Taustatietoa: Anoppi on ollut minulle anoppi- tai anoppiehdokas 11 vuotta. Välimatkaa 400km. Anoppi on 76 ja minä 31.
Anoppi muistaa asioita kaukaa ja läheltä ajassa, mutta kertoo silti samat jutut uudestaan ja uudestaan. Olen monesti miettinyt, että mahtaako tuollainen muistijuttu olla jo merkki jostain pahemmasta vai onko tämä vaan nuoruuden kärsimättömyyttä? Hän sanoo pisteytyneensä hyvin joissain muistitesteissä terveyskeskuksessa, mutta tuo saman kertaaminen.. Kuulostaako tutulta?
Mieheni lähtee mielellään kotiin, mutta ei vietä siellä aikaa äitinsä kanssa, vaan puuhailee ulkona. Auttaisin, mutta mieheni sanoo aina, että mene vaan pitämään äidille seuraa. No, minä menen. Kuuntelemaan samat jutut kerran toisensa jälkeen. Yritän joskus ohjata keskustelun muihin asioihin, mutta hän haluaa aina kertoa juttunsa loppuun.. Alan vaan huolestua ettei kuvittele minun puhuvan päälle kun joskus vaihdan puheenaihetta ihan lennosta. Mieheni oikein välttelee äitinsä kanssa naamakkain joutumista. Heillä on hyvät välit, eli ei pitäisi olla kitkaa. Mieheni on uskaltanut sanoa, että äiti kertoo nyt samaa juttua taasen, mutta se suututtaa ja aiheuttaa äykkäröinnin. Molemmat ovat äksyjä, joten pelkään vaan että joskus joku sanoo liikaa. Pelkään etenkin omaa suutani.
Sitten, jos anoppi pyytää minua hakemaan sahan ja sen haettuani varmistan, että tämähän se oli mitä halusit (esimerkiksi yksi neljästä erilaisesta sahasta), hän selittää että juu, se on saha. Ihan kun en tietäisi! Koska olen suurkaupungissa maailmalla kasvanut, anoppi mainostaa minua aina tuttavilleen sellaisena "kansainvälisenä" ja "viksuna" "tyttönä", mutta silti kohtelee minua kuin imbesilliä. Jos pidän roskaa kädessäni, niin hän neuvoo minua laittamaan sen roskikseen. Sitten, kun ja jos hän kysyy minulta jotain, niin saan vastaukselleni pontta ainoastaan "katsomalla sen netistä" ja vetoamalla siihen. Mitään, mitä sanon ei uskota, ellei hänen vanhin tyttönsä (joka meni peruskoulusta työhön ja sille tielleen on jäänyt) ole samaa mieltä tai en varmista sitä netistä. Ja samalla kuitenkin olen "koulujakäynyt". Huoh.
Anoppi jaksaa paremmin kuin minä.. En saisi haravoida, nostaa mitään, mennä liiteriin, pellolle, kukkapenkkiin..
Sitten rahan antaminen! Ottakaa bensarahaa, vähän kahvirahaa, kahvipakettirahaa... Mieheni kieltäytyy ja sitten anoppi törkkää minulle. Jos minä kieltäydyn, niin suuttuu ja menee mököttämään ja mököttää vierailun loppuun asti. Mieheni on todella hyväpalkkaisessa työssä eikä minunkaan työni mikään pienipalkkainen ole, joten on järjetöntä, että pienestä eläkkeestään antaa rahaa! Miten voisi sanoa kauniisti ja niin, että menee perille? Ollaan jo kokeiltu perusteluja. Pitäisikö sanoa, että ei tulla, jos annat rahaa? Ollaan kokeiltu laittaa annetut rahat tilille takaisin, mutta ei auta, kun anoppi tarkistaa tilinsä ja palauttaa.
Ja jos me ostamme hänelle jotain, niin maksaa sen hinnan takaisin ja kun ei hintaa kerrota niin soittaa liikkeeseen ja kysyy. Pitänee kokeilla, että viemme uutta tavaraa synttäri-, nimipäivä-, joulu-, kevät- ja talvipäivänlahjaksi. Lahjoista ei ole nähkääs ole valittanut.
