Kahdeksan vuoden yhdessäolon jälkeen tulee sitten avioero.
Kolme yhteistä lasta, jotka kaikki ovat rakastettuja.
Sisältä niin rikkinäinen olo että haluaisi vaan käpertyä nurkkaan itkemään. Vaikka kahdeksaan vuoteen on mahtunut ylä- ja alamäkiä, tuntuu että itsellä on ollut lähinnä alamäkeä kaikki. En osaa selittää miksi, mutta viimeiset 25 vuotta olen elänyt usvassa minkä läpi vain muutama asia on koskaan päässyt. Vaimoni (ex nyt kai) on ollut maailman ihanin ihminen enkä ole edes osannut sanoa miten paljon häntä arvostan. Itse olen itseni tuntenut aina vastenmieliseksi, johtuen kaikesta mitä elämä on heittänyt suuntaani.
Parisuhteemme oli muuten mahtava, mutta parista asiasta kiikasti, yksi niistä saamattomuuteni. En osaa itsekkään selittää mistä se johtuu, mutta asioiden tekeminen tyssää aina. Jostain syystä tuntuu kuin olisi suuri tulppa jossain mikä estää normaalin ajatuksenjuoksun ja asioiden tekeminen. Olin lapsena sen verran hyperaktiivinen ja menevä että on ylipäätänsä ihme että olen vielä hengissä kun yrittää muistella mitä kaikkea on tullut hölmöiltyä. Välillä olen pystynyt hieman "ryhdistäytymään" ja tekemään asioita, mutta kun ne eivät ole onnistunut täysin niin kuin olisi pitäny olen aina uponnut syvemmälle itseinhoon.
Nyt on ero tulossa, enkä siitä voi syyttää ainakaan vaimoani, joka on ollut omasta mielestäni melkein täydellinen ja on suoranainen ihme että hän on kestänyt näinkin kauan minua. Nyt on jäljellä vain nyrkin kokoinen oksettava kimppu sisälläni jota vastaan yritän epätoivoisesti taistella lasteni tähden. Ei kai tässä muu auta kun yrittää lasten elämä pitää mahdollisimman turvallisena ja rakastettuna. Itse olen eronneiden vanhempien lapsi enkä ikinä halua omille lapsilleni samanlaista lapsuutta kuin mitä omani on ollut. Sisältä on vaan niin vitun tyhjä olo. Olen töissä parhaillaan ja tekisi vain mieli mennä itkemään.
Kolme yhteistä lasta, jotka kaikki ovat rakastettuja.
Sisältä niin rikkinäinen olo että haluaisi vaan käpertyä nurkkaan itkemään. Vaikka kahdeksaan vuoteen on mahtunut ylä- ja alamäkiä, tuntuu että itsellä on ollut lähinnä alamäkeä kaikki. En osaa selittää miksi, mutta viimeiset 25 vuotta olen elänyt usvassa minkä läpi vain muutama asia on koskaan päässyt. Vaimoni (ex nyt kai) on ollut maailman ihanin ihminen enkä ole edes osannut sanoa miten paljon häntä arvostan. Itse olen itseni tuntenut aina vastenmieliseksi, johtuen kaikesta mitä elämä on heittänyt suuntaani.
Parisuhteemme oli muuten mahtava, mutta parista asiasta kiikasti, yksi niistä saamattomuuteni. En osaa itsekkään selittää mistä se johtuu, mutta asioiden tekeminen tyssää aina. Jostain syystä tuntuu kuin olisi suuri tulppa jossain mikä estää normaalin ajatuksenjuoksun ja asioiden tekeminen. Olin lapsena sen verran hyperaktiivinen ja menevä että on ylipäätänsä ihme että olen vielä hengissä kun yrittää muistella mitä kaikkea on tullut hölmöiltyä. Välillä olen pystynyt hieman "ryhdistäytymään" ja tekemään asioita, mutta kun ne eivät ole onnistunut täysin niin kuin olisi pitäny olen aina uponnut syvemmälle itseinhoon.
Nyt on ero tulossa, enkä siitä voi syyttää ainakaan vaimoani, joka on ollut omasta mielestäni melkein täydellinen ja on suoranainen ihme että hän on kestänyt näinkin kauan minua. Nyt on jäljellä vain nyrkin kokoinen oksettava kimppu sisälläni jota vastaan yritän epätoivoisesti taistella lasteni tähden. Ei kai tässä muu auta kun yrittää lasten elämä pitää mahdollisimman turvallisena ja rakastettuna. Itse olen eronneiden vanhempien lapsi enkä ikinä halua omille lapsilleni samanlaista lapsuutta kuin mitä omani on ollut. Sisältä on vaan niin vitun tyhjä olo. Olen töissä parhaillaan ja tekisi vain mieli mennä itkemään.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kirjoituksesta voi oikein sanoa mitään mutta ensimmäiseksi tuli mieleen, että onko Sulla masennus, josta johtuu se saamattomuus ja asioiden tyssääminen. Jos se on sitä, niin siihen täytyy hakea lääkäriltä apua, masennuksesta voi kyllä parantua. Kyllä elämästä aina selviää...
