Piti sitten tämäkin kokea!
Ehdin puolivuotta elää unelmaa kun ihastuin esimieheeni aivan totaalisesti (nautin elämästäni työpaikalla hänen työparinaan), sitten hän siirtyi muihin tehtäviin, ja olen parin kuukauden tauon jälkeen nähnyt häntä vielä työpaikalla muutaman kerran sähköpostiteltu hiukan kuulumisia ym. Koin tossa kesällä jo päässeeni irti, en ajatellut häntä joka päivä. Mutta nyt kun olen taas työn puolesta vielä ollut häneen yhteydessä, kaikki tunteet palasi samantien.
Tämä on jo ahdistavaa, hänestä on tullut minulle jokin ihmeellinen pakkomielle, kun ajelen liikenteessä etsin katseella koko ajan hänen autoaan, käyn sata kertaa päivässä hänen blogissaan, etsin netistä tietoa ja kuvia ja ihailen niitä, saatan miettiä kauppaa ja paikkaa missä törmäisin häneen...aivan typerää käytöstä!!
Hän saa minut nauramaan, hän on valloittava ihminen ja hurmuri, en varmasti ole ainut nainen joka hänen vitseille nauraa, mutta hän on niin yltiöpäisen hullu, taiteellinen, rohkea, inspiroiva ja valloittava, että olen joka kerta vain sulaa vahaa hänen edessään...ja hänen nauru...voisin kuunnella tuhat tuntia putkeen vain hänen nauruaan...Ehkä ihailen häntä siksi, että hän on persoonallaan sellainen jollainen haluaisin itsekin olla, mutta en ole...
Olen kokenut että hän viihtyy seurassani ja pitää minusta, ja jollain tavalla häntä tietysti imartelee hehkuva katseeni, tottakai hän vaistoo että olen ihastunut ja siksi kai hän on ollut minulle niin mukava ja vähän keimailevakin, mutta siinä kaikki, hän ei ole niin kiinnostunut minusta että edes harkitsisi ja tietysti typerä tunteiluni vain pahentaa asiaa, en ole oma itseni ja teen itsestäni koko ajan totaalisen pellen. En ikinä aikaisemmin ole ollut mikään roikkuja, minua ärsyttää tämä tila totaalisesti, minua ärsyttää että väkisinkin mielistelen häntä ja häntä taas ärsyttää se, sillä hän ei pidä sellaisista...
Kun aikaa kuluu, en tule olemaan enää häneen tekemisissä kun emme näe ja mailittelykin jää kun ei työnkään puolesta enää yhteydenotto tarvetta tule, mutta ajatus ahdistaa etten pääse hänestä irti.
Sitten vielä se "pikku" seikka että elän liitossa ja minulla on lapsi. En ole pettänyt miestäni millään tavalla tässä maailmassa, tähän haaveilemaani mieheen en ole sormellani kajonnut, ainoastaan sivistyneesti halannut hänen läksiäisissään, mutta ajatuksissani kylläkin hänestä haaveilen, en haaveile niinkään seksistä tämän miehen kanssa, vaan enemmänkin yhteisestä hetkestä, siitä että saisin vaan kuunnella häntä ja nauraa ja iloita, saisin unohtaa itseni ja murheeni edes hetkeksi ja vain nauttia hänen seurastaan, sitä kaipaan ja siitä haaveilen.
Olen ihan poikki itseni kanssa, tätä on nyt jatkunut jo niin monta kuukautta...on aivan käsittämättömän typerää liitossa elävältä perheenäidiltä haaveilla jostain saavuttamattomasta miehestä, olemme muutenkin niin erilaisia että vaikka olisin sinkku, en ikinä saisi häntä lämpenemään minuun, vaikka kuinka yrittäisin...
Miten mahdottomasta haaveesta pääsee eroon? Haluan päästä tästä tunteesta eroon, se on kuin lentsu joka vain saapui kroppaani ja nyt poden flunssaa ja toivon paranemista...
Minulla ei koskaan ole ollut tällaista pakkomielteistä ihailua ketään kohtaan eikä varsinkaan sellaista kohtaan, joka ei tunne minua kohtaan samoin. Oman mieheni kanssa tietysti aikoinaan oltiin pakkomielteisesti rakastuneita, niinkuin kaikki rakastuneet alussa, mutta tämä yksipuolinen haaveilu on aivan naurettavaa ja silti vaan haaveilusta ei näytä loppua tulevan....
sisimmässäni olisin ollut tosi onnellinen jos hän olisi voinut jollakin tavalla jäädä ystäväkseni, että edes joskus olisin voinut vaan kuunnella hänen vitsejään ja jutella hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta, mutta ei kai sekään ole mahdollista jos olen ihastunut, sekin olisi väärin miestäni kohtaan...ehkä jollain tavalla kaipaan ystävää jota hän edusti ja jonka tapaista minulla ei ole ollut...turha tässä on selitellä, hän on mielestäni aivan ihana. On tämän liiton pelastus, että haaveiluni on täysin yksipuolista....mutta tämä pakkomielle tekee ihan kaistapäiseksi!!
Ehdin puolivuotta elää unelmaa kun ihastuin esimieheeni aivan totaalisesti (nautin elämästäni työpaikalla hänen työparinaan), sitten hän siirtyi muihin tehtäviin, ja olen parin kuukauden tauon jälkeen nähnyt häntä vielä työpaikalla muutaman kerran sähköpostiteltu hiukan kuulumisia ym. Koin tossa kesällä jo päässeeni irti, en ajatellut häntä joka päivä. Mutta nyt kun olen taas työn puolesta vielä ollut häneen yhteydessä, kaikki tunteet palasi samantien.