Sitten se perinnöstä huolehtiminen. Aina, että "voi kun voisin jättää teille parempikuntoisen talon tai paljon rahaa".. Olemme sen sata kertaa sanoneet, että hurvittelee rahansa itse ja ostaa itselleen, mutta eii..
Kuolema. Kyllä me kaikki tiedämme, että se on väistämätöntä ja kun on leski niin kuolema on vienyt jo liian läheltä. "Kun minä kuolen..." ja "ei tiedä tuleeko lähtö milloin". Yritän aina kuunnella ja antaa puhua siitä. Ymmärränhän minä, että pelottaa ja itsekin pelkään kuolemaa, mutta en ymmärrä miksi hänen pitää siitä joka kerta puhua? Hän on ollut leski 12 vuotta, vanhemmat sisaruksensa vielä elossa ja on varmaan terveempi kuin minä, eli ei pitäisi olla mikään kiire lähteä!
Ja sitten sen pelon yhteydessä ettei tarvisi yksin kuolla.. No, olemme ehdottaneet hänelle hälytysranneketta, hänellä on naapuri joka käy joka päivä kylässä, kaikki hänen lapsensa ovat tarjonneet asuntoa kaupungeistaan, lankomies jopa olisi rakentanut taloonsa lisäsiiven omine sisäänkäynteineen.. Mutta ei. Tietysti on vaikea lähteä kotimaisemista. Siihen liittyy vielä se, että hän olettaa nuorimman poikansa perheen (me!) muuttavan taloonsa sitten, kun tulee aika. Vaikka koko ajan ymmärtää, että paikkakunnalla ei ole töitä ja että on niin vanha että sen peruskorjaus maksaisi maltaita.
Kännykän kanssa oli vääntö, että saatiin edes sitä käyttämään.. Kaikki muukin tekniikka, digiboxi, DVD-soitin, hirveä vänkäys. Sitten kuitenkin käyttää kaikkea ihan sujuvasti. Uusin aihe on tietokone. Optetan ikäihmisiä tietotekniikassa ja oheistoiminnassa, eli osaisin kyllä. Mieskin on IT-alalla. "Ei nyt" ja "ehkä ensi talvena." Ei auta, vaikka anopin tuttavat käyttävät skypea, kieliohjelmia, verkkopankkia..
Huh, tulihan sitä kahvitunnin tarpeiksi tekstiä.. Piti vaan päästä avautumaan jonnekin, kun minulla ei ole oikein ketään kelle avautua näin pikkuasioista.
Anoppi muistaa asioita kaukaa ja läheltä ajassa, mutta kertoo silti samat jutut uudestaan ja uudestaan. Olen monesti miettinyt, että mahtaako tuollainen muistijuttu olla jo merkki jostain pahemmasta vai onko tämä vaan nuoruuden kärsimättömyyttä? Hän sanoo pisteytyneensä hyvin joissain muistitesteissä terveyskeskuksessa, mutta tuo saman kertaaminen.. Kuulostaako tutulta?
Mieheni lähtee mielellään kotiin, mutta ei vietä siellä aikaa äitinsä kanssa, vaan puuhailee ulkona. Auttaisin, mutta mieheni sanoo aina, että mene vaan pitämään äidille seuraa. No, minä menen. Kuuntelemaan samat jutut kerran toisensa jälkeen. Yritän joskus ohjata keskustelun muihin asioihin, mutta hän haluaa aina kertoa juttunsa loppuun.. Alan vaan huolestua ettei kuvittele minun puhuvan päälle kun joskus vaihdan puheenaihetta ihan lennosta. Mieheni oikein välttelee äitinsä kanssa naamakkain joutumista. Heillä on hyvät välit, eli ei pitäisi olla kitkaa. Mieheni on uskaltanut sanoa, että äiti kertoo nyt samaa juttua taasen, mutta se suututtaa ja aiheuttaa äykkäröinnin. Molemmat ovat äksyjä, joten pelkään vaan että joskus joku sanoo liikaa. Pelkään etenkin omaa suutani.
