Tuossa kulisiiketjussa kiinnitin huomiota näihin patti tilanteeseen ajautuneisiin suhteisiin. Kumpikin alkaa välttelemään todellista kontaktia toiseen ja suhde alkaa muistuttamaan sisarussuhdetta. odotetaan yhdessä jotain kuin tuomiopäivää, mikä lopulta purkaisi tuon tilanteen.
Miksi tällaiseen suhteeseen jäädään ja miksi ei enää jakseta tai viitsitä edes yrittää?
Aavistelen että tähän tilanteeseen saavutaan, kun pikkuhiljaa lakataan kohtaamasta aidosti sitä toista. Hellyys vähenee, seksi sen myötä. Arvostus toista kohtaa heikkenee eikä hänessä jakseta nähdä oikein mitään myönteistä. Siinä vain sitten odotetaan ja odotetaan.
Jos jompikumpi hakee ulkopuolisen suhteen ja se paljastuu, tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Yhtäkkiä havahdutaan siihen että joku toinen näki siinä kumppanissa jotain! Riippuen tilanteesta, tulee räjähdys kun vuosien tunnepatoumat purkaantuu. Alkaa kiivas kilpailu, se mennyt aika koetaankin ”ihan hyvänä” tai alkaa raivoisa taistelu omaisuudesta ja lapsista – toki ja onneksi, moni eroaa ihan sovussa.
Vai onko kysymys ihan yleisistä elämän arvoista? On haluttukin tehdä itselleen tietynlainen elämänpiiri ja ympäristö, miettimättä sitä, antaako se mitään? Yllensä kaava menee näin; ensin ammatti, siiten työ, jonka jälkeen tehdään perhe, otetaan velkaa asuntoon ym. ja tehdään töitä. Kasvatetaan lapset ja kun nämä on tehty, ei olekaan enää mitään elämänsisältöä?
Entä jos on näin että kun siitä elämästä rakentaa itselleen kaavan ja tekee siitä mahdollisimman tylsän, siihen nuukahtaa se paraskin suhde?
Miksi tällaiseen suhteeseen jäädään ja miksi ei enää jakseta tai viitsitä edes yrittää?
Aavistelen että tähän tilanteeseen saavutaan, kun pikkuhiljaa lakataan kohtaamasta aidosti sitä toista. Hellyys vähenee, seksi sen myötä. Arvostus toista kohtaa heikkenee eikä hänessä jakseta nähdä oikein mitään myönteistä. Siinä vain sitten odotetaan ja odotetaan.
Jos jompikumpi hakee ulkopuolisen suhteen ja se paljastuu, tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Yhtäkkiä havahdutaan siihen että joku toinen näki siinä kumppanissa jotain! Riippuen tilanteesta, tulee räjähdys kun vuosien tunnepatoumat purkaantuu. Alkaa kiivas kilpailu, se mennyt aika koetaankin ”ihan hyvänä” tai alkaa raivoisa taistelu omaisuudesta ja lapsista – toki ja onneksi, moni eroaa ihan sovussa.
Vai onko kysymys ihan yleisistä elämän arvoista? On haluttukin tehdä itselleen tietynlainen elämänpiiri ja ympäristö, miettimättä sitä, antaako se mitään? Yllensä kaava menee näin; ensin ammatti, siiten työ, jonka jälkeen tehdään perhe, otetaan velkaa asuntoon ym. ja tehdään töitä. Kasvatetaan lapset ja kun nämä on tehty, ei olekaan enää mitään elämänsisältöä?
Entä jos on näin että kun siitä elämästä rakentaa itselleen kaavan ja tekee siitä mahdollisimman tylsän, siihen nuukahtaa se paraskin suhde?
Vastaukset 51
Vanhimmat
Eihän moni jääkkään näihin liittoihin, kun ne mitään antamattomiksi muuttuu ja osa jää lasten takia, onhan se selvää, että lasten koulutusmahdollisuudet ja opiskelun jatkamiset ja harrastukset ovat paremmin turvattuja perheessä kuin yksinhuoltajana. Raha siis painaa myös.
Onhan se kotikin monelle tärkeä paikka, eikä siitä hevillä luovuta ja aina voi elää toivokin, että se "toinen" huomaa sen moukkamaisuutensa ja alkaa taas arvostamaan toista...itsestäänhän ei niitä vikoja tahdo myöntää monikaan. ;)
Meilläkin olisi varmaan se ero aikanaan tullut, jos en noita mainitsemiani seikkoja olisi ottanut huomioon, miehellä oli ravintolamenovaihe, kun lapset olivat pieniä ja olisin voinut mennä itsekkin. En vain ole kapakkaihmisiä, joten houkutuksia ei ole ympärillä paljon ollut. Miehellä niitä oli.
