Osaisikohan joku auttaa, tai ehkä sanoa jotain rakentavaa. Aloitin hiljattain uuden suhten miehen kanssa, jonka tapasin keväällä ja johon olen kesän aikana tutustnut paremmin. Jo suhteen alussa mies kertoi, että hänen isänsä tappoi itsensä miehen ollessa 19-vuotias. Olin aika häkeltynyt asiasta ja siitä, että hän kertoi niin aikaisin ja suoraan, ilman suurempaa tunnelatausta. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hän tahtoi vaikean asian ulos mahdollisimman nopeasti. Asiasta juteltiin silloin muutamalla lauseella, hän vain totesi, ettei ajattele asiaa enää paljonkaan kun tpahtumasta on kuitenkin jo 18 vuotta. En viitsinyt kysellä ja kuulustella kun mies ei itse tuntunut haluavan jatkaa aiheesta. Suhteemme lähennyttyä kesän mittaan olemme juttelleet tavallisista asioista kuten suhteessa yleensäkin, isän kuolemasta vain ei lainkaan.
Nyt mietin millaiset arvet isän itsemurha on jättänyt. Pohdin, onko suhteessamme orastava omistamisenhalu, mustasukkaisuus ja takertuminen seurausta isän kuolemsta. Varmastikin mies pelkää hylkäämistä ja mustasukkaisesti varjelee löytämäänsä turvallisuutta. Alati on mielessä, kuinka paljon hänen käytöksensä johtuu isän valinnasta ja kuinka paljon lapsuudesta, entisistä suhteista ja muuten eletystä elämästä. Mahdotonta tietysti sanoa - kaikkien elämä on luonnollisesti tapahtumien summa. Olemme puhuneet mustasukkaisuudesta ja hänen mukaansa se on seurausta entisten naisten tökeristä tempuista. Kun hän puhuu lapsuudestaan, yritän kuunnella ja rohkaista kaikkia isään littyviä tarinoita. Juttelemme näistä mutta en tiedä, miten johtaisin keskusteluun isän kuolemasta ja sen jättämistä jäljistä.
Toisaalta mietin, kannattaisiko lähte suhteesta, joka jo tässä vaiheessa tuntuu aika ajoin ahdistavalta. Olen alkanut huomata merkkejä suhteellisen voimakkaista negatiivisista tunteista. Mustasukkaisuus ja omistamisenhalu ilmenee puhelimeni tutkimisena, facebook-mailien lukemisena sekä vainoharhaisuutena kun en halua hänen soittavan arkisin puoli yhdeksän jälkeen (tarvitsen jokaisen tunnillisen unta, jonka vain voin saada nukuttua). Mies myöskin tahtoisi suunnitella tulevaisuutta, yhteen muuttoa, mahdollisesti lapsia ja yhteistä elämää. Ihan ok jossain vaiheessa tietysti, mutta 4 kuukauden jälkeen en ole valmis vielä miettimäänkään moisia. Ymmärrän, että hän on jo 37 ja yksi kaatunut avioliitto takana. Olen miettinyt, että hän tahtoo takaisin hyvään suhteeseen ja pitkäaikaisuuden sekä jatkuvuuden tuomaan turvallisuuteen. Olen itse 30 ja en ihan vielä halukas asuntolainan ja lapsenriepujen keskelle, vaikka vaikaista ja kestävää suhdetta toivonkin. Tämänkin ymmärtäminen tuntuu olvan miehelle hankalaa, joskin hän sanoo tajuavansa miksi tunnen näin.