Sitten, jos anoppi pyytää minua hakemaan sahan ja sen haettuani varmistan, että tämähän se oli mitä halusit (esimerkiksi yksi neljästä erilaisesta sahasta), hän selittää että juu, se on saha. Ihan kun en tietäisi! Koska olen suurkaupungissa maailmalla kasvanut, anoppi mainostaa minua aina tuttavilleen sellaisena "kansainvälisenä" ja "viksuna" "tyttönä", mutta silti kohtelee minua kuin imbesilliä. Jos pidän roskaa kädessäni, niin hän neuvoo minua laittamaan sen roskikseen. Sitten, kun ja jos hän kysyy minulta jotain, niin saan vastaukselleni pontta ainoastaan "katsomalla sen netistä" ja vetoamalla siihen. Mitään, mitä sanon ei uskota, ellei hänen vanhin tyttönsä (joka meni peruskoulusta työhön ja sille tielleen on jäänyt) ole samaa mieltä tai en varmista sitä netistä. Ja samalla kuitenkin olen "koulujakäynyt". Huoh.
Anoppi jaksaa paremmin kuin minä.. En saisi haravoida, nostaa mitään, mennä liiteriin, pellolle, kukkapenkkiin..
Sitten rahan antaminen! Ottakaa bensarahaa, vähän kahvirahaa, kahvipakettirahaa... Mieheni kieltäytyy ja sitten anoppi törkkää minulle. Jos minä kieltäydyn, niin suuttuu ja menee mököttämään ja mököttää vierailun loppuun asti. Mieheni on todella hyväpalkkaisessa työssä eikä minunkaan työni mikään pienipalkkainen ole, joten on järjetöntä, että pienestä eläkkeestään antaa rahaa! Miten voisi sanoa kauniisti ja niin, että menee perille? Ollaan jo kokeiltu perusteluja. Pitäisikö sanoa, että ei tulla, jos annat rahaa? Ollaan kokeiltu laittaa annetut rahat tilille takaisin, mutta ei auta, kun anoppi tarkistaa tilinsä ja palauttaa.
Ja jos me ostamme hänelle jotain, niin maksaa sen hinnan takaisin ja kun ei hintaa kerrota niin soittaa liikkeeseen ja kysyy. Pitänee kokeilla, että viemme uutta tavaraa synttäri-, nimipäivä-, joulu-, kevät- ja talvipäivänlahjaksi. Lahjoista ei ole nähkääs ole valittanut.
Sitten se perinnöstä huolehtiminen. Aina, että "voi kun voisin jättää teille parempikuntoisen talon tai paljon rahaa".. Olemme sen sata kertaa sanoneet, että hurvittelee rahansa itse ja ostaa itselleen, mutta eii..
Kuolema. Kyllä me kaikki tiedämme, että se on väistämätöntä ja kun on leski niin kuolema on vienyt jo liian läheltä. "Kun minä kuolen..." ja "ei tiedä tuleeko lähtö milloin". Yritän aina kuunnella ja antaa puhua siitä. Ymmärränhän minä, että pelottaa ja itsekin pelkään kuolemaa, mutta en ymmärrä miksi hänen pitää siitä joka kerta puhua? Hän on ollut leski 12 vuotta, vanhemmat sisaruksensa vielä elossa ja on varmaan terveempi kuin minä, eli ei pitäisi olla mikään kiire lähteä!
Ja sitten sen pelon yhteydessä ettei tarvisi yksin kuolla.. No, olemme ehdottaneet hänelle hälytysranneketta, hänellä on naapuri joka käy joka päivä kylässä, kaikki hänen lapsensa ovat tarjonneet asuntoa kaupungeistaan, lankomies jopa olisi rakentanut taloonsa lisäsiiven omine sisäänkäynteineen.. Mutta ei. Tietysti on vaikea lähteä kotimaisemista. Siihen liittyy vielä se, että hän olettaa nuorimman poikansa perheen (me!) muuttavan taloonsa sitten, kun tulee aika. Vaikka koko ajan ymmärtää, että paikkakunnalla ei ole töitä ja että on niin vanha että sen peruskorjaus maksaisi maltaita.
