Onko teillä muilla jotka olette seurustelleet yksinhuoltajien kanssa, ollut ongelmia toisen lasten kanssa? Meikällä on nyt sellainen tilanne, että oon seurustellut lähemmäs vuoden verran yh äidin kanssa. Alussa oli tietty pienoinen järkytys kun kuulin että lapsia onkin peräti neljä, mutta päätin että en anna sen olla este vaan katson mitä tästä nyt tulee. Tapailtiin puolisen vuotta ja pidettiin sen aika lapset poissa meidän kuvioista, kunnes pääsin sitten tapaamaan nää lapset. Ekalla tapaamisella mut esiteltiin "äidin kaverina", lapset vaikutti ihan mukavilta ja tuntu siltä että pitivät mua "ihan jees" tyyppinä.
Tästä eteenpäin saatoin tulla käymään välillä siellä heidän luona, ja oon yrittänyt tutustua näihin lapsiin erilaisten yhteisten aktiviteettejen kautta. No tän naisen vanhin lapsi, 10v poika on vähän hankala tapaus. Ei tunnu pitävän musta yhtään, tuntuu oikeastaan inhoavan mua. Kerran jopa haistatti mulle V:n kovaan ääneen äitinsä kuullen. Sai kylläkin äidiltään kurinpalautusta sitten. Poika ei edes suostu kertomaan että mikä mussa oikeen mättää, ei vaan yksinkertaisesti pidä musta. Mielestäni tilanne on sinänsä vähän erikoinen, koska nää kolme muuta tuntuu pitävän musta. Ykskin kyselee kuulemma äidiltään aina välillä että koska tuun taas käymään, vaikuttavat ilosilta kun nähdään ja juttelevat mulle paljon. Ei myöskään tule mieleen, että oisin joskus sanonut jotain ilkeätä tai ollut ilkeä. En oo myöskään vetänyt mitään roolia vaan yrittänyt olla ihan vaan oma itseni.
Naisystävä on antanut mulle luvan komentaa ja kieltää lapsiaan silloin kun käyttäytyvät huonosti. Kaikki kolme muuta uskovat mua aina hyvällä jos kiellän tai pyydän jotain. Tää vanhin on sitten se ainoa joka pistää aina kaikessa vastaan ja temppuilee. Mikä tällaiseen voisi auttaa, ideoita? Kiukuttelua on nyt kestänyt päälle parisen kuukautta. Onko tällanen yleensä itsestään ohimenevää vai pitäiskö tässä ottaa jotain erityistoimenpiteitä? Viimeisin vaihtoehto tällä hetkellä on se että pistäisin poikki, en haluu vielä antaa periksi. Kaikki on mennyt tätä kiukuttelevaa poikaa lukuunottamatta 100% täydellisesti.
Tästä eteenpäin saatoin tulla käymään välillä siellä heidän luona, ja oon yrittänyt tutustua näihin lapsiin erilaisten yhteisten aktiviteettejen kautta. No tän naisen vanhin lapsi, 10v poika on vähän hankala tapaus. Ei tunnu pitävän musta yhtään, tuntuu oikeastaan inhoavan mua. Kerran jopa haistatti mulle V:n kovaan ääneen äitinsä kuullen. Sai kylläkin äidiltään kurinpalautusta sitten. Poika ei edes suostu kertomaan että mikä mussa oikeen mättää, ei vaan yksinkertaisesti pidä musta. Mielestäni tilanne on sinänsä vähän erikoinen, koska nää kolme muuta tuntuu pitävän musta. Ykskin kyselee kuulemma äidiltään aina välillä että koska tuun taas käymään, vaikuttavat ilosilta kun nähdään ja juttelevat mulle paljon. Ei myöskään tule mieleen, että oisin joskus sanonut jotain ilkeätä tai ollut ilkeä. En oo myöskään vetänyt mitään roolia vaan yrittänyt olla ihan vaan oma itseni.
