mikään ei tunnu niin pahalta kuin huomata yhtäkkiä ettei kukaan halua. ei ystävät, ei perhe, eikä varsinkaan oma poikaystävä. kaikki kyllä esittää ja teeskentelee, ja hymyilee ja juttelee niitä näitä, mutta kun olis oikeasti paha olla, ketään ei kiinnosta. siis todella kiinnosta. kaikilta on vaan kinnostus hiipunu, osalta välimatkankin vuoksi.
oli miulla joskus ystäviä, ja ne samat on vieläkin, mutta jonnekin niiltä on hävinny halu olla tekemisissä muuten kun pintapuolisesti.
perheenjäsenet kyllä puhuu omat huolensa, ja niillä niitä rittää joten en itse enää oikein uskalla/osaa avautua heille. ja tuskin heitäkään paljon nappaisi.
poikakaveri tuntuu olevan vaan säälistä miun kanssa. se on ehkä maailman kiltein ihminen eikä ikinä tekisi pahaa miulle, mutta kyllä sen aistii että rakkaus on kuollut jonnekin aikoja sitten..
ainoa ihminen kenen takia miun ois kai pakko yrittää jaksaa, on pikkuveli. se taitaa olla ainoa ihminen joka vielä tarvitsee minuu.. tosin sen ikäinen etten mie halua kaataa omaa likasankoani sen niskaan. kukaan muu ei siis pidä minua täällä.
kai mie oon niin tylsä ihminen, haluisin vaan puhua tavan asioista, pienistä huolista ja iloista joskus ehkä jostain syvällisemmästäkin kuin muita ihmisiä koskevista juoruista, mitkä tuntuu kiinnostavan kavereita enemmän kuin se että uskaltautuisi puhumaan jostain vaikeammasta.
enkä mie enää kai osaiskaan puhua kenellekään. liikaa on tullu padottua kaikkea sisälle. poikakaveri tuli äsken baarista kotiin, torjui miun lähentely-yritykset ehkä miljoonannen kerran ja nukahti kuunneltuaan vähän aikaa miun itkemistä ja yrittäen silitellä tai jotain lepyttelyn tapaista... tuokin sattuu ettei se enää halua, kuin joskus harvoin, ja aina niin että mie teen aloitteen, ei ikinä se. ei se pari kertaa tuollaista tuntuis missään, mutta kun siitä on tullut pikemminkin sääntö..
tulee yhä useammin sellainen olo että haluaisin satuttaa itseäni jotenkin, että edes jokin tuntuisi. en mie enää pitkään jaksa olla yksin kaiken kanssa. mie haluaisin vaan nukkua pois, päästä jonnekin tosi kauas täältä.. jonnekin missä ei tarvitsisi pelätä ja huolehtia ja hävetä aina..
jos voisi vaan nukkua aina, eikä enää herätä. mie lohdutan itseäni nykyään aina sillä ajatuksella että kohta pääsen pois jos vaan haluan...
ehkä tääkin on ihan turhaa.. ehkä mie vaan haluan että edes joku puhuisi miulle tai kuulisi miun tarinan.. mitä lie hyödyttää että kasvottomat ihmiset kuulee.. kuolema on varmaan se ainoa ystävä joka vie asiat loppuun asti
oli miulla joskus ystäviä, ja ne samat on vieläkin, mutta jonnekin niiltä on hävinny halu olla tekemisissä muuten kun pintapuolisesti.
perheenjäsenet kyllä puhuu omat huolensa, ja niillä niitä rittää joten en itse enää oikein uskalla/osaa avautua heille. ja tuskin heitäkään paljon nappaisi.
poikakaveri tuntuu olevan vaan säälistä miun kanssa. se on ehkä maailman kiltein ihminen eikä ikinä tekisi pahaa miulle, mutta kyllä sen aistii että rakkaus on kuollut jonnekin aikoja sitten..
ainoa ihminen kenen takia miun ois kai pakko yrittää jaksaa, on pikkuveli. se taitaa olla ainoa ihminen joka vielä tarvitsee minuu.. tosin sen ikäinen etten mie halua kaataa omaa likasankoani sen niskaan. kukaan muu ei siis pidä minua täällä.