Kännykän kanssa oli vääntö, että saatiin edes sitä käyttämään.. Kaikki muukin tekniikka, digiboxi, DVD-soitin, hirveä vänkäys. Sitten kuitenkin käyttää kaikkea ihan sujuvasti. Uusin aihe on tietokone. Optetan ikäihmisiä tietotekniikassa ja oheistoiminnassa, eli osaisin kyllä. Mieskin on IT-alalla. "Ei nyt" ja "ehkä ensi talvena." Ei auta, vaikka anopin tuttavat käyttävät skypea, kieliohjelmia, verkkopankkia..
Huh, tulihan sitä kahvitunnin tarpeiksi tekstiä.. Piti vaan päästä avautumaan jonnekin, kun minulla ei ole oikein ketään kelle avautua näin pikkuasioista.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ennen kuin joku ehtii: "Vaikka koko ajan ymmärtää, että paikkakunnalla ei ole töitä ja että on niin vanha että sen peruskorjaus maksaisi maltaita." pitäisi olla "Vaikka koko ajan ymmärtää, että paikkakunnalla ei ole töitä ja että TALO on niin vanha että sen peruskorjaus maksaisi maltaita." Ei mummo. Talo.
Anoppi taitaa olla jotenkin yksinäinen ja ujo luonne. Hän ei ehkä oikein osaa olla luontevasti toisten kanssa, ja toistelee ehkä sellaisia kuvioita joiden kuvittelee olevan "oikeaa" seurustelua. Mene, tiedä...
Vaikuttaa alkavalta dementialta jo se, että anoppisi näki tarpeelliseksi mennä muistitestiin on eräs oire. minun anoppini kävi muistitesteissä lähes puolivuosittain, kunnes todettiin Alzheimerin tauti, niin pitkälle edenneenä, ettei lääkitystä kannattanut aloittaa. ilmeisesti anopillani oli sellainen muistinrakenne, joka mahdollisti muistamisen testitilanteessa.
Muuten anopillani oli samantapaisia oireita ja jopa miehelläni, hänkin hävisi jonnekin heti kun se oli mahdollista. Vääntöä kävimme sitten mieheni kanssa, hänen oli mahdotonta uskoa äitinsä dementoituneen, jopa luonnevikaisuus oli hänestä parempi vaihtoehto tyyliin: : Hän teeskentelee, hän haluaa vain huomiota" tms..
Meillä oli tekniikan ja rahan kanssa myös samoja ongelmia ja kuolema oli päivän ehdoton puheenaihe. Kannattaa siis seurata muistia aika. Olen harmissani siitä, etten aikoinaan ollut tarmokkaampi ja vienyt viehättävää mummoa kunnon neurologisiin tutkimuksiin, nyt on ikävä seurata hidasta hiipumista. Alzheimerin tautiin kun olisi ollut lääkitys, joka olisi hieman hidastanut taudin etenemistä.
Miheni äiti on hyvin samanlainen, samoja ikiaikaisia juttuja jokaherrankerran kun siellä ollaan. Kukaan muu ei saa kertoa mitään omiaan, ainoastaan anopilla on suunvuoro. Jos yritän jutella mukavan, ihan puheliaan appiukon kanssa, on anoppi kommentteineen heti välissä ja appiressu vaikenee...ja mieheni välttää parhaansa mukaan keskustelua heidän kanssaan, joten minä jään sitten tulilinjalle kun ei ole pokkaa lähteä ulos.
Mitään siellä ei saa tehdä (ovat 81 ja 85) suuren omakotitalon hommista; ei saa auttaa keittiössä ja tuo roskajuttu...miten tuttua! Mitään siis emme osaa, edes laittaa roskia roskikseen ilman että anoppi näyttää kädellään paikan!
