Seurustelin hiukan yli vuoden miehen kanssa, jota rakastin ja rakastan yhä syvästi. Suhteemme alkoi hämmennyksen merkeissä, kun mies oli iltaa istumassa luonani lomalla. Olin jo pitkään ollut häneen ihastunut, ja sitten vihdoin tapahtui kaikenlaista ja pari vuorokautta puitiin että aletaanko seurustelemaan vaiko ei. Päädyimme seurustelemaan. Sovimme suhteemme yksiavioiseksi, vaikka olen oikeastaan polyamorinen.
Omat tunteeni kasvoivat nopeasti rakkaudeksi, mies ei ollut yhtä varma vaan mietti pitkään, mitä hän itse ymmärtää rakkaudella. Hän tuli sitten tulokseen, että rakastaa minua, vaikkei olekaan rakastunut. Suhteessamme oli paljon hyvää, mm. kummankin kyky ilmaista tunteitaan ja kuunnella toista, syvä keskinäinen ymmärrys ja suvaitsevuus ainakin näennäisesti erilaisten maailmankatsomuksiemme välillä. Paljon hyvää ehdimme kokea yhdessä. Pidin välittömästi hänen perheestään valtaosin, etenkin hänen äidistään, äitipuolta hieman vierastin. Sanoin jopa hänen äidilleen, että tuntuu, että tämä jos mikä on tarkoitettu olemaan. Kuinka ironista...
Suhdetta rasitti toisaalta kummankin masennus (itselläni keskivaikea/vaikea ja miehellä keskivaikea) ja siitä johtuva arkielämän ylenmääräinen rankkuus. Tällä tarkoitan arkisten asioiden hoitamisen vaikeutta, esim kotityöt ja virastoasiat olivat jatkuvana väittelyn aiheena, kun toisella tai kummallakaan ei aina jaksamista löytynyt. Emme asuneet kuitenkaan yhdessä, mutta vietimme paljon aikaa miehen luona yhdessä. Lisäksi miehen oli vaikea käsitellä yhä olemassaolleita tunteitani entistä säätöä kohtaan, ja pitänee tunnustaa etten aina käyttäytynyt ihan yksiavioisen etiketin mukaisesti tämän entiseni seurassa (esim. nukuimme toisinaan vierekkäin, mutta ihan siveellisesti), mutta pettämistä ei tapahtunut. Ja tarkkoja rajoja sille ei oltu sovittukaan, mikä haittasi sitten monella tapaa.
Pian ensimmäisen vuosipäivämme jälkeen päätimme yhteisestä sopimuksesta poikaystäväni kanssa pitää taukoa ja miettiä suhteemme ongelmia selviksi. Rajaksi sovittiin, että emme harrasta keskenämme seksiä. Noin puolentoista viikon päästä tauon alkamisesta keskustelimme vakavasti suhteestamme, mikä johti miehen ilmoitukseen, että hän haluaa erota. Syyksi hän sanoi sen, että ei kestänyt arkemme vaikeutta. Mielestäni se ei ollut riittävä syy jos oikeasti rakastaa, ja sanoin sen hänelle. Välini entiseeni tulivat myös puheeksi pidemmän kaivelun jälkeen, mutta mies vakuutti että tunteeni eivät ole hänelle ongelma, vaan käytökseni, mutta sekään ei se suurin ongelma kuulemma ollut vaan se arjen vaikeus. Ehdotin tähän pienempään ongelmaan, eli käytökseeni entiseni seurassa, ratkaisuksi, että lakkaan hetkeksi tapaamasta entistäni ja että tapaisin häntä sen jälkeen harvemmin emmekä esim. nukkuisi enää vierekkäin. Asialla ei kuulemma ollut mitään merkitystä. Koetin kaikkeni että saisin miehen jäämään luokseni. Toteutin jopa pitkään minua houkutelleen asian, kosin häntä polvillani. Sekään ei muuttanut asiaa, mies tahtoi minut jättää. Olin täysin hajalla.