kai mie oon niin tylsä ihminen, haluisin vaan puhua tavan asioista, pienistä huolista ja iloista joskus ehkä jostain syvällisemmästäkin kuin muita ihmisiä koskevista juoruista, mitkä tuntuu kiinnostavan kavereita enemmän kuin se että uskaltautuisi puhumaan jostain vaikeammasta.
enkä mie enää kai osaiskaan puhua kenellekään. liikaa on tullu padottua kaikkea sisälle. poikakaveri tuli äsken baarista kotiin, torjui miun lähentely-yritykset ehkä miljoonannen kerran ja nukahti kuunneltuaan vähän aikaa miun itkemistä ja yrittäen silitellä tai jotain lepyttelyn tapaista... tuokin sattuu ettei se enää halua, kuin joskus harvoin, ja aina niin että mie teen aloitteen, ei ikinä se. ei se pari kertaa tuollaista tuntuis missään, mutta kun siitä on tullut pikemminkin sääntö..
tulee yhä useammin sellainen olo että haluaisin satuttaa itseäni jotenkin, että edes jokin tuntuisi. en mie enää pitkään jaksa olla yksin kaiken kanssa. mie haluaisin vaan nukkua pois, päästä jonnekin tosi kauas täältä.. jonnekin missä ei tarvitsisi pelätä ja huolehtia ja hävetä aina..
jos voisi vaan nukkua aina, eikä enää herätä. mie lohdutan itseäni nykyään aina sillä ajatuksella että kohta pääsen pois jos vaan haluan...
ehkä tääkin on ihan turhaa.. ehkä mie vaan haluan että edes joku puhuisi miulle tai kuulisi miun tarinan.. mitä lie hyödyttää että kasvottomat ihmiset kuulee.. kuolema on varmaan se ainoa ystävä joka vie asiat loppuun asti
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Ympärillä on ihmisiä, mutta silti olen yksin. Minä olen se ymmärtäväinen likasanko, ikuinen "hymy" huulilla, jonka päälle kaikki kaatavat omat huolensa ja murheensa. Miksi sitten silmissäni asuu suru? Miksi kukaan koskaan ei pysähdy ja kysy MITEN SINULLA MENEE???
Voimia sinulle ja jaksamista.
Kuulostaa melko tutulta...en halua teeskennellä ja sanoa että ymmärrän täysin sitä mitä tunnet...mutta muutamat kohdat tekstistäsi pistivät silmään..."ehkä mie vaan haluan että edes joku puhuisi miulle tai kuulisi miun tarinan.. mitä lie hyödyttää että kasvottomat ihmiset kuulee.. kuolema on varmaan se ainoa ystävä joka vie asiat loppuun asti " Jostain kumman syystä minua kiinnostavat toisten kohtalot...ja mitä kasvottomiin ihmisiin tulee niin joskus ne ovat niitä parhaimpia joille puhua...ja etenkin mitä Kuolemaan tulee...välttäisin kutsumasta Kuolemaa ystäväksi...ei sekään aina hoida asioitaan loppuun asti...
Sinun on paha olla, tämä kaikki on masennusta mitä nyt purat. Kannattaa mennä juttelemaan ammattilaisten kanssa, vaikka ihan nimettömänä jos siltä tuntuu, he kuuntelee, eivätkä tuomitse sinua. Tuo olotila kyllä helpottuu heti kun menet.
Mä tunnen saman asian kuin sä joka päivä. Se ei ole helppoa, enkä todellakaan ole varma, voiko kukaan selvitä tällaisesta tunteesta... Olen itse satuttanut itseäni, koska olen pitänyt ihmisten välinpitämättömyyttä omana syynäni. Ikävä kyllä löydän vian aina itsestäni, en koskaan muista. Joskus tuntuu niin pahalta, että ajatukset menevät sekaisin... Mä toivon, että sä pystyt selviämään tästä. En voi kuitenkaan rohkaista mahdottomasti, sillä olen todella huono esimerkki selviämisestä. Kaikkea hyvää sulle...