Kun olemme yhdessä, mies on herttainen ja suojeleva, yllätyksiä ja kukkia saan silloin tällöin ja teemme paljon yhdessä. Raha- ja työasiat ovat miehellä hoidossa, ystäviä ja harrastuksia olisi ja muutenkin olemme samalla aaltopituudella suurimman osan aikaa. En haluaisi heittää roskakoppaan hyvää suhdetta ja mietin voisiko esimerkiksi terapia saada miehen kohtaamaan hylätyksi tulemisen pelon ja muut ongelmat, jotka isän itsemurha varmastikin on osaltaan häneen luonut. Toisaalta, jos hän on luonteeltaa mustasukkainen ja omistava, ehkä mikään ei tähän auta ja minun kannattaisi lähteä kävelemään kun vielä pääsen rikkomatta omaa sydäntäni.
Heättikö ajatuksia tai vastauksia? olisin kiitollinen kommentaista.
Nyt mietin millaiset arvet isän itsemurha on jättänyt. Pohdin, onko suhteessamme orastava omistamisenhalu, mustasukkaisuus ja takertuminen seurausta isän kuolemsta. Varmastikin mies pelkää hylkäämistä ja mustasukkaisesti varjelee löytämäänsä turvallisuutta. Alati on mielessä, kuinka paljon hänen käytöksensä johtuu isän valinnasta ja kuinka paljon lapsuudesta, entisistä suhteista ja muuten eletystä elämästä. Mahdotonta tietysti sanoa - kaikkien elämä on luonnollisesti tapahtumien summa. Olemme puhuneet mustasukkaisuudesta ja hänen mukaansa se on seurausta entisten naisten tökeristä tempuista. Kun hän puhuu lapsuudestaan, yritän kuunnella ja rohkaista kaikkia isään littyviä tarinoita. Juttelemme näistä mutta en tiedä, miten johtaisin keskusteluun isän kuolemasta ja sen jättämistä jäljistä.
Toisaalta mietin, kannattaisiko lähte suhteesta, joka jo tässä vaiheessa tuntuu aika ajoin ahdistavalta. Olen alkanut huomata merkkejä suhteellisen voimakkaista negatiivisista tunteista. Mustasukkaisuus ja omistamisenhalu ilmenee puhelimeni tutkimisena, facebook-mailien lukemisena sekä vainoharhaisuutena kun en halua hänen soittavan arkisin puoli yhdeksän jälkeen (tarvitsen jokaisen tunnillisen unta, jonka vain voin saada nukuttua). Mies myöskin tahtoisi suunnitella tulevaisuutta, yhteen muuttoa, mahdollisesti lapsia ja yhteistä elämää. Ihan ok jossain vaiheessa tietysti, mutta 4 kuukauden jälkeen en ole valmis vielä miettimäänkään moisia. Ymmärrän, että hän on jo 37 ja yksi kaatunut avioliitto takana. Olen miettinyt, että hän tahtoo takaisin hyvään suhteeseen ja pitkäaikaisuuden sekä jatkuvuuden tuomaan turvallisuuteen. Olen itse 30 ja en ihan vielä halukas asuntolainan ja lapsenriepujen keskelle, vaikka vaikaista ja kestävää suhdetta toivonkin. Tämänkin ymmärtäminen tuntuu olvan miehelle hankalaa, joskin hän sanoo tajuavansa miksi tunnen näin.
Kun olemme yhdessä, mies on herttainen ja suojeleva, yllätyksiä ja kukkia saan silloin tällöin ja teemme paljon yhdessä. Raha- ja työasiat ovat miehellä hoidossa, ystäviä ja harrastuksia olisi ja muutenkin olemme samalla aaltopituudella suurimman osan aikaa. En haluaisi heittää roskakoppaan hyvää suhdetta ja mietin voisiko esimerkiksi terapia saada miehen kohtaamaan hylätyksi tulemisen pelon ja muut ongelmat, jotka isän itsemurha varmastikin on osaltaan häneen luonut. Toisaalta, jos hän on luonteeltaa mustasukkainen ja omistava, ehkä mikään ei tähän auta ja minun kannattaisi lähteä kävelemään kun vielä pääsen rikkomatta omaa sydäntäni.
