Olen kolmekymppinen nainen ja ollut naimisissa muutaman vuoden. Mulla on hyvä mies, sen olen aina tiennyt. Tapasin muutamia vuosia sitten miehen, johon ihastuin heti. Jotenkin kemiat kolahti, vaikka kummallakin oli omassa elämässä asiat hyvin. Molemmilla oli kumppanit, hänellä lapsikin. Meillä oli pientä säpinää, muttei lähdetty pettämisen tielle, järki voitti. Olin tolloin kihloissa ja häätkin suunnitteilla. Melkein ne peruuntui, kun menin niin sekaisin. Järjellä mietin, että ehkä vaan naimisiinmeno ja sitoutuminen pelotti.
Kun olimme ottaneet ensin etäisyyttä, jatkoimme kuitenkin kaveri-linjalla yhteydenpitoa, mikä ei ollut kovin tiivistä. Lähinnä sellaisia "mitä kuuluu" -meilejä. No, jossain vaiheessa välit lämpenivät taas ja tapasimmekin, hänen aloitteestaan. Välillämme oli läheisyyttä, mutta vaatteet pysyi päällä. Kummatkin tiesimme toimivamme väärin ja moraali ei antanut periksi, että asioita olisi vienyt yhtään pidemmälle. Minun olisi ollut niin helppo lähteä tunteiden vietäväksi ja koin, että hän jarrutteli välejämme. Yhteydenpito taas harveni ja sitten en kuullut hänestä enää mitään. Viisaammat ovat sanoneet, että tunteet unohtuvat, kun ei ruoki niitä ja tässä tapauksessa toivoin niin käyvän. Kun hänestä ei enää kuulunut, oli hän kuitenkin mun mielessäni tosi paljon. Ja sitten lopulta mun oli taas pakko ottaa kontaktia häneen. Jotenkin kuitenkin koin, että olin tunteideni kanssa yksin, enkä saanut häneltä vastakaikua ja ymmärsin viimein, että on oikea aika lopettaa pelleily ja jatkaa omaa elämäänsä, lopettaa yhteydenpito täysin ja unohtaa hänet vaikka väkisin. Toimin oikein, mutten koskaan häntä täysin unohtanut. Aina hän tuli mun mieleen uudelleen ja uudelleen ja näin hänen piirteitään muissa ihmisissä. Koin silti olevani vahvoilla siinä mielessä, että tiesin yhteydenpitomme loppuneen lopullisesti.
Sitten kävi jotain odottamatonta ja yht'äkkiä polkumme taas kohtasivat. Olosuhteet vain meni niin, ilman että kummallakaan olisi ollut niihin osaa tai arpaa. Vanhat tunteet nousi pintaan ja suoraan sanottuna vaikka kuinka yrittää pitää itsensä järki-ihmisenä, on tullut tunne, ettei me yrityksistä huolimatta olla päästy toisistamme eroon... tämä on niinkuin kohtalon ivaa. Nyt ollaan liian lähellä ja ehkä tämän historiankin vuoksi, on enää todella vaikeeta hillitä itseään! Sen toisen lähellä vaan on niin hemmetin hyvä olla! Tunnen niin suurta halua tätä ihmistä kohtaan, eikä kukaan muu ole saanut mua tuntemaan näin.
Tiedän, että hänkin tuntee vetoa minuun, mutten silti saa hänestä otetta. Haluaisin tunnustaa hänelle, kuinka paljon hän on ollut mielessäni ja kuinka suuria tunteita hän minussa herättää, mutta pelkään niin pirusti kuitenkin olevani yksin tunteideni kanssa. Hän tunnustaa fyysisen vetovoiman, mutta niin lähelle hän ei ole itseään päästänyt, että osaisin sanoa, kuka hän on ja mitä hän minusta haluaa. Ulkoisessa mielessä koen, että olemme samanhenkisiä ihmisiä. Tunnetasolla hän ei päästä lähelleen. Voisin luulla olevani rakastunut, mutta sitä en voi olla, kun en tunne koko ihmistä. Ehkä minulla vain on joku mielikuva hänestä, jonka olen itse luonut. Onko tämä kuitenkin pelkkää fyysistä vetovoimaa. Tuntuu, että mun on pakko selvittää tämä mysteeri itselleni. Tuntuu, ettei tästä muuten pääse yli eikä ympäri. Ja kuitenkin samaan aikaan pelkään pettämisen aiheuttamaa moraalista krapulaa, sitä että rakastun ja jäänkin tunteeni kanssa yksin. Tuntuu, että olen puun ja kuoren välissä.
Voi kun sitä voisi olla puhtaasti järki-ihminen... tunteet saa ihmismielen niin pirun sekaisin!
Kertokaas viisaammat ja järkevämmät ihmiset, miten tämä tilanne pitäisi hoitaa? Voi olla, että mun pitää kuitenkin keittää oma soppani, mutta jos joku on ollut vastaavassa tilanteessa, kuulisin siitä mielelläni.
Kun olimme ottaneet ensin etäisyyttä, jatkoimme kuitenkin kaveri-linjalla yhteydenpitoa, mikä ei ollut kovin tiivistä. Lähinnä sellaisia "mitä kuuluu" -meilejä. No, jossain vaiheessa välit lämpenivät taas ja tapasimmekin, hänen aloitteestaan. Välillämme oli läheisyyttä, mutta vaatteet pysyi päällä. Kummatkin tiesimme toimivamme väärin ja moraali ei antanut periksi, että asioita olisi vienyt yhtään pidemmälle. Minun olisi ollut niin helppo lähteä tunteiden vietäväksi ja koin, että hän jarrutteli välejämme. Yhteydenpito taas harveni ja sitten en kuullut hänestä enää mitään. Viisaammat ovat sanoneet, että tunteet unohtuvat, kun ei ruoki niitä ja tässä tapauksessa toivoin niin käyvän. Kun hänestä ei enää kuulunut, oli hän kuitenkin mun mielessäni tosi paljon. Ja sitten lopulta mun oli taas pakko ottaa kontaktia häneen. Jotenkin kuitenkin koin, että olin tunteideni kanssa yksin, enkä saanut häneltä vastakaikua ja ymmärsin viimein, että on oikea aika lopettaa pelleily ja jatkaa omaa elämäänsä, lopettaa yhteydenpito täysin ja unohtaa hänet vaikka väkisin. Toimin oikein, mutten koskaan häntä täysin unohtanut. Aina hän tuli mun mieleen uudelleen ja uudelleen ja näin hänen piirteitään muissa ihmisissä. Koin silti olevani vahvoilla siinä mielessä, että tiesin yhteydenpitomme loppuneen lopullisesti.
Sitten kävi jotain odottamatonta ja yht'äkkiä polkumme taas kohtasivat. Olosuhteet vain meni niin, ilman että kummallakaan olisi ollut niihin osaa tai arpaa. Vanhat tunteet nousi pintaan ja suoraan sanottuna vaikka kuinka yrittää pitää itsensä järki-ihmisenä, on tullut tunne, ettei me yrityksistä huolimatta olla päästy toisistamme eroon... tämä on niinkuin kohtalon ivaa. Nyt ollaan liian lähellä ja ehkä tämän historiankin vuoksi, on enää todella vaikeeta hillitä itseään! Sen toisen lähellä vaan on niin hemmetin hyvä olla! Tunnen niin suurta halua tätä ihmistä kohtaan, eikä kukaan muu ole saanut mua tuntemaan näin.
