi ja oppia elämään hänen kanssaan. Etäisyyden ottaminen ja omaan elämään keskittyminen ovat avainsanoja, jotta voit hyvin
Lukiolaisena sinulla on oikeus opiskelija-asuntoon, mutta se ei tietenkään auta veljeäsi...
Isäsi on ilmiselvä narsisti, tunnistan hänessä ex-mieheni piirteet.Erottuani, lapset sanoivat, että "äiti, miksi et tehnyt tätä aikaisemmin?" Eli äitisi olisi nyt tehtävä jotain.Jos tilanne käy mahdottomaksi/väkivaltaiseksi, turvakoti on ihan hyvä ratkaisu.Turvakodissa teitä kaikkia autetaan ja autetaan myös itsenäistymään ja löytämään asunto.Tsemppiä teille , isäsi on siis narsisti/psykopaatti...parantuminen ei ehkä koskaan tapahdu, ei ainakaan ilman apua!
Eipä nyt tehdä taas näitä keittiöpsykologianalysointeja, kun kumminkaan ei ole sitä koulutusta siihen sullakaan!!!
Ei se tarkoita sitä, jos onkin kypsymätön moukka , eikä omaa käytöstapoja, että mikään narsisti on!
Nuorelle ei kannata tuollaista suoltaa, tekee vaan ennakkokäsityksiä isästään!
Se exäkin saattaa muuttua monen vaimon mielestä narsistiksi vain ja ainoastaan sen takia, että on ruvennut pitämään puoliaan voimakastahtoista kumppaniaan vastaan! On ollut pakko, ettei murskaannu toisen alle kokonaan!
Narsistin tunnistaa kyllä jo suhteen alussa, joten avioliitoissa se "tauti" ei suinkaan puhkea! Vaimot vaan selittävät liiton kaatumista sillä, kun eivät ota itse vastuuta suhteen kaatumisesta.
Ja sinulle AP, keskustele tilanteesta äitisi kanssa, ratkaisu saattaa löytyä lähempää kuin arvaatkaan.
Isäsi on tyytymätön elämäänsä, siksi purkaa pahaa oloa teihin muihin. Hänkin kaipaisi keskustelua tilanteessaan, on vaihdevuodet nimittäin miehilläkin. Tsemppiä sulle opiskeluun!
Joskus nuorena ihmettelin, mistä syntyvät ne Vihtori ja Klaara - tarinat. Nyt minä tiedän vastauksen. Kun aluksi hyvä avioliitto (?) muuttuukin (?) sellaiseksi, että mikään ei ole hyvin. Aina on kivi kengässä. Minä en osaa olla sellainen aviomies, jonka tekemät työt riittäisivät. Mitäkä minä teen. Samoja kotitöitä kuin puoliso, hoidan lasten harrastukset (yksin), teen ne miesten työt ja nyt yritän pitää huolta jo omistakin harrastuksista hyllytettyäni ne aikanaan puolison vaatimuksesta. No minä olenkin muuttunut hankalaksi. Hän on saanut aina tehdä omat halunsa.
Minun lapseni näkevät tilanteen, he eivät vain (vielä) ymmärrä kuinka raskas se tilanne voi olla vanhemmille. Eivätkä he tietenkään eroa halua... meillähän ei ryypätä ja lyödä. Muuta väkivaltaa sen sijaan kyllä käytetään. Kulissithan on säilytettävä, ettei vain naapurit huomaa mitään (saavat toki nauraa omien kulissiensa takana).Narsisteista minä en mitään tiedä, mutta sen tiedän, että kontrolloivan ja dominoivan puolison kanssa ainoa tapa selviytyä on yritää mukautua... muuten syntyy riita.
Ja muistona menneisyydestä. Minä yritin aikanaan sisareni kanssa ehdottaa omille vanhemmilleni samassa tilanteessa eroa. Se oli heille kauhistus, mutta aika oli tuolloin toinen...
AP: Ota asia rohkeasti puheeksi vanhempiesi kanssa.
Tuo on kuin täysin omasta perheestäni hyvä kuvaus. Ainoa vain että minulla ei ole murrosikään tullutta veljeä, mutta itseasiassa juuri tänään ylä-asteen aloittanut pikkusisko.
Ja irtosuhteita nämä kaksi, siis oikeastaan isä, ei voi saada. Hän on niin narsistinen, psykopaatti, VALEHTELIJA, läski ja ruma, ettei ketään rakastaisi sellaista. Hän on avoimesti ja kovaäänisesti sovinisti sisäisen huonon itsetunnon vuoksi, ja vaikka neljästä tyttärestä vain minä ja nuorin asumme kotona, me olemme ne jotka saa kaikki paskat niskaan - joka päivä. Äiti on väsynyt laittamaan enään kampoihin meidänkään puolestamme, koska SOTAHAN siitä syntyisi..
Äiti nyt on iästään (50) huolimatta hyvin sosiaalinen ja ihana ihminen, häneen voisi joku rakastuakin vielä. Ja toivonkin että rakastuu, äiti ansaitsee hyvän elämän, ei tällaista paskaa joka välissä. Äiti on se joka meistä kasvatti hyviä lapsia, siinä missä isä edelleen haukkuu meitä ihan ohimennen vain, yrittää saada vihaiseksi ihan tahallaan. Vanhin siskoni neuvoi että olkaa isälle mieliksi, siten hänenkin käytös muuttuu. Mutta se ei auta. Yhdessä välissä kaikki on ihan ok, mutta SEKUNNISSA tämä kääntyy täysin ympäri ja hyökkää vastaan, yrittää kaikilla keinoilla saada riitaa aikaiseksi. Yritä siinä mielistellä kun isä haukkuu paskapääksi.
Tämä on johtanut aikanaan siihen että kaikki muut perheenjäsenet aina pitivät yhtä, oli muu perhe ja sitten oli isä, yksin. Kaksi hänen poikaansakin edellisestä avioliitosta ovat jo toinen katkaissut kokonaan välit, toinen joskus ottaa yhteyttä mutta äärimmäisen harvoin.
Ala-asteelta asti nuorin siskonikin joka aina halusi muista poiketen miellyttää isää, on saanut kuulla kuinka hän on tyhmä ja hänen sukupuolensa on siitä syyttää. Koska hän on tyttö, hän epäonnistuu kaikessa mikä nyt ei ole mennyt ihan putkeen. Ja että hänen ei kannata hankkia autoa tai ajokorttia, koska hän ei osaisi sellaista ajaa, hän on vain typerä nainen. Siskoni on alkanut näyttämään jo merkkejä itsetunnon puutteesta, opettaja otti vuosi sitten yhteyttä ja sanoi äidille että sisko on koulussa poissaoleva. Siskoni kertoi että hän vain usein miettii kaikenlaista itsekseen. Mitä kotona on tapahtunut jne.
Täällä joku sanoo että "mene nyt sinne sosiaaliviranomaisten puoleen" tai "psykiatrille" tai jopa: "laittakaa isä psykiatrille". No vittu kun täällä ON JO SOSIAALIVIRANOMAINEN KÄYNYT SÄÄNNÖLLISESTI pari vuotta sitten jopa parin vuoden ajankin, liittyen vuotta minua nuoremman sisareni masennukseen ylä-asteella ja siihen, miksi hän ei halua mennä kouluun, lintsasi yhteensä kuukausia vuodessa! He olivat vakuuttuneita aluksi siitä, että ongelma on kotona. Äitini itki asiaa, isäni raivosi sossulle kun ei halunnut kuulla olevansa huono jossakin (isänä olemisessa). Se on hänelle myrkkyä olla väärässä. Mutta valitettavasti kun he tulivat tänne, paikat ovat siistit, muut lapset päällisinpuolin normaaleja, äiti on ihana ihminen, että tulivat siihen johtotulokseen ettei kotona ole mikään huonosti. Suoraan eivät koskaan kysyneet, kysyivät toki syödäänkö meillä yleensä, juttelemmeko jollekin jos tulee ongelmia jne.. tyhmiä kysymyksiä (kyllä meillä syödään, äiti tekee ruokaa. Kyllä meillä puhutaan, ja PALJON, mutta äidille). Muut kävivät kouluja normaalisti ja vanhin oli työelämässä. Ei siitä mitään puuttunut.
