Mä olen oikeasti ihan ulalla. Olin naimisissa melkein 10 vuotta ja nyt eronneena olen viettänyt sinkkuelämää vuoden päivät. Uskoin jo, ettei sellaista jalat alta vievää miestä vastaantulekaan enää, koska olen tapaillut kyllä sellaisia "ihan mukavia" miehiä aina silloin tällöin, mutta jotakin on aina puuttunut, niin että olen tiennyt ettei homma toimi. Vaikka olisivat olleet kuinka fiksuja tai hyvännäköisiä tahansa.
Mutta... muutama viikko sitten kohtasin jälleen sellaisen ihan kivantuntuisen ja söötin kaverin. Ekoilla treffeillä ei vielä mitään ihmeellisiä tuntemuksia, tokatreffien jälkeen kaveri alkoi jo olemaan aika paljon ajatuksissani ja kolmansien treffien jälkeen olin jo aivan sekaisin. Olin itse hokenut kaverille, että en etsi poikakaveria tai mitään pysyvää tällä hetkellä, mutta hän halusi silti jatkaa tapailua. Noiden kolmansien treffien jälkeen MINÄ puolestani tulin siihen tulokseen, että tuota en päästä käsistäni!
Mitä enemmän olemme viettäneet aikaa yhdessä, sitä luontevammalta ja mukavammalta se tuntuu. Asumme -tietenkin- omissa asunnoissamme, mutta seurustelumme lipsahti luontevasti melko lailla alusta asti siihen, että mies tulee luokseni joka päivä ja jää yöksi. Teemme ruokaa, saunomme, juttelemme, vitsailemme, pussailemme, halailemme ja tietysti myös rakastelemme. Joka aamu hän vie minut töihin ennen kuin ajaa itse omiin hommiinsa ja joka ilta on itsestäänselvää, että hän tulee jossain vaiheessa luokseni.
MUTTA otsikkoon viittaava huoleni onkin oikeastaan se, että vaikka olemme paljon ja tiiviisti yhdessä, olen silti mustasukkainen hänen satunnaisista menoistaan kavereiden kanssa tai vaikka ihan töihin liittyvissä asioissa. Eilen huomasin harmikseni olevani närkästynyt, kun hän tuli "vasta" puoli yhdeksän aikaan, vaikka ei hänen olisi ylipäätään ollut mikään pakko edes tulla! Eli ilmeisesti omassa päässäni elän jo avioliittoa tai ainakin avoliittoa, koska niin pitkään totuin naimisissaolovuosinani siihen, että "puoliso" tulee kotiin tiettyyn aikaan....
Poltammeko nyt kynttilää molemmista päistä, kun olemme jo opetelleet näin tiiviiseen yhdessäoloon? Me kumpikin HALUAMME olla paljon yhdessä, jutella ja olla vaan. Etenkin nukkua yöt yhdessä. Mitään kyllästymisen merkkejä ei ole ilmassa kummallakaan, vaan todellakin yhdessä on mukavampi kuin erikseen. Olemme keskustelleet paljon siitä miten helppoa ja luontevaa yhdessäolomme on, ihan kuin olisimme tunteneet jo vuosia, ja kummankin ajatuksissa on yhteinen tulevaisuus ilman muuta. Varovasti uskallan myöntää olevani rakastunut jo nyt, ja samaa sanoo mieskin. Teenkö nyt kärpäsestä härkäsen? Pitäiskö antaa vain mennä kun kerran hyvältä tuntuu?
Mutta... muutama viikko sitten kohtasin jälleen sellaisen ihan kivantuntuisen ja söötin kaverin. Ekoilla treffeillä ei vielä mitään ihmeellisiä tuntemuksia, tokatreffien jälkeen kaveri alkoi jo olemaan aika paljon ajatuksissani ja kolmansien treffien jälkeen olin jo aivan sekaisin. Olin itse hokenut kaverille, että en etsi poikakaveria tai mitään pysyvää tällä hetkellä, mutta hän halusi silti jatkaa tapailua. Noiden kolmansien treffien jälkeen MINÄ puolestani tulin siihen tulokseen, että tuota en päästä käsistäni!
Mitä enemmän olemme viettäneet aikaa yhdessä, sitä luontevammalta ja mukavammalta se tuntuu. Asumme -tietenkin- omissa asunnoissamme, mutta seurustelumme lipsahti luontevasti melko lailla alusta asti siihen, että mies tulee luokseni joka päivä ja jää yöksi. Teemme ruokaa, saunomme, juttelemme, vitsailemme, pussailemme, halailemme ja tietysti myös rakastelemme. Joka aamu hän vie minut töihin ennen kuin ajaa itse omiin hommiinsa ja joka ilta on itsestäänselvää, että hän tulee jossain vaiheessa luokseni.
MUTTA otsikkoon viittaava huoleni onkin oikeastaan se, että vaikka olemme paljon ja tiiviisti yhdessä, olen silti mustasukkainen hänen satunnaisista menoistaan kavereiden kanssa tai vaikka ihan töihin liittyvissä asioissa. Eilen huomasin harmikseni olevani närkästynyt, kun hän tuli "vasta" puoli yhdeksän aikaan, vaikka ei hänen olisi ylipäätään ollut mikään pakko edes tulla! Eli ilmeisesti omassa päässäni elän jo avioliittoa tai ainakin avoliittoa, koska niin pitkään totuin naimisissaolovuosinani siihen, että "puoliso" tulee kotiin tiettyyn aikaan....
Poltammeko nyt kynttilää molemmista päistä, kun olemme jo opetelleet näin tiiviiseen yhdessäoloon? Me kumpikin HALUAMME olla paljon yhdessä, jutella ja olla vaan. Etenkin nukkua yöt yhdessä. Mitään kyllästymisen merkkejä ei ole ilmassa kummallakaan, vaan todellakin yhdessä on mukavampi kuin erikseen. Olemme keskustelleet paljon siitä miten helppoa ja luontevaa yhdessäolomme on, ihan kuin olisimme tunteneet jo vuosia, ja kummankin ajatuksissa on yhteinen tulevaisuus ilman muuta. Varovasti uskallan myöntää olevani rakastunut jo nyt, ja samaa sanoo mieskin. Teenkö nyt kärpäsestä härkäsen? Pitäiskö antaa vain mennä kun kerran hyvältä tuntuu?
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Poltammeko nyt kynttilää molemmista päistä, kun olemme jo opetelleet näin tiiviiseen yhdessäoloon? "
lyhyt vastaus: ette.
kun me alettiin vaimoni kanssa seurustelemaan, niin tehtiin ihan samalla tavalla kuin te, eli alusta asti punkattiin toisten luona, tulin töistä suoraan tyttöystävän luokse syömään ja kävin välillä vain kääntymässä kotona.