Tiedän, että hänkin tuntee vetoa minuun, mutten silti saa hänestä otetta. Haluaisin tunnustaa hänelle, kuinka paljon hän on ollut mielessäni ja kuinka suuria tunteita hän minussa herättää, mutta pelkään niin pirusti kuitenkin olevani yksin tunteideni kanssa. Hän tunnustaa fyysisen vetovoiman, mutta niin lähelle hän ei ole itseään päästänyt, että osaisin sanoa, kuka hän on ja mitä hän minusta haluaa. Ulkoisessa mielessä koen, että olemme samanhenkisiä ihmisiä. Tunnetasolla hän ei päästä lähelleen. Voisin luulla olevani rakastunut, mutta sitä en voi olla, kun en tunne koko ihmistä. Ehkä minulla vain on joku mielikuva hänestä, jonka olen itse luonut. Onko tämä kuitenkin pelkkää fyysistä vetovoimaa. Tuntuu, että mun on pakko selvittää tämä mysteeri itselleni. Tuntuu, ettei tästä muuten pääse yli eikä ympäri. Ja kuitenkin samaan aikaan pelkään pettämisen aiheuttamaa moraalista krapulaa, sitä että rakastun ja jäänkin tunteeni kanssa yksin. Tuntuu, että olen puun ja kuoren välissä.
Voi kun sitä voisi olla puhtaasti järki-ihminen... tunteet saa ihmismielen niin pirun sekaisin!
Kertokaas viisaammat ja järkevämmät ihmiset, miten tämä tilanne pitäisi hoitaa? Voi olla, että mun pitää kuitenkin keittää oma soppani, mutta jos joku on ollut vastaavassa tilanteessa, kuulisin siitä mielelläni.
Vastaukset 10
Vanhimmat
"Kertokaas viisaammat ja järkevämmät ihmiset, miten tämä tilanne pitäisi hoitaa?"
No et ole tekemisissä kyseisen henkilön kanssa.
"En pysty" ei ole mikään selitys, vaan puhdas tekosyy.
Minullakin on ollut tuollainen platoninen vuosisadan rakkaustarinaan viittaava suhde. Olimme opiskelukavereita, me emme seurustelleet, suudelleet, emmekä harrastaneet seksiä, mutta olimme aina yhdessä, halailimme ja kävelimme kadullakin käsikädessä. Meillä ei ollut muitakaan suhteita, sillä tähän maagiseen platoniseeen rakkauteen ei mahtunut muita ihmisiä. Ulkopuolisten silmissä olimme pari.
Olemme nykyään tahoillamme naimisissa, sillä opiskelun jälkeen työ vei meidät eri maihin ulkomaille. Nykyään tapaamme pari kertaa vuodessa alan kansainvälisillä messuilla. Intohimo on nyt kadonnut, sillä se tukahdutettiin aikoinaan tahallisesti ja aika teki tehtävänsä. Veikkaan, että jos olisimme naimisissa, niin tavisarki olisi tullut vastaan ja se lähes hurmoksellinen sielujen yhteys ja kemia olisi nyt pelkkä mukava ja huvittava nuoruusmuisto. En minä olisi voittanut mitään, jos olisin tämän miehen kanssa nykyisen mieheni sijaan.
Muista siis, että intohimo ei ole yhtä kuin rakkaus ja voi tosiaan olla että olet rakastunut luomaasi mielikuvaan tästä miehestä, etkä niinkään siihen tavalliseen ihmiseen joka hän on. Rakkauden tunteeseenkin voi rakastua. Älytön intohimokin voi syttyä yllättäen, mutta sekin on usein suurimmaksi osaksi sinun omassa kehossasi ja mielessäsi tapahtuva oikosulku ja sattumalta kohdistuu tähän henkilöön, joka on sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai väärässä paikassa väärään aikaan...
Onhan tuo tullut itsekkin koettua ja siihen sorruttua muutama vuosi sitten.
Eihän siitä mitään tullut, intohimo tuli ja meni ja lopetettiin pelleily.
Petin siis miestäni ja monta kertaa.
Kertonut en ole miehelleni, miten voisinkaan, mutta tiedän hänelläkin olleen yhteisiä menoja yhden naisen kanssa työreissuillaan, joten tasoissa kai ollaan.