Eli sossusta ei ole apua ollut KOSKAAN, kenenkään lapsen kohdalla, ja perheneuvola, poliisi jne. muut tasot lähettävät edelleen sossulle, ja aina vain sama vastaus; mitään ongelmaa ei ole. Sisareni on jäänyt rattijuopumuksesta kiinni parina ensimmäisenä kortin hallussapito vuotenaan kaksi kertaa, ja yleisellä paikalla ollut juopuneena jo 14 vuotiaana pari kertaa. Itsemurhayrityksiä tilillä muutama, mm. masennuslääkkeillä (koulusta ilmoitettiin hakemaan pois, kun oli äärimmäisen sekava), mopolla ties mitä päin useampikin kerta..
Tällä hetkellä perhe on pienissä rahavaikeuksissa, ja isä tulisi kyllä toimeen, mutta vaikka on uhannut lähteä ei lähde ja silloinkin kuulemma jättäisi ison talon isoine laskuineen meille, äidin autonkin jonka isä nyt maksaa. Ongelma on, että äiti on taloudellisesti jumissa ennen kuin lapset eivät ole hänestä enään riippuvaisia. Koska hädintuskin pystyisi elättämään itsensäkään, ja jää muutaman vuoden päästä eläkkeellekin. Sen hän varmaan sitten viettää jossakin kerrostalon yksiössä halvalla vuokralla, ja muuttaa pois tästä hänen isänsä rakennuttamasta omakotitalosta, mukavasta omakotilähiöstä tuttujen naapureiden luota. Vielä tarvitaan kahta ihmistä pitämään yllä tätä huushollia ja suurta perintö-omakotitaloa.
Pelastusta odottaen. Tässä "hyvinvointivaltiossa" (ja paskat. Hyvinvoiva - salli mun nauraa, niinkuin sossu tekee lasten avunhuudoille).
Itse kasvoin myös nuorena hyvin epävakaiden vanhempien kasvattamana. Isä haukkui tyttöjään huoriksi, itse suutuin tästä, kerroin äidilleni joka 'puhutteli' isän, ja itse myös kun tosissaan suutuin isälle, niin sanoa paukuttelin kunnolla. En alistunut, kuten teki pikkusisareni.Ja molemmilla vanhemilla oli ulkopuolisia suhteita, niistä kuulimme me lapsetkin koko ajan.
Aikuisten ihmisten välisiin suhteisiin, silloin kun niihin ei liity väkivaltaa, on ulkopuolisten hyvin vaikea puuttua, myös sosiaaliviranomaisten. Mitä tulee lapsiin, jos lasten asiat hoidetaan, voi lapset silti joutua kuuntelemaan raskastakin riitelyä koko ajan perheessä. Yhtenä vaihtoehtona itse näin jälkikäteen sanoisin, että sisarusten kannattaa pitää yhtä ja jutella asioista. Meillä ongelmat vain paisuivat, kun ei puhuttu ääneen asiosita. Itse sain sisarusteni ongelmista tietää vasta aikuisena, vaikka jos nuorena teini-ikäisenä olisin paremmin tietänyt pikkusiskoni ongelmista, olisin pystynyt auttamaan, olemaan tukena. Jos miettii sikamaisesti käyttäytyvää isää, riitely ja huutaminen ei johda minnekään semmoisen ihmisen kanssa. Rauhassa, selkein sanoin ja selvin päin sanotut asiat tehoavat paremmin, ja jos lapset on kyllästyneitä riitelyyn, se tulee sanoa aikuisille!
Myös vanhempien pitäisi ottaa niskasta itseään kiinni, ja säästää lapsia riitelyltä ja solvaamisesta!
Joskus asioista puhuminen saman pöydän ääressä auttaa! Jos joku ei siihen suostu perheessä, voivat muut aloittaa. Näin ehkä saa alun aikaiseksi, ja ehkä se 'itsepäisin' osapuolikin sitten tulee sovitteluun mukaan.
Itse uskon myös siihen, että vaikkei avioeroa ottaisikaan, hetkeksi erilleen muuttaminen voi olla ratkaisu. Ehkäpä se jääräpää solvaaja voi sitten kokeilla yksinään asumista, onko kivampaa?
Muilla ainakin olisi rauha.
Nykyään olen puheväleissä isäni kanssa. Huorittelun olen antanut anteeksi, tosin ilman pyytämistä.
Tiedän isäni rakastavan minua, mutta läheiset välit meillä ei ole. Isä jäi jotenkin etäiseksi.
Riitoja aviopareilla on, se on normaalia. Mutta ne pitää kyetä myös sopimaan!
Ei kannata katkeruuden antaa astua kuvaan!
Antakaa anteeksi, vaikkette unohtaa voi, näin itse voitte paremmin tulevaisuudessa!!
Vaimoni ja yhteinen tyttäremme eivät tule lainkaan toimeen keskenään. He eivät kestä kolmea minuuttia samassa tilassa, kun päällä on jo täysi tappelu. Rakastan molempia ja pyrin olemaan tasapuolinen näissä konfliktitilanteissa. Kuitenkin vaimoni mielestä olen "liian löysä kasvattaja joka ei laita lapselle rajoja" ja tyttäreni mielestä "saamaton paska joka asettuu aina oikeassa olevan äidin puolelle".
Tyttäreni (ihan oikeasti ja todella) toivoo, että eroaisimme vaimoni kanssa, että hän voisi sitten muuttaa luokseni asumaan.
Tyttäreni on murrosiässä, joten osa tunteiden kuohunnasta menee murkkuiän piikkiin, mutta ihan kaikkea ei kuitenkaan voi tällä perustella.
En tiedä mitä tehdä.
Isä- tai äitipuoli ei KOSKAAN saisi olla pääasiallinen kurinpitäjä/rajojen asettaja, muuten tulee isoja ongelmia. Vaimosi tulisi ymmärtää tämä, ja antaa sinun olla pääasiallinen kasvattaja: sinun kasvatustyylilläsi siis mennään, ei vaimosi.
Vaimosi tulisi myös ymmärtää, kuinka vaikeaa aikaa tyttäresi elää. Uuden puolisosi hyväksyminen voi olla _todella_ kova pala tyttärellesi..! Hän on todennäköisesti mustasukkainen sinusta ja ajastasi.
Hae tilanteeseen apua alan ammattilaisilta. He ovat tällaisia tilanteita varten olemassa. Olet todella hankalassa asemassa. Sekä sinä, että tyttäresi ja vaimosi tarvitsette neuvoja ja tukea, että asiat saadaan kuntoon. Tyttäresi murrosikä on tottakai suuri syy tilanteeseen, mutta taustalla on paljon muitakin asioita. Tilanne tulee muuten vain kärjistymään, ja lopputuloksena voi olla avioero, välirikko tyttäreesi tai molempia, hae perheellesi siis ajoissa apua!
Mutta tsemppiä kovasti sinulle, näen jo noista muutamista riveistäsikin että olet hyvä isä :) Nyt tarvitset silti apua tähän asiaan, oikeasti.
T. Eräs tytär
Mikä isä tai äitipuoli?
Eihän tässä jutussa ollut kumpaakaan??
Me olemme ihan biologinen perhe. Tyttäremme on yhteinen. Äiti on äiti ja isä on isä. Kuitenkin, äidin ja tyttären suhteet ovat äärimmäisen tulehtuneet. He eivät yksinkertaisesti tule toimeen keskenään.
