Olen raskaana viimeisilläni, lapsi saattaa syntyä vaikka jo viikon päästä. En tiedä mikä on mutta mielialat tuntuu taas olevan hurjana. Vähän väliä pitää pidätellä raivoa, ettei loukkaa avomiestä!
Ongelma meillä on se, että mieheni pitää itseään jatkuvasti luuserina, ainakin viime aikoina. Enkä kestä sitä! Esim. jos hän ei omasta mielestään onnistu jonkun ruoan tekemisessä sataprosenttisesti niin alkaa hirveä kiroaminen "En osaa mitään" "Koko elämäni on täyttä paskaa, en onnistu missään".
Loukkaa tuollaiset jo minuakin. Välillä tuntuu, että minä olen se paska hänen elämässään kohta syntyvän esikoisemme kanssa.
Sitten tekisi mieli huutaa hänelle, että helvetti soikoon lopettaisi sen itsensäarvostelemisen, olen korviani myöten täynnä sitä lannistavaa puhetta. Minäkin olen epäonnistunut monissa asioissa elämässä ja silti puuskutan eteenpäin enkä lannistu. Ja pohjimmiltaan hänellä on kuitenkin asiat todella hyvin, kuten minullakin. Rakastan miestäni, mutta välillä en kestä. Häneltä kuoli muutama päivää sitten läheinen sukulainen ja siksi olen yrittänyt kaikkeni, että hän saisi sekä surra, että saisi itsevarmuutta tai jotain ja pysyisin rinnalla samalla! Onko se tahdon voima vai mikä se häneltä puuttuu, että hänen kokoajan tekisi mieli luovuttaa. Tottakai hänellä on todella vaikeaakin, kun isäksi tulossa ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka innoissaan siitä onkin. Hän ainakin pelkää sitä, ettei onnistu työssä ym että voisi elättää perhettään.
Ongelma meillä on se, että mieheni pitää itseään jatkuvasti luuserina, ainakin viime aikoina. Enkä kestä sitä! Esim. jos hän ei omasta mielestään onnistu jonkun ruoan tekemisessä sataprosenttisesti niin alkaa hirveä kiroaminen "En osaa mitään" "Koko elämäni on täyttä paskaa, en onnistu missään".
Loukkaa tuollaiset jo minuakin. Välillä tuntuu, että minä olen se paska hänen elämässään kohta syntyvän esikoisemme kanssa.
Sitten tekisi mieli huutaa hänelle, että helvetti soikoon lopettaisi sen itsensäarvostelemisen, olen korviani myöten täynnä sitä lannistavaa puhetta. Minäkin olen epäonnistunut monissa asioissa elämässä ja silti puuskutan eteenpäin enkä lannistu. Ja pohjimmiltaan hänellä on kuitenkin asiat todella hyvin, kuten minullakin. Rakastan miestäni, mutta välillä en kestä. Häneltä kuoli muutama päivää sitten läheinen sukulainen ja siksi olen yrittänyt kaikkeni, että hän saisi sekä surra, että saisi itsevarmuutta tai jotain ja pysyisin rinnalla samalla! Onko se tahdon voima vai mikä se häneltä puuttuu, että hänen kokoajan tekisi mieli luovuttaa. Tottakai hänellä on todella vaikeaakin, kun isäksi tulossa ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka innoissaan siitä onkin. Hän ainakin pelkää sitä, ettei onnistu työssä ym että voisi elättää perhettään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ilmeisesti tämä ominaisuus tullu mieheesi nyt perheenlisäyshankkeen myötä? Eli reaktio muutokseen (pelkoa, epävarmuutta jne.) vai aiemminkin esillä ollut taipumus?
Meillä samaa. Mies on alakuloon ja pessimismiin taipuvainen. Etenkin muutokset yleensäkin laukaisevat alavireistä ajattelua; muilla on paremmin, hänellä huonommin. Tulevaisuus on täynnä uhkia, maailma on mätä. Itse taas olen mielestäni positiivista ajattelua viljelevä realisti, ymmärrän kyllä miehen huolenaiheita, mutta en voi suostua katsomaan maailmaa ja elämää niin negatiivisesti. Eihän siinä ole mitään mieltä vetää mattoa ennenkaikkea itsensä alta! Ja surkuttelu on ihan turhaa, mistä sitä toisten onnellisuudesta ja heidän elämänsä helppoudesta tietää.
Päivä kerrallaan mennään.
Olen yhteisten vuosien mittaan alkanut hyväksyä tämän(kin) eron meidän välillä. Sanon positiivisemman näkemykseni asioista, mutten ota erityisiä paineita miehen ajatusmaailman kääntämisestä myönteisemmille urille. Ettei minulle tule sellaista perseellepotkijan roolia, mihin olen langennut aiemmin.
Niin ja tuosta lapsen syntymästä. Meillä oli tietenkin taas nämä pessimismipuheet vallalla silloinkin, kun lapsemme syntyi. Kieltämättä raivostutti miehen jorinat, kun itsekin oli peloissaan ja hämmentynyt synnytyksen lähestyessä, olisin myös tarvinut rohkaisua ja positiivisten ajatusten vahvistamista. Lapsen synnyttyä mies oli iloinen ja onnellinen, mutta lapsenhoidon haasteellisuuden valjettua vajosi taas murehtimaan omaa tilannettaan (työ- ja rahahuolia ym.), sen sijaan että olisi auttanut lapsen hoidossa. Raivostuttavaa, eikö?!! Hän näki että minä väsyin viikko viikolta enemmän, ja hänellähän ne asiat oli huonosti. Tätä kuviota mies ei vieläkään kai näe (?), sillä kun olen pyytänyt apua lapsen kanssa ja kertonut kuinka väsynyt olen, minä olenkin se joka ajattelee että asiat on itsellä kaikkein huonoimmin. Otapa tästä enää selvää.
No, tunteet kärjistyy lapsen myötä, siihen kannattaa varautua jos sinullekin ensimmäinen lapsi kyseessä.
jaksamista!! sama täälläkin, ja nyt toista odottaessa se paheni; mä en osaa mitään, mä oon laiska tyhmä ja saamaton jne... kai se on joku miehinen juttu, tuntuu ettei riitä tai jotain. koita ottaa murua käsistä kiinni ja sanoa, että sä osaat, pystyt ja voit. miehsitä tuppaa tulemaan itestäänkin huomio kipeitä kakaroita sen jälkeen kun saavat muksun. mutta, jaksamisia ja tsemiä!