Heättikö ajatuksia tai vastauksia? olisin kiitollinen kommentaista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos sinulla ei ole hyvä olla suhteessa miehen mustasukkaisuuden takia, niin eikai sitä muuta se, että löydät syyt siihen mustasukkaisuuteen.
Miehelle itselleen tietenkn olisi hyvä löytää syyt mustasukkaisuuteensa. Oletko sanonut hänelle suoraan, että se häiritsee sinua? Kokeeko hän itse mustasukkaisuutensa ongelmaksi? Jos kokee, niin sitten on hyvä koittaa hakea apua asiaan. Jos hän ei koe asiaa ongelmaksi, hän ei tule muuttumaan.
Itse olin mustasukkaisen miehen kanssa, enkä enää kepilläkään koskisi sellaiseen. Noin vuosi oli ihan normaalia, jotain pientä mustasukkaisuutta mutta ei mitään kummallista. Sitten yhtäkkiä mukaan astui fyysinen väkivalta, jonka aina laukaisi hänen mustasukkaiset kuvitelmansa. Mies määräsi menoistani, luki puhelintani, penkoi tavaroitani, koska mietti saattavansa löytää jotain epäilyttävää. Yhden kerran erehdyin lukemaan hänen puhelinta, en sen takia että olisi kiinnostanut mitä siellä on, vaan ihan siksi kun hänkin luki minun puhelinta. Kohteli minua kuin jotain vankia: "Anna tänne se puhelin niin katsotaan mitä sä oikein olet tehnyt." Todella alentavaa. Sitten sen yhden kerran kun luin hänen puhelinta, alkoi sellaiset raivarit että turpiin tuli ja poliisit paikalla ja sellaset ajatukset taas, että miksei se vaikka kuole pois. Oli varsinainen painajainen päästä ulos siitä suhteesta, kun mies aina vaan päätti että mehän ollaan pari ja sillä sipuli.
Joo ja mies oli muuten herttainen ja mukava, tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa ja muisti osoittaa minulle että rakastaa. (Mukamas joo!)
Että mietippä tarkkaan mihin olet joutumassa. Voi tietenkin olla että mies tiedostaa ongelmansa ja hänestä löytyy halua muuttua. Voi myös olla että edessä on pitkä piina, masennus, pitkäksi aikaa kadotettu itsetunto ja painajaiset.
"En haluaisi heittää roskakoppaan hyvää suhdetta" -> hyvässä suhteessa toinen EI vainoharhaisen alue toisen puhelinta ja meilejä!
Itse en enää jaksaisi mustasukkaisuutta yhtään. En edes pientä, väkivallatonta ja toisen yksityisyyden säilyttävää. Miksi hukata aikaa asioiden turhaan jankkaamiseen, epäilyihin ja kiukun tunteisiin, kun ajan voi käyttää johonkin mukavaan. Tämä elämä on mun elämä, enkä aio tuhlata sitä, vaan aion nauttia siitä!
ÄLÄ ota mitään hyväntekeväisyys ja parannusprojekteja. "En haluaisi heittää roskakoppaan hyvää suhdetta ja mietin voisiko esimerkiksi terapia saada miehen kohtaamaan hylätyksi tulemisen pelon ja muut ongelmat, jotka isän itsemurha varmastikin on osaltaan häneen luonut."
Jos se mies menisi terapiaan, se olisi mennyt jo. Sen isän kuolemasta on 18 vuotta. Sä et ole pelastava enkeli, se ei tarvitse siis apua, sä et pysty sitä muuttamaan, parantamaan etkä millään kotianalyysillä tiedä, miksi se on ilmeisesti sairaanloisen mustasukkainen.
Sanon tuon sinun parhaaksesi. Isän itsemurha on yksi, varmasti kipeä asia, lähes 20 vuotta sitten, mutta kuule, niin se on minunkin isäni kuollut 15 vuotta sitten ja elämä ollut aivan vitun traumaattista ensimmäiset 22 vuotta, mutta en ole takertuja, sairaanloisen mustasukkainen enkä totisesti kaipaa jotain terapian tyrkyttäjää: olen ihan itse käynyt terapioissa jo viimeiset 10 vuotta, mutta tuo asenne alkaa jo ärsyttää mua. Vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Se on holhoamista, ja se joka ei ole kokenut, ei myöskään omaa mitään oikeutta holhota eikä se todellakaan ymmärrä. Parasta ymmärrystä olisi, jos se tajuaisi, ettei se tajua ja eläisi omaa elämäänsä: kukaan ei halua olla toisen mielenterveys ja parannusprojekti. En tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, ja että en tarkoita pahalla, mutta tuo on pahoin vointia aiheuttavaa.
Sinä et ole mikään orastava tulevaisuus, jonka hän vihdoin on löytänyt, kuuntele: 18 vuotta. Kyllä siinä on niitä orastavia tulevaisuuksia tullut vastaan, mutta ilmeisesti hän syystä tai toisesta, on onnistunut tuhoamaan orastukset. Hänhän on ollut naimisissakin: kyllä siinä oli jo enemmän kuin orastavaa tulevaisuutta ja asiat olisi pitänyt mennä eteenpäin.
Mitä väliä miksi? Ehkä hän käyttää ikuisesti tätä traumaansa hyväkseen ja kokee muitten olevan velkaa ikuisen kompensaation: uhriutuu. Ei onnistu, turpaan tulee ja kuuluukin tulla. Ehkä hän ei suostu koskaan todella hakemaan apua: oma on tyhmyytensä, hänen se täytyy ymmärtää tai siitä ei ole apua, vaikka menisikin. Ehkä hän vaan on yksinkertaisesti kusipää, jonka omistushalu ei liity mitenkään yhtään mihinkään, hän ei koe isän kuolemasta enää yhtään mitään, vaan on vaan haliitseva narsisti ja mulkku.
Mikä vitun tarve sulla on keskustella sen isästä väkisin? Luuletko sä olevasi joku sisarhentovalkoinen, ymmärtäjä ja auttaja, joka nyt pelastaa? Ilmeisesti.
Karsee kotipsykologi sä ainakin olet: tuhoatko sä aina suhteesi sillä? Että sä aina "ymmärrät mitä se kokee" kun analysoit sitä jatkuvasti, etkä sitten omassa suuressa viisaudessasi kuuntele ollenkaan? Kuulostas vähän siltä. Ja sitten haluat olla "hyvä ihminen" ja parantaa. Joo, mä luulen kuule, että se mies ei ole ollenkaan ainoa, joka sitä terapiaa vähän tarvitsisi, mikäs se sun traumas on, mikä aiheuttaa ton hallinnan ja hyväihminen tarpeen? Miksi sun pitää analysoida, vaistota, tietää, ymmärtää, nähdä syvemmin, lukea ajatuksia eli hallita suhdetta ja saada kristallipallo, joka kertoo sulle, sen sijaan että kuuntelisit millainen se ihminen on? Kyllä sairaanloisen mustasukkaiset vaan haluaa sitoutua nopeasti, eikä se olekaan rakkautta, vaan omistushalua. Miksi? No jaa-a.
Miksi sun mielestä on ihan jees, että toinen nuuskii sun mailit ja tutkii puhelimen jne. ? Miksi? Todella, sun kannattaisi keskittyä siihen, miksi sä toimit noin, siedät tota, sulla on tollanen suhde ja tarvitsisitko sinä terapiaa.
Se on se todellinen alue, mistä olet vastuussa. Ja sitä sun sitäs miettiä ton tekstin perusteella ihan oikeasti. Jotkut todella kestää vaikka sairaanloisen mustasukkaisuuden ja osaa elää sen kanssa. Yleensä ihmiset silloin itsekin ovat sitä, joten säännöt on helppo sopia. Miten on siis sinun laitasi. Kyllä ton ikäsenä pitäs jo tietää. Tsemppiä päätöksen tekoon ja muista, että toisten terapointi voi olla vain omien ongelmien peittämistä.
hyviä vastauksia nämä kaksi ensimmäistä, mitkä olet saanut.
Mikä tekee suhteestanne 'hyvän suhteen'? Satunnaiset kukat ja miehen suojelevuus (joka voi olla mustasukkaisuuden ilmenemismuoto)? Mies on mustasukkainen, omistushaluinen ja vainoharhainen (omia sanojasi) ja haluaa tulevaisuudelta eri asioita/eri aikataulussa kuin sinä. Ilmeisesti hän on myös hyvä manipuloimaan, koska on saanut sinut jo uskomaan, että mustasukkaisuus on muiden aiheuttamaa. Pikkuhiljaa hän kiristää silmukkaa sinun ympärilläsi; annat hänen lukea sähköpostisi, tekstiviestisi, muut henkilökohtaiset tietosi, jotta olisit 'erilainen kuin ne muut naiset, jotka pettivät hänet'.
Jos haluat jatkaa suhdetta niin luovu tuosta terapeuttiasenteestasi ja hyväksy tilanne sellaisena kuin se on: haluat seurustella vainoharhaisen ja mustasukkaisen miehen kanssa, koska hyvät puolet voittavat mielestäsi nuo huonot puolet. Älä ala seurustella mielikuvan kanssa; sen, millainen kuvittelisit tai toivoisit hänen olevan. Hän on mitä on, ota tai jätä.
Jos et itse ole koulutukseltasi psykologian ammattilainen, niin parempi että jätät nuo omat johtopäätöksesi aivan omaan arvoosi, etkä ainakaan tuputa niitä miehellesi. Jos mies haluaa mennä terapiaan, hän sinne ehtii vielä kuinka monta monituista kertaa (toisin kuin joku aiemmin kirjoitti). Oman vanhemman kuolema ennen aikojaan ja vieläpä oman käden kautta on sellainen hylkäämisen multihuipentuma, että jokaisella se pitäisi jollakin tavalla saada käsiteltyä. Voihan olla että miehesi on käynyt terapiassa jo aikoja sitten, muttei sitä sinulle kerro. Sehän on hänen henkilökohtainen asiansa. Toiset kertoo avoimesti terapiasessioistaan, toiset eivät halua kertoa että on sellaisessa käynytkään. Oli miten oli, et voi pakottaa miestäsi puhumaan asiasta. Se aika tulee joskus jos on tullakseen.
Itselläni on aikalailla samanlainen tyyli, että kerron oman vanhempani väkivaltaisesta kuolemasta hyvinkin nopeasti ihmisille, joihin tutustun. Mutta en ala asiaa tarkkaan ruotimaan. Jos ystävyys syventyy, niin sitten toki kerron enemmän - jossain tilanteissa tulee ainakin itselläni tarvetta puhua omasta vanhemmastani, mitä hän teki vastaavassa tilanteessa ja mikä oli hänelle tärkeää jne..
Jos olette vasta keväällä tavanneet ja kesällä tarkemmin tutustuneet, niin en ihmettele ollenkaan ettei hän ole asiasta sen kummempia puhunut. Jos sinulla on tapana ääneen analysoida muiden tekemisiä näin yleisesti, voi olla ettei hän edes halua kertoa koko asiasta enempää... Sen neuvon voin siis antaa, että jos hän asiasta puhuu sanallakaan: kuuntele, äläkä kysele ja utele. Äläkä "kiittele" kun hän on "päästänyt sinut elämäänsä", vaan käyttäydy mahdollisimman normaalisti, sillä hän tuskin sääliä tai yliammuttua lohdustusta asian suhteen kaipaa.
Enpä tiedä ihmistä joka olisi "luonteeltaan mustasukkainen". Ei se ole luonteenpiirre, vaan oire jostakin.
Sä mietit ihan järkevällä tavalla rakkaasi elämää, syitä ja seurauksia, ja vaikka täällä helposti neuvotaan kuuntelemaan vaan sitä omaa ahistusta ja tekemään ratkaisut sen mukaan, olen minä vähän toista mieltä.
Totta kai se, että ymmärtää toisen ihmisen ongelmien taustasyyt auttaa myös jaksamaan siinä rinnalla elämistä. Ei tarvi olla mikään "psykologi" sen hiffatakseen.
Isän itsemurha ei "unohdu" koskaan. Sen sijaan asian voi (kuten itsekin ajattelet) käsitellä niin ettei se enää paina mielessä ja aiheuta kysymyksiä. Musta se, että hän kertoi isänsä kohtalosta sulle niin varhain, on jo merkki siitä, että asia pyörii edelleenkin hänen mielessään ja että hän tajuaa sen vaikuttavan omaan oloonsa ja siten käytökseensä. Päätti siis kertoa, jossa sinäkin ymmärtäisit. Mutta asiasta on liian kipeää puhua vielä sen enempää.
Tietysti hän on tuonkokoisen asian edessä neuvoton. Kukapa ei olisi! Terapiat sun muut vertaisryhmissä käynnit on iso askel itsenäiseen elämään tottuneelle aikuiselle joka haluaa tuntea pärjäävänsä ilman terapioitakin. Siksi se ensimmäinen askel asian käsittelyyn otetaan usein kotona tutun kumppanin kanssa. Sen avauksen jälkeen on jo huomattavasti helpompi jatkaa vaikka ohjattuun terapiaan tms.
Mustasukkaisuus tulee luultavasti myös siinä entisessä suhteessa opittuna "bonuksena", jonka hän on nyt raahannut mukanaan uuteenkin suhteeseensa. Eli siinä on toinen "epäonnistuminen", jota hän ei ole käsitellyt pois päiväjärjestyksestä. Mustankipeys juontuu osittain myös siitä, että hän on paljastanut sulle heikkouksiaan ja yrittää nyt tietysti kytätä ettet sä vaan sen takia jätä häntä.
Teillä olisi edessänne iso työ joka alkaa tietysti siitä, että te opitte ensin tuntemaan toisenne kunnolla. Siitä syntyy pikkuhiljaa luottamus jonka mukana tulee rohkeus avautua toiselle kipeistäkin asioista (se harvoin onnaa vielä alkuvaiheessa!). Faktat on jo esitelty, mutta niistä ei vielä uskalleta puhua. Ihan normaalia siis. Sen sijaan tuo oireiu aiheuttaa totta kai ristiriitaisia tunteita, syyllisyyttä, häpeää, hätää jne. Pitäisi sietää ja ymmärtää jo asioita joihin ei ole luotu vielä resurssejakaan.
Mutta se, että sulla on tarve jo puhua kaikesta EI riitä. Mies menee luultavasti vaan lukkoon jos alat jo tässä vaiheessa ronkkia oma-aloitteisesti hänen kipupisteitään. Uskoutuminen on herkkä juttu ja vaatisi ihan omanlaisensa ympäristönkin, rauhan ja luottavaisen fiiliksen myös jatkon suhteen. Ei tuollaisista asioista keskustella iltaisin ennen nukkumaan menoa tai saunassa arki-iltana. Lomalla, viikon rahassa ja eristyksessä kaikesta muusta, sen voisi kuvitella onnistuvan...
Kiitos kaikille. Hyvä saada kuulla mielipiteitä oman ystäväpiirin ulkopuolelta, oikein järkeviä ajatuksia. En ryhdy puolustautumaan tai kinaamaan muiden kommentteja vastaan, uskoakseni kaikki tarkoittavat hyvää kuitenkin. En ole koskaan ollut suhteessa tällaisten haavojen ja kokemusten kanssa joten kaippa tämä on kasvun ja tarkastelun paikka molemmille. Totta on tietysti, että suhteen kaunistelu ei auta ja mies on hyväksyttävä sellaisenaan, vikoineen kaikkineen.