Musta tuntuu todella pahalta ja sekavalta. Olen aivan neuvoton mitä tehdä.
Olen seurustellut noin kaksi vuotta. Meillä ei ole ollut vakavia riitoja, haukkumisia tai vakavampaa kriisiä… kunnes nyt. Minä olen hyvin ”helposti tossutettava” luonne, koska en ärsyynny helposti sillä rakastan vain niin paljon poikaystävääni että ei huvita ärsyyntyä tai vaikka sanoa vastaan joissakin asioissa, koska loppujen lopuksi minulle on ihan yksi ja sama miten asiat tehdään kunhan hoituu.
Minulla on kuitenkin oma mieli ja en todellakaan tee semmoista mitä en halua vain toisen mieliksi.
Ongelmani on että poikaystäväni kohtelee minua välillä todella huonosti, välinpitämättömästi, kuin kasaa paskaa… Minä en ikinä voisi kohdella häntä niin.. EN IKINÄ, sillä eihän rakastaan voi kohdella ilman syytä pahasti.
Olemme jutelleet tästä asiasta, ja mies on ollut pahoillaan ja ei tiedä itsekkään miksi kohtelee minua välillä huonosti, vaikka en sitä ole ansainnutkaan. Hän on kuulemma todella pahoillaan tästä ja on vakuuttanut rakastavansa minua ja haluavan olla minun kanssa. Hänellä on kuulemma välillä vain ilkeä luonne.
Mutku musta tuntuu niin pahalta se ärhentely, tiuskiminen, ilmana kohtelu, jäinen katse, mun läsnäolon unohtaminen tyystin ja julistaminen seurassa, eleillä ja teoilla että ei ole tosissaan mun kanssa ja olen vain ”muija” joka roikkuu hänen seurassaan.
Tätä ei tapahdu kovin usein ja yleinsä hän on rakastava huolehtiva poikaystävä, joka tekee mun eteen eleitä, joita arvostan. Osoitan hänelle myös eleitä ja tekoja arkisessa elämässä, jotka osoittavat että hänestä välitän. Mutta sitten nää kaudet, kun mä en oo kukaan… satuttaa.
Kyse ei ole siitä että minä hänessä roikun tai hän roikkuisi minussa. Kummallakin on oma elämä ja kumpikin osaa olla erikseen omien kavereidensa kanssa.
Muo pelottaa että se pahenee ajan myötä ja lopulta mä oon vaan se kiltti kynnysmatto, joka nielee kaiken ja rakastaa… Vai pitäiskö mun vaan oppii jotenkin käsittelemään häntä ja antaa käytöksen mennä sydämen läpi ja korvista ulos. Äh…. Jooh vähän sekava kirjoitus.
Emme siis vielä asu yhdessä ja iät 24 & 26. Välillä olen todella surullinen…ja välillä onnellinen. Mies saa mut myös tuntemaan itseni tärkeäksi silloin kun on se ihana ja hyvä mies.. En ole ylipainoinen enkä ruma. Pidän itsestäni huolta ja treenaan lähes joka päivä lepopäivät lukuun ottamatta. En kärsi huonosta itsetunnosta ja vaikka kuntoiluintoinen olenkin, osaan myös löysätä, bailata ja syödä suklaata. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutku ei ole….
Olen seurustellut noin kaksi vuotta. Meillä ei ole ollut vakavia riitoja, haukkumisia tai vakavampaa kriisiä… kunnes nyt. Minä olen hyvin ”helposti tossutettava” luonne, koska en ärsyynny helposti sillä rakastan vain niin paljon poikaystävääni että ei huvita ärsyyntyä tai vaikka sanoa vastaan joissakin asioissa, koska loppujen lopuksi minulle on ihan yksi ja sama miten asiat tehdään kunhan hoituu.
Minulla on kuitenkin oma mieli ja en todellakaan tee semmoista mitä en halua vain toisen mieliksi.
Ongelmani on että poikaystäväni kohtelee minua välillä todella huonosti, välinpitämättömästi, kuin kasaa paskaa… Minä en ikinä voisi kohdella häntä niin.. EN IKINÄ, sillä eihän rakastaan voi kohdella ilman syytä pahasti.
Olemme jutelleet tästä asiasta, ja mies on ollut pahoillaan ja ei tiedä itsekkään miksi kohtelee minua välillä huonosti, vaikka en sitä ole ansainnutkaan. Hän on kuulemma todella pahoillaan tästä ja on vakuuttanut rakastavansa minua ja haluavan olla minun kanssa. Hänellä on kuulemma välillä vain ilkeä luonne.
Mutku musta tuntuu niin pahalta se ärhentely, tiuskiminen, ilmana kohtelu, jäinen katse, mun läsnäolon unohtaminen tyystin ja julistaminen seurassa, eleillä ja teoilla että ei ole tosissaan mun kanssa ja olen vain ”muija” joka roikkuu hänen seurassaan.
Tätä ei tapahdu kovin usein ja yleinsä hän on rakastava huolehtiva poikaystävä, joka tekee mun eteen eleitä, joita arvostan. Osoitan hänelle myös eleitä ja tekoja arkisessa elämässä, jotka osoittavat että hänestä välitän. Mutta sitten nää kaudet, kun mä en oo kukaan… satuttaa.
Kyse ei ole siitä että minä hänessä roikun tai hän roikkuisi minussa. Kummallakin on oma elämä ja kumpikin osaa olla erikseen omien kavereidensa kanssa.
Muo pelottaa että se pahenee ajan myötä ja lopulta mä oon vaan se kiltti kynnysmatto, joka nielee kaiken ja rakastaa… Vai pitäiskö mun vaan oppii jotenkin käsittelemään häntä ja antaa käytöksen mennä sydämen läpi ja korvista ulos. Äh…. Jooh vähän sekava kirjoitus.
Emme siis vielä asu yhdessä ja iät 24 & 26. Välillä olen todella surullinen…ja välillä onnellinen. Mies saa mut myös tuntemaan itseni tärkeäksi silloin kun on se ihana ja hyvä mies.. En ole ylipainoinen enkä ruma. Pidän itsestäni huolta ja treenaan lähes joka päivä lepopäivät lukuun ottamatta. En kärsi huonosta itsetunnosta ja vaikka kuntoiluintoinen olenkin, osaan myös löysätä, bailata ja syödä suklaata. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutku ei ole….
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ongelma ei ole sinussa vaan sen kundin ajatuksissa ja käytöksessä.
Kun se muutoskin on vasta ilmennyt niin se johtuu jostain syntyneestä tarpeesta jota hän nyt yrittää siinä purkaa.
Hän yrittää selvästikin haastaa sua, niin pöhköltä kuin tämä kuulostaakin. Tajuaahan sen tyhmäkin mitä tollaisesta käytöksestä seuraa, joten... Mutta se oliskin vaan "erilaista palautetta", jos sä yhtäkkiä sanotaan nyt vaikka räjähtäisit hänen silmilleen... ;)
Ehkä hän kokee että sä olet liian passiivinen, liian kiltisti " tossun alla" ja yrittää haastaa sua kipakampiin vastauksiin jne. käyttäytymällä kuin törppö. Se on tiedostamatontakin, ja sitäkin voi kutsua intohimoksi. Se on roihahdus joka hänessä käy kun hän näkee/kokee sut niin rauhallisena koko ajan tai jotain sellaista. Se roihahdus sitten purkautuu hänestä tollasena "riitaan haastavana" moukkamaisuutena.
Ehkä hän on nähnyt muiden tekevän niin ja verrannut muiden "räiskyvämpää elämää" teidän kahden rauhalliseen oloonne ja saanut vaan yhtäkkiä tarpeekseen. Ei siis tarkoita sitä, ettei hän tykkäis susta enää vaan että hän on nyt vaan herännyt kokeilemaan omia rajojaan ja sinunkin sietorajojasi.
Ihan normaaliakin se on, jos elämä on ollut pitkän aikaa vakaata ja sovinnaista, ilman mitään konflikteja ja eripuraa. Syntyy tarve treenata vähän "tappelutaitojakin", you know. :)
No joo, ehkä se oireileekin tietämättään vain siksi kun te ette asu vieläkään yhdessä!
Mene ja tiedä. Ihmisen mieli on monimutkanen kokonaisuus.
Joka tapauksessa on hyvä, että hän itsekin tajuaa sen miten hän käyttäytyy ja vielä parempaa olisi jos hän myös tuntisi tarvetta ihmetellä ja tutkia tota muutosta itsessään.
Totta, ehkäpä mun pitäis olla vähemmän passiivinen ja enemmän räjähtävä. Pisti muuten miettii tuo sun vastaus. Ikinä en ole miehelleni edes huutanut vaan olen ollut suuttunut ja hiljaa vaan. Jospa kokeilisin perinteistä äänen korottamista tiukoilla valituilla sanoilla.
Mut entä jos siitä sitten tuleekin joku isompi paha riita? Jostain typeristä erimielisyyksistä ja sitten kummatkin huutaa, tiuskii ja on vihasii. Toisaalta intohimohan juuri syttyy suurista tunteista ja jos aina on tasaista yhteiseloa on intohimon vaikeampi roihahtaa, koska se on tukahdetettu.
Kai sitä vois yrittää olla jämptimpi ja tarjota miehelle hieman enemmän "haastetta" Sitten vaan kattomaan räjähtääkö pommi
Älä ala tekemään mitään itseäsi vastaan. Siis toteuttamaan jotain mikä ei tule susta luonnollisesti.
On ihan sama mitä muut susta toivoo tai vaatii tai etsii, sä olet sellainen kuin olet eikä sun tarvi muuttua joksikin muuksi.
Mutta tässä kohtaa voit miettiä tykönäsi sitä onko kyse uskalluksen puutteesta vaiko vaan rauhallisesta luonteesta, kun puhutaa esim. riitelystä ja riitelytaidoista, kiukuntunteen osoittamisesta jne jne.