Pysyimme ystävinä, vaikka se ajoittain onkin ollut vaikeaa. Tapahtuneesta on pian puoli vuotta, mutta suruni, puhumattakaan rakkaudesta, ei väisty mihinkään. Olisin ollut valmis olemaan pelkästään kyseisen miehen kanssa loppuelämäni, mutta sekään ei riittänyt. Myönnän, että olisi pitänyt käyttäytyä toisin eikä tehdä asioita, joiden tiesin vaivaavan suhteen toista osapuolta, vaikken pettänytkään. Mutta miehen itsensä mukaan se ei ollut lähes yhtään syynä eroon, aiheutti jonkin verran miettimistä kyllä, mutta ei johtanut eroon. Vaan se arjen vaikeus, ja se, ettei hän tiennyt voiko ylipäätään olla suhteessa kenenkään kanssa tässä vaiheessa. Kuulemma hän myös etsii itseään, eikä halua perustaa intiimiä suhdetta sellaiselle persoonalle, joka voi olla enimmäkseen harhaa ja teeskentelyä, joskin tahatonta sellaista. Hän kun on koko elämänsä ollut taipuvainen ja miellyttämisenhaluinen, kärsinyt "kiltin pojan syndroomasta".
Miten voin päästä rauhaan siltä että edelleen rakastan häntä syvästi, en halua kärsiä enää. Olen miettinyt kaiken lopettamistakin, en yksistään tämän asian takia, vaan siksi että hän oli viimeinen valopilkku ja se, joka piti minut pinnalla muuten sietämättömässä elämässäni ja nyt hän on senkin minulta vienyt.
Sattuu.
En tarvitse trolleja vaan neuvoja.
Omat tunteeni kasvoivat nopeasti rakkaudeksi, mies ei ollut yhtä varma vaan mietti pitkään, mitä hän itse ymmärtää rakkaudella. Hän tuli sitten tulokseen, että rakastaa minua, vaikkei olekaan rakastunut. Suhteessamme oli paljon hyvää, mm. kummankin kyky ilmaista tunteitaan ja kuunnella toista, syvä keskinäinen ymmärrys ja suvaitsevuus ainakin näennäisesti erilaisten maailmankatsomuksiemme välillä. Paljon hyvää ehdimme kokea yhdessä. Pidin välittömästi hänen perheestään valtaosin, etenkin hänen äidistään, äitipuolta hieman vierastin. Sanoin jopa hänen äidilleen, että tuntuu, että tämä jos mikä on tarkoitettu olemaan. Kuinka ironista...
Suhdetta rasitti toisaalta kummankin masennus (itselläni keskivaikea/vaikea ja miehellä keskivaikea) ja siitä johtuva arkielämän ylenmääräinen rankkuus. Tällä tarkoitan arkisten asioiden hoitamisen vaikeutta, esim kotityöt ja virastoasiat olivat jatkuvana väittelyn aiheena, kun toisella tai kummallakaan ei aina jaksamista löytynyt. Emme asuneet kuitenkaan yhdessä, mutta vietimme paljon aikaa miehen luona yhdessä. Lisäksi miehen oli vaikea käsitellä yhä olemassaolleita tunteitani entistä säätöä kohtaan, ja pitänee tunnustaa etten aina käyttäytynyt ihan yksiavioisen etiketin mukaisesti tämän entiseni seurassa (esim. nukuimme toisinaan vierekkäin, mutta ihan siveellisesti), mutta pettämistä ei tapahtunut. Ja tarkkoja rajoja sille ei oltu sovittukaan, mikä haittasi sitten monella tapaa.
Pian ensimmäisen vuosipäivämme jälkeen päätimme yhteisestä sopimuksesta poikaystäväni kanssa pitää taukoa ja miettiä suhteemme ongelmia selviksi. Rajaksi sovittiin, että emme harrasta keskenämme seksiä. Noin puolentoista viikon päästä tauon alkamisesta keskustelimme vakavasti suhteestamme, mikä johti miehen ilmoitukseen, että hän haluaa erota. Syyksi hän sanoi sen, että ei kestänyt arkemme vaikeutta. Mielestäni se ei ollut riittävä syy jos oikeasti rakastaa, ja sanoin sen hänelle. Välini entiseeni tulivat myös puheeksi pidemmän kaivelun jälkeen, mutta mies vakuutti että tunteeni eivät ole hänelle ongelma, vaan käytökseni, mutta sekään ei se suurin ongelma kuulemma ollut vaan se arjen vaikeus. Ehdotin tähän pienempään ongelmaan, eli käytökseeni entiseni seurassa, ratkaisuksi, että lakkaan hetkeksi tapaamasta entistäni ja että tapaisin häntä sen jälkeen harvemmin emmekä esim. nukkuisi enää vierekkäin. Asialla ei kuulemma ollut mitään merkitystä. Koetin kaikkeni että saisin miehen jäämään luokseni. Toteutin jopa pitkään minua houkutelleen asian, kosin häntä polvillani. Sekään ei muuttanut asiaa, mies tahtoi minut jättää. Olin täysin hajalla.
Pysyimme ystävinä, vaikka se ajoittain onkin ollut vaikeaa. Tapahtuneesta on pian puoli vuotta, mutta suruni, puhumattakaan rakkaudesta, ei väisty mihinkään. Olisin ollut valmis olemaan pelkästään kyseisen miehen kanssa loppuelämäni, mutta sekään ei riittänyt. Myönnän, että olisi pitänyt käyttäytyä toisin eikä tehdä asioita, joiden tiesin vaivaavan suhteen toista osapuolta, vaikken pettänytkään. Mutta miehen itsensä mukaan se ei ollut lähes yhtään syynä eroon, aiheutti jonkin verran miettimistä kyllä, mutta ei johtanut eroon. Vaan se arjen vaikeus, ja se, ettei hän tiennyt voiko ylipäätään olla suhteessa kenenkään kanssa tässä vaiheessa. Kuulemma hän myös etsii itseään, eikä halua perustaa intiimiä suhdetta sellaiselle persoonalle, joka voi olla enimmäkseen harhaa ja teeskentelyä, joskin tahatonta sellaista. Hän kun on koko elämänsä ollut taipuvainen ja miellyttämisenhaluinen, kärsinyt "kiltin pojan syndroomasta".
Miten voin päästä rauhaan siltä että edelleen rakastan häntä syvästi, en halua kärsiä enää. Olen miettinyt kaiken lopettamistakin, en yksistään tämän asian takia, vaan siksi että hän oli viimeinen valopilkku ja se, joka piti minut pinnalla muuten sietämättömässä elämässäni ja nyt hän on senkin minulta vienyt.
Sattuu.
En tarvitse trolleja vaan neuvoja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvin usein suhteesta perääntyvä osapuoli vetoaa arkiseen asiaan, kuten en jaksa tätä arkea,et ole sellainen koti ihminen taidoiltasi jne..
Mutta kaikki nämä ovat ainoastaan verukkeita , tosi asiallinen syy on ettei sitä rakkautta löytynytkään tarpeeksi tätä toista kohtaan !!
Ei rakastunut ihminen katkaise suhdetta , kyllä rakkaus liimaa ihmiset yhteen ja sulattaa pienet asiat yhteen sopiviksi.
Et ole varmasti ainoa joka tämän on kokenut, pettyneiden joukko on suuri joka on jätetty kuka milläkin verukkeella.
Mielestäni sinun pitäisi nyt antaa ajan kulua, unohtaa asia ja elää omaa elämääsi.
Vaikka pettymys ja rakkauden jano kalvaa sisälläsi vielä pitkään yritä välttää katkeroitumasta ja yritä hyväksyä tosi asiat eläen niiden ehdoilla.
Jos mietit oliko kenties tämä henkilö sittenkin aidosti rakastunut sinuun, se selviää myös ajan kuluessa, kuten kerroin rakkaus mikäli se on molemmin puoleista ajaa kyllä ihmiset yhteen.
Ihminen on valmis tinkimään ihan kaikesta kunhan saa vaan elää rakastamansa ihmisen vierellä.
Luota huomiseen, älä pakota itseäsi liian aikaisin uuteen suhteeseen, opettele elämään sinkkuna uskoen että kyllä se huominen vielä lennättää eteesi rakkauden lähettilään.
Jaksamista ja uskoa huomiseen toivotan sinulle !!
"Lisäksi miehen oli vaikea käsitellä yhä olemassaolleita tunteitani entistä säätöä kohtaan, ja pitänee tunnustaa etten aina käyttäytynyt ihan yksiavioisen etiketin mukaisesti tämän entiseni seurassa (esim. nukuimme toisinaan vierekkäin, mutta ihan siveellisesti), mutta pettämistä ei tapahtunut. Ja tarkkoja rajoja sille ei oltu sovittukaan, mikä haittasi sitten monella tapaa."
Itse en miehenä olisi katsellut tuollaista hetkeäkään ja uskon, että tuollainen toiminta ei ainakaan lisännyt miehen rakkautta ja luottamusta sinuun. Ei tarkkoja rajoja tarvitse sopia, jos toista oikeasti rakastaa, kyllä silloin tietää että entisten säätöjen vieressä ei nukuta, muusta puhumattakaan.
Tilanteesi on niin monimutkainen, ettei siihen tyhjentävää neuvoa löydy keneltäkään. Ehkä kuitenkin sen verran voisin sanoa, että aloita kaiken rakentaminen alusta.