Itselle kai siitä jäi se petturuus-tunne, joka kyllä haalenee, mutta ei katoa koskaan.En kuitenkaan kadu, vaivannut se olisi mieltäni, jos en olisi ottanut riskiä ja selvittänyt, mitä se tunne oli.
Naisten kannattaa se oppia, että miehet ei ajattele kuitenkaan aikuisina rakkautta sillä lailla kuin naiset...miehille se on enemmän sitä halua ja himoa, naiset sotkee siihen rakkauden.
Mitäs rakkautta se sellainen on, mikä loppuu?
Rakkaushan on ikuista.
Miksi sinä ruokit tuota typeryyttä? Tietoisesti ajattelemalla jotain haavekuvaa ja kehittämällä sen ympärille vain sinun omissa aivoissa keitettyä hernesoppaa, sinä luulet ettet pysty tyhjentämään kattilaasi. Täydellistä holynpolyä! Käytä hyvä nainen energiasi ja rakentavat tunteesi omaan mieheesi, kohdista arvonantosi itseesi ja häneen äläkä yritä rautalangasta vääntämällä tehdä itsestäsi halveksimaasi huoraa ja petturia.
On täysin valhetta väittää ettei ajatuksiaan voi muuttaa. Tuota ei usko kukaan. Sinä itse kaikista vähiten.
Joten jätä tuo vieras perheen isä oman perheensä luo , aivan rauhaan ja keskity sinäkin omaasi.
( Vain halvat roskaelokuvat ja naistenlehdet hehkuttavat perheenrikkomisen autuutta! Miksi? Koska se MYY! Olethan sinä tuon saastan yläpuolella?!)
Puhut täyttä asiaa.
Mikä minussa on vikana, kun en saavuta mielenrauhaa? Vai onko suhteessani jotain vialla? Olen väsynyt, haluaisin vihdoinkin tuntea levollisuutta ja rauhaa... pystyä nauttimaan tästä hetkestä ja asioista, jotka minulla on käsillä. Miksi löydän itseni jatkuvasti saman onnettomuuden ääreltä? Ratkaisu kuulostaa niin helpolta ja kuitenkin se tuntuu olevan minulle kerta toisensa jälkeen täysi mahdottomuus. Niinkuin olisin jotenkin kirottu ihminen!
aika helppo juttu, ja sä itse olet jo asian ratkaissut. Sulla on vuosien jälkeen tunteita häntä kohtaan, mutta et uskalla kysyä hänen tunteistaan. Elikä, sä aavistat, että olet tarinassa yksin noin syvällä, etkä lähde kyselemään koska et halua sitä kuulla. Mutta. Ainut keino millä sä pääset eteenpäin on ottaa viimein riski ja kertoa tunteestasi ja kuunnella mitä mies vastaa. Senkin sä jo kirjoitit alussa, hän on kertonut fyysisestä vedosta; siis, hän kenties haluaisi seksiä kanssasi, mutta on siitäkin pystynyt kieltäytymään, ilmeisesti ja toivottavasti olemassaolevan perheen takia. Sun ei kannata rikkoa itseäsi, puolisoasi, joka ei muka tajua missä sinä menet, tuon toisen miehen perhettä pelkän panetuksen ja oman viehätysvoiman todistamisen vuoksi.
Jokainen saa tietysti tehdä omat virheensä, mutta kun sä kysyit neuvoa. Tässä yksi. Ota härkää sarvista ja ota asia puheeksi tuon vetovoimaiselta vaikuttavan henkilön kanssa. Kun tiedät faktat, osaat varmaan toimia parhaalla mahdollisella tavalla.
Mennä sorkkimaan ja utelemaan vieraalta mieheltä hänen tunteitaan sinua kohtaan on .. ei vain äärettomän typerää, mutta myos todella halventavaa AP.tä itseään kohtaan.