Poikansa (siis mieheni) on ihan hyvässä esimiesasemassa työelämässä kuten minäkin; kännykän asetuksia muuttamaan kelpaa kuitenkin vain anopin sisaren lapset, jotka ovat niiiin viisaita (samanlaisessa asemassa työssään kuin mekin).
Ja se ääretön saituus kaikessa elämisessä; mitään mukavaa ei saisi ostaa, mikään ei saa olla helppoa...omaisuutta kuitenkin on, mutta sitä ei saa käyttää.
Olemme yrittäneet saada heitä hellittämäään jo ja alkamaan tuhlaamisen ja itsensä hemmottelun...ihan turhaan. Rahaa ei käytetä heidän omaksi ilokseen tai helpotuksekseen.
Kammotttava ajatus, että säästävät ja nuukailevat pystyäkseen jättämään pojalleen mahdollisimman ison perinnön. Mieheni puolesta rahat saisivat mennä vaikka kodittomille kissoille, kun eivät kerran itselleen mitään mukavaa elämäänsä halua!
Meille kuitenkin ollaan tunkemassa bensarahaa!
Dementiasta tällä mummulla ei ole kysymys, samanlainen on ollut jo niin monta vuosikymmentä, että sairaus olisi jo pahentunut sinä aikana.
Olemme todenneet, että kanssakäyminen heidän kanssaan on kuin kävelisi Metkulan portaita; aina kun luulet astuvasi kiinteälle rapulle, se katoaa alta...
semmosia ne vanhat ihmiset ovat, kertoilevat samoja vanhoja juttuja. munkin äiti sekä kysyy että kertoo samat asiat monta kertaa.
ja mikäs vika rahassa on? jos joku sitä antaa niin ei muuta kuin haavi auki ja alle!
Voi hyssyläinen sentään... enpä muuta vingahda!
Onko 20-45 vuotiaiden hyvinkoulutettujen, nopeatempoisten, kaupunkilaiskulttuurissa elävien, muotiammateissa toimivien ihmisten maailmankuva vain se yksi ja oikea tapa elää?
Onko vain city-terminologia oikeaa ja toisenlaiset ajatusmallit ilmaisuineen vääriä?
Anteeksi vain, mutta sinun analysointisi anoppisi jutusteluista sekä arkisista toiminnoista (sorry vielä kerran), vaikuttaa tyhmältä.
Siinä mielessä tyhmältä, että et näe anoppia historiallista taustaansa vasten. Hän on lapsuutensa kasvanut sota-aikana, sodanjälkeisen nuoruuden, jolloin tavaroista oli puute. Hän pitkän elämänsä aikana kokenut monenlaista vaihetta.
Kuinka paljon on arki muuttunutkaan 70 vuoden aikana, mietis nyt pikkaisen.
Hänen on pitänyt sopeutua valtaviin muutoksiin teknologian ja kulttuurin muutoksiin. Onko tuo mikään ihmetys, että yhden kännykkäkalikan kanssa saatetaan tehdä vääntöä hieman pitempään?
So what? Väännetään sitä teinienkin kanssa joistain asioista.
Ja olen satavarma, että itsekin väännät joistain asioista, et kaiketi sinäkään hetkessä riennä suinpäin kaikkeen uuteen. Et varmasti hyväksy kaikkea.
Vanha käy hitaammin, koska ajankäsite on hänellä toinen kuin meillä nuoremmilla. Hänen päivänsä ja viikkonsa vilahtavat nopeasti... ei silloin ole niin hektisellä mielenlaadulla kaikissa yksityiskohdissa eikä paris hiltonien toilailut ja julkkisten trendit istu päähän.
Totta kai kuolema pelottaa ja ketäkäs ei pelottaisi? 76-vuotiaalla se on oletettavasti lähemoänä kuin 35-vuotiaalla. Vanhalla on ihan oikeus miettiä kuolemaansa, koska elämänkaari on loppusuoralla.