Mies palasi kuitenkin "ruotuun" kylmän kauden jälkeen ja lapset tuli teineiksi. Aikaa alkoi olla liikaakin.
En kuitenkaan takertunut mieheen, vaan aloin harrastaa, kun aikaa oli ja liikunnasta löysin oman elämän sisältöni. Ei sitä lasten ollessa pieniä voi oikeastaan kuin tehdä jonkun kaavan, jonka mukaan elää. Turvallinen tasainen arki kun on kuitenkin se paras kasvualusta lapsille, ei siinä voi silloin mitään ekstriimejä harrastaa ja tylsäähän se jonkun näkövinkkelistä arki lasten kanssa on, jos ei osaa siihen hupatteluun mennä mukaan.
Meillä täytyy sanoa miehen eduksi kyllä se asia, että aloite pitkän seksittömön kauden jälkeen tuli mieheltä, yhtenä yönä viinaryypyn rohkaisemana tuli viereen ja puristi syliinsä niin tiiviisti, että aamuyöstä oli itselläni selkäpuoli ihan märkänä ja siitä alkoi meidän suhteen uudelleen lämmittely.
Sitä rataa ollaan nyt tässä lähennytty ja vaikka mitään nuoruusajan kiihkoiluja ei varmaan tulekkaan, mukavaa on tämäkin! ;)
PS. keskusteluja parisuhteesta en ala enää väkyttämään miehelle, olen huomannut paremmaksi niin.
Juuri samaa mieltä kuin edellinen eli "yksi kannanotto".
Alaikäisten lasten vanhempien avioeron saantia tulisi kiristää. Avioerolapsilla on usein paljon huonommat alkulähtökohdat elämässä kuin ehjässä liitossa kasvaneilla.
Pitäisi järjestää nuorille avioliittokouluja tai muita pakollisia kurssituksia yhdessäelämisen perusasioista. Nuoria lapsiperheitä tulisi tukea enemmän henkisesti. Kuka sen tekisi? Se onkin jo vaikeampi kysymys ...
lienee yksi käytetyin selitys. Olen kysynyt usein mikä on käytännössä se lapsen paras, ja vastaukset ovat olleet linjaa; mahdollisimman helppo ja mahdollisimman valmiiksi suunniteltu. Kun ajatellaan että minua edeltänyt sukupolvi on elänyt kaikkea muuta kuin turvallisen lapsuuden ja vasta 70 luvulla ja sen jälkeen on ollut mahdollisuus ”turvalliseen” lapsuuteen, niin miksi ihmeessä on samaan aikana alettu puhua uusavuttomista?
Aika monessa perheessä se energia suunnataan lapsiin, jota ei enää haluta käyttää siihen puolisoon. lapsen ympärillä pörrää monta aikuista toteuttaen hänen ”mahdollisuuksiaan” eli toiveitaan. En ihmettele ollenkaan, mistä ne itsekeskeiset ja perin itsekkäät ihmiset tulevat.
Sinulla on ollut aika tyypillinen tilanne vieraantumisineen ja hieno että jaksoitte kestää tuon vaiheen. ehkä nykyään on liiankovat vaatimukset tuosta liitosta, että siinä täytyy olla onnellinen koko ajan, eikä jakseta sietää aikaoja, jolloin on vähän tyhjäkäyntiä. Ihminen ei ole niin tasainen ja pysy saman kuin ehkä me kuvitellaan
millä tavalla lähtökohdat ovat huonommat erolapsilla? Mitä ovat nuo lähtökohdat?
Olen samaa mieltä että avioliittokoulut olisivat hyvä asia. Se riisuisi turhan romantiikan ja nämä vääristyneet käsitykset siitä, mitä on yhdessä eläminen ja asuminen.
Jäin aikoinaan yksinhuoltajaksi ja mies ei osallistunut, kuin pieneen elatusmaksuun.
Elämä oli resuisempaa, kun miesystäviä pörräsi nurkissa ja pojan koulunkäyntiä ei tullut tuettua, eikä ollut aikaakaan kun töitten jälkeen oli kotihommat ja iltamenot...no poika on kylläkin nyt vakityössä raksahommissa, mutta koulunkäyntiin ei tullut panostettua ja raha oli tiukilla.
Toisen miehen löysin sitten ja rauhoituin ja kolme lasta teimme ja jäin kotiäidiksi pitkäksi aikaa.
Kaksi on nyt yliopistossa ja kolmas pyrkii sinne ensi vuonna, joten eri lähtökohdista on erinlaista ponnistaa.