AP voisi alkaa tietoisesti harkiten muuttamaan mieltään. Sitä ei tarvitse tehdä yksin - liity jooga- tai meditaatioryhmään tjms. Siellä muiden opastuksella saat liävoimia ajatusten oikeaan suuntautumiseen. Myoskin henkinen itsekuri on mahdollista oppia. Se vain vaati aivan pikkuisen aloittamiskykyä mutta sen arvoista. Onhan kysymyksessa APn oma ja miehensä kaunis ja rauhaisa tulevaisuus.
joten nyt vain t tietoisesti ajatukset kauniiseen ja hyvään omaan perheeseen, Rakentavaan (EI repivään) tulevaisuuteen.
tuntenut ihmisen jonkun aikaa ja tuntenut vetoa häntä kohtaan aiemmin, on todennäköisesti
luonut päässään mielikuvan hänestä.
Yhtä todennäköistä on, että jos päätyy lopulta tällaisen ihmisen kanssa yhteen, voi tulla pettymyksiä
kun todellisuus ei vastaakaan mielikuvaa.
Sanot ettet tunne koko ihmistä, mutta jos olette olleet yhteydessä, tunnet hänet kuitenkin jollain tasolla.
Jos olet varattu, niin tilanne menee todella nopeasti vaikeaksi.
Olet luultavasti tilanteessa, jossa tiedät että nyt nähdessänne tilanne riistäytyisi saman tien käsistä.
Jos on yrittänyt jo pitkään padota tunteitasi ja huomaat nyt vielä saavansa vastakaikua, ei
varmaan ole paljon tehtävissä. Kaikki pyhät periaatteet todennäköisesti unohtuisivat sillä sekunnilla,
kun näkisitte toisenne. Vaikka ette edes pettäisi, niin tilanne johtaisi nopeasti siihen, että ulos
olisi entistä vaikeampi kävellä.
Sinun pitää varmasti miettiä todella tarkkaan mitä haluat.
Mieti kaikkia vaihtoehtoja ja mieti millaista haluaisit elämäsi olevan.
Jos miehellä on lapsikin, niin hänellä voi olla vaikeuksia lähteä liitosta.
Ja sinulla voi olla entistä vaikeampaa jatkaa elämää erillään, todennäköisesti
myös hänellä jos näette. Järjellä ajateltuna sinun pitäisi juosta niin kovaa ja
niin kauas kuin vain pystyt.
Itsekin olen vähän samanlaisessa tilanteessa ja tiedän miltä se tuntuu.
Sen enempää en osaakaan auttaa.
Joka ilta yritän pyyhkiä hänen kasvojaan mielestäni ja yritän miettiä, mikä
olisi järkevin ratkaisu. Enkä sitä löydä; kierrän vain kehää.
Vaikka en ollut kuullut hänestä pitkään aikaan yhtään mitään, päädyin
vain kirjoittamaan kirjan siitä kun tapasin hänet.
Elämä on joskus todella patologista.
En suosittele heittäytymistä pelkkään tunteeseen - siitä kun tulee helposti vain ruumiita.
Asennoidu ongelmaasi kuin tupakkalakkoon.Asiaa auttaa sekin jos jotenkin järkkäät sinun ja miehesi välille jotakin rasittavaa tahdon vastaista etäisyyttä. Saat taas hetkeksi voimakkaaman tunteen. Intohimo ei ole ikuista, mutta aina sitä voi jotenkin siihen elämään hankkia hetkellisesti.
huonoja neuvoja.. minulla oli kerran lapsena yksi melkein tyttökaveri ja kuulin eräältä että hän saattaisi olla ihastunut minuun.. tiemme erkanivat ennenkuin ehdin mitään sanoa hänelle..
muutuin ihmisenä täysin enkä nauttinut enää elämästä, enhä tuntenut rakkautta..
nyt kun 10 vuojen jälkeen sain tunnustaa, niin en ole enää yksin päänisisällä ja muut ihmiset ovat pikkuhiljaa tulleet lähemmäksi minua..
tee niinkuin itsestä tuntuu parhaalta! jos haluat odottaa niin odota.. tai jos haluat selvittää asian niin selvitä..