Avioero on paljon raskaampaa kuin osasin odottaa. 15 yhteisen vuoden jälkeen erosimme kesällä. Mies ihastui toiseen naiseen. Koko avioliiton ajan mies oli vannonut, että ei tule koskaan pettämään. Näin sitten kävi. Avioliitto oli useamman vuoden ajan raskasta ja riitaista, oli siinä tosin hyviäkin hetkiäkin. Kun selvisi, että miehen ajatukset ovat muualla, niin eropäätös oli valmis. Luulin, että muuton jälkeen kaikki alkaisi helpottamaan. Ei se vain mennytkään niin. On ikävä toista, ja tekee pahaa kuulla hänen olevan toisen naisen sylissä. Se sattuu suoraan sydämeen. Tiedän, että ero oli oikea ratkaisu, se olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. En vain milläään ymmärrä, miksi tämä kaikki tekee niin kipeää. ja aina vain meinaa tulla itku silmään.
Kipeätä se vain on, mutta miksi?
Titta12202
201028
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Se on se petetyksi joutuminen. Se on niin tajuttoman raskasta, ei sitä ymmärrä jollei omalle kohdalle satu! On niin epäreilua, että toinen on ottanut varaslähdön, pelannut vilunkia, ero ei ole tasapuolisesti raskas molemmille osapuolille, toisella on tukija, toisella ei, aina jotain jää tavallaan kesken... Onhan sitten yhteiset muistot, yhteinen pitkä historia, suuri elämänmuutos, epävarma tulevaisuus... Nyt mies tekee toisen naisen kanssa niitä hyviä asioita joita ennen sinun kanssasi... jne!
Jos teillä päin on jotain eroryhmiä, niin osallistu ihmeessä. Jollei ole, mene terapiaan. Käy lenkillä, juttele ystäville, pysy liikkeessä, hoida itseäsi, laita itsesi kauniiksi, kokeile viehätysvoimaasi ravintolassa.. Erostanne on vielä aika lyhyt aika, mutta kun tekee kipeää se tuntuu pitkältä. Yritä keksiä tekemistä, joka vie ajatuksesi pois miehestä ja sen uudesta suhteesta.
Jaksamista!
Minä olen vielä liitossani, mutta tuntemuksesi ovat samoja...
Miehelläni on toinen nainen ja on vain ajan kysymys, milloin mies lähtee. Hänenkin naisensa on naimisissa.
Eilenkin mies kuunteli jatkuvasti toisessa huoneessa Jenni vartiaisen "missä murusein on"...
Arvaa, onko mukava olla tässä näkymättömänä.
Lähtisi menemään, niin saisin aloittaa uuden elämän itsekkin. :(
Miksi et itse lähde??? Mies ei välttämättä lähde koskaan, kotona huolto pelaa ja on vielä rakastajatarkin. Kyllä se valitettavasti niin on, että naisen se täytyy pettävä mies joko potkaista pihalle tai lähteä itse!
Lapsilla koulut lähellä, joten jään ainakin aluksi itse tähän asumaan lasten kanssa. Saatan lunastaa miehen ulos tästä. Ei se "huolto" enää miehen kohdalla täällä pelaa. Itse saa huolehtia nykyään kaikesta, mikä liittyy häneen.
Ruoat ja pyykin pesut huollan vain itseni ja lasten osalta.
Ei sitä paljon tässä näy, joten se mikä nykyään rassaa, on vain tuo omilla avaimillaan kulkeminen milloin haluaa, mutta onhan toki hänellä siihen oikeus, omistaahan hän puolet kaikesta.
Eiköhän tässä ole tulossa muutosta siihenkin asiaan lähiaikoina.
Kipeää se tekee, ne on ne rakkaat muistot. Minulla meni melkein vuosi siihen, mutta enää ei hetkauta. Paras konsti unohtaa, on hakea uusia positiivisia kokemuksia, kenties ihastua tai rakastua uudestaan. Löysää ote edellisestä suhteesta, ymmärrä että se on lopullisesti ohi, ajattele tulevaisuudessa tulevia mukavia asioita, suunnittele tulevaisuutta, laita kaikki vanha pois mikä muistuttaa miehestäsi, tee asunnon suursiivous ja järjestele huonekalut uudestaan, siivoa se entinen elämä pois, sisusta, käy kampaajalla, värjäytä kulmat ja ripset, teetätä manikyyri, osta jotain todella mukavaa päällepantavaa ja ei muuta kuin menoksi mukavassa seurassa ystävien kanssa ja puhu asiasta ystäviesi kanssa. Mottona olkoon: Et sinä olisi halunnutkaan olla suhteessa, jossa et saa olla se ykkönen ja rakastetuin. Ei meisä kukaan halua suhdetta, jossa meistä pidetään vain säälistä. Pitää luopua jostakin, jotta saa tilalle jotakin uutta, suurempaa. Aivan varmasti asia helpottaa, mutta se vaatii asennetta!