Niin on tuska täälkin aivan sanomaton!! Mieheni joka on pettänyt minua kahdesti saman maksullisen huoran kanssa ja myös alkoholi joka tappaa suhteemme on käsittämätöntä! Mieheni (häpeän että on míeheni) Ainoa lohtu joka on että voisin kertoa kaikki on oma veljeni. Siis niin samanlaiselta kuulostava tilanne. En toisaalta haluaisi rasittaa liikaa veljeäni mutta hän on ainut jolta olen saanut aitoa todellista lohtua. Oma mieheni (sairas, myös siskonsa todennut) haluaisi lasta mutta ei kykene edes olemaan kunnon mies. Miksi minulle on sattunut tälläinen kohdalleni? Tunnen hyvin tuskasi.
Ihmeellitä että niin se vain uusiutuu tämä tilanne vuosien aikana, ei se lopu. Usko pois. En halua kannustaa mihinkään radikaaliin mutta asiat menee näin.
Puhu sun vanhemmille jos et kellekään muulle, puhuminen helpottaa, ei oo sit enää niin yksin murheidensa kanssa! Luulis kyllä että sun kaverit kuuntelis jos puhuisit niille, ei kai kukaan niin pönttö voi olla ettei kiinnosta muu kuin juorut tms. Luulis että sun poikakaverikin koittas auttaa jotenkin, ootko sä jutellu sen kanssa kunnolla asioista? Et sä mitään voi hävitä puhumalla ja pyytämällä apua ym. Päinvastoin!
Puhelinluettelossa on myös joitain kriisiapu-numeroita vai millä nimellä ne on, mihin voi soittaa jos pitää saada jutella.
Tsemppiä!!
Mulla on sama juttu, että tuntuu etteivät ne joita rakastan, välitä... haluaisin myös levätä ja kuolla pois. Tuntuu että vasta kuolema pelastaa. Olen niin yksin. Mullakin on pikkuveli, joka on auttanut jaksamaan, mutta hän käy koulua toisella puolella Suomea enkä näe häntä koskaan, ei hän voi auttaa minua. Yksinäisyys on kai yksi pahimmista asioista maailmassa, ainakin mulle, vielä kun elämä tuntuu aivan turhalta kun en saa mitään hyödyllistä aikaan. Olen kaiken lisäksi rakastanut yhtä miestä yksipuolisesti jo kuusi vuotta, ja se vie voimat... hän ei kai välitä minusta yhtään. Enpä tiedä kuinka kauan jaksan tätä yksinäisyyttä. Sä voit olla kiitollinen poikaystävästä, kavereista jne... mulla ei ole niitäkään. Lisäksi olen vielä ruma läski... elämäni on täynnä ongelmia, kun kaiken lisäksi suren vielä muidenkin ihmisten puolesta, niin on todella rankkaa. Toivottavasti tulevaisuudessa on helpompaa... Elän toivossa.
hyvä tavaton, sinä laitat aivan liian suuren panoksen toisten ihmisten tykkäämiseen tai pitämästä jättämiseen, älä nojaa elämääsi kenenkään varaan et sinä sitä varten elä, jos et vielä ole huomannut niin ei muutkaan mitään
täysipainoisia ihmisiä ole mutta tietävät jo sen että heidän ja vai heidän on tämä elämä mistä kaikki itse täytyy pitää huolen ensikädessä.
Toivottavasti sun asiat vielä joskus kääntyy parempaan.. Mä havahduin kans eilen huomaamaan, että kukaan ei todellakaan rakasta mua. Ihan hirveetä huomata että on tehny ihan vääriä valintoja koko elämänsä ajan. Nyt oon niin umpikujassa ettei tästä enää oo poispääsyä.
Elin lapsuuteni perheessä jossa isä oli alkoholisti ja äiti uskovainen. Mulla on kaksi sisarta, mutta he ovat ovat minua sen verran vanhempia, että lapsena heistä ei oikein ollut minulle seuraa. Isä joi kaikki viikonloput ja hakkasi äitiä ja joskus minuakin. Sain aina olla siinä välissä, yrittämässä luoda sopua kahden aikuisen välille.. Jotenkin koin, että kaikki on omaa syytäni, ja ilman minua kaikki olisi paremmin. Pelkäsin aina viikonloppuja, kun koulukaverit innoissaan kertoivat omista viikonloppusuunnitelmistaan.
Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan kaverini kanssa. Koulu meni kuitenkin huonosti ja vimein keskeytin sen kokonaan. Kaverini sai paljon uusia kavereita, ja me jotenkin etäännyimme toisistamme. Itse olen aina ollut sen verran epäsosiaalinen ja ujo, että en saanut vuoden aikana ainutakaan ystävää.
Muutin takaisin kotipaikkakunnalleni, ja yritin päästä takaisin sisään entiseen elämääni. Vanhat kaverini olivat kuitenkin suurin osa joko muuttaneet muualle opiskelemaan, tai muuttuneet niin etäisiksi, että en enää saanut oikein kontaktia keneenkään.
Sitten tapasin yhden miehen, itseäni huomattavasti vanhemman, ja muutin hänen luokseen taas vanhaan opiskelukaupunkiini. Aloitin taas opiskelut ja hetken aikaa kaikki meni loistavasti. Lopetin taas koulun kesken kun sain työpaikan.
Me ollaan seurusteltu nyt kolme vuotta. Eilen huomasin että eihän se musta oikeesti välitä. Olin kyllä itekkin ollut jo jonkun aikaa ihastunut yhteen toiseen mieheen, ja suunnittelin avomieheni jättämistä, mut sitten tää mun ihastuskin teki eilen oharit.
Kaikki on niin sekavaa, mulla ei oo yhtäkään kaveria jolle voisin puhua asioistani. Mulla ei oo ees ammattia että voisin hakee töitä jostain muualta..
Nyt mun avomies on jossakin ryyppäämässä, mä oon yksin kotona ja mulla ei oo ees yhtään rahaa, kun kaikki on avomiehelläni. Mulla ei oo mitään paikkaa mihin mennä, eikä ketään joka välittää. Tiedän että ongelmani ovat ihan omaa syytäni, olen vaan onnistunut aina tekemään ne väärät valinnat.
Tää tilanne tuntuu ihan kestämättömältä, enkä nää mitään ulospääsyä. Kuolema tuntuu todella houkuttelevalta ajatukselta.. Kumpa sais vaan unohtaa kaikki.
Tais tulla aika nyyhkytarina tästä. Tarkotus ei ollu rypeä itsesäälissä mutta kun tuntuu että pää räjähtää jos ei saa edes kirjottaa ongelmistani.
Hauskaa vappua kaikille!
Mä murehdin just että kamalaa kun mulla ei oo vaaleanpunaista vyötä joka sopis mun vaaleanpunaiseen iltalaukkuun...Hävettää.
En tiiä jos se auttaa ketään, ei varmaan, mutta aina pitäs voida miettiä et on ihmisiä joilla ei oo mitään, ei edes vettä ja ruokaa. En syytä siis ketään.
En tiedä millainen tilanne on oikeasti, mutta tärkeintä olisi varmaan saada voimaa irtautua tilanteesta ja yrittää löytää jotain omaa. Omia ystäviä, joskus ehkä mies joka rakastaa. Kaikilla meillä on ongelmia, mutta olen varma siitä että jokaiselle tässä maailmassa on ystäviä, ne pitää vaan löytää. Sehän se vaikeinta onkin
Itse olen joskus hautonut haudan rauhaa mielessäni, ja jostain kummasta saanut voimaa ja kiukkua ottaa ohjat käsiini. Ajatelkaa, elämä on niin lyhyt, yrittäkää kaikin voimin nähdä siinä jotain kaunista ja jotain hyvää.
Toivon sinulle ja muillekin onnellista kesää. IKINÄ ei tiedä koska on sen uuden alun uusi päivä. Ikinä ei tiedä koska se sinun elämäsi onni tulee vastaan.
Tsemppiä!
Meinas tulla tippa linssiin kun luin tätä keskustelua. Niin paljon surua ja epätoivoa. Nii suuria taakkoja ihmisten harteilla. Haluaisin vaan sanoa kaikille teille jotain mikä todella osoittaisi myötätuntoni. Tahtoisin ajatella ettemme ole yksin. Itse tahtoisin osoittaa kaikille myötätuntoa, rakkautta, ystävyyttä. Vaikka sitä ei ehkä pysty katseestani lukemaan. En ehkä ole kovin hyvä näyttämään tunteitani, mutta tahtoisin olla.