Ei se maailma niin mustavalkoinen ole! Siinä on harmaan sävyjäkin!
Kirjoituksestasi paistaa rakkaus vaimoosi, joten silloin ei kaikki ole lopussa.
Et vain osaa ilmaista tunteitasi vaimollesi ja hän on ymmärtänyt käyttäytymisesi kyllästymiseksi.
Sinuna näyttäisin ed. kirjoittelusi vaimollesi ja kertoisit hänelle, että tarvitset nyt apua.
Tunteitaan pitää oppia käsittelemään ja parasta siihen on juuri aluksi myöntäminen, että kaikki ei ole päässäsi kunnossa.
Sinulla on mahdollisuus vielä korjata asioita! Vaimosi on sinun tukenasi, kun annat siihen mahdollisuuden!
Minä ainakin arvostan rehellisyyttäsi ja nöyryyttäsi kirjoituksessasi, miksi ei vaimosi sitä myös tekisi?
Anna teidän suhteelle vielä mahdollisuus...pistä vaimolle viesti, että jutellaanko vielä ja kerro ahdingostasi.
Ehkä ammattiauttaja osaisi auttaa myös noissa kurjissa lapsuusmuistoissasi?
Teitä miehiä on joskus niin vaikea käsittää, kun verhoudutte sinne pimeyteen, vaikka puhuminen sen kumppanin kanssa auttaisi!
Sinuna näyttäisin vaimollesi tuon aloituksesi, se oli hyvä kirjoitus!
Tsemppi nyt sulle! Älä jätä tätä asiaa kesken! :)
Valitettavasti en näe enää mahdollisuutta. Rakastan kyllä vaimoani, olen rakastanut ensimmäisestä päivästä lähtien mutta olen aiheuttanut jo liikaa vahinkoa ja kärsimystä omilla teoillani, vaikka en olekaan kyennyt siihen vaikuttamaan. Olen aina tehnyt parhaani, jotten satuttaisi. Olen jättänyt asioita sanomatta, jotta en aiheuttaisi ahdistusta.
Itse haluaisin totta helvetissä mahdollisuuden. Olen huomenna menossa psykiatrille käymään, koska en itse enää osaa avata näitä solmuja. Vaikka saisinkin diagnoosin ja apua, ei se valitettavasti todennäköisesti auta parisuhdettamme pelastamaan.
niin, pistää ihan vihaksi lukea! Meillä on kohta samassa jamassa avioliitto, miestäni kuvasi kirjoituksesi melko hyvin, tulppa, ei saa aikaiseksi, kaikki junnaa, paha olo, mikä mättää, saamattomuus, arvottomuus...
Mutta tottahan se on, ettei sellainen parisuhde pidemmän päälle toimi, jossa toinen junnaa, eikä kanna omaa osaansa parisuhteen hyväksi. Miten kykenisikään, jos ei ole asiat/tunteet edes itselleen selvänä, eikä itseään tunne eikä viihdy nahoissaan.
Mieheni kohdalla lienee kyse lapsuuden aikaisista tapahtumista, jotka ovat häntä pahasti henkisesti vammauttaneet, alkoholistivanhemmat, turvattomuus, tunnekylmyys jne... Hän on suojannut itsensä hyvin syvästi puolustusmekanismilla, jonka läpi hän itse ei näe, eikä oikein aina edes myönnä sellaista olevankaan. Kuitenkin kaikki hänen elämänsä aikana on mennyt rimaa hipoen (huom! hänen kommenttinsa, ei minun), opiskelut urakehitys jne... kaikki kesken, eikä valmista tule, vaikka on jo 35-vuotias.
Hän ei ole pätkääkään ilkeä ihminen, päinvastoin pahoinvoivaisuuteen asti toisia miellyttävä ja kumarteleva ihminen. Mutta jälleen kerran sellaisen kanssa ei tasaveroista parisuhdetta saa aikaiseksi ja aina, hassua kyllä, jäät odottamaan itsellesi jotain mitä puolisolta kuvittelisi saavan: tukea ja tunnetta, puhetta ja pusuja. Kun niitä vain ei tule, ei siinä elämän kriiseissä ja arjen tahkoamisessa jaksa enää itsekään toivoa tai odottaa joskus niitä saavansakaan, joten on pakko alkaa luovuttamaan parisuhteesta ja säästämään itseään, jopa ryhtyä etsimään sellaista puolisoa/kumppania, jolta voisi niitä asioita saadakin.