Nyt tyttäreni toivoo, että eroaisin hänen äidistään, että voisi sitten muuttaa luokseni pois äitinsä luota. Ihan kipee tilanne, koska rakastan molempia!
Joo. Myönnän: vaimoni on aika "haasteellinen ihminen" eikä varmaankaan mikään helppo tapaus varsinkaan puberteetti-ikäiselle. Itse näen tilanteen kuitenkin jonkinlaiselta metatasolta käsin: vaimollani on omat ongelmansa, mutta tytär ei niitä vielä ole kykenevä käsittelemään. Itse tulen toimeen molempien kanssa, mutta välillä tuntuu todella rankasti, etten jaksa enempää tappelua. Joskus haluaisin vain kerätä kimpsut ja kampsut ja muuttaa jonnekin mahdollisimman kauaksi. Toisaalta samaan aikaan poden huonoa omaatuntoa siitä, etten voisi jättää tytärtäni äitinsä kanssa kahdestaan, koska aikuinen on loppujen lopuksi kuitenkin se aikuinen ja jos joku tilanteesta pahiten kärsisi, niin se tyttäreni.
Onneksi sinä vaikutat täysipäiseltä ja mukavalta isältä!
Tue tytärtäsi ja ole panssarina heidän välissään, vaikka se rankka rooli onkin, mutta muutaman vuoden päästä tyttösi lähtee taivaan tuuliin elämään omaa elämäänsä. :)
Toivottavasti muistat myös huolehtia omasta hyvinvoinnistasi? Muistathan ottaa omaa aikaa myös itsellesi?
Tsemppiä sulle kuitenkin! :D
Tilanteesi kuulostaa melko saman kaltaiselta kuin oma lapsuuteni/nuoruuteni oli. Aggressiivinen, alkoholisoitunut, huonolla itsetunnolla varustettu isä, joka osasi haukkua kaikki, mutta ei koskaan kehunut ketään, ei edes selvinpäin. Kävi käsiksi äitiin jne. Varsinkin tuo huorittelu kuulostaa erinomaisen tutulta tosin meillä se johti yleensä vielä fyysiseen väkivaltaan.
Itse en oikeastaan koskaan uskonut mitään mitä isä juopuneena sanoi, enkä usko vieläkään. Välillä epäilen hänen juttujaan, jopa selvinpäin. Puheisiin on turha mennä se on varmaa. Antaa tuollaisten ihmisten puhua mitä haluavat ja antaa mieluiten mennä ohi toisesta korvasta. Helpoimmalla pääsee niin. Muiden ihmisten haukkuminen ja oman egon korostaminen viittaavat yleensä heikkoon itsetuntoon ja epävarmuuteen.
Parasta mielestäni on, että puhutte avoimesti äitinne kanssa ja muutatte pois kaikki kolme. Kyseinen ratkaisu olisi ollut aikanaan selkeästi paras ratkaisu omassakin elämässäni. Turhaan äiti kuunteli ja kesti sitä hel..ttiä yli 10 vuotta. Tuo aika ei todennäköisesi parantanut myöskään minun tai siskoni elämänlaatua tai uskoa omiin kykyihin. Kokemuksesta tiedän, että isäni ei ole muuttunut juurikaan viimeisten 20v aikana vaan on humalassa itsekäs mul..u. Tuskin muuttuu teidänkään isänne vaikka sitä todennäköisesti lupaisi jos ja kun kuulisi teidän muuttavan. Todennäköisesti hän suuttuu aluksi ja uhkailee tms. ja myöhemmin lupaa muutosta. Kyseisiin puheisiin ei kannata mennä jos niihin törmää. Se olisi virhe. Ainut minkä itse uskoisin aidosti muuttavan tilannetta on aito uskoon hurahtaminen, mutta se lienee kaukaa haettu skenaario.
Näytä vaikka äidillesi tänne jättämäsi viesti ja pyydä häntä miettimään asiaa.
Olin itse äitinä samanlaisessa tilanteessa 4-5 v sitten. Lukiossa oleva tyttäreni antoi tukensa erolle ja kertoi, että se on varmasti parempi vaihtoehto lapsille kuin jatkuva riita kotona. Erosimme 4 v sitten ja nyt kaikkien elämä on rauhallisempaa ja myös me vanhemmat olemme paremmissa väleissä keskenämme. Suosittelen, että kerrot suoraan äidillesi mielipiteesi.
Näen että tarvitsitko päätökseen lapsen päätöksen "tuen", miksi et itse päättänyt aisaa? Erolle on myös vaihtoehto eli kyetä kasvamaan itse kantamaan vastuu niin suhteesta kuin vanhemuudestakin.
Itsekkyys ja vain itsensä ajattelu jatkaa myös edelleen käsitystä kuinka kasvat vain itseäsi varten.
Tästä tuli mieleen oma avioeroni. Niin siis en ole tosiaan laillisesti eronnut kenestäkään vaan sen tekivät vanhempani. Itse olin 14-vuotias ja minut otettiin täysillä mukaan. Koska äidilläni ei ole juurikaan ystäviä, hän otti teini-ikäisen tyttärensä uskotukseen ja tuekseen. Minulla oli siis murrosiässä vastuu kahden ihmisen avioliitosta ja omaisuudesta sun muusta. Olin eturivin paikalla kaiken riitelyn, huorittelun sun muun aikana. Kun ero oli selvä ja isä muutti muualle, minun pitikin olla taas teini-ikäinen, jolla ei ole mitään sanottavaa mihinkään. Oli ihan hiton vaikea tajuta, missä oma paikkani onkaan. Sitten oli tietysti se perinteinen "äitin uusi mies on alkoholisti" farssi jatko-osana...
Ei hitto, vaikka vuosikausien masennuksen, terapiontien ja lääkitysten jälkeen yritän unohtaa, en vain pysty. Minusta on kasvanut masentunut, kun pahoinvointia on ollut aina vain ympärillä. Tämä on niin älytöntä, koska tällainen on niin yleistä. Avioero on arkipäivää. Suurin osa avioituneista ystävistäni on päätynyt jo eroon, mutta onneksi ilman lapsia.
Vanhemmilla on vastuu lapsesta siihen asti kun tämä on 18 ja vielä tämän jälkeenkin sen jatkuu. Melkein ehdottomin vaihtoehto olis ero sen takia vaan, että tilanne vähän tasoittuis. Melkein molemmissa tilanteissa molemmat vaihtoehdot saattavat satuttaa yhtä paljon.
Tässä siis pieniä pointteja:
Tiedän että varmasti haluat puhua ja apu olisi mitä toivot, ja sen on haettava, hyvä et kirjotit tänne ainakin alkuun. Mutta ootko miettinyt vaihteohtoja esim. jutteluapua ensinnä jos ero ei ole mahdollinen.
Aiheesta pitäis melkeen sanoa kovalla kädellä vanhemmille, sillä välillä ihmiset ongelmiensa kimpussa ei huomaa niitä ollenkaan tai käytöstään ennenkuin käy todella jotain tai tarpeeksi ulkopuolinen menee sanomaan tästä asiasta. Sanominen vaatii sen että oot kerännyt voimaa tarpeeksi siihen. Saattaa silti olla ettei isä kuuntele tai ymmärtää tekosensa joskus myöhemmin. En tiedä, mutta riitojen kohdalla oma kokemus saattaa olla että hokeminen ei välttämättä auta. Vanhemmat molemmat ovat nyt arassa tilassa, ja jos tilanne ei heidän kesken muutu, paras tosiaan ehkä ero.
Vois olla hyvä yrittää saada isä näkemään tämä kaikki veljesi ja sinun kannalta, sillä te ette oo syypää tähän asiaan. Luultavasti isä painii ongelmien kanssa ja purkaa sitten kaiken ympärilleen. Jos on ollut ulkopuolisia suhteita tää saattaa just näkyä kiukkuna läheisille tai muulla purkautumisella. Isän on itse tavallaan oivallettava virheensä.