Muuten pitäisitkö itse turvaranneketta ilman murisematta ilman, että vaatisit aikaa sopetua? Ihminen se anoppi on, ja turvaranneke voi tuntua samalta kuin vangeille laitetaan nilkkaan valvontatunnistin.
Minusta vanha ihminen saa ajatella, mitä ja minkälaatuista jättää perinnöksi. Tiedätkös, että sellainen ajattelu voi hyvinkin olla hänelle elämänvoima. Ihminen haluaa jättää jälkensä maailmaan kuoltuaan ja haluaa, että hänet muistetaan. Sitä se on!
Kuka haluaa kadota heti läheisten muistista kuoltuaan? Hyvän perinnön jättäminen on sama kuin hyvän muiston jättäminen. Se on anopillesi kunniallista. Hän ei halua jättää itsestään häpeällistä kuvaa, ränsistyvää taloa jne.
Ymmärrätkös? Sinun ja anoppisi näkökulmat ovat erilaiset, hän on tavallaan elämässään jo siellä toisella rannalla. Älä huoli, vielä sinäkin sinne aikanaan joudut ja sitten tulevat nuoremmat, jotka äimistelevät sinun puheenropinoitasi.
Kehoittaisin sinua lukemaan paljon hyvää kaunokirjallisuutta erilaisista ja eri-ikäisistä ihmisistä muissa kulttuureissa.
Ehkä silloin voisit tajuta, että voidaan ajatella toisin tulematta leimatuiksi oudoiksi, hulluiksi, dementikoiksi tai muuten hoidokeiksi.
senverran viksu vastaus että ei lisättävää. 76 vuotiaalla on ne omat arvonsa ja näkemyksensä, niitä tulee kunnoittaa. Äitini samanikäinen muttei muuta kuin tuota saman jutun toistoa on vähän, muistaa kyllä lähimenneisyyden ja pysyy vielä jutuissa kärryillä mikä on mukavaa hänelle. Tahtoo hänkin jättää perintöä meille muksuille perheineen. Aloittaja, anoppisi on avokätinen ja tarkoittaa hyvää. Ota vastaan saamasi rahat ja säästä lapsenlapseille vaikkapa tai hyväntekeväisyyteen ellet itse tarvitse. Tai kyseisen vanhuksen hoitoa varten vastaisen varalle. Kaikkea hyvää :)
Anoppini on kamala! Se painostaa minua ja puolisoani lasten tekoon kas kun ei ole tullut näyttämään miten niitä tehdään! Se akka tnki viime syksynä istuttamaan kukkasia pihallemme kysymättä minulta! Keskelle pihaa tulu kammottava kukkapenkki, sanoin puolisolleni että, en voi sietää kukka penkeille kasvavia ruikkaruohoja joten äitisi saa kyllä ihan itse tulla nyppimään paskat pois kukkien joukosta minä en niitä nypi! Eipä ole anoppi kertaakaan tullut rikkaruohoja repimään, oma äitini sen sijaan aina käydessään kökkinyt kukkapenkeilläni!
Mieheni vanhemmat ovat jo aikaa sitten eronneet ja mieheni äiti ei ole ollut kasvattamassa lapsiaan vaan jätti ne isän hoivaan. Nyt se muija yrittää jotenkin paikata tekojaan jne. Inhottaa myös se että se tunkee meille ihan miten lystää katselee minua kuin halpaa makkaraa, arvostelee kokkauksiani ja halveksii minua. Mutta silti kehtaa naaman edessä olla niin mielinkielin että oikeen vituttaa se ämmä!!! Kaiken tän jälkeen se painostaa lasten tekoon, kellekkään ei puolisoni kanssa olla kerrottu mutta puolivuotta sitten mulla meni yks raskaus kesken ja nyt kun se akka kyselee koska tulee niin tyltsti olen sanonut et sitten kun joku kertoo mist niit saa!!
anoppisi on siis järjestänyt yllätyksen joka muuttui sinulle epämiellyttäväksi. Ajatteles, minun nykyinen anoppi ei ole kertaakaan tarjonnut itse apuaan missään asiassa minulle tai pojalleen... Ei ikinä.