Tuntuu hyvältä saada myötätuntoa sekä hyviä ehdotuksia. Kuntosalin ja lenkkeilyn oon jo löytänyt. Kotityöt tuntuu vaan niin mahdottoman typerältä. Ei saa suoraan sanottuna mitään aikaiseksi. Asunto ei tunnu omalta... Mutta eiköhän se tästä toivonmukaan joku päivä helpotu.
kyyneleet valuu silmistä lukiessani kirjoitustasi...
Miehelläni on myös toinen. haimme eroa ja sovimme, että niin kauan kun olemme saman katon alla emme harrasta suhteita..harkinta aika siis todella.. mutta toisin kävi. Muutama viiko ennen eroa, miehelläni oli pikasuhde uuteen naiseen. ja ennenkuin tämä suhde loppui jo uusi alkoi. Toissapäivänä räjähti totaalisesti. kotiin tuli lasku kotiin kukkalähetyksesta, minkä oli naikkoselleen tilannut.. oli harmissaan tapahtuneesta, joopa joo. sovimme, ettei puheluita ym. kotoa, mutta sekään lupaus ei pitänyt muutamaa tuntia kauempaa.. Noh, ukon tarpeellisimmat tavarat pakkasin ja laitoin tiehensä. Lapset suree ja minä olen ihan hajalla, ei saa otetta mistään :((
Joo, ikävä kyllä lapsetkin suree. Meillä pari murkkuikäistä. Toinen huusi ja kirosi, toinen vaikeni. Nyt muuton jälkeen kaikki on vähän hukassa. On paljon hyvääkin, mutta paljon myös huonoa. Kun ajaa vanhan kodin ohi, niin kyyneleet tulee silmään. Haluaisi nähdä vanhoja ystäviä, mutta kaikki asuvat siellä missä se koti on. En pysty vielä menemään sinne.
Lapset ovat joutuneet etsimään uusia kavereita, ei sekään ole helppoa vanhempana. Vanhempainillassa oli itselläkin niin pirun orpo olo. Ketä oli ne kaikki muut? Ei aavistustakaan. Uusi koulu, uudet tavat.
Mitä hyvää tästä on ollut? Ei jokailtaista riitaa, eikä kuvittelua siitä, että miehellä toinen. Nyt se on totta. Aluksi siis luulin vain mielikuvitukseni tekevän tepposet ja luulin tulevani hulluksi, kun epäilin/ihmettelin toisen outoa käytöstä. Tekstiviestit äännettömällä, jatkuvat oleilut autotallissa, salaiset sähköpostiviestit yms. Helvettiä se oli.
Pitkän suhteen päättyminen sattuu aina. Itse olin 15 vuotta huonossa liitossa. Ilman läheisyyttä. ilman mahdollisuutta jakaa hyviä tai huonoja hetkiä. Olin pelkkä taloudellinen tuki. Välillä toivoin, että ex-vaimolleni tapahtuisi jotain. Kun hän lopulta otti eron, se sattui silti. Sattui yllättävän kauankin.
Siinä harmittaa niin moni asia. Tulevaisuuden toiveet ja suunnitelmat menee uusiksi. Tulevaisuudelta kuitenkin toivoo aina parempaa. Hyviä hetkiäkin on ollut, ja niitä tulee ikävä. Vähän harmittaa sekin, tuliko oltua hyväksi käytettynä ja olisiko itse pitänyt nostaa kytkintä itse aiemmin. Tietenkin on aina hankala paikka, kun tulle jätetyksi jonkun toisen takia. Ainakin minulle.
Kyllä erosta yli pääsee. Jonkinlaiset jäljet siitä jää. Jos sinulle on joskus avioliiton aikana juolahtanut mieleen, mitä tekisit, jos et olisi naimisissa, niin tee niitä asioita. Ota oitis asiasta parhaat puolet irti. Exälle saa olla vihainen, mutta älä vaan katkeroidu.
Ei ihmistä, jonka kans noin kauan on eläny, voikkaan noin vaan unohtaa, ei kait oo tarkotuskaan... vaikka tietäiskin eron olevan hyvä päätös. Sama tilanne mulla. Joskus itkettää, mutta aina vaan harvemmin. Eniten surettaa ne omat "yhteiset" unelmat, jotka jää toteutumatta. Mutta kun mietin, ni eihän niitä ollukkaan... oikeasti... mun päässä vaan...
Anna surun tulla, ei siitä muuten eroon pääse. Itke rauhassa koko teidän menetetty tulevaisuus, jonka sä näit, vaikkei sun miehes sitä pysty näkemäänkään...
Joku tällä palstalla sano lohduttavasti... "aina kun tuntuu ettei jaksa, ajattele, että mä en voi tälle tilanteelle mitään..."
Tässä ketjussa on tullut paljon sellaisia asioita esille, joiden kanssa itsekin kamppailen. 15 vuoden yhteiselo päättyi eroon, keväällä muutimme erillemme ja harkinta-aika on päättymässä. Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Eroa "teimme" pitkään, yhteiset asiat vähenivät ja riitaakin oli. Silti ero oli shokki. Ajatuksissa kummitteli, että emmekö olisi vielä voineet yrittää ja olisimmeko voineet muuttaa asioita. Kuitenkin tiesin todellisuudessa, että elämä pettäjän ja valehtelijan kanssa ei olisi ollut sitä elämää jota olisin halunnut elää. Erilleen muutettuamme tuli huojennus; nyt voin elää omien arvojeni mukaan. Mies löysi itselleen heti uuden ihastuksen, taisi olla valmiiksi katseltuna kun niin kiire oli kuitenkin eroa viedä eteenpäin. Suru tuli: näinkö vähän yhteiset hetkemme, yhteinen elämämme merkitsi? Muistot tuntuivat olevan vain niitä hyviä ja ikävä painoi rintaa. Uskon kuitenkin, että surulle ja luopumiselle on annettava tilaa. Nyt minut on vallannut hyväksyminen. Etenkin se, että kaveripiiri säilyi ja tukea on saanut, on kantanut. Olen alkanut huolehtia itsestäni yhä enemmän ja saanut vastakkaiselta sukupuolelta kiinnostumisen osoituksia. Uutta seuraa en kuitenkaan hae, en ole siihen vielä valmis eikä olisi oikein uutta ihmistä kohtaan aloittaa mitään "keskeneräisenä". Mutta kyllähän se hivelee itsetuntoa, kun huomaa hyväksyntää ympärillään. Nautin sinkkuelämästä: voin harrastaa mitä haluan, suunnitella ja toteuttaa matkoja, panostaa yhdessä oloon lasten kanssa. Ex-mieheni uusi suhde taitaa olla hiipunut, arki se tulee jokaiseen parisuhteeseen.
Sen kokemuksen haluan jakaa, että anna surulle tilaa mutta katso samalla eteenpäin. Kun on aika kyynelten, niiden on tultava. Palauta realiteetit mieleesi: mikä parisuhteessanne oli hyvää mutta ennen kaikkea, mistä siinä halusit luopua. Ero on kipeä asia; ihminen revitään tutusta ja turvallisesta erilleen ja on kohdattava asioita yksin. Mutta se on myös kasvun paikka. Oma itsetuntemus lisääntyy ja omat arvot korostuvat. Itse ainakin tiedän tarkalleen, mitä elämältä (ja joskus tulevaisuudessa mahdolliselta uudelta ihmissuhteelta) haluan ja mitä en. Elämä kantaa, kuitenkin. Voimahalaus!
Se johtuu siitä, että se eroaminen ei ollut oikea ratkaisu vaan avioliiton kuntoon paneminen, hoitaminen ja molempien toistensa rakastaminen teoin ja sanoin.
Ero on joskus harvoin välttämätön ratkaisu, muttei koskaan se ykkönen eikä hyvä juttu.