Asiaan kannattaa kuitenkin reagoida tehdä jotain mahdollisimman pian ettei käy niin että se venyy pidemmäksi. Tarvitset myös voimia alkavassa lukiossa, ja veljesi ansaitsee myös vakaampaa nuoruutta, kuin mitä isä pystyy tällä hetkellä ehkä antamaan.
Juuri niin samoin näen mitä tuost voi nuoren kirjoituksesta lukea. Ongelmien suuntaminen sekä saadun kuvan perusteella näkisin tosi tärkeänä valita vanhemmista aito luotettavuus mikäli jompi kumpi siihen edes kykenee ja se osapuoli voi olla kumpi tahansa tai ulkopuolinenkin. Ongelmat mitkä ovat paljon yleisempinäkin nyky vanhemmilla on seurausta ja tunnereagoinnin aiheuttamia ja täteän oireellisia. Välikappaleena nuoret ja lapset jäävät vain tosiaan "jalkoihin" . Vanhemmat asettaa itsekkääseen omaan tarpeeseensa lapset "valintatilanteen" eteen kumpi vanhempi tulisi valita!?. Siis isän tai äidin nimeämäminen "syyllisekisi" on kohtuuton arviona tai edes vihjeenä.
Rakastaminen on turvallisuutta ei sitä kenestä minä "tykkään". Kun on kyse aikuisena olemisesta. Myös vanhempien erityistaito on provosoida toinen lapsiaan vastaan/lapset toista vastaan, käyttämällä persoonallisuus ominaisuuksiaan.
Edellä on muutoin erittäin hyvää ajattelua avuksi aloittajalle.
Itse erosin lapseni isästä tyttäremme ollessa 15 vuotias. Erosin loppuviimein tyttäreni takia, joka itki ja pyysi, että lähtisimme pois ahdistavista kotioloista, jossa ahdistuksen aiheuttaja oli juuri narsistinen isä.
Olin kuvitellut aikaisemmin että on parempi niin, että tyttärellä on molemmat vanhemmat ja koitin sietää tilannetta monia monia vuosia. Pakotin itseäni sietämään sitä elämää, joka oli oikeasti yhtä helvettiä.
Meillä oli tyttären kanssa keskenään ollessamme hauskaa ja hyvää elämää, mutta isän tullessa kotiin, "jähmetyimme" molemmat, kun koskaan ei tiennyt millä päällä se hullu taas sattuu olemaan.
Milloin se nälvi ja haukkui tekemääni ruokaa, milloin naamani oli surkean näköinen, välillä olin vittumaisen näköinen lehmä jne.
Kerro oikeasti äidille teidän tuntemuksistanne, voihan se olla helpotus myös hänelle, kun saa kuulla
mielipiteenne, jos vaikka hänkin koittaa ponnistella teidän lasten vuoksi tuossa vaikeassa suhteessa.
Toivon teille paljon voimia ja täytyy kyllä sanoa kirjoituksesi perusteella että olet ikäiseksesi harvinaisen kypsä ja hienoa että tulit tänne kirjoittamaan ongelmasta.
Minulla on samantyyppisiä kokemuksia. Muistan jo 9-vuotiaana ihmetelleeni miksi vanhempani eivät eroa. Kotona oleminen oli pelkkää riitelyä milloin mistäkin. Aina saivat riidan väännettyä jostain ja karjuivat toisilleen. He eivät oikeastaan ikinä puhuneet toisilleen mukavasti. Olen koko elämäni aikana nähnyt heidän halaavan vain kerran, mitään muutta läheisyyttä en ole huomannut. He ilmeisesti nuorina luulivat olevansa samanlaisia, mutta aika paljasti lähes vastakohtaiset luonteet ja unelmat.
Vanhempieni avioliitto alkoi rakoilla ilmeisesti kunnolla, kun olin 11-vuotias. Isä alkoi juoda ihan älyttömästi, myös arkisin. Hän kävi töissä, mutta kotiin tultuaan hän alkoi heti juoda. Kännissä hän on hiljainen, väsynyt ja flegmaattinen. Äitini sai taas uusia syitä riidellä. Yllätin isäni myös muutaman kerran selailemassa teksti-TV:n deitti-ilmoituksia.
Kun olin 13-vuotias, äitini meni työkkärin kurssille ja rakastui opettajaansa. Äiti toi ukkoa meillekin. En tajunnut, että heillä oli suhde, mutta tokaisin kerran viattomasti: "Toi sun ope on paljon enemmän sun tyyppiä kuin iskä. Mikset menisi naimisiin sen kanssa?" Äitini punastui.
Eräänä iltana vanhempani alkoivat juoda yhdessä. Lopulta he hakkasivat toisiaan ja paiskoivat toisiaan tavaroilla. Yritin nukkua siinä melussa, mutta vanhempani päättivät tehdä minusta jonkun erotuomarin. He tulivat kysymään suurinpiirtein jotain sellaista, että kumpi on pahempi ihminen. Sanoin, että isän juominen ärsyttää ja että hän katselee muiden naisten treffi-ilmoituksia. Isäni sanoi sen johtuvan siitä, että äidilläni on suhde opettajaansa. Käskin heidän erota ja antaa minun nukkua rauhassa. Aamulla isä tuli krapulapäissään selittämään, etteivät he aio erota. Eropaperit lähettivät silti.
Hulluinta tässä on se, että vaikka he olivat virallisesti eronneet, he ylläpitivät kulissia kolmen vuoden ajan! Ja käsittääkseni monet vanhempieni ystävät tiesivät erosta, mutta minä ja veljeni emme tienneet. Esimerkiksi kaverini äiti oli äitini työkaveri, ja äitini oli kieltänyt häntä kertomasta minulle erosta. Kaverini äiti pystyi kyllä pitämään hyvän salaisuuden. Kun olin 16-vuotias, perheemme muutti erilleen ja ero paljastui.
Kehottaisin ap:ta kertomaan äidilleen rehellisesti siitä, että ero voisi olla hyvä vaihtoehto.
Pikaisesti luin näkökulmasi. Kokemusalue on kovin tuttu ja yksittäisen ja varman ohjeen antaminen on juuri teidän asemalle aika mahdoton. (ei tiedä todellisuutta).
Yleisenä ongelmana taitaa olla pääsääntöisesti nykyvanhemuudessa yksinkertaisesti vanhemmuuden "vaikeus" eli aikuisten kyky olla aikuisia ja vastuisia nuorten ja lastensa esimerkkikasvussa ja perusturvassa.
Mielestäni olet ottamassa sitä vastuuroolia aikuisten kyvyttömyydestä itsellesi ja tunnet kai vastuuta paljon suuremmasta asiasta mihin missään tapauksessa et ole velvollinen ja edes kyvykäskään. Arvokasta on että olet jo jakanut aihetta muiden kanssa ja avannut itse kohdaltasi.
Kokemuksena voin kertoa että, isänä puutuin äidin kohtuuttomaan tapaan käsitellä ja ilmaista vanhemuuttaan ja omia vaatimuksia ja tarpeitaan ,vaatimalla hänet muttamaan toiseen asuin paikkaan aivan lasten perusturvan ja kasvuympäristön muttamiseksi turvalliseksi. Valinnan tein oman arvion ja lasten reagoinnin pohjalta. Perusturva ja asuinympäristö on toiminut sen jälkeen ja nuoret ovat kaikki vahvistuneet sekä saaneet elämän tasapainoon. (asia on aikuisten itsensä valittava ja tehtävä valinnat lasten hyväksi). Vanhemuus suhde ja uskoni sen onnistumiseen ns: menetin täysin mutta lapsemme "selvisi" ja ovat syvästi kiitollisia asiasta.