Että näitä en käsitä kun jotakin -mitä tahansa hyvää- saa anopiltaan-olkaa kiitollisia!
Minun anoppi ei anna edes anteeksi 20v sitten kuulemiaan loukkauksia siltäjatältä, saati perheemme 4 minuutin myöhästymistä joulupäivälliseltä vuonna nakki ja käpy..
loistava kirjoitus, säästit minulta kirjoittamisen vaivan, jo puhisin anoppiparan puolesta :) Sen verran vielä, että ehkä saattaa olla mukana myös alkavaa muistisairautta, mutta mikäli asiaa on terveyskeskuksessa tutkittu, se lienee järjestyksessä ja tarpeen vaatiessa hoidossa (Alzheimerin tautia ei voi parantaa, mutta etenemistä hidastaa).
on kuvauksesi anopistasi, kuten moni muukin on vastannut. Minun jo edesmenneet appivanhempani olivat ihan samanlaisia. Eivätkä he siitä muuksi muutu, kuten olet jo 11 vuoden aikana ehkä itsekin huomannut.
Anna anopin touhuta ja kertoa juttunsa. Vaikka se sinua jo kyllästyttäisi. Teidän käyntinne siellä ovat kuitenkin tärkeitä ja sinä voit unohtaa ne jutut kun olette portista ajaneet kotimatkalle. Todennäköisesti ette nyt joka viikko siellä käy, koska välimatkaa on noinkin paljon.
Se ettet saa tehdä mitään, varmaan johtuu siitä että anoppi haluaa pitää sinua vieraana eilä työvoimana.
Rahanottamisesta sanoisin omien appivanhempien ja vanhempien jo kuoltua, että ottakaa uo bensaraha, vaikka se ei teille olisi suurisumma. parempi mieli anopilla. Ei tuon ikäluokan ihmiset enää hurvittelemaan opi, jollei aiemminkaan ole.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän suostuu muutoksiin kotonaan vaikka ne olisivat eduksi. omalle äidilleni ehdotin, että otetaan keitiön väliovi pois saranostaan kokonaan - koska se oli aina tiellä pyörätuolilla liikkuessa eikä koskaan kuitenkaan pidetty kiinni. Mutta kun ovi oli tarkoitettu siinä olevaksi, niin sitä ei saa poistaa.
Kiitos asiallisista ja vähän kärkevimmistä vastauksista.
Otan neuvoistanne kiinni ja yritän saada mieheni houkuttelemaan äitinsä tarkastuttamaan päänsä muistin osalta. Asia huolettaa minua kovasti.
Yritän myös paremmin pitää hermoni kasassa samojen juttujen kanssa. Oli eräskin kommentoija oikeassa, että ei niitä juttuja tarvitse koko ajan kuunnella kun kerran kuussa vain käydään. Tulee vaan paha maku suuhun kun tietää miten reissu taas menee ja tosiaan pelkään muistisairauksia.
Hyvä tietää, että muillakin on sama ongelma, että kohdellaan tahvona. En siis ole ainoa tahvo. Monesti on tullut mieleen kivahtaa, että saanko minä nyt tietää tämän asian, kun olen koulutkin juuri aiheesta käynyt. Sain sentään anopin opettaa soittamaan pianoa.
