Kun SSRI-lääkkeet lisäävät serotoniinin määrää synapsiraossa, pyrkivät aivot mukautumaan tilanteeseen turruttamalla (desensitization) tai alasajamalla (downregulation) serotoniinireseptoreita. Voisiko olla mahdollista, että pitkään jatkuneen lääkityksen myötä tällaiset reseptorimuutokset jäisivät pysyviksi? Tietääkö kukaan, onko sellaista tutkittu? Jos muutokset jäisivät pysyväksi eli serotoniinireseptorit olisivat pysyvästi turtuneet tai kadonneet synapsiraosta, niin eikö silloin lääkkeen lopettamisen jälkeen olisi syntynyt eräänlainen yliherkkyys masennukselle?
Psykoosilääkkeiden yhteydessähän tunnetaan vastaava supersensitiivinen psyykosi tai tardiivinen psykoosi (supersensitive t. tardive psychosis), joka nimensä mukaisesti tarkoittaa psykoosilääkityksen aikana syntynyttä yliherkkyyttä psykoosille. Kun lääkeannosta vähennettään tai kun lääkitys lopetetaan, potilas saa psykoosin herkemmin kuin ennen lääkitystä (tai herkemmin kuin ne, joita ei ole hoidettu psykoosilääkkeillä). Olen joistain lähteistä lukenut, että tämä yliherkkyys psykoosille saattaa olla ainakin osittain pysyvä. Psykoosilääke estää välittäjäainetta tarttumasta dopamiinireseptoreihin, johon taas aivot reagoivat herkistämällä (sensitization) dopamiinireseptoreita vastaamaan muuttunutta kemiallista tasapainoa. Tämä siis päinvastainen ilmiö kuin serotoniinia lisäävien masennuslääkkeiden kohdalla, koska psykoosilääkkeen teoretisoituna tarkoituksena on parantaa psykoosi vähentämällä ylivilkasta dopamiinivälitteistä aivotoimintaa, mutta masennuksen kohdalla teoretisoidaan olevan kyse päinvastaisesta eli liian vähäisestä serotoniinivälitteisestä aivotoiminnasta. Myös ns. tardiivisessa dyskineassa eli lihasten nykimisessä on ilm. kyse samankaltaisesta dopamiinireseptoreiden herkistymsestä ja sitä ilmeisesti esiintyy yhdessä tardiivisen psykoosin kanssa.
Mutta onko tietoa, jos samanlaista muokkaantumista esiintyy SSRI-lääkkeiden kohdalla? Tämän valossa en yhtään ihmettelisi, jos monet pitkään (esim. yli kaksi vuotta) lääkettä yhtäjaksoisesti käyttäneet jäisivät lääkkeensä orjiksi pitemälläkin aikavälillä, nikäli lääke saa aikaan pysyvän tai ainakin hyvin pitkään jatkuvan (ehkä vuosiakin) serotoniinivälitteisen aivotoiminnan turtumisen. Eli psyykenlääkkeet vain saisivat aikaan kemiallisen (ja mahdollisesti siis pysyvän) epätasapainon eivätkä suinkaan korjaa sitä.
Analogiana voisi pitää alkoholin käyttöä masennusta lievittämään. Vaikka masennus tai alakuloisuus ehkä lievittyy hetkellisesti, niin pitkään jatkuva ryypiskely vain saa aikaan enemmän masennusta varsinkin silloin, kun itse juomisesta pitäisi irtautua.
Psykoosilääkkeiden yhteydessähän tunnetaan vastaava supersensitiivinen psyykosi tai tardiivinen psykoosi (supersensitive t. tardive psychosis), joka nimensä mukaisesti tarkoittaa psykoosilääkityksen aikana syntynyttä yliherkkyyttä psykoosille. Kun lääkeannosta vähennettään tai kun lääkitys lopetetaan, potilas saa psykoosin herkemmin kuin ennen lääkitystä (tai herkemmin kuin ne, joita ei ole hoidettu psykoosilääkkeillä). Olen joistain lähteistä lukenut, että tämä yliherkkyys psykoosille saattaa olla ainakin osittain pysyvä. Psykoosilääke estää välittäjäainetta tarttumasta dopamiinireseptoreihin, johon taas aivot reagoivat herkistämällä (sensitization) dopamiinireseptoreita vastaamaan muuttunutta kemiallista tasapainoa. Tämä siis päinvastainen ilmiö kuin serotoniinia lisäävien masennuslääkkeiden kohdalla, koska psykoosilääkkeen teoretisoituna tarkoituksena on parantaa psykoosi vähentämällä ylivilkasta dopamiinivälitteistä aivotoimintaa, mutta masennuksen kohdalla teoretisoidaan olevan kyse päinvastaisesta eli liian vähäisestä serotoniinivälitteisestä aivotoiminnasta. Myös ns. tardiivisessa dyskineassa eli lihasten nykimisessä on ilm. kyse samankaltaisesta dopamiinireseptoreiden herkistymsestä ja sitä ilmeisesti esiintyy yhdessä tardiivisen psykoosin kanssa.
Mutta onko tietoa, jos samanlaista muokkaantumista esiintyy SSRI-lääkkeiden kohdalla? Tämän valossa en yhtään ihmettelisi, jos monet pitkään (esim. yli kaksi vuotta) lääkettä yhtäjaksoisesti käyttäneet jäisivät lääkkeensä orjiksi pitemälläkin aikavälillä, nikäli lääke saa aikaan pysyvän tai ainakin hyvin pitkään jatkuvan (ehkä vuosiakin) serotoniinivälitteisen aivotoiminnan turtumisen. Eli psyykenlääkkeet vain saisivat aikaan kemiallisen (ja mahdollisesti siis pysyvän) epätasapainon eivätkä suinkaan korjaa sitä.
Analogiana voisi pitää alkoholin käyttöä masennusta lievittämään. Vaikka masennus tai alakuloisuus ehkä lievittyy hetkellisesti, niin pitkään jatkuva ryypiskely vain saa aikaan enemmän masennusta varsinkin silloin, kun itse juomisesta pitäisi irtautua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ei löydy masennukseen mikä on hyvin tavallista,on todennäköistä,
että tuollaisia elämän laatua hiukan parantavia(keinotekoisesti)
lääkkeitä voi joutua käytttään loppuelämän tai paussin jälkeen taas aloittaa uudestaan.
Minusta pitkäkestoinen terapia on paras masennuksen
parantaja,mutta siihen ei ole tässä yhteiskunnassa varaa.
kuin hyvin toimeentulevilla.
80-luvulla pääsi vielä aika hyvin pitkäänkin terapiaan,
yhteiskunnan tuella.
ei enään.
Nyt yhteiskunta maksaa sitä laskua toisessa muodossa..
tarkoittaa hoitoa. Keskustelemalla hoitaminen on kielikuva.