Kouluttautuminen kysyy rahaa ja aikaa ja halua panostaa lasten koulutustarpeisiin, eikä siinä vasta eronneena paljon jaksanut sellaisia ajatella. Lapsen päivittäiset tarpeet tuli tietenkin huomioitua, mutta ylimääräiseen ei raha eikä aika riittänyt. Tietenkin ikäkin vaikutti asiaan, olin aika nuori jäädessäni yh:ksi ja menojalkaa pakotti. Vanhempana sitten jaksoi paremmin olla lasten kanssa kotona ja valvoa, että läksyt tehtiin ja auttaa tarvittaessa.
Ei suinkaan tässä mitään uusavuttomia lapsia olla tehty! ;))
Aina on olleet muksut mukana pullanleivonnassa, puitten sahailuissa, marjametsällä ja siivouksissa ym., joten aika mustavalkoinen on käsityksesi normiperheestä?
Se on totta, että esim.omat huoneet on lapsilla olleet, mutta itse ovat ne siivoilleet ja kesämökkikin löytyy, joten ylellisyyttähän sekin on, mutta olemme pyrkineet ottamaan aina lasten kavereitakin reissuillemme ja säästeliäisyyttä ja kierrätystä olemme opettaneet jälkikasvulle.
Kulttuuria on harrastettu ja muumimmailmat sun muut kierretty moneen kertaan ja kylpylätkin ovat tuttuja, mutta ei kai tarkoitus olekkaan lapsia pukata kylmästi pienestä pitäen taskurahoja tienaamaan ja itse kustantamaan menonsa? Aika sosiaalisiahan nuo ovat ja hyvin ovat oppineet ottamaan toisetkin huomioon, käyvät mm. hoitelemassa isovanhempiensa nurmikot ja marjat sieltä poimimassa.
Kyllä jokainen vanhempi sen tajuaa, että ei ne lapset ilman huomiota ja hellyyttä tasapainoisiksi ihmisiksi kasva, en usko sillä olevan niinkään tekemistä esim.parisuhteeseemme, uskon vain mieheni menneen liikaa työkuvioihin ja sen mukana tuomiin huvituksiin mukaan ja siellä viihtyneen aikansa liiankin hyvin...:)
Sinulla ei liene lapsia, mummonmuori?
Oletko sinä joku itsesi korostaja, kun ei toisten aloittamat ketjut kelpaa?
Vai onko sinulla joku oikea perusteltu syykin tuohon?
ollut kohdistunut juuri sinuun, vaan heitin sen ihan yleistyksenä.
Minulla on kolme lasta ja lastenlasta. Olen se kamala yksinhuoltaja, jonka lapset pitäisi olla mielenterveyspotilaita ja katuojassa.
Kun olen kysynyt nyt aikuisilta lapsilta kuinka he kokivat asian, vastaukset ovat mielenkiintoisia. Ainakin he arvostavat sitä että heillä on laajempi ja suvaitsevampi maalimankuva, hyvät selviytymistaidot hankalissakin asioissa (joka kuulemma antaa rohkeutta) sekä rikkaammat ihmissuhteet kuin niillä heidän tuttavillaan jotka ovat eläneet vian ydinperheessä ja etenkin ”turvallisen” lapsuuden.
Kun lapsi oppii sen että jostain on luovuttava että saa jotain, hän oppii tärkeä läksyn,. Samoin kun hän joutuu luopumaan jostain yhteiseksi hyväksi sekin opettaa jotain. Eikä sekään tee pahaa, että lapsi itse joutuu itse tekemään jotain sen eteen, että saa jotain tai vaikka se, että vaikeuksille ja ahdistavalle ololle voi Itse tehdä jotain. Tärkeintä on se rakkaus – vaikka toinen vanhemmista asuisi Indokiinassa!
arvioida sitä, mikä on huonompi lähtökohta, ellet ota lopputulosta mukaan!
Se ettei ole jaksanut olla hyvä vanhempi ja antaa sitä rakkautta ja huomiota lapselle, ei ole kiinni siitä on parisuhteessa vai ei. Tiedän monta avioliittoa, jossa kummallakaan vanhemmalla ei riitä sitä emotionaalista energiaa. He kyllä voivat suorittaa vanhemmuuttaan oikein loistavasti.
Enkä tiedä onko se jotenkin paha, että köyhän lapsi joutuu ponnistelemaan koulutuksensa eteen. Ainakaan hän ei mene päivähoitoon tai muuten vain johonkin, koska hän on jo oppinut sen, mikä on tärkeää. Tärkeämpää on että lasta on todella rakastettu ja huomioitu eikä hänen ihmissuhteitaan ole katkottu turhaan - isään ja isän vanhempiin.
aiheet menivät vähän syrjään
tuo ketju vain meni liian pitkäksi. Olisin kiinnostunut kuulemaan niitä perusteita että miksi kuolleessa avioliitossa vain sinnitellään? Mikä saa jatkamaan, vaikka yhteistä elämää ei juuri ole?
Missä kohtaa sanoinkaan, etten ole jaksