Hei!
Haluaisin jakaa tarinani kanssanne...
Viikko sitten olin onnellinen tyttö. Onnellisesti suhteessa. Asuin avomieheni ja koiramme kanssa idyllisessä omakotitalossa, me oltiin onnellisia...minä olin.
Viikko sitten mies jätti mut. Se pudotti mut kovaa ja korkealta, koska en ollut yhtään osannut varautua tällaiseen uutiseen. Se sanoi että hänen tunteet on laantunu ja etten oo se oikea. Ei osannut sanoa, millä tavalla en ollut oikea koska meillä on ollut todella hyvä 2,5v suhde. Tilanteeseen ei kuulemma kuulu toista naista, ja uskon häntä. Koskaan ei olla riidelty eikä haluttu loukata toista. Olin jo odotellutkin ensimmäistä suhteen koetinkiveä, mutta en ikimaailmassa olisi uskonut että suhde päättyy ensimmäiseen koitokseen!
Lähdin toiseen, aivan uuteen kaupunkiin. Kaikki mun tavarat on vielä entisessä kodissa. Oon ihan hukassa ja masentunut..toivon koko ajan että toinen ymmärtäisi tehneensä virheen. Hän kun ei usko että joka suhteessa tunteet välillä laantuu. Hänen mielestään rakastaminen on tunteiden sinfoniaa, perhosia vatsassa ja räiskettä sydämessä. Mielestäni rakastuminen onkin tuota, mutta rakastamaan päästään vasta vaikeuksien kautta?
Ensi viikolla pitäisi mennä pakkaamaan. Olin jo rakentanut talosta kodin itselleni, ensimmäinen paikka johon halusin tehdä kodin. Siellä on valtavasti tavaroitani, enkä tiedä minne ne vien. Pelkään miten mies minuun suhtautuu..hänestä on tullut kylmä. Tuntuu pelottavalta ja oudolta, koska vastahan hän halasi minua, otti syliin ja sanoi "ei mittään hättää" aina kun tarvin lohdutusta. Ja nyt aivan yhtäkkiä sitä miestä ei enää olekaan.
Ja mitä minä olen? täysin hukassa... en tiedä mitä elämältäni haluan. Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä kun en voi jakaa päiviäni, ilojani, surujani hänen kanssaan. Olin jo valmis tekemään lapsia, ajattelin hänen olevan se oikea...ja uskon että hän onkin. Nyt täytyy kaikki aloittaa alusta jonkun toisen kanssa. Kuinka hyvä tuuri täytyy olla että saa edes yhtä hyvän miehen kuin hän oli? En haluaisi tuhlata aikaani deittailuun, pelottaa että jään yksin. Mahtava hetkihän tämä olisi tutustua itseeni ja tehdä elämästäni sellainen kuin haluan... Mutta miten? mikä auttaa?
Rakastan häntä edelleen. En osaa edes toivoa hänelle mitään pahaa, toivon vain kaikkea hyvää. Me oltiin aina hyvät toisillemme. Vaikea ajatella että hänestä pitäisi päästä yli. Miten rakkauden saa loppumaan?
Onko muilla vastaavia kokemuksia yllätyseroista ja jätetyksi tulemisesta? MIten pääsen yli rakastamastani miehestä? Miten hyväksyn eron, johon en saanut kunnon syytä? Miten osaan aloittaa uuden elämän?
Haluaisin jakaa tarinani kanssanne...
Viikko sitten olin onnellinen tyttö. Onnellisesti suhteessa. Asuin avomieheni ja koiramme kanssa idyllisessä omakotitalossa, me oltiin onnellisia...minä olin.
Viikko sitten mies jätti mut. Se pudotti mut kovaa ja korkealta, koska en ollut yhtään osannut varautua tällaiseen uutiseen. Se sanoi että hänen tunteet on laantunu ja etten oo se oikea. Ei osannut sanoa, millä tavalla en ollut oikea koska meillä on ollut todella hyvä 2,5v suhde. Tilanteeseen ei kuulemma kuulu toista naista, ja uskon häntä. Koskaan ei olla riidelty eikä haluttu loukata toista. Olin jo odotellutkin ensimmäistä suhteen koetinkiveä, mutta en ikimaailmassa olisi uskonut että suhde päättyy ensimmäiseen koitokseen!
Lähdin toiseen, aivan uuteen kaupunkiin. Kaikki mun tavarat on vielä entisessä kodissa. Oon ihan hukassa ja masentunut..toivon koko ajan että toinen ymmärtäisi tehneensä virheen. Hän kun ei usko että joka suhteessa tunteet välillä laantuu. Hänen mielestään rakastaminen on tunteiden sinfoniaa, perhosia vatsassa ja räiskettä sydämessä. Mielestäni rakastuminen onkin tuota, mutta rakastamaan päästään vasta vaikeuksien kautta?
Ensi viikolla pitäisi mennä pakkaamaan. Olin jo rakentanut talosta kodin itselleni, ensimmäinen paikka johon halusin tehdä kodin. Siellä on valtavasti tavaroitani, enkä tiedä minne ne vien. Pelkään miten mies minuun suhtautuu..hänestä on tullut kylmä. Tuntuu pelottavalta ja oudolta, koska vastahan hän halasi minua, otti syliin ja sanoi "ei mittään hättää" aina kun tarvin lohdutusta. Ja nyt aivan yhtäkkiä sitä miestä ei enää olekaan.
Ja mitä minä olen? täysin hukassa... en tiedä mitä elämältäni haluan. Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä kun en voi jakaa päiviäni, ilojani, surujani hänen kanssaan. Olin jo valmis tekemään lapsia, ajattelin hänen olevan se oikea...ja uskon että hän onkin. Nyt täytyy kaikki aloittaa alusta jonkun toisen kanssa. Kuinka hyvä tuuri täytyy olla että saa edes yhtä hyvän miehen kuin hän oli? En haluaisi tuhlata aikaani deittailuun, pelottaa että jään yksin. Mahtava hetkihän tämä olisi tutustua itseeni ja tehdä elämästäni sellainen kuin haluan... Mutta miten? mikä auttaa?
Rakastan häntä edelleen. En osaa edes toivoa hänelle mitään pahaa, toivon vain kaikkea hyvää. Me oltiin aina hyvät toisillemme. Vaikea ajatella että hänestä pitäisi päästä yli. Miten rakkauden saa loppumaan?
Onko muilla vastaavia kokemuksia yllätyseroista ja jätetyksi tulemisesta? MIten pääsen yli rakastamastani miehestä? Miten hyväksyn eron, johon en saanut kunnon syytä? Miten osaan aloittaa uuden elämän?
Vastaukset 18
Vanhimmat
vai vihkaa siirtelit hänen tavaroita haluamallesi paikalle, vai vihkaa pihtasit, ei ollut sinun romanttinen aikasi, vai vihkaa ohjasit tee sitä tee tätä.....vai vihkaa nousit hartioille "vaatimuksesi, toivomuksinesi", sinun elämäsi otti vallan, sinun järjestelmäsi otti vallan ja toinen ei osannut puolustautua, sinä rakensit pesää elämällesi ! Toinen sitten vaan veti johtopäätökset........Näin se yleensä menee !
Ehkä siinä kävi niin. Koskaan en pihdannut, seksi sujui mainiosti. Kai toista alkoi vain ahdistaan.
On vähän helpottanut kun on lukenut muiden kokemuksista. Tuntuu silti niin pirun pahalta. Oon uskommattoman onnekas kun sain viettää hienot 2,5 vuotta toisen kans. Me oltiin mahtava pari ja koko ystävä- ja perhepiiristä me oltiin ne joiden ei koskaan pitäny erota. Surettaa vain että toinen halusi luovuttaa heti. Mutta ehkä sen ymmärtää.
Toiset on vaeltajia. Mies on rakastunu rakastumiseen. Häntä on aiemmissakin suhteissaan (pitkissä) alkanut kuulemma ahdistaan.. Sanoin että hän tulee jossain välissä katumaan päätöstään. Ja ymmärrän kyllä jos hänen mielestään en ole se oikea, toivon sydämestäni että hän löytää sen oikean. Mutta jos hän ei nyt käy tätä ahdistusta läpi, jos hän vaihtaa seuraavaan heti kun ahdistaa, ei hän tuu koskaan olemaan onnellinen. Ja sekin riipaisee syvältä.
Mies on jo 30, ja jos hän meinaa perustaa perhettä (kuten kuulemma haluaa) niin ei siinä enää kannata olla lapsellinen ja paeta heti kun ahdistaa ja epäilee. Hän oli kuulemma teinipoikana kuullut "hyvän" neuvon tädiltään: heti kun vähääkään tuntuu siltä ettei toinen saattaisikaan olla se oikea, kannattaa samantien jättää se. Mielestäni kuulostaa katkeran suhteissaan pettyneen naisen puheilta. Harmittaa kauheasti, jos nämä teinipoikana saadut elämänohjeet sitten määrittelee toisen kaikki tulevaisuuden suhteet (pilalle).
Vähän samantapaisesti kävi itselleni. Entinen avovaimo jätti ilman varoituksia 8 vuoden yhdessä olen jälkeen. Kertaakaan ei sanonut, että olisi ongelmia parisuhteessa. Kertaakaan ei sanonut, että jotain asiaa pitäisi yrittää muuttaa. Se oli vaan samantien loppu. Tottakai siinä oli järkytyksestä sekaisin, mutta niin se vaan arki ja elämä alkaa rullata omalla painollaan eteenpäin, ja nyt olen jo ihan tyytyväinen että olen omillani ja kaikki polut auki edessä päin.
Jotenkin selkärangattomalta tuntuu ihminen, joka pitkän suhteen jälkeen luovuttaa ilman että yhdessä ensin yritetään korjata asioita. Siitä olen hieman katkera, mutta muuten näin jälkeenpäin onnelllinen niistä hyvistä vuosista joita oli.
tai ei ole edes mielipide-eroja niin se on outoa. Ei kukaan halua olla myötäilevän lampaan kanssa! Ehkä kuitenkin ne liitot, joissa on tulta ja tappuraa välillä kestävät pitkässä juoksussa paremmin kuin ne lammasmaiset tylsät liitot.
Tottahan sitä mielipide-eroja ja satunnaisia riitoja arkipäiväisistä asioista aina on, mutta ne on ihan eri asia ja kuuluu normaaliin parisuhteeseen.
Riitelyllä ei saa aikaan muuta kuin ilkeitä sanoja jotka haavoittavat ja joita sanoja (jos on tarpeeksi älykäs) myohemmin katuu.
Asiallinen ajatusten vaihto ja toisen ymmärtäminen saa aikaa paljon rakentavamman tuloksen. Tuolloin kun huomaa ettei ajatukset, arvot ja ideologia kohtaa, on parasta etsiä ihminen kanssaeläjäksi joka on samalla aaltopituudella.
Se seurustelu-aika, se seurustelu-aika.............
Mulla kävi niin että mies käänsi selän n.10 v yhessäolon jälkeen ... n. 3 vkoa sitten vei 24 treffisivulta naisen syömään illalla kun aamulla olimme olleet yhessä ... kertoi miten rakastaa ja himoitsee mua ... vielä viime tiistaina sanoi että olen se jota hän ikuisesti rakastaa ja että se asia ei tule ikinä muuttumaan ... elää kuitenkin nyt kolmatta viikkoa kuumaa suhdetta tähän naikkoseen .. meillä yhteinen koulunsa aloittava lapsi ... olen todella katkera, seisoin vierellä kun mies rakensi ja harrasti omia juttujaan ja pidin huolta hänen isommasta lapsestaan kun oli tarvis ... oletan olevani vain hyväksikäytetty ... helppo nakki ..jota kohdeltiin miten lystää ... hoidin yhteisen lapsemme yksin ja mieheni oli myös väkivaltainen ... toisaalta pitäisi olla iloinen että löysi uuden ... ei ainakaan minua enää heitellä pitkin seiniä.
Kuulostaa ihan kuin miehellä olisi paha sitoutumiskammo. Kun on toisen kanssa ollut muutaman vuoden, säikähtää... kamala tylsä arki hakkaa päälle.... pelottaa ajatus siitä että tässäkö tämä nyt oli, tämän ihmisen kanssako olen koko LOPUN IKÄÄNI? Tähänkö ihmiseen tulisi sitoutua täysin... ajatus alkaa karmia liikaa...
http://plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/sinkun-elamaa/sitoutumiskammo-on-itsekasta
http://plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/sinkun-elamaa/kun-sitoutumiskammo-riivaa
Se ei välttämättä ole sinun syytä ollut tuo ero... mies on kehitellyt päänsä sisällä mörköjä jotka ovat saaneet yliotteen. Et mahda sille mitään...
Sinä olet oikeilla jäljillä! Rakkaus ei ole tunne vaan tekoja ja rakastumisen tunteet vaihtelevat. Tunteet laantuvat, ja suhdetta hoitaen syttyvät taas uudelleen. Jos toinen elää tunteen varassa, siitä ei tule koskaan kypsää suhdetta.
Kyllä miehiä on, jotka osaavat nämä asiat. Teidän olisi pitänyt keskustella ja seurustella tästä asiasta enemmän ennen yhteenmuuttoa.
Jatkossa keskustele kaikesta ja tunnustele ennen kuin alat mitään koteja rakentaa ja muuttamaan yhteen. Itse en edes huolinut naista saman katon alle ennen kuin papin aamen oli sanottu ja sitten yhteiseen pesään. Hyvin on mennyt ja molemmat samalla aaltopituudella.
Eli ajattele, että mies ei ole sulle tarpeeks kypsä (ilmiselvä asia). Tuollaisia ukkoja ja akkoja on paljon, jotka pelaa tunteella vaan. Sillä pääset järkiajattelun alkuun. Toisekseen ymmärrä, että sinunkin tunteesi ovat tunteita. Olet rakastunut, mutta kyllä se ohi menee.
Mietin itse joskus, että mitä se tarkoittaa, että "elät nyt vaan päivä kerrallaan" kun selkään taputeltiin. Ymmärsin, että se on sitä, että en ajattele huomista vaan selviän nyt tästä päivästä itkuisenakin. Näe paljon kavereita, tutustu ihmisiin ja TEE ASIOITA joita olet rakastanut tehdä.
Sä kaipaat sitä miehen turvallista syliä ja lohdutusta. Sulle tulee vieroitusoireita. Ne on normaalia! Sä olet nainen ja kaipaat noita asioita - nyt kaipaat sitten vaan niitä siltä oikealta etkä enää häneltä. Ei tuo mies ollut ainutlaatuinen siinä suhteessa, että hän vastasi noihin tarpeisiisi. Se mies löytyy, joka sun kanssa oikeasti haluaa jakaa elämänsä vaikka tuntuisi välillä puulta!
Kiitos kaikille rohkaisevista sanoistanne, ne autto mua paljon.
Tuo sitoutumiskammoisuus alkaa hamottua paremmin nyt, en ollut miettinyt sitä paljoakaan. Miehen vanhemmat eros sillon ku se oli teinipoika ja sieltä on uskoakseni jääny jonkulainen epäluottamus tai kammo sitoutumiseen. Tämän hän lipsauttin myös kun juteltiin suhteen tilasta.
Sitten vähän noista mielipide-eroista ja "lampaan " kanssa elämisestä. Siis toki meillä oli erimielisyyksiä, mutta hoidettiin ne hyvin. Ei huudettu tai loukattu toista vaan juteltiin ja molemmat sai kertoa ja kuunnella molempien mielipiteet. Mutta uskon että miehellä ehkä ahdisti sitten jos se ei osannut sanoa aina mitä olisi halunnut. Kun alettiin seurusteleen niin mua "varoteltiin" että miestä on loukattu usein ja kun se on ollu kiltti niin sitä on käytetty hyväksi. Tiiä sitte...jos se kerran on näin ennenki tehny niin kukahan siinä sitten on ollut uhri.
Kiitos tosi paljon neuvoistanne ja rohkaisusta, ihan tippa linssissä luen niitä täällä. Haluan kyllä uskoa että mua varten on vielä joku parempi...tai sanotaanko, sopivampi ja samoilla taajuuksilla sitte tunnepuolellaki.
Meen ens viikolla pakkaamaan tavarat entisestä kodista, saa nähä mitä siitäki tulee. Pelkään, miten hoidetaan se lähtö. Ehkä hyvästelen sen edellisenä päivänä ja sit se saa olla yön poissa ja jatkaa muualta töihin ettei tartte nähä enää...voi olla liian raskasta hyvästellä ja istahtaa muuttoauton kyytiin itkemään.
Nyt onki sitte elämäni vaikein aika meneillään. Työ pitäisi saada ja elämä jotenki rullaamaan, uudessa kaupungissa uusien ihmisten keskellä. Saa nähä maltanko olla ottamatta yhteyttä mieheen. Kuitenki ystävinä(?) erottiin että voidaanko joskus hengailla ihan vaan ystävinä. Pitää kyllä odottaa kauan enneku voi ottaa yhteyttä ilman tunteita.
Mutta taidan mennä asioissa edelle.. parempi vaan selvitä tästä illasta ensin. Ja kun aamuisin tuntuu niin helvetin pahalta herätä uuteen päivään, niin ehkä neki vaan saa kuljettua läpi, vaikka sitte sumussa.
Jatketaan vaan keskustelua jos haluatte, olis terapeuttista miettiä asioita ja kasvun paikkahan tämä on. Jos ei miehelle niin minulle sitten, osaan tulevaisuudessa ehkä tehdä asioita toisin?
Itselleni kävi vastaava 20 vuoden jälkeen. Siis ihmisen taholta jonka en olisi koskaan uskonut satuttavan itseäni. 20 vuoden suhde purkautui noin viikossa. Minä olin kuulemma kaiken pahan alku ja juuri. Paha ja huono ihminen, hän oli kuulemma jo vuosia halunnut dumpata minut. Ja kun luulin tuntevani toisen, uskoin, että hän on hyvä ihminen >> kuvioissa oli toinen nainen.
Ja minun kaunis taloni, jonka olin itse suunnitellut, maksanut puoliksi ja puutarha jonne olin istuttanut omenapuita ja kukkia. Kaikki vietiin viikossa. Kaikki oli ollutkin petosta.
Nyt elän uudessa suhteessa. Mies on aivan ihana ja rakastettava, hyvä ja hellä, mutta ninä en osaa luottaa häneen, odotan vain milloin paljastuu jokin "salaisuus". Ja pintani on teflonia, tapahtui mitä tapahtui, kukaan ei enää pysty minua satuttamaan. En edes aina jaksa kauheasti keskustella ihanan mieheni kanssa, en vain jaksa. Haluan vain panna hänen kanssaan. Ja kuitenkin rakastan häntä syvästi. Hän on se, kenen kanssa minun olisi pitänyt asua 20 vuotta, me olemme kuin luodut toisillemme.... Pelkään, että sieluni on pilalla. Se kenelle annoin kaikkeni mm. nuoruuteni kohteli minua niin petollisen rumasti. Jos edellinen kerran petti, niin miksei myös komea rakastettava uusi mieheni? Paradoksaalista.
Haluisin vaan luottaa ja rakastaa häntä, mutta sieluni on pilalla, odotan vaan sitä katastrofia, joka ehkä jonain päivänä tapahtuu. Kiitos siitä exälleni.
Moi! Saman olen käynyt läpi ja käyn edelleen.. :/ Oli kuin olisin palannut ajassa kuukauden päivät taaksepäin kun luin kertomaasi.
Meillä ei näin pitkä suhde, mutta kuitenkin.
Tänne olen tarinani kertonut: http://www.suhdesoppa.fi/parisuhdekeskustelu/viewtopic.php?f=3&t=2219
Jaksamista sinne! :) Anna tunteiden tulla niinkuin ne tulee, itke kun itkettää ja vihaa kun siltä tuntuu. Ne kuuluu vaan siihen "paranemis"prosessiin. :)
Heip!
Tuumasin jatkaa vielä kuulumisisa. Eli tänään tulin sitten pakkaamaan. En edes ilmoittanut tulostani, salaa toivoin(!?) että yllättäisin miehen toisen kanssa, haha hullua. Olisin saanut edes syyn eroon.
Kyselin vielä miksi ero oli ensimmäinen ja ainoa vaihtoehto ja että miksei mulla ollut sanavaltaa yhtään tässä päätöksessä. Hän vain sanoi että on niin varma siitä mitä haluaa. Olla yksin? ottaa uuden? en saanut selvyyttä. En kuitenkaan usko että hällä olis toinen.
Tunteet on alkanu laantua, varmaan väliaikaisesti mutta kuitenkin. Oon huomannu kirjoittamisen ja muille kertomisen olleen tosi hyvä keino helpottaa omaa oloa. Tavallaan kun asiaa jankkaa uudelleen ja uudelleen, siihen tottuu. En enää haikaile hänen peräänsä. Harmittaa vaan suunnattomasti että suhde ei jatkunut. Mutta järkeilin asian näin, että mulla on enemmänki ikävä hyvää suhdetta ja tätä entistä elämää, kuin miestä. Mitä tässä miehessä loppujen lopuksi oli niin erityistä, mitä en voisi löytää toistamiseen? Ei niin mitään. Hyviä asioita samassa pakkauksessa, mutta niitä ominsiauuksiaj amuitakin tuun löytämään muualta.
Hyvää hyvyyttäni olisin jutellu sen kans sitoutumiskammosta. Kysyin voisko kammo juontaa juurensa vanhempien erosta...ei kuulemma. Ei kuulemma oo sitoutumiskammoinen ym.. Kysyin mitä se aikoo aoppia tästä tilanteesta. (itselleni tää on mahtava kasvun paikka, oon oppinu paljon ja oon ehottomasti sitä mieltä että tää kasvattaa mua ihmisenä.) hän ei kuulemma ajatellu oppia mitään. Mies on mahtava, ei mulla sillai oo mitään pahaa sanottavaa. Harmittaa vaan ettei se halua ajatella tuommosia asioita. Ja harmittaa niiden naisten puolesta, jotka sen kans seuraavaksi on. Se tulee jättämään ne kuten mut ja exät.
Oon myös huomannu että mun yks vahvuus on ollu järjellä ajattelu. Ja ylipäätään ajatteleminen ja pohtiminen. En anna tunteiden liikaa viedä mennessään ja järkeilen asioita. Kuten oon lukenu muiltaki, tunteita "vaan" nääki on. Ne laantuu. Ja vaikka tuntuis helvetin pahalta, se olo ei tuu kestämään lopullisesti.
Oon todella kiitollinen mun taustajoukoille jotka on pitäny mua pinnalla. Ystävien merkitys punnitaan just tällasissa tilanteissa. Oon pitäny vähä huonosti yhteyttä ystäviin mutta nyt osaan arvostaa hietä paljon enemmän. Ne raahaa mut puistoon kävelylle, ne antaa työtä ja auttaa kämpän etsinnässä. Ja muistan kyllä kiittää heitä henkilökohtaisestikin.
Ja mitäs sitten.. Oon siis täällä entisessä kodissa nyt. Mies lähti yöksi pois. Hyvä vaan. Viimeksi olin loukkaantunut kun se ei ollu täällä yötä, mutta nyt tuntuu hyvältä ettei oo täällä. Heitin tuossa aiemmin "olisin ollu valmis jutteleen sun kans asioista ja olisin ollu valmis hyväksymään sut tuollaisena" (niin aiemmin siis hänen vastauksensa noihin itsensä kehittämisiin ja oppimiseen oli "mä nyt vaan oon tämmönen") niin se pirulainen erehty sanomaan "ois vähä säälittävää"...haha, jumalauta että napsahti. Onneks se oli just lähössä, sain rauhassa raivota mielessäni. Paiskoin pyykit pitkin kämppää ja olin onnellinen että sain vihan tunteita. Se helpottaa huomattavasti irtautumista toisesta kun saa vähänki aihetta olla vihanen :D
Nyt siis järki päässä ja tunteet jäässä...haha, ei sentään :D ootan innolla tulevia koitoksia ja tunteita, oli ne mitä tahansa. Hienoa huomata kehittyvänsä ihmisenä, oon jopa ylpeä itsestäni
Surullisenhauska juttu sinänsä, kuinka ihmisillä voivat olla nämä erokokemukset ja tunnot niin samanlaisia, vaikka olemme eri sukupuolta ja varmasti iältämmekin. Olen nelikymppinen mies. On varmasti niin, että monet miehistä laahustaa itsetuntemuksen suhteen naisten perässä.
Minäkin olin luottavainen tulevaisuuden suhteen ja rakkautta täynnä vielä kuukausi sitten, mutta nainen katsoi paremmaksi katkaista vuoden kestäneen suhteemme. Ero ei tullut aivan puun takaa, mutta siitä huolimatta se järkytti. Vaikka minulla on ikää ja elämänkokemusta en koskaan ollut tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan. Luulin, että meillä asiat olivat suhteellisen hyvin ja että molemmat kehityimme sekä parina että yksilöinä. Olen todella harmissani suhteen päättymisestä, mutta kun ei kelpaa niin ei. En jaksa enää peesata, etsiköön sitten täydellisen onnensa jonkun toisen luota.
Edellisen lauseen kirjoittaminen vihlaisi sydämestä, mutta olen toipumassa pikku hiljaa. Käyn läpi samoja tunteita ja ajatuksia kuin sinäkin, vieläpä samoin keinoin. Olen pitänyt huolta itsestäni, kirjoittanut paljon ja myös minulla ilmestyi ystäviä tukemaan. Ajattelen kulunutta vuotta hienona aikana, olen oppinut paljon elämästä ja itsestäni, siitä olen kiitollinen. En aio pystyttää mitään suojamuureja, vaan olla entistäkin rohkeampi.
Olen jätetyksi tullut mies. 10 v avioliiton jälkeen vaimoni jätti minut tylysti n. 2kk sitten. Olin antanut rakkauteni, rahani, toteuttanut suunnilleen kaiken mitä hän toivoi. Itse olin myös kokenut tulleeni rakastetuksi ja olleeni onnellinen. Vikoja meissä molemmissa varmasti oli ja on, mutta miten toinen ihminen voi jättää hetkessä kaiken yhteisen ja pari viikkoa härnättyään, siinä onnistumatta sitten tylysti ilmoittaa lähtevänsä. No, hänen syytöksensä kohdistuivat minuun, miten pitkään hän on ollut onneton ja meillä ei ole ollut yhteistä elämää. Kuulemma vain pari kertaa oli käynyt kahvilla uuden "ihastuksen" kanssa juuri ennen minun jättämistään ja muutti sitten heti hänen luokseen. Olisiko siinä ollut kuitenkin se syy. Olen liian empaattinen ihmiknen ja käyn yhä näitä surun vaiheita läpi. Ensin tulee shokki, kieltäminen, masennus, kaupanteko, viha ja lopulta hyväksyminen. Itse kävin kerralla läpi 4 ensimmäistä ja olin liki tappaa itseni (en ehkä tarkoituksella) lääkkeillä ja viinalla, että saisi hetken rauhan ahdistavilta ajatuksilta. Sain apua ja olen hiljalleen päässyt tähän "viha" vaiheeseen, en kuitenkaan vihaa häntä vaan rakastan edelleen ja ottaisin takaisin vaikka heti, mikä olisi virhe. Mutta olen alkanut nousemaan vastarintaan loukkauksia ja välinpitämättömyyttä vastaan. Ei vieläkään mene montaa minuuttia, ettei asia paina minua ja itku on tulla ison miehen silmään.
Ota selvää netistä hakusanalla narsistin uhri, oman elämäni tapahtumat alkavat selittyä sillä. Olin aivan järkyttynyt miten hyvin se täsmäsi. Yksinäisyys ahdistaa nytkin, vain pikku koira kaverina, haluaisin tietää missä ex on ja mitä tekee, vaikken kuitenkaan kai halua. Asian hyväksymiseen on pitkä matka vielä, pitäisi löytää uusi ystävä joka voisi ehkä vain istua hiljaa sohvalla hiljaisessa talossa, pelkkä seura auttaisi.
Todella todella ikävää tulla jätetyksi yllättäen pitkän suhteen jälkeen, mutta ei se narsistia jättäjästä tee. Olen huomannut lähipiirissäni, että loputtomiin myötäilevät kuitenkin loppujen lopuksi jätetään. Onko se sitten niin, että nämä pelkäävät (rakentaviakin) riitoja ja lakaisevat ongelmat maton alle? Kyllä itseäni ainakin ahdistaisi sellainen... Vai ovatko liitot jo alkujaankin epätasa-arvoisia ja siten tuhoon tuomittuja ja ero ilman myötäilyjä tullut jo paljon aiemmin? Mene ja tiedä.
Jaksamisia jokatapauksessa kaikille eronneille ja eroaville! Niitä tuntuu nyt syksyllä taas riittävän...
vanha keskustelu joka taas jonkun piti nostaa.
Mutta tuota vartenhan avoliitot ovat.
Miunkin exä jätti miut nuin vain.
Olimme olleet parisuhteessa 1v7kk,kihloissa 1v7kk & avoliitossa 1v6kk sekä olimme suunnitelleet häitä,joita olisi ollut tarkoitus viettää 2012.
Kaikki meni oikein loistavasti,kun hän muutti Ouluun luokseni asumaan.
Asuimme ensin 32-neliöisessä kerrostaloyksiössä,jonkin aikaa,josta muutimme sitten 55,5-neliöiseen kerrostalokaksioon. Siellä asuimme n. 6kk,jonka jälkeen muutimme 55-neliöiseen rivitalokaksioon. Rivarissa asuimme n. 6kk,kunnes tuli muutto toiselle paikkakunnalle Nurmijärvelle.
Miettiin ensin,että muutanko vaiko en,mutta päätin sitten muuttaa,koska olimme rakastuneita & meillä oli kaikki hyvin.
Nurmijärvellä kerkesimme asua 4kk,kunnes mieheni jätti minut.
Syy oli muka se,että olin liian mustasukkainen hänestä.
Toki olin mustasukkainen,mutta en niin pahasti.
Erosimme syyskuun alussa 2009.
Ennen eroa mieheni oli antanut minulle luvan tutkia sen puhelinta,koska olin hommaamassa just samanlaista puhelinta,mikä silläkin oli.
Huomasin,että hänelle oli tullut tekstari & pyysin saada lukea sen & hän antoi ilman sen kummempaa ihmettelyä.
Viestissä luki,että olen sama tyyppi.
Kysyin mieheltäni,että kuka toi on,että onko viesti tullut väärään numeroon,johon mieheni vastasi,että ei tiedä eikä halua tietääkkään.
Sanoin,että soitan & kysyn asiallisesti,että onko viesti tullut vahingossa väärään numeroon,johon mieheni sanoi,että ei tartte,ku se ei häntä kiinnosta.
Soitin jokatapauksessa.
Sieltä vastasi toinen nainen.
Juttelimme hänen kanssaan pitkään puhelimessa & hän sanoi,että on jutellut mieheni kanssa jossain chatissä,mutta ei kertonut missä.
Lopetettuamme puhelun,menin mieheni luo & kerroin asiasta hänelle,johon hän vain tokas,että ei ole ollut missään chatissä.
Soitin toiseen kertaan muijalle & sanoin mitä mieheni oli sanonut & muija väitti,että ovat jutelleet chatissä,mutta mieheni ei vain halunnut myöntää sitä miulle.
Toisen puhelin jälkeen mieheni sitten jätti miut.
Miehelläni oli tuolloin kotisivut,jonne kävin kirjoittamassa & pyysin sitä muijaa olemaan minnuun yhteydessä.
Muija sitten kirjoittele miun kotisivuilleni & pian juttelimme messengerissä,eikä aikaakaan,kun hän sitten soitti miulle.
Puhelimessa muija kertoi,että mieheni jätti miut hänen takiaan.
Oli ollut kuulemma kiinnostunut jo vuonna 2008(samaan aikaan,ku me olimme aloittaneet seurustelun),mutta kun muija oli lapsensa isän kanssa,niin sen takia mies alkoi miun kanssa.
He menivät lokakuussa 2009 uusiin kihloihin,joulukuussa 2009 heidät vihittiin maitsraatissa,heinäkuussa 2010 he viettivät kirkkohäitä & joulukuussa 2010 heidät vihittiin kirkossa(jos muistan nuo 2 viimeistä oikein) & heille syntyi tänä vuonna lapsi.
Kaikki sain kuulla exäni vaimolta.
Olimme pitkään yhteydessä,kunnes en jaksanut enää olla.
1-vuoden sinkkuilun jälkeen tapasin uuden miehen,jonka kanssa olimme parisuhteessa 5kk,joka sekin päätyi toiseen naiseen.
1-viikko erosta,niin tapasin uuden miehen,jonka kanssa olen nyt ollut reilut 2kk. Toivon,että tämä suhde tulisi kestämään,koska en enää jaksa sitä,että sydämeni särkyy.
Voi olla että emme ole enää kauaa yhdessä,koska uudella miesystävälleni peli on tosi tärkeää & miulle ei jää paljonkaan aikaa. :(
KYSYMYKSIÄ SAA ESITTÄÄ,KUNHAN NE ON ASIALLISIA & MUUTENKIN TOIVON SAAVANI ASIALLISIA KOMMENTTEJA TÄNNE/S-POSTIINI KIITOS KAIKKI PETETYT/JÄTETYT NAISET/MIEHET VOIVAT OTTAA YHTEYTTÄ S-POSTITSE: [email protected]