Olen kiitollinen siitä huomautuksesta, että ei halua pitää työvoimana vaan vieraana (ei koskaan edes käynyt mielessäni). Minusta on ollut itsestäänselvyys aina viedä tuliaisena ruokaa ja kahvipullaa ja tehdä talon töitä, kun kuitenkin talon lakanat nukun, saunapuut ja vedet kulutan. Vika lienee siis minussa. Passattavaksi alistuminen voi kyllä viedä pari vuotta... Niin tai sitten teen asiat vaan niin huonosti, ettei anoppi kehtaa sanoa vaan pitää minut mieluummin poissa :)
Yhdelle kommentoijalle tahdon huomauttaa, että en todellakaan vänkää uusien asioiden kanssa eikä lähipiirissäni ole ketään kaavoihinsa kangistunutta (edes ikäihmistä). Lankomiehen ja kälytyksenkin vanhemmat aina soittelevat ja kysyvät, että mikäs se sellainen vempain on ja saisiko sellaisen tänne meillekin.. Siksi tuo poikkeus tuntuu niin pahalta, että juuri miksi tämä ihminen hankaa vastaan, kun niistä hänelle yksinelävänä olisi eniten hyötyä!
Rahajutun otan myös huolekseni ja aion puhua siitä mieheni kanssa ennen seuraavaa matkaa (ensi viikolla, huoh). Otetaan rahat ilman vastaanvänkäystä ja talletetaan säästötilille. Se, miten sammutan omatuntoni huutamasta onkin sitten kokolailla eri asia.
"Lankomiehen ja kälytyksen puolisoiden vanhemmat.."
Huoh. Alkaa näköjään tuo ainainen tahvona pitäminen tarttua.
Hyvä ap, saitkin jo esim. Liinalta aika kattavan vastauksen. Yhdyn moniin hänen sanomiinsa asioihin.
Minä olen yli 70-vuotias nainen, jolla on paljon lapsia, miniöitä ja lapsenlapsia. Joka päivä joudun tarkistamaan asioita ja sanoja/ synonyymeja lähdeteoksista, mm. netistä. Edelleen teen samanlaisia töitä kuin varsinaisina työvuosikymmeninä. Myös sisareni ja äitini - ihan tosi: äitini! - vääntää juttua tietokoneella sekä huvikseen (nettikavereita ympäri maailmaa) että kolumnistina entisen alansa lehteen.
Tuosta "muistikokeesta" - mikähän lienee ollut? Meitä ikäihmisiä painostetaan vaikka mihin. Viimeksi kun uusin ajokorttini, jouduin perusteellisiin lääkärintutkimuksiin. Laki määrää. Siinä testattiin mm. käsitys- ja hahmotuskykyäni. Yleensä en viitsi ajaa omalla uudehkolla autolla, koska olen ollut vuosikymmeniä kestävän kehityksen ihmisiä, luonnon säästämisen ja kierrätyksen kannattaja.
Rahasta sitten. Olen keksinyt sellaisen tavan levittää ylimääräiset rahani, että maksan lapsenlapsille kaikenlaista mitä tarvitsevat. Nyt yksi muutti opiskelijakämppäänsä. Minulla on ilo ja kunnia kustantaa kalustus.
Minun ikäluokkani tuntee antamisen ilon. Aikaa ei paljon enää ole, terveys vielä kohtuullinen, maailmaa on kierretty tarpeeksi.
Please, antakaa meidän joskus unohdella, kertailla, jaaritella ja ... Siis antakaa elää. Me olemme sodan jälkeistä nuorisoa, joka keräsi kasan omaisuutta työtä tehden iloisesti. Nyt on krääsän ja rahan poisantamisen aika. Ja - mikäli nuoriso sallii - pienen hupsuttelunkin aika.
...että on tällainen netti, jonne voi turhat murheensa kaataa.
Moni ihminen pelkää tietokoneita, moni ihminen unohtelee, moni ihminen ei ottaisi millään rahaa eikä apua vaikka tarvitsisi. Moni ajattelee lähestyvää lähtöään. Vanhasta on kuitenkin ikäihmisen vaikea luopua ja siirtyä "kuoleman odotushuoneeseen" pois kotoa, vaikka olisi kuinka omat ja rakkaat lähituntumassa.
Moni vanha on vaikea, ja vaikeaksi muuttuu lisää vielä, se on varmaa. Mikään ei kuitenkaan muutu.
On se hyvä, ettei sinun tarvitse marista kenellekään ihmiselle. Tuuleta pois.