Naisystävä on antanut mulle luvan komentaa ja kieltää lapsiaan silloin kun käyttäytyvät huonosti. Kaikki kolme muuta uskovat mua aina hyvällä jos kiellän tai pyydän jotain. Tää vanhin on sitten se ainoa joka pistää aina kaikessa vastaan ja temppuilee. Mikä tällaiseen voisi auttaa, ideoita? Kiukuttelua on nyt kestänyt päälle parisen kuukautta. Onko tällanen yleensä itsestään ohimenevää vai pitäiskö tässä ottaa jotain erityistoimenpiteitä? Viimeisin vaihtoehto tällä hetkellä on se että pistäisin poikki, en haluu vielä antaa periksi. Kaikki on mennyt tätä kiukuttelevaa poikaa lukuunottamatta 100% täydellisesti.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Toi on tosi normaalia, vanhin lapsi on just siinä iässä että sillä alkaa kohta murrosikä. Mulla on ihan omakohtaista kokemusta tuosta, olen itse ollut se kiukuttelija :) Olin 8 kun äitini löysi uuden miehen, neljä vuotta oltiin oltu ihan vaan äiti, minä ja veli ja kun tää uusi mies sitten tuli kuvioihin, mulle nousi kauhea kapina, oli mielestäni tyhmää ja väärin että se yritti komentaa ja neuvoa mua kun eihän se edes ollut mun isä. vaikka en edes olisi halunnutkaan että äitini ja isäni palaisivat yhteen mutta silti..
Jokatapauksessa toi on ihan normaalia, toivottavasti menee aikanaan pois. Lapsi kapinoi koska hänestä tuntuu väärältä että äitinsä antaa sinunkin komentaa vaikka et ole edes sukua. Ja murrosiässä hän varmasti kapinoi myös äidilleen, haistattaa v:t sun muut, tämäkin normaalia, ei tietenkään kivaa mutta silti. Sun ei tarvi välittää siitä, mutta voisit ehkä pyytää naistasi sanomaan pojalle, että hän nyt vain sattuu olemaan kanssasi koska pitää sinusta, ne on aikuisten juttuja eikä pojalla ole siihen mitään sanomista.
Mustasukkainen äidistään...älä ole milläsikään..ei ole henkilökohtaista vaikka siltä tuntuukin.....ota hänet enemmän huomioon ja sivuta aina kiukkuttelu niin että et ole kuulevinisikaan...toisaalta voisitte jutella siitä että te kummatkin mahdutte äidin elämään...kyllä se ohi menee:)
Mieti aina toisen kannalta asioita. Sä olet ventovieras, ei siihen muutama harrastekeikka paljon auta. Muut ovat sopeutuvia kiltisti, yhdellä on luonnetta: se katsoo kuka sä olet. Ja sä teet väärin, jos yrität lyntätä sitä. Sä voit toki määrätä miten sua kohdellaan, kuten muittenkin ihmisten kanssa, mutta ymmärrä nyt, se on sen "nuoren uroksen" rooli laumassa: sen isä on lähtenyt perheen ytimestä (syystä tai toisesta ja enemmän tai vähemmän), ja se on ollut, lapsen kaikella vilpittömyydellä ja tarmolla, perheen mies. Sinä tulet siihen, uhkana, lahjomaan, viemään äidin aikaa...
Nuorimmat ovat niin nuoria, etteivät tajua, mutta 10-vuotiaalle sinä olet ventovieras, joka tunkee heidän kotiinsa, viemään heidän äitinsä aikaa, ottamaan isän paikkaa, sinä olet vieras. Kavereiksi ei tulla hetkessä, ja ystäviksi vielä vähemmän. Sinä et ole heidän vanhempansa, vaikka äiti miten antaisi luvan komennella. Se on jotenkin törkeääkin, mietipä itse, miltä tuntuisi.
Sinä seurustelet ja paneskelet heidän äitinsä kanssa, te voitte olla todella tuttuja ja ystäviä: mutta lapselle sinä olet vieras. Muista se, ja lähde siltä pohjalta katsomaan. Ei se 10-vuotias ole mikään hankala, vaan ihan normaali lapsi ja varhaisnuorikin kohta jo.
Miksi sun mielestä perheen hajoamiseen ja uusiin perheenjäseniin pitäisikään heti suhtautua alistuvasti ja tottelevasti? Pari kuukautta ja sä olet jo väsynyt...(Voi, voi...) Haloo, mun mielestä pojalla on tervettä kapinaa, kun se ei heti tottele miestä, joka siihen tulee eikä usko ensimmäistä vastaantulijaa, ja tottele kyseenalaistamatta. Helpompi tietenkin olisi, kun lapset olisi alistuvia ja nöyriä, mutta siksipä ihan pieniä lapsia on niin helppo mm. käyttää hyväksi: ne ei kyseenalaista eikä tajua, että joskus pitää olla ennakkoluuloinen. Sinä kauhistut, että ethän sinä...?! No ET TIETENKÄÄN, mutta lapsen ennakkoluuloisuus on puolustusreaktio, mikä kuuluu olla. Ajattele jotain muutakin kun itseäsi ja omaa hankaluuttasi.