Enhän minä teitä tunne. Nämä oli vain ajatuksia jotka syntyi mulle siitä miten sinä kuvasti tuota tilannetta ja teitä ihmisinä. Sinä tiedät kaiken huomattavasti paremmin, tietenkin, joten nuuski vähän tilanteita ja mieti osuuko mun sanat johonkin totuuteen vai meneekö se ihan mettään.
Ja juttele sen miehesi kanssa! Sehän on ihan älykäs ihminen ja vieläpä rakastaa sinua joten hänelläkin on varmasti tarve korjata mieluummin kuin hajottaa. Hän nyt on ehkä vaan yhtä öönä itsensä kanssa kuin sinä siinä hänen muuttuneen käytöksensä vastaanottajana. Pääasia on, että te reagoitte tuollaiseen muutokseen ettekä ole niin kuin mitään ei olis tapahtunutkaan.
Jutelkaa. Hämmästelkää. Kyseenalaistakaa asioita ja yrittäkää oppia tästäkin tilanteesta jotain, tämähän on vaan elämää. :)
kun sinun täytyy paikata se saastaisen ja itseinhontunteen hakemisella. Sitähän tuo poika sinulle edustaa.
"Mutku musta tuntuu niin pahalta se ärhentely, tiuskiminen, ilmana kohtelu, jäinen katse, mun läsnäolon unohtaminen tyystin ja julistaminen seurassa, eleillä ja teoilla että ei ole tosissaan mun kanssa ja olen vain ”muija” joka roikkuu hänen seurassaan."
Haluaako kukaan itseään kunnioittava ihminen tuollaista saastaa niskaansa? Sossotät itsellesi että "poika on hyvä silloin kun ei hakkaa" on.... sairasta!
Mitä vikaa näet ihmisissä jotka kohtelevat sinua kunnioittavasti ja kauneudella? Miksi sinun täytyy viettää edes sekunttiakaan typerien ja muita halveksien, alaslaittavien idioottien kanssa?
Olisikohan nyt hyvä aika ottaa käyttoon tuo vanha kunnon pullohara ja hinka korvien väli oikein kunnolla?
Siis tuo mies on tehnyt mun eteen todella epäitsekkäitä tekoja ja nähnyt duuna sen eteen että mulla olisi hyvä olla. Ikinä ei ole ollut väkivaltainen tai edes siihen suuntaan. Siitä mä just olen sekaisin, kun musta tuntuu että siinä on kaks persoonaa tai ihmistä ja välillä se tunnevammanen tulee esiin.
Siis en mä enään ton ikäsenä kun mun poikaystävä alkaisi leikkimään mitään parisuhdetta ellei olisi tosissaan ja rakastaisi. Ja tekisi niitä kaikkia tekoja vuoksen (en voi paljastaa niitä isoimpia, koska silloin tämä teksti voisi paljastaa hänet) Mutta siis pienetkin asiat. Vielä n 2 vuoden jälkeen hän jaksaa korjata kämppääni, mikäli siellä jokin rikki on, vielä hän jaksaa mulle vääntää kynttiläillalliset vaikka on todella raskaassa aikaa vievässä duunissa ja jaksaa puhua mulle myös kauniita sanoja.
Sitten on ne ihme kaudet välillä sillä, mitä aloituksessani mainitsin.. Mut ehkä se sit kuuluu joittenkin ihmisten luonteeseen.
Välillä mun tekisi mieli lopettaa suhde ihan sen pelon takia että myöhemmin on pahemmin. Mutta kun satun olemaan rakastunut ja mies on kuitenkin muuten sitä mitä olen halunnut (paitsi se tunnevammasuus ajoittain)
Mutta toisaalta voiko ihmistä oppia tuntemaan oikeesti vajaassa 2 vuodessa ? Ja onko kaikille sitä mega suurta rakkautta sitten edes olemassa? Jos on kuitenkin varma että rakastaa, niin kannattaako opetella sietämään jotain varjoa siinä suhteessa.
Sinulla on jo kristallin kirkkaat merkit mitä tuo mies on ja ei ole.
Hänessä on ilmennyt aivan liian monta huonoa piirrettä. Ne vievät vain tulevaisuutenne tuhoon ja sinut epävarmaksi ihmisraunioksi.
Seurustelun tarkoitus juuri on että oppii tuntemaan toisen, siis ei se että uskottelee itselleen, nähtyään toisessa ilkeämielistä saastaa, ettei sitä ole.
Tietenkin voit ja tuletkin tekemään niinkuin itse haluat, mutta objektiivisena sivusta kuullen tuo mies on paha.
Se että hän silloin tälloin korjaa kämppääsi tai kokkaa aterian, ei muuta tosiasiaa että ennenpitkää hän tekee sinusta epävarman hermiraunion ja koko ajan surullisen, itkeskelevän ja ilottoman olion jota kukaan ei halua lähelleen, kaikkein vahiten sinä itse itseäsi.
"mies hyvä silloin kun ei hakkaa" ei tarkoita pieksämistä vaan sitä että toisen ilkeitä ja rivoja puolia puolustellaan vaikka hyvin selvästi näkee että ne ovat pahoja!
Laske tuo mies menemään ja jatka etsintääsi, vastaasi tulee ihminen joka on tarkoitettu vain ja juuri sinua varten.