Luottamussuhde siihen vanhempaan joka tarjoaa aidon turvan ja vakauden on se henkilö jolle tuki tulee antaa ja ansaita sekä saada. On hyvin yleistä ettei nyky aikuiset kykene jakamaan sitä yhteiseksi ja yhdessä ja taustalla lienee yksilökeskeisyys ja itsekkyys sekä traumatisoituneet menneiyydet.
Luottamus-suhteen perusturvan vuoksi tarvitsee ja on välttämätön kasvuiässä ja senkin jälkeen joten "pako tai keinotekoiset välttelyt ja peittelyt ei tee. Ulkopuolinen avautuminen rehellisesti auttaa itseä ja tuo muita näkökulmia mutta tärkeää on ettei asetu ratkomaan tai puolustamaan epärehellisyyttää ja ylitunnereagointia. Niin omiaan kuin vanhempienkaan.
Myös pelkääminen ja uhma ovat yleisiä tunteita mutta eivät reagointina auta vaan pahentaa.
Toivon että, kykenisitte yksiövuorovaikutus keskusteluun huolestanne luotettavan vanhemman tai muun aikuisen kanssa ja ehdottamaan valintoja koti ja kasvuympäristön rauhoittamiseen teidän nuorten vuoksi esimerkinä kuinka valinnat on tehtävä ajallaan.
Ehkä voitte kertoa hätätunteistanne isovanhemille, kummeille, läheisille myös ja pyytää tukea sekä mahdollisuutta antaa aikaa ikäänne ja omiin tarpeisiinne?
Teidän pitää mennä äitillenne puhumaan yhdessä asiasta, asiallisesti. Sanotte, että olette äidinne tukena. Luulen, että hän pelkää jäävänsä yksin. Mielestäni olette molemmat tarpeeksi isoja ja fiksuja ymmärtämään tilanteen. Juttelette vaan asiasta.
olevan aika pönttö, kun näin ulkopuolisena uskallan sanoa. puhukaa ensin äidillenne asiasta ja äidin kyllä pitäisi hoitaa loput. asialle pitää tehdä jotain pian!
Ymmärrän tilanteesi, sillä itselläni on ollut samanlainen. Oli kamala viettää nuoruuttaan ja kasvaa sellaisessa perheessä.
Oma isäni ja äitini pettivät toisiaan molemmat useamman kertaa ja saivat toisensa kiinni muutamankin kerran, mutta silti riippuivat toisissaan. Molemmat joivat paljon yhdessä vaiheessa, mutta sitten sekin loppui. He riitelivät paljon. Molemmat jos suuttuivat, niin he paiskovat tavaroita ympäri taloa. Isä myös löi minua. Heiltä oli aina rahat lopussa ja he olivat suurissa veloissa.
Lopulta tilanne ratkesi siihen, että minä 16v ja veljeni, jotka ovat kaksosia, 10v muutettiin mummolleni ja papalleni. Vanhemmistani ei ollut kasvattajiksi. En ole vieläkään heidän kanssa väleissä, en ole asunut heidän kanssaan kymmeneen vuoteen ja olen naimisissa ja minulla on lapsi
On aika olennaista ulkoistaa vastuullisuuden tunne aikuisten käytös ym reagoinneista! Voi olla ulkoisia suhteita tai ei ja ne voi olla kummalla vanhemalla tahansa? tia kummallakin! Myös reagoinnit voi johtua aivan muusta kuin päälepäin näyttää! Siksi on tärkeää olla asettumasta siihen rooliin mihin jompikumpi vanhempi toimillaan tahtoo. (tuomareiksi)
Äidillä voi olla myös kyvyttömyys nähdä todellisuutta , ja toimia vastuisesti vaan kaunat voi olla isään kohdistuvia vuosien takaa tai jopa lapsuudesta asti. Isällä kirjoituksesi perusteella se on päivän selvää mikäli regoinnit on ylimeneviä. Heidän välinen kyvyttömyys ei todella ole lasten/teidän asia tai vastuulla.
Olen marttyyrimäisesti huonossa avioliitossa elävien vanhempieni lapsi. Olen äidiltäni omaksunut alistuvan naisen mallin, josta on vaikea päästä pois. Mieheni ovat olleet alistajia ja minä alistuja.
Meillä oli myös samanlainen tilanne kun olimme ala-asteella sisareni kanssa. Isällä ei sentään ollut ketään, mutta nyrkit heiluivat melkein joka viikko humalassa tai ei. Nyt on tilanne rauhoittunut, mutta siltikin välillä tuntuu pelottavalta kun he riitelevät.. muistissa on kaikki pienestä asti...
Äitini myös odottaa sitä kun lennämme pesästä ja se on minusta oikea päätös siinä mielessä, että ainakin rahat riittävät...
Hyvä, että edes sinä saat vedettyä henkeä välillä. Suosittelen, että tuet veljeäsi kaikin tavoin, vaikka et itse olisi paikalla. Henkinen väkivalta voi olla yhtä helvettiä välillä, itselläkin on kokemusta äidin taholta. Tosin veljesi voi suhtautua siihen hieman eri tavalla ja ei ota niin itseensä (turhan henkilökohtaisesti). Se on yksilöllistä miten kukakin ottaa henkisen väkivalla. Nuo jättää aina omat jälkensä, varsinkin jos oma vanhempi käyttää henkistä väkivaltaa perhe piirissä.
Toi sun vanhenpien suhde ei taida olla alunperinkään rakentunut, niinkuin toimivan parisuhteen pitäisi. Oma käsitykseni on, että parisuhteessa pitää ottaa kokoajan toinen osapuoli huomioon ja oppia tuntemaan, kunnioittamaan häntä. Tarvitsee tietenkin olla rakkautta ja sitä pitää osata vaalia, eikä sitä saa omalla uhmakkuudella, paremmuudella tai muilla paheilla tukahduttaa. Jos kumppani pettää toista, niin eiköhän se tarkoita, että parisuhteessa ei ole kaikki asiat kohdallaan. Ollaanhan me ihmiset seksuaalisia olentoja, mutta parisuhde ei pysy kasassa pelkästään seksin voimalla tarvitaan paljon muutakin. Pitää osata kuunnella kumppaniaan ja puhua niistä parisuhteen ongelmista ja ratkoa ne yhdessä tuumin. Pitää osata soutaa ns. samaan suuntaan, vaikka nainen ja mies on ihan eri planeetalta :) "Naisen pitää osata marssin alkee ja miehen pitää ymmärtää naista jonka koti planeetta on venus." Monesti siinä on kielimuurikin välissä.