Myös minun mieheni löysi toisen naisen ja muutti tämän luokse juhannuksen jälkeen. Noin vain heitettiin syrjään ihminen, jonka kanssa on viettänyt melkein 29 vuotta, eli yli puolet elämästään! Mutta jo vajaan kuukauden kuluttua hän kuitenkin alkoi tekemään valintaansa uudelleen. Hänen päänsä oli kuitenkin niin sekaisin, ettei hän saanut mitään päätöstä tehtyä, joten minä tein sen ja lähetin hänelle eropaperit. Oli niin selvää, ettei hän tästä uudesta rakkaastaan pystyisi luopumaan.
Luulin, että oloni helpottuisi päätökseni myötä, mutta toisin kävi. Nyt vasta vaikeaa onkin ja salaa toivon miehen vielä palaavan luokseni, vaikka tiedänkin sen olevan mahdotonta. Olenkin menossa terapeutin luokse saamaan työkaluja asian käsittelemiseen. Ehkä olen tähän asti ollut jonkinlaisessa shokkitilassa ja totuus iski nyt vasten kasvojani. Mies on ollut aina uskollinen enkä ikinä olisi uskonut hänen voivan minua pettää. Elämä on yllätyksiä täynnä. Tuska on suuri ja katkeruus repii sisuksiani... Mutta pakko tässä vain on uskoa parempaan huomiseen!
25 v jälkeen kun nalli kalliolle. Ukkoa vietiin niin kiireellä, että suurin osa tavaroista jäi(ovat edelleen nurkissa). Hiuksia olen varjänny 5 vuodessa useasti, vaatteita ostellu niin että hyllyt pursuaa. Hyvän päivän tuttuja on ,mutta vain kaksi "tosi" ystävää. Enää vaan ei heilläkään ole aikaa, kun on se perhe ja arki heilläkin. Hetken helpotusta välillä kun käy kävelemässä, kaupoissa,jumpassa tms. ,mutta ktiin palattua ikävä iskee. En pääse millään eroon asiasta, vaikka siitä on jo aikaa. Pää ei suostu ymmärtämään asiaa todeksi. Ei auttanut sairaslomat,psykiatrit eikä niiden määräämät lääkkeet. On todella riittämätön olo ja tunne ettei kelpaa kenellekkään. Eipä ole viiteen vuoteen kelvannut. Kynnys hakea seuraa netistäkin on lian suuri, tunnen itseni "halvaksi" ja epätoivoiseksi kodin vangiksi. Töihin ja kotiin ja lapsen kanssa oleilua. Jonkun vuoden kuluttua hänkin lähtee omilleen, niin nopeasti vuodet kuitenkin vierivät. Pakolliset asiat hoidan, mutta muuta en juuri saa aikaiseksi. Ahdistaa ajatus,että tätäkö on loppuelämä, sen seurauksena että luotin mieheen, joka huomasi arjen olevan tylsää ja päätti vaihtaa kahden aikuisen liittoon, missä on vapaus ilman arjen aikatauluja.
Minulla mies jätti 8 vuoden jälkeen, naimisissa emme kyllä olleet. Tiedän myös, että ero oli oikea ratkaisu ja sen olisi pitänyt tapahtua jo aiemmin. Silti sattuu niin paljon, etten ikinä osannut kuvitella. Mieheni ei pettänyt, mutta viikko erilleen muuton jälkeen kuvioissa jo uusi nainen. Se tosiaan sattuu suoraan sydämeen, kun itse suree asiaa ja tietää toisen olevan jo uuden sylissä! Eikö muka menneisyys tunnu jättäjäällä missään? Mielestäni niin epäreilua, että minut on noin vain unohdettu ja laitettu syrjään, kaiken sen panostuksen jälkeen, jonka suhteellemme annoin..
Monille ketjun kirjoittajille voisin sanoa samaa, ei kannata jäädä yksin nuolemaan haavojaan vaan käyttää kaikki mahdollinen apu päästäkseen erosta eteenpäin. Kumppanin jättäminen ja pettäminen on suuri loukkaus, joka kolahtaa itsetuntoon. Aikaa myöten hoitamattomana asia voi johtaa siihen, että alat pitämään itseäsi huompana ja käpertyä epäonnistuneena elämän sivusta seuraajaksi! Jos et heti etsi uutta kumppania, mikä on epätoivoisen ihmisen suuri virhe yrittäessään todistaa vielä kelpaavansa ja täyttää elämänsä tyhjyyttä, niin saatat jopa uskoa ettei toimiva parisuhde ole ollenkaan sinua varten. Parempi käydä läpi eroprosessi ja mennyt suhde riittävän perusteellisesti. Ensialkuun voit hakeutua vaikka kriisiterapiaan tai sitten hankkia kirjan Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Opit ymmärtämään itseäsi ja mennyttä epäonnistumista paremmin ja opit myös rakentamaan toimivampia ihmissuhteita tulevaisuudessa. Ensin rakennat oman suhteen itseesi hyvälle tolalle ja sen jälkeen muita. Kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaareissa, johon itsekin osallistuin aikanaan ja voin suositella lämpimästi, se on vertaisryhmä eronneille. Voimia sinulle ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen, joka on menneistyyttä parempi!
Itse kans erosin, eipä se liitto enää loppuajasta hyvä ollut. Kolmaskin liittyi kuvioihin, miehellä oli hyvä ystävä sanojensa mukaan. Silti olo on epätoivoinen, kyllähän parisuhteeseen tulee kriisejä; onko ne todella niin selvittämättömiä, jotta ero olisi paras ratkaisu? Pitäisi osata päästää irti, mutta suuret tunteet pitävät ajatukset kiinni miehessä. Lähtijällä oli olkapää, johon nojata, itse sitä on aivan yksin ajatustensa vankilassa.
se meni näin; kesällä tuli 17v naimisissa oloa täyteen ja 18v ajan mieheni kertoi katuneensa liittoamme.Hän kertoi haluavansa uuden ja nuoremman vaimon ja sellaisen joka tekee hänelle kaipaamansa pojan.Tässä sitä vaan ollaan saman katon alla ja minun pitää vain kiltisti ja iloisesti hoitaa kaikki hommat ja tukea häntä ja odottaa niin kauan kunnes hän sen ihanuuden löytää.Suuttui vielä,että joutuu kärsimään vielä senkin kun en suostu tyydyttämään makuuhuonetarpeita,hän kun sentään pakon sanelemana pimeässä ja lievässä humalassa olisi sen voinut kanssani hoitaa.
Tuskin tulee sitä ihanuutta löytään...vanhakinhan tuo alkaa oleen lapsen tekoon.
Nelikymppinen kun alkaa lasta tekeen, on jo pappaiässä lapsen tultua murrosikään ja se on yhtä sotaa sitten! Naapurissa uudessa liitossa tällainen tapaus ja yhtä helvettiä on niiden elämä, kun poika kapinoi
vanhahtavaa isäänsä vastaan. Huoh! Naapurit saa sitä huutoa kestää...
..Että totuttele siihen, ettei sitä ukkoos siitä kukaan nappaa, miksi nappaisi? Miten itse jaksat tuollaista
mitätöintiä? Oisko parempi ilman sitä kuiteskin?
Mulla tuli nyt syksyllä vuosi siitä, kun mies ilmoitti haluavansa erota. Tuli ihan puskista se lausuma ja jälkiselityksenä sitten toimitti, miten oli suunnattoman ihastunut ollut jo monta kuukautta. Kuulemma oli päässään miettinyt eroa puoli vuotta, ei vaan ollut tuonut julki mitään.
Vieläkin välillä tulee itku. Välillä taas raivo. Voisin joutessani käydä vaikka kivittämässä ex-miehen ikkunat (asuu meidän entisessä yhteisessä kodissa). Ihmettelen, milloin tämä loppuu. Meillä ei onneksi ollut yhteisiä lapsia- tai no, en tiedä, onko se minulle onneksi. Erottiin sen verran iällä, ettei minusta enää äidiksi ole. Jos olisin viisi vuotta sitten saanut vinkkiä tulevaisuudesta, olisin itse tehnyt eroaloitteen. Nyt olin jäänyt suhteeseen odottamaan, että tietyt asiat muuttuisivat paremmiksi. Kun ei ollut ihan paskaa (päihdeongelmia, fyysistä väkivaltaa tms.), niin siesin sen, ettei ollut halauksia tai läheisyyttä. Kuvittelin, että mies kaikesta etäisyydestään huolimatta rakastaa, mutta loppupeleissä meni sitten sanomaan, ettei edes alussa rakastanut. Olipa vaan heittänyt hynttyyt yhteen paremman puutteessa.
Hyi. Taas tuli paha olla, kun tätä kirjoitin.
Mutta kyllähän tässä hengissä pysyn ja toivon mukaan joskus ei enää satu ja joskus tulee se päivä, kun en enää ajattele mennyttä suhdetta