En minäkään haluaisi miehestäni erota, hajoittaa meidän perhettä, lapsikin siitä kärsii, mutta raja tulee joskus vastaan. Hän käy onneksi terapiassa ja saa ehkä solmukohtansa joskus avattua, kuka tietää, mutta nyt on tullut aika minunkin tarpeiden ja tunteiden huomioimiselle. Häneltä en huomiota saa. Kissat ja hiiret on kyllä nostettu pöydälle sen tuhannen kerran, myöntämiseen asti hän kykenee, mutta siihen se jää. "Mitä hän muka pystyisi tekemään tilanteen eteen?" Tämä kysymys jää jokaisen keskustelun jälkeen ilmaan leijumaan. Eikä toden totta mitään tapahdukaan hänen käytöksessään.
Itse yritän huomenna selvittää voisiko vaivani olla ADD. Oireet täsmäävät hyvin pitkälle. Ei sinänsä että sillä olisi parisuhteen kannalta enään merkitystä mutta toivon että voisin olla edes lapsilleni hyvä isä
Tuo on kuitenkin hyvä alku!!
Mistäpä sitä tietää, vaikka auttaisi moneenkin asiaan!
Valitettavan tutulta kuulostaa toi tjktf31.8.2010 10:33 kirjoitus.
"Olen aina tehnyt parhaani, jotten satuttaisi. Olen jättänyt asioita sanomatta, jotta en aiheuttaisi ahdistusta. " :Nyt varmaankin ymmärrät että kuinka paljon on satuttanut se kun olet jättänyt asioita kertomatta!!
"vaikka en olekaan kyennyt siihen vaikuttamaan" :kyseenalaista itseltäsi mikset ole kyennyti???
Itse olen elänyt samankaltaisessa suhteessa toistakymmentä vuotta...enään en jaksa!
Olen antanut lukuisia mahdollisuuksia toiselle että hän voisi parantaa ns.tapansa ja puhua yhteisistä asioista eikä salata niitä.. Mutta mikä eniten satuttaa on se että, olet taas luottanut, antanut anteeksi, unohtanut jo melkein...kun taas tippuu kivi taivaalta!! Mielestäni tämä on vertrattavissa melkeinpä pettämiseen(henkisesti)
Parantuminen tästä sairaudesta vie vuosia, mutta aloita se siitä että tunnustat itsellesi toimineesi väärin perhettäsi kohtaan..et suojellaksesi heitä!!!
ensiksi anteeksi etta minulla ei talla hetkella ole suomalaisia kirjaimia koneessa mutta toivottavasti pystyt lukemaan taman. Kuulostat aivan kuin minun nyt exalta ja minulle tuli ihan suru silmaan taas sen takia koska minakin olin tommosessa suhteessa yli 9 vuotta ja vaikka kuinka se oli raastavaa ottaa se ero tiedan etta se oli oikea ratkaisu koska olin tulla hulluksi hanen kanssaan. Han ei saanut mitaan aikaan ja valehteli koko ajan kaikesta muka suojellekseen minua hanen mokailuistaan. Tunsin etta se olin vain mina joka yritti tehda kaikkensa suhteen eteen mutta kun ikina ei saa vastakaikua niin siihen kyllastyy ja sain tarpeekseni. Elimme vain kulissi elamaa ei todellista. En pystynyt hanelle puhumaan mistaan tai yritin mutta vaikka kuinka yritin niin en saanut mitaan takaisin. Enemman kuin yritin niin enemman itseensa han meni. En yksinkertaisesti tiennyt enaa mita tehda, taytyi erota muuten olisin tullut hulluksi. Siita nyt kolme vuotta ja mies roikkuu koko ajan tossa ja hanen ajatukset on oudot, han ei pysty menee eteenpain elamassa ollenkaan, eika ole muuttunut tippaakaan. kuvittelee viela etta olemme jotain vaikka olen tehnyt selvaksi etta meilla ei ole minkaanlaista tulevaisuutta ikina. Sinulle todella suosittelen terapiaa ja pitkanaikasta ja toivon etta pystyt jotenkin joku paiva menemaan elamassa eteenpain, se sattuu nyt ja sattuu pitkaan mutta mita teet sen ajan kanssa on se mika parantaa. Et voi olettaa vaimoasi kestamaan kaikkea, parisuhde on kaksipuolista ei vaan yhden homma. Yrita auttaa itseasi tasta lapi lastesikin takia ja hyva kun rakastat heita, ota heista voimaa.
Tuulta purjeisiin, kurkkaa toi mun avaus "kupit ja kipot".
Ei se loppujuen lopuksi ole kuin pieru saharassa, kova, kirvelevä, silmät sokaiseva pahalta haiseva pieru. Kyl se siit kaveri. Bisselle?