Yritä siis siltä ymmärryksen pohjalta jutella pojalle, ja tajua, että sinä olet se hankala hänen mielestään. En tiedä millaiseksi sinut on lapsena alistettu, mutta jos ei ole, ja olet ollut normaali 10-vuotias poika, niin mietipä vaan, kyllä on tulta ja tappuraa tarvittaessa, kyllä asuu miehen henki jo pienessä pojassa ja kyllä se lauman puolustaminen on verissä. Anteeksi runollisuuteni, mutta se on mielestäni niin hienoa. No joo, joskus ärsyttävää, olen meinaan töissäni joutunut eräänkin kerran tämän tappuran kanssa tekemisiin, mutta pärjännyt, koska jotenkin ymmärrän ja myös kunnioitan sitä: vaikka pidänkin tiukan rajan omassa kohtelussani.
Pieni mies on siis oikeassa. Vanhemmat usein vaan pakottavat lapsensa alistumaan ja jutteleminenkin on oikeasti vain sitä, että ei kuunnella, ja ollaan tehty päätökset jo jokatapauksessa. Tässäkin nähdään, miten äiti on vaan itsestään selvästi antanut komenteluoikeudet kuin koiriin, niitä voi vaan komennella (lapsille pitäisi myös jutella, pohjustaa, selittää, ymmärtää ja kertoa miksi). Niin, että onhan se kiva, kun ei vaivaa tarttis nähdä ja kun kaikki vaan tykkäisivät, mutta aikuisen tarttis pystyä vähän parempaankin.
Ei kyse ole sinusta siis, siirrä katse pois omasta navasta. Asia ratkeaa sillä.
Helpoin tie on tietenkin jättää kasvaminen muille ja paeta paikalta, koska kaikki ei automaattisesti tykkääkään... Joo, kuulostaa siltä, että seurustelu voi jatkua tai ei, mutta jos tuosta syystä lähdet, niin pikkupoika on oikeassa muristessaan hampaat irvessä: ei siitä mihinkään ole. Onko susta?
Varsinkin edellinen kommentoija analysoi tilannetta hyvin.
Minulle tuli vielä mieleen, että pystyisitkö kohtaamaan oman biologisen lapsesi esimurrosikäistä kapinaa, vai lähtisitkö sitäkin karkuun?
Nainen jolla ei ole lapsia niin ei tule noita ongelmia ollenkaan koska nuorempana seurustelin vähän aikaa yh äidin kanssa ja nopeasti huomasin että en rupea toiten lapsia elättämään enkä käsvattamaan.
Olipa sellainenkin nainen, joka piti miesystävän ja lapsen erillään. No jos asuit se eri asia.
Ei se niin vaarallista ole vaikka ei lapsen kanssa synkkaisi jollei tee numeroa.
Olet hieno kaveri, kun olet noin haastavaan tilanteeseen - siis neljä lasta - lähtenyt yrittämäänkään.
Vaikuttaisi vieläpä, että vakavin ja aidoin aikein olet liikkeellä.
Kuin usein käykään niin, että näitä yksinhuoltajia käydään kyllä sutimassa, mutta kun lapsia aletaan
enemmälti esittelemään, silloin nostetaan kytkintä.
Aivan varmaa on, että mikäli suhteesi lasten äitiin pysyy hyvänä, myös tämän vanhimman lapsen suhtautuminen sinuun muuttuu.
Kerää nyt voimia siitä, että moni asia on kohdallanne jo okei. Ja muistutuksena, että aivan ydinperheissä
saattaa tulla vastaavia kitkoja lapsen ja vanhempien välille.
Anna hänen ilmaista tunteensa, kiellä naiselta kuritus toistaiseksi, jonkin ajan päästä sanot v-alkuinen sana ei ole suotava.
Olen aina ollut sitä mieltä, tunteita ei saa tukahduttaa, vaikka auta armias, epäonnistuin surkeasti kovaluonteisen lapsen kasvatuksessa.
Tarvitsette pojan kanssa yhteistä aikaa. Jos olet tosissasi naisen kanssa suhteessa.
Poikahan on jo "iso". Menkää kahdestaan katsomaan jotain leffaa, mihin nuorimmaiset eivät pääsisikään. Tehkää jotain isojen asioita. Mitä poika harrastaa, mistä pitäisi? Olisiko kalastaminen teidän juttunne?
Kun saatte ryhmäydyttyä ja olette "ne miehet talossa", niin varmasti alkaa menemään senkin pojan kanssa paremmin :)
Mutta älä tee sitä, jos et ole tosissasi. Nytkin olit jo lähdössä.
Jos teille muodostuu pojan kanssa hyvä suhde ja eroat naisesta kuitenkin, poika kokee jälleen itsensä hylätyksi. Eli mieti tarkkaan, millä asteella on hyvä tutustua.