Tervehdys,
kokemusta on kaikenlaisesta väkivallasta, olin muutaman kuukauden naimisissa kun huomasin olevani täysin yksin. Ajattelin silloin että pitäisi mennä omaan asuntoon ja ehdottaa että jos toinen osapuoli haluaa, voidaan alkaa seurustelemaan l. alkaa oikeasti tutustumaan toisiimme. Näin ei kuitenkaan käynyt. Reilun kymmenen yhdessäasumisvuoden jälkeen olen nyt omassa kodissani kahden kouluikäisen kanssa. Ja kukaan muu kuin joku tällaista kokenut ei voi ymmärtää mikä helpotus se on ollut. Monta monta vuotta sitten olisi pitänyt tehdä tämä ratkaisu. Nyt huomaan miten näännyttänyt olen itseni monenlaisen ilkivallan kohteena oltuani ! Olen käynyt vuosia keskusteluterapiassa ( aika-ajoittain ), välillä lääkärillä saaden järkytyksiini rauhoittavaa ( 2-3 yötä olen tarvinnut aina kerrallaan muutaman kerran), huh huh ... Mikä on saanut pysymään näin kauan ? "Lohdutukset" että on niitä muitakin... !!! Voi järkytys sentään, kaikkea sitä mennäänkin sanomaan. Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu saadaa elää tervettä ja tasapainoista elämää uskonnosta, poliittisesta ideasta, rodusta, sosiaalisesta asemasta riippumatta, inhimillistä elämää - - - Nyt taitaa olla pidempi jakso päästä tasapainoon siitä ahdistuksesta, painolastista mikä on tullut tallaista koettua - Lapsetkin ovat helpottuneita, vanhemmista ei ole todellakaan mitään hyötyä heille, mikäli suhde on sairas, monella tavalla kieroitunut. Lapseni ovat välillä itkeneet ja sanoneet että meidän pitää saada oma koti ettei isi tule puhumaan sulle mitään ilkeyksiä. Nyt he ovat helpottuneita että saadaan elää ilman pelkoa, jännitystä, ihmeellisiä rajoituksia ym. ym. Ja, lapset tykkäävat nähdä isäänsä 2-3 x / viikko. Isällä ei ole minkäänlaista velvollisuutta mikäli hän ei halua. Miksi, kysyin ? Ei sellaista isää kannata nähdä joka ei itsekään halua tavata lapsiaan. Niin kai. Minun tehtävä on pitää huolta itsestäni. Mihin piiriin mennään... Ja hyvä ettei ole " piirille" joutunut . Se tästä tällä kertaa.
minullakin on suht samanlainen ongelma äitini ja isäpuoleni kanssa kun isäpuoleni on juoppo ja äitini jää ehkä työttömäksi tämän vuoden puolella eikä äidillä ole varaa elättää meitä ja isäpuoleltani on edes turha pyytää rahaa kun hän käyttää kaiken viinaan ja muihin alkoholijuomiin. äitii ja isäpuoleni ovat usein tapelleet keskenään ja isäpuoleni ajoi n3 vuotta sitten silloin 5v pikkuveljeni kyydissä kolarin juovuksissa muuta onneksi veljelleni ei käynnyt mitään isäni asuu toisella puolella suomea joten näen häntä hyvin harvoinja vaikka äisäpuoleni ja äitini ovat jo yrittäneet erota aiakin 5 vuotta mutta he ovat silti avoliitossa. itse olen siirtynyt 2vuotta sitten ammattikouluun mekaanikon uralle mutta tuloni ovat sen verta pienet että joudun vähän väliin lainaamaan äidille rahaa ettää hänellä olisi varaa maksaa laskuja ja osta ruokaa jolloin itselleni jää tuskin 50€ käyttö rahaa kuussa joista niistäkin n puolet menee bensaan eikä loppu rahoillani juuri voi muuttaa pois kotoa. muuttasiin isäni luokse jos se olisi mahdollista mutta silloin minulle tulisi yli 100km ajomatka kouluun enkä olisi siitä yhtään innostunut kun nyttenkin se on jo 15km kouluun ja toiset takas kotia
Mun vanhemmat eros ku olin 2 vuotias, sitte jouduttii pakenemaan uusioperheesee ku äidin mukaa iskä jatkoi uhkailua ettei maksa elatusmaksuja. Uusioperheessä oli vaikeaa, koska minä ja veljeni olimme alennetussa asemassa uusioperheen samanikäisiä lapsia kohden. Ei saanut pieneltäpaikkakunnalta kavereita mustamaalauksen takia ja oli koulukiusausta. Sitten muutin isäni luokse, jossa oli tosi vaikea isäni juopottelun takia ja kun jouduin kasvattamaan häntä, koska olin itse onnellinen ja hän vaikutti surkealta. Mutta onnistuin vain pilaamaan oman elämäni. Minusta tuli ujo ja hiljainen ja sulkeuduin oman pääni sisään. Siitä alkoi 10 vuoden masennus ja paniikkihäiriö. On ollut todella vaikeaa, koska on joutunut toimimaan erotuomarina eikä ole osannut valita puolia, mutta nykyisin ajattelen että olen vain oma itseni vaikka ihmiset eivät hyväksyisikään minua.
Minä allekirjoitan myös tämän:
"Äitinne tarvitsisi kannustusta ja tukea. Perheneuvola olisi hyvä vaihtoehto. Koska isänne ei näe mitään vikaa itsessään, ei hän tule tuosta muuttumaan ainakaan parempaan suuntaan. Voisitteko miettiä että ottaisitte johonkin mielenterveystoimistoon tai perheneuvolaan yhteyttä? Valitettavasti ero ja vanhempiesi välinen suhde ei ole sinun tai veljesi käsissä, mutta voitte ilmaista asian niin että rohkaisette äitiänne toimimaan, jos hän on tosiaan eroa suunnitellut mutta ei uskalla toimia. Paljon tsemppiä ja jaksamista lukion aloitukseen :)"
Paremman elämän saatte asumalla erillään isästänne, olette ansainneet elää vapaasti ja ilman painostavaa ilmapiiriä kotona.
Vanhempani erosi "vihdoinkin" mun ollessa 12vuotias. Vaikka oon nyt 28vuotias, muistan edelleen liian selvästi että koti oli tuolloin vankilahelvetti. Näin jo alle kouluikäsenä kun isä hakkas äitiä ja huusi mun kuullen äidille "SÄ KUOLET!!!!". Vanhemmat ei välittänyt riidellessä ees siitä, vaikka oli mulla kaveri kylässä. Ne kerran riiteli ja tappeli normaalii tapaan, vaikka oli mua nuorempi serkku (sillon noin 5vuotias) hoidossa. Muistan vieläkin selvästi että isä oiken karjas mulle pikkuasioista. Kun pienenä laitoin muovailuvahaa suuhun, isä huusi ja karju. Kun mulla tuli pienenä kakka housuun, isä raivosi ja löi nyrkillä seinää ja uhkas lyödä mua seuraavalla kerralla yhtä lujaa, jos vielä kerran kakkaan housuun. Kun mua kutitti pippelii ja raavin sitä, niin isä karju ja huusi. Mulla on pienestä asti aina ollut tapana syödä kerran viikossa broilerii ja syön edelleen. Kun kerran pienenä normaalii tapaa sanoin äidille "Huomenna syön taas kanaa", niin isä karju "EI SEMMOSTA PASKAA TARTTE SYÖDÄ JOKA LAUANTAINA!!!". Se oli kun vankilaa että sitä syöt mitä saat. Kerran kun pienenä ehdotin vanhemmille että mennää laivalle ja ulkomaille kesälomalla, niinkun muutkin menee. Siihen isä sanoi että korkeintaa mennää vaan korkeasaareen. Kun sitten kiukuttelin, niin isä rupes raivoo ja uhkas vetää turpaa. Senkin muistan liian selvästi kun olin alle 10vuotias, kun äiti meni riitaa pakoon ulos, kun isä raivos kännissä. Kun isälle vähän puhuin asiasta, isä karju "VITTUKS SE SULLE KUULUU, PERKELE!!!!!! JOS HALUT ETTÄ PIDÄN SUA LAPSENANI JA ET HALU TURPAAN, ÄLÄ SEKAANNU ASIOIHIN, JOTKA EI SULLE KUULU!!!!!!!!" Vaikka isäni nykyään pitää paljon yhteyttä muhun ja isosiskoon, en silti pysty unohtaa kaikkein pahimpii muistoja. Isä ei oo koskaan esittänyt mitää katumuksen merkkejä. Mä edelleen suunnittelen isälle kostoa sitten kun se on vanha ja huonossa kunnossa, kun mäkin sain pelätä pienenä puolustus kyvyttömänä. Kaikki traumat sille on kostettava.
Sä muistat tosiaankin ikäviä ja kipeitä asioita. Varmaan haluat kostaa, mutta mitä se hyödyttää? Paras vaan yrittää unohtaa eikä katkeroitua ja kasvattaa vihaa ja kaunaa. Mennyt on mennyttä, etkä sinä kostamisella saa hyvää mieltä edes itsellesi. Oma tasapainosi ei palaudu siten. Jotenkin tulee sellainen tunne, että haet oikeutusta jollekin teollesi isäsi käyttäytymisestä. Kukaan ei selviä lapsuudesta ilman traumoja. Jokaisen vanhempi on tehnyt väärin jotain. Sekin on hyväksyttävä, että aina ei vaan jaksa olla rakastava vanhempi.
Pahimmat muistot voisit käydä terapeutin kanssa läpi. Se taatusti kannattaa, ja vapauttaa sinut vihasta ja katkeruudesta. Eikö olisi onnellista elää tätä päivää eikä muistella noita vanhoja asioita? Jos et halua olla isäsi kanssa tekemisissä, niin tietysti voit rajoittaa kontakteja.
Semmosen isän on saatava rangaistus, kun pomotteli, kovisteli ja rääkkäs perhettään. Kun isä ei oo koskaan kertonut katuvansa perheen pomottelusta, epäilen että se vaan nauttii muistoista, kun sai pomotella perhettä. Jos joku söi ruokaa olohuoneessa, niin heti komensi että syödään keittiössä ja itse silti söi olohuoneen sohvalla ja missä vaan huvitti. Jos joku perheen jäsenistä kiroili, niin komensi heti ja itte kiroili. Kun pienenä puolustus kyvyttömänä sain pelätä, niin isänkin on tunnettava pelkonsa vaikka sitten puolustus kyvyttömänä vanhuksena. Isä ei oo koskaan pyytänyt anteeks kun huusi mulle pienenä lapsena kun aikuiselle. Ootko isäni puolella, kun oot sitä mieltä ettei saa kostaa????
" Varmaan haluat kostaa, mutta mitä se hyödyttää? "
SIITÄ TULEE HYVÄ MIELI !!!!!
Tais jäädä isällekin hyvä mieli perheen rääkkäyksestä. Isä kerran kävi mun vaaripuoleen (Äidin isäpuoli) kurkkuun kii, vaikka se on ja oli sillon puolustus kyvytön heikko vanhus ja ehkä viimesimpii elossa olevii sotaveteraaneja. Isä ei oo sitäkään näyttänyt katuvan, vaikka vaaripuoli oli sillon ja on nyt äitiäkin heikompi. Isä on vaan sanonut suoraan että mummua (äidin äiti) hän pitää erosta huolimatta rakkaana anoppinaan, mutta vaaripuolta ei oo koskaan sietänyt, eikä pysty ikinä sietämäänkää. Tais isälle jäädä myös hyvämieli käytyään heikkoon vanhukseen kurkkuu kii.
Olisit hakenut vaikka metallipuolelle tai kauppaopistoon, asuisit sitte solussa tai jossain kommuunissa pilveäpolttavien viherhippien ja kommunistien parissa.
Lukiosta saa vain näppylöitä ja jäät kortistoon sekä isin tytöksi sekä riippuvaiseksi hänen tuloistaa. Lycka till!
Mitä sontaa?? Vaikutat kyllä niin älykääpiöltä mielipiteinesi, että taitaa olla takana sulla pelkkä apukoulu...Saitko sitäkään läpi? Höh!
Isäsi kuullostaa tosi kusipäiseltä tyypiltä. Minun isäni oli samanlainen, tai ehkä vielä pahempi. Toivoin että vanhempani eroaisivat noin seitsämän-vuotiaasta lähtien. Eivät ikinä eronneet. Nyt olen 24. Onneksi isäni kuoli viime vuonna. Jos vain suinkin kykenet niin ota yhteytä johonkin sosiaaliviranomaiseen tai johonkin semmoseen. En niin tiedä näistä sossujutuista. Tai yritä puhua äidillesi että toivotte eroa.
Elämässä monta on paskaa asiaa
Lue artikkeli "narsisti kodin valtiaana". Katso, paljonko yhtymäkohtia heidän käyttäytymisessään on. Pakene, heti kun se on mahdollista. Älä lähde siihen riitelyyn mukaan koskaan, jos vaan voit sen välttää.
Auttaisiko, jos kertoisit äidillesi, että vahinko on jo tapahtunut ja jos muuttaisitte äidin kanssa pois, saattaisi tilanne korjaantua. Jos olisin äitisi ja ajattelisin teidän parasta, varsinkin kun olette eron kannalla, lähtisin isänne luota pois. Jos rahan takia tekee tiukkaa, se on tietenkin vaikeaa, mutta teidän mielenterveys on tiukilla olon arvoista. Helppo on tietysti sivusta neuvoa, mutta ihmisellä on vain yksi elämä ja teidän lasten vielä alussa, älkää haaskatko sitä. Kaikke hyvää teille ja toivon oikeaa ratkaisua äidiltänne.
Täällä kirjoittelee ihminen joka on jo lähes 4-kymppinen ja tuon saman lapsena kokenut.
Toivon, että puhutte veljesi ja äitisi kanssa ja muutatte mahdollisimman pian pois isänne luota.
Tilanne ei siitä muutu, vaikka hän lupaisi mitä.
Äitisi menettää itsessään ja elämästään paljon pysymällä isänne luona ja te tulette kärsimään lapsuudenaikojenn traumoista vielä paljon paljon myöhemmin kuin luulettekaan, ellette pääse sieltä pois.
Oma kokemukseni on se, että kärsin vanhempieni riidoista, kärsin perhelomista, koska nehän olivat isän ryyppymatkoja, jolloin tehtiin niin kuin hän sanoo ja koska hän haluaa. Lopulta loma päättyi äidin itkusta punaisiin silmiin, suunnattomaan häpeään ja mustuneeseen mieleen. Meille lapsille jäi pahamieli ja pelko uudesta lomasta tai uusista lupauksista. Myös moneen otteeseen olin äitiäni tukemassa hänen eropäätöksissään ja järjestin joskus jopa asunnon ja työpaikan hänelle toiselta paikkakunnalta, mutta jälleen kerran isän loistava näytteleminen sai äidin heltymään jäämään.
Olen ottanut isäni kanssa useamman kerran elämäni aikana yhteen ja enää en ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Häntä ei minulle enää ole olemassa. Niin itseään täynnä olevan ihmisen on parempi sitten vain olla ja vanheta yksinään (tämä on hänen valintansa).
Äitimme kuoli pari vuotta sitten syöpään. Varmaan sekin sai alkunsa jatkuvasta stressistä ja hermoilusta. Joskus keskusteltuamme hän harmitteli, ettei silloin lähtenyt, kun olin järjestänyt hänelle kaiken valmiiksi, mutta minkäs teet. Riippuvuus toisesta voi olla tuhoavaa. Narsisti-mies tarvitsee itselleen täydellisen tuen ja kohteen (perhe) jota syyllistää kaikesta ja se hänellä oli ja äitini huonon itsetunnon lisäksi isäni teki hänestä hänelle tarpeellisen, elikkä osoitti, ettei voisi elää ilman äitini järjestelmällistä tapaa tehä ja toimia ja oli hänen järkevyydestään riippuvainen. Tietysti myös muisti kehua häntä aika ajoin mikä mitättömyys hän oli....(ja oikeasti isäni pystyi kaikkeen vain äitini järkevyyden ansiosta)
Itse käyn läpi lapsuudenaikaista patoutumia. Olen lapsuudesta asti tuntenut isääni kohtaan vihaa ja nyt yritän tehdä viimeistä tilinpäätöstä itseni kanssa ja saada vihdoin ja viimein rauhan.
Omat ihmissuhteeni ovat olleet vaikeita, sillä olen saanut niin huonoa esimerkkiä kotoa, että vaikka olen kuinka yrittänyt toimia toisin, olen lyönyt omaa päätäni seinään. Pelkotila ajaa ihmisen toimimaan suojeluvarustukset koholla koko ajan, ettei vain saisi kipeetä. Olen myös lapseton, sillä kehoni on ollut totaalisesti lukossa pelkojeni ja vihani takia.
Nyt onneksi olen rakastavassa ja kannustavassa suhteessa, minkä johdosta olen päässyt purkamaan sisäisiä patoutumia ja myöntämään rehellisesti kipeät asiat ja nyt alkaa helpottamaan =D
Teitä itseään ajatellen, toivon, että olisitte veljesi kanssa rohkeita ja tuette äitiänne vaikeassa päätöksessä ja olen varma että se kannattaa. Olkaa vahvoja!
Jokainen voi valita aikuisena millaiselle tielle elämässään lähtee. Tietoisuus kodin vääristymistä voi olla syy hankkia itselleen oma ja vahva identiteetti. Irrallinen perheestään.
Osa meistä ihmisistä asuu kohtuuttomissa oloissa lapsena, ja silti heistä kasvaa hienoja ja ehjiä ihmisiä. Osa ei kestä normaalia kinaa normaalissa perheessä vaan traumatisoituu heti. Eikä siihen kysymykseen ole vastausta, että miksi näin on.
Eli paska lapsuus ei sisällä yhtäsuuruusmerkkiä paskaan elämään.
Oma isaäni oli kuin ap:n. Vanhempieni suhteeseen kuului pettämistä. Vasta aikuisiällä tajusin, miten kauhean onneton ja surullinen ihminen minun isäni olikaan ollut. Pohjimmiltaan hän oli iloinen ja avoin, mutta elämä muutti ja teki hänestä vihaisen, kärsimättömän ja ilkeän. Ja hän joi sammuttaakseen tuskaansa.
Kukaan meidän perheestä, ei myöskään äiti, tajunnut sitä. Ja sitä minä en tajua, että äitini ei tajunnut uskottomuuksien yhteyttä siihen, miten ihan kivasta ja mukavasta ihmisestä tuli itsensä irvikuva.
Siksi uskottomuustapauksissa ero on oikeasti joskus parempi ratkaisu kuin yhdessä sinnittely. Jos ei tuskastaan ja pettymyksestään pääse eroon, niin siitä kärsii koko lähipiiri. Ei vain petetty.
Aikuisuus on sitä, että katsoo myös ympärilleen. Ja miettii, onko minun lähellä hyvä olla.
Kehoitan ap:tä sanomaan joskus rauhassa isälleen, että "sinun lähellä on paha olla". Oikeastaan muuta et voi tehdä.
Pikaisesti käänny ammattitaitoisen henkilön luokse, sinun ja veljesi terveys on vaarassa, oikotietä ei ole. Äläl uhkaile, vaan käy toimintaan heti.
oli minullakin nuorena perheen kanssa, tavallaan. On todella edesvastuutonta ja itsekästä vanhemmilta oman riippuvuutensa(?) vuoksi olla eroamatta, vaikka lapsi kärsii jatkuvaa riitaa katsellessa. Maisemanvaihto koko perheelle joksikin aikaa voisi tehdä hyvää. Negatiivisuus kasvaa hapettomassa tilassa.
Itselläni oli sama kokemus aikoinaan. Isä muutti pois, isä joi, äiti sai raivokohtauksia, itselläni oli murrosikä, isällä uusi naisystävä, joka vei mennessään. Muutin kotoa pois jo 16 kesäisenä. Isä haukkui meitä tyttäriäkin leveäperseisiksi ämmiksi ym. Äiti haukkui vaikka miksi. Nykyään (olen jo yli 30-vuotias) välit ovat kumpaankin vanhempaan hyvät.
Jälkeenpäin ajateltuna itsekin eronneena voin kuvitella, että avioerokriisi on kenelle tahansa kriisi pahimmasta päästä. Lapset häviävät kaikista eniten, mutta minkäs teet.
Jälkeenpäin ajateltuna en olisi muuttanut vielä niin aikaisin kotoa pois. Vaikka nuori saattaa tuntea itsensä hyvinkin vahvaksi, niin nuori on aina nuori ihminen ja maailma on vaarallinen paikka. Jos vanhemmat tappelevat, voi kutsua poliisin tms. mutta koti on aina koti kuitenkin. Kovassa maailmassa ei kukaan auta ja moni käyttää hyväksi.
Pelkästään miehet eivät ole narsisteja. luin artikkelin "Narsisti kodin valtiattarena". Kaikki stemmasi. Tapasin noin 5 vuotta sitten naisen, johon ihastuin suunnattomasti.Tämä nainen palvoi minua (ainakin siltä tuntui), kaikki sujui hyvin, suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta ja olin onneni kukkuloilla. Noin vuosi tästä kaikki muuttui. Pikku hiljaa huomasin, että riitaa tuli jos puhin sukulaisteni tai ystävieni kanssa puhelimessa. En pystynyt puhumaan ilman, että narsku oli kuulolla ja kommentoi sanomisiani. Puhelujen jälkeen kaikki ystäväni saivat moitteita, olivat liian vanhoja tai omituisia. En päässyt käymään edes huoltoasemalla kun minulla muka oli omaa aikaa ja hänellä ei. Pikku hiljaa aloin tuntea syyllisyyttä vaikka lähdin normaali asioille. Kodin ilmapiiri muuttui painostavaksi. Epäloogisia väittelyitä, mustasukkaisuutta entisestä vaimostani jne. jne. Yrittäjänä huomasin, etten voinut kehua varsinkaan naispuolisia työntekijöitäni , vaikka he olisivat kehut ansainneet. Iana kehujeni aiheena oli se kun joku oli hoitanut työnsä hyvin. Tämä kääntyi minua vasstaan. Narsistini alkoi väitellä, etteikö hän sitten osaa. EN vastannut rehellisesti, että hän on huolimaton höslä. Riitaa välttääkseni sanoina, että osaat erinomaisesti. Kaikki ne työntekijät, joita kehuin joutuivat lähtemään töistä pois koska narsiistini "söi" heitä. Lähtiessään pois työntekijät sanoivat, että muuten olsi hyvä työpaikka, mutta kun on jatkuva riittämättömyyden tunne. Joudun työssäni matkustelemaan ulkomailla. Joudun aina puhelinterrorin ja tekstiviestiterrorin uhriksi. Kotona on aina jokin ongelma ja minä olen ikäänkuin hylännyt perheeni. Tällaisissa tilanteissa olen täysin puolustuskyvytön. Jaksan selittää kauniisti tosi pitkään, mutta sitten palaa pinna ja lyös luurin korvaan. Tästä tulee sen jälkeen pääasia ja olen taas anteeksi pyynnön velkaa. Elämäni on kaventunut ja olen joutunut niin tiukoille, että sairastuin. Minulla on nyt vakava masennus. Arvatkaa saanko tukea tai ymmärrystä? EN! Kuulen jatkuvasti miten tiukalla narsistini on ja, että minun pitäisi olla iloisempi. En ole mikään lohdutuksen kerjääjä. Toivon ja ruoilen ainoastaan rauhallista olotilaa. Minua on syyllistetty niin kauan, että nyt on mitta täynnä. Kun klerroin psykologille tilanteen ja mitä olen joutunut kestämään hän varovasti kommentoi, ettei ihmettele masennustani. Asia on niin, että narsisti on aina oikeassa, aina saama puolella, aina vaatimassa huomiota, aina sosiaalisissa tilanteissa esiintymässä ja kaappaa kaikkien jutut. Voi vaan sanoa, että narsistia ei voi muuttaa. Isetunnon tuhoojina he ovat mestareita. Kun ihmisarvo menee alkaa jo olla liian myöhäistä. Onneksi pääsin kriisikeskuksen kautta hakeutumaan hoitoon hakemaan omaa itseäni. Ehkä kosketus omaan sisikuntaan vielä löytyy.