Tämä on jo ahdistavaa, hänestä on tullut minulle jokin ihmeellinen pakkomielle, kun ajelen liikenteessä etsin katseella koko ajan hänen autoaan, käyn sata kertaa päivässä hänen blogissaan, etsin netistä tietoa ja kuvia ja ihailen niitä, saatan miettiä kauppaa ja paikkaa missä törmäisin häneen...aivan typerää käytöstä!!
Hän saa minut nauramaan, hän on valloittava ihminen ja hurmuri, en varmasti ole ainut nainen joka hänen vitseille nauraa, mutta hän on niin yltiöpäisen hullu, taiteellinen, rohkea, inspiroiva ja valloittava, että olen joka kerta vain sulaa vahaa hänen edessään...ja hänen nauru...voisin kuunnella tuhat tuntia putkeen vain hänen nauruaan...Ehkä ihailen häntä siksi, että hän on persoonallaan sellainen jollainen haluaisin itsekin olla, mutta en ole...
Olen kokenut että hän viihtyy seurassani ja pitää minusta, ja jollain tavalla häntä tietysti imartelee hehkuva katseeni, tottakai hän vaistoo että olen ihastunut ja siksi kai hän on ollut minulle niin mukava ja vähän keimailevakin, mutta siinä kaikki, hän ei ole niin kiinnostunut minusta että edes harkitsisi ja tietysti typerä tunteiluni vain pahentaa asiaa, en ole oma itseni ja teen itsestäni koko ajan totaalisen pellen. En ikinä aikaisemmin ole ollut mikään roikkuja, minua ärsyttää tämä tila totaalisesti, minua ärsyttää että väkisinkin mielistelen häntä ja häntä taas ärsyttää se, sillä hän ei pidä sellaisista...
Kun aikaa kuluu, en tule olemaan enää häneen tekemisissä kun emme näe ja mailittelykin jää kun ei työnkään puolesta enää yhteydenotto tarvetta tule, mutta ajatus ahdistaa etten pääse hänestä irti.
Sitten vielä se "pikku" seikka että elän liitossa ja minulla on lapsi. En ole pettänyt miestäni millään tavalla tässä maailmassa, tähän haaveilemaani mieheen en ole sormellani kajonnut, ainoastaan sivistyneesti halannut hänen läksiäisissään, mutta ajatuksissani kylläkin hänestä haaveilen, en haaveile niinkään seksistä tämän miehen kanssa, vaan enemmänkin yhteisestä hetkestä, siitä että saisin vaan kuunnella häntä ja nauraa ja iloita, saisin unohtaa itseni ja murheeni edes hetkeksi ja vain nauttia hänen seurastaan, sitä kaipaan ja siitä haaveilen.
Olen ihan poikki itseni kanssa, tätä on nyt jatkunut jo niin monta kuukautta...on aivan käsittämättömän typerää liitossa elävältä perheenäidiltä haaveilla jostain saavuttamattomasta miehestä, olemme muutenkin niin erilaisia että vaikka olisin sinkku, en ikinä saisi häntä lämpenemään minuun, vaikka kuinka yrittäisin...
Miten mahdottomasta haaveesta pääsee eroon? Haluan päästä tästä tunteesta eroon, se on kuin lentsu joka vain saapui kroppaani ja nyt poden flunssaa ja toivon paranemista...
Minulla ei koskaan ole ollut tällaista pakkomielteistä ihailua ketään kohtaan eikä varsinkaan sellaista kohtaan, joka ei tunne minua kohtaan samoin. Oman mieheni kanssa tietysti aikoinaan oltiin pakkomielteisesti rakastuneita, niinkuin kaikki rakastuneet alussa, mutta tämä yksipuolinen haaveilu on aivan naurettavaa ja silti vaan haaveilusta ei näytä loppua tulevan....
sisimmässäni olisin ollut tosi onnellinen jos hän olisi voinut jollakin tavalla jäädä ystäväkseni, että edes joskus olisin voinut vaan kuunnella hänen vitsejään ja jutella hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta, mutta ei kai sekään ole mahdollista jos olen ihastunut, sekin olisi väärin miestäni kohtaan...ehkä jollain tavalla kaipaan ystävää jota hän edusti ja jonka tapaista minulla ei ole ollut...turha tässä on selitellä, hän on mielestäni aivan ihana. On tämän liiton pelastus, että haaveiluni on täysin yksipuolista....mutta tämä pakkomielle tekee ihan kaistapäiseksi!!
Vastaukset 1
Vanhimmat
varattu olet ja lapsikin löytyy, niin koita löytää jotain ihailtavaa omasta ukosta. Jos oikein pinnistät niin saatat vielä voida pelastaa liittosi. Muussa tapauksessa ei ole kuin onneton elämä tylsässä avioliitossa edessä tai sitten epävarma sinkkuus ja yksinhuoltajuus. Olet aikanasi päätöksesi tehnyt ja sen takana pitäisi seistä. Joko siis eroat tai palaat omaan avioliittoosi. Mietihän miltä itsestäsi tuntuisi, jos miehesi vehtaisi ja olisi tunteissaan ihan toisaalla..?
Voit pitää tämän ihmisen tuttavana, kunhan aikaa on kulunut niin paljon ettet enää käyttäydy kuin teini hänen seurassaan..järki käteen..