Joudun usein tilanteeseen jossa vietettyäni aikaa jonkun hyvän ystävän kanssa huokaan syvään koska tämä on ärsyttänyt minua koko päivän. Sitä on siis tapahtunut eri ihmisten kanssa joten luulen että ongelma on minun ajatuksissa/toimintatavassa eikä heissä. Tämä ongelma on johtanut räiskyviin eroriitoihin muutaman ex-ystävän kanssa ja siihen että nykyään olen vastahakoinen aloittamaan uusia tuttavuuksia.
Olen aika kohtelias enkä kovin hyvä sanomaan mitään sellaisissa tilanteissa missä ystävä loukkaa minua tai jos hänellä on mielestäni typerä mielipide. Ongelmana on sekin että olen analyyttinen tyyppi ja jos alkaisin sanomaan että tää ärsyttää/loukkaa/tms. niin pelkään että yksityiskohtainen analyysini satuttaisi ystäviäni, koska he ajattelisivat niin analyyttisesti vain jostain tosi isosta ongelmasta kun taas minun aivoni jostain syystä aina analysoivat pikkutarkasti kaiken. Niinpä joku asia joka olisi mielestäni keskikokoinen kärpänen voisi kuulostaa jätti-härkäseltä ja mentäisiin rytinällä ojasta allikkoon.
Olen aika kohtelias enkä kovin hyvä sanomaan mitään sellaisissa tilanteissa missä ystävä loukkaa minua tai jos hänellä on mielestäni typerä mielipide. Ongelmana on sekin että olen analyyttinen tyyppi ja jos alkaisin sanomaan että tää ärsyttää/loukkaa/tms. niin pelkään että yksityiskohtainen analyysini satuttaisi ystäviäni, koska he ajattelisivat niin analyyttisesti vain jostain tosi isosta ongelmasta kun taas minun aivoni jostain syystä aina analysoivat pikkutarkasti kaiken. Niinpä joku asia joka olisi mielestäni keskikokoinen kärpänen voisi kuulostaa jätti-härkäseltä ja mentäisiin rytinällä ojasta allikkoon.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ihmissuhteiden ylianalysointi saattaa kieltämättä olla toisista ärsyttävää. Analyyttisuudessa sinällään ei ole mitään pahaa. Se on hyväkin piirre, mutta sopii paremmin muiden asioiden kuin ystävyyssuhteiden ruotimiseen. Ensinnäkin analyyttisuus ihmissuhdeasioissa on vaikeaa. Omasta mielestään voi olla hyvinkin analyyttinen, järkevä ja "tosiasioissa pitäytyvä", mutta se järjen ääni tai syvä analyysi, joka puhuu, on tosiasiassa oman minän puolustusmekanismeja ja totuutta omien lasien läpi nähtyä. Toisen toimintaa voi analysoida vain omasta näkökulmastaan, koska ihmisten välisissä suhteissa jää tulkinnalle aina niin paljon varaa. Tulkintahan tehdään aina omista lähtökohdista. Esimerkiksi jos ihminen on epävarma sisimmässään vaikkapa asemastaan, hän näkee helposti ympärillä ihmisiä, jotka tätä asemaa uhkaavat.
Toisekseen analysoimalla toista ihmistä tai ystävyyssuhdetta, analysoi pahimmillaan kauniitkin asiat puhki. Toinen saattaa myös kokea tulevansa katsotuksi ikään kuin ylempää ja olevansa jatkuvassa selittelyvelvollisuudessa. Lisäksi jos vain suhteessa toinen on analysoija ja toinen ei kaivele tikulla tehtyjä, saattaa vähemmän analysoivalle tulla mielikuva, että häntä syytetään koko ajan. Ehkä hänkin on kokenut loukkaantumista, muttei ole tuonut sitä esiin omista syistään. Ihmisethän reagoivat toisten virheisiin kovin eri tavoin. Joku on saattanut esimerkiksi sisarussuhteissaan oppia siirtymään pikkuriidoista eteenpäin olankohautuksella tai toinen vain muista syistä nielee loukkaantumisensa. Jos kuitenkin ystävän sanomisia ruoditaan jatkuvasti, voi ystävä kokea istuvansa ystävän sohvan sijaan syytetyn penkillä ja tällainen varpaillaan käveleminen ja jatkuva anteeksipyytelyn tarve, ei ole pohja tasa-arvoiselle ystävyyssuhteelle.
Itsekin analysoin paljon ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Joskus on ihan kivakin pohtia, miksi tietty ihminen käyttäytyy tietyllä tavalla. Toisinaan tämä auttaa myös ymmärtämään ystäviä paremmin. Kuitenkin turhat analyysit kannattaa jättää sivuun. Harva riita tai harmistus on vuosien vatvomisella sen paremmaksi tullut. Asioista kannattaa puhua, mutta joskus on viisasta antaa olla. Let it be... kuten Lennon runoili.
Vaikeistakin asioista voi yrittää puhua myös positiivisen kautta. Itse olen havainnut, etteivät haukut ketään yleensä parempaan muuta, mutta kannustus ja positiivinen "ohjaus" tuottaa yleensä parempia tuloksia. Kun sanot jollekin, "olitpas hyvä ystävä minulle siinä tilanteessa", ihminen alkaa korostaa tätä puolta itsessään, koska suurin osa meistä haluaa kuitenkin pohjimmiltaan olla hyviä ja pidettyjä ystäviä.
Sait jo todella hienon vastauksen nimimerkki benevelontilta, joten vähän on enää minulta asiaan lisäämistä.
Tosin viestiäsi lukiessani ensimmäisen ajatukseni oli, miten paljon ylipäätään koet tarvetta tulla hyväksytyksi ja miten se pitää sisällään toisten miellyttämistä? Muiden ärsyttävyys voi joskus olla suhteessa suoraan siihen, miten kykenet mielipahastasi avoimesti kertomaan tai ylipäätään olemaan eri mieltä kokematta, ettei sinua arvosteta sellainena joka olet? Niistäkin hetkistä nimittäin jää kytemään tunteita, joita voi projisoida pikkutarkalla toisten analysoinnilla ja piiloutua analysoinnin taakse kuin myöntää olevansa yksinkertaisesti vain vihainen/pettynyt/loukkaantunut. Sillä mitä enemmän koet ihmisenä saavasi tilaa, sitä enemmän pikkutarkasti analysoivanakin tyyppinä koet kuuluvasi joukkoon.Ominaisuutesi tarkoitus ei ole eristää sinua kenestäkään, vaan päinvastoin siitä saattaisi olla itsellesi ja muille suurta iloa ja hyötyä. Ainakin itse pidän pikkutarkasti analysoivista tyypeistä ja eräs ystäväni ohjasi taipumuksensa sammalten tutkimiseen. Se oli oikeasti kiinnostavaa kuunnella häntä ja ärsyttäväksi muuttuva piirre kääntyikin rikkaudeksi ystävyydessämme. Etteikö ystäväni edelleenkin olisi pikkutarkka analysaattori (kuten häntä nimitän), mutta kun tietää, että joo, taas mennään sitä kuitenkin ystävänä osaa yhdistää toisen piirteitä myös siihen kivaan eli sammalten kiehtovaan maailmaan (tämä voi vaikuttaa absurdilta, mutta sammalet tosi kauniita ja kiehtovia mikroskoopilla katsottuna).
Selvennykseksi - olen liian kohtelias antamaan ystävilleni mitään kritiikkiä, mutta en voi lopettaa analysoimista omassa päässäni. Joidenkin kohdalla se johtaa siihen että he tallovat minut jalkoihinsa kun tietävät että olen kiltti. Sitten joku päivä annan kaiken tulla ulos. En usko että osaisin antaa rakentavaa "kritiikkiä". Siksi minulla on ongelmia ystävyyssuhteissa.
Yksi esimerkki on ystäväni joka on erittäin sulkeutunut kun on kyse esimerkiksi vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisesta, juhlimisesta tms. Itse pidän tällaisista ajanvietteistä joten meillä on jo heti kättelyssä asetelma jossa intressit eivät kohtaa. Hän pitää ruuanlaitosta ja ulkoilusta - minä en. Hänessä minua ärsyttää iänikuinen keskustelu papupadoista ja kurpitsakeitoista. Kuinka monta vuotta olen sitä kuunnellut, plaah! Hän luulee vieläpä olevansa erinomainen kokki jolla pitäis suunnilleen olla oma tv-show, mutta kun asiaa mietin hiljaa itsekseni niin totesin että en ole koskaan lähtenyt hänen luotaan vau-tunnelmissa ruuan suhteen. Minua ärsyttää että hän ei mielestäni elä, mutta siellä hellan ääressä kehittää itsestään harhakuvan jonain ihmeellisenä naisena. Tulis tuulettumaan. Toivoisin että hän joskus rentoutuisi ja olisi spontaanimpi - lähtisi minun kanssani baariin, terassille tms. Itse olen monen monituiset kerrat osallistunut hänen harrastuksiinsa esim. ulkoiluun vaikka ne ovat mielestäni tylsiä. Silti voi saada jotain irti toistenkin ihmisten intresseistä. Miksi hän ei koskaan vastaa tähän samalla tavalla tulemalla minun mukaani? Eihän meidän tarvitsisi edes juoda, kunhan vaan mentäisi nuskimaan tunnelmia. Hänellä on ikävä tapa kuvitella olevansa huippu joka asiassa eikä koskaan kerro hassuja juttuja omista virheistään mikä minusta on usein kaikkein parasta kun hyvien ystävien kanssa jutellaan. Joka kerta kun tapaamme tulee esille ainakin yksi asia jossa minä muka olen tehnyt väärin. Useimmiten jotain täysin triviaalia kuten en lausu oikein jotain ranskankielistä ilmaisua johon hän takertuu ja yrittää maalata minut moukkana. Joskus hän valehtelee koska ei kestä sitä että voisin tietää jostain asiasta enemmän kuin hän (tiedän monestakin, mutta antaa hänen pitää luulonsa). Esimerkiksi poikakaverini on kotoisin maasta jossa loppui sota kuusi vuotta sitten. Ystäväni varmaankin hämärästi muisti maan sotaisana, mutta kun korjasin että sota on loppunut hänen oli pakko inttää että kyllä se vielä käynnissä on mutta ihmiset ei vaan tiedä siitä! Olin vaan että aha. Samaten joka kerralla kun tapaamme hän kertoo kuinka itse oli ollut erinomainen ja joku toinen osapuoli ihan avuton. Esimerkiksi hän vei kaverinsa kävelylle ja sitten minulle valitti miten avuton tämä kaveri on kun ei ole itsenäisesti käynyt sen jälkeen samalla kävelyllä vaikka hän oli näyttänyt miten se tehdään. Uskaltauduin kysymään josko tämä tyyppi ei kenties ollut ollut niin hirveen innoissaan tästä kokemuksesta. Kyllä kuulemma oli ollut, hän intti. Yleensä en sano mielipidettäni vaan annan asian olla. Mutta välillä tuntuu ankealta tapaamisemme jälkeen, vaikka nämä ovatkin pikkujuttuja. Suurimman osan ajasta neillä on kivaa ja sitten mahtuu mukaan pari tällaista ärsyttävää juttua per tapaaminen. Miten oppisin nauramaan tälle kilpailuhenkiselle puolelle hänen persoonassaan etten jäisi sitä miettimään? Monella tapaa hän on kuitenkin hyvä tyyppi.
Vaikuttaa näin ulkopuoliselta aika riippakiveltä. En itse ainakaan noin itseään täynnä olevaa ihmistä jaksaisi kauan katsella yhtään mistään syystä, kyllä maailmassa on tutustumisen arvoisia ihmisiä pilvin pimein muutenkin. Ja hänkin varmaan on mutta tässä fakta miksi juuri Sinun ei kannata olla enää Hänen ystävä:
Muutosta on vaikea tehdä samassa ympäristössä, samassa tilanteessa, samalla päällä.
Kannattaa ainakin sanoa hänelle suoraan mitä ajattelet hänestä, se on teille molemmille parempi, että annat hänelle tilaisuuden tarkastella elämäänsä vähän... paremmin? Mutta se on se pointti, ei se että toruu tai tuomitsee tai kritisoi toista. Muista se kun sanot hänelle suorat sanat ja anna tilaa ja aikaa sulatella niitä. Vastareaktio tulee todennäköisesti, kieltäminen ja epäluulo vähintään, kuka nyt haukkuja nielisi purematta. Koita nähdä sen läpi, mutta älä väkisin.
Joskus ihmiset tarvitsevat pientä tuuppausta, tavalla tai toisella. Tuuppaa häntä.
Minulla on sama juttu, että olen luonteeltani kiltti (mies) ja kuuntelen liian pitkään ja myötäilen. Ongelma on siinä, että hyvällä päällä en halua sanoa vastaan ja jos sanon, niin se tuntuu todella inhottavalta ja luonteeni vastaiselta. Sitten pahalla päällä ollessani - todella niinkuin sanoit annan kaiken tulla ulos ja sanon epäystävällisesti. Ihmiset ovat niin tottuneet ystävällisyyteeni, että ovat todella hämmästyneitä.
Ongelma on vain se, että jos koettaisin sanoa sellaisesta asiasta, joka minua ärsyttää ollessani ihan tavallisessa mielentilassa se tuntuu itsestä epäystävälliseltä ja luonnottomalta ja toisaalta on niin hampaatonta, että kukaan ei usko minua. Vasta sitten, kun oikeasti korotan ääntä minua aletaan kuunnella, mutta toisaalta leimataan sitten oudoksi, tai jopa "sairaaksi" tai "lääkkeitten käyttäjäksi" niinkuin muutama päivä sitten kävi!
Tämä on joku trauma minulla omassa psyykessä, että haluan miellyttää, mutta se on tosi syvällä minussa.
Paljon sinä taidat sitä vihasi tai kateutesi kohdetta vihata, trolli... No olihan USA:ssakin jokin tapaus, missä joku ämmä oli leikkinyt vissiin viittä tai ylikin eri identiteettiä kiusansa kohteelle internetissä ja sen mytomaanin häiriityneen perustelu sille laittomalle toiminnalleen oli kostaa jollekin omalle serkulleen kokemiansa mielenpahoituksia, oli siis kiusannut jotakin omaa sukulaistaan. Suomessa tunnetaan myös Enkeli Elisan- tapaus, missä joku hörhö kirjailijana epäonnistunut ilmeisen yksinkertainen tapaus oli laatinut nettiin ison nyyhkytarinan mukamas silmittömän koulukiusaamisen vuoksi itsarin tehneestä nuoresta tytöstä tarkoituksena kalastella empatiaa, ja sitten kun toimittajat alkoi selvitellä tarinaa, paljastuikin, että yks ja sama joku häiriintynyt ämmä oli pelaillut todellisuudentajultaan häiriintyneenä tavallisten ihmisten maineilla.
Voi vttu. Luuletsä, että mä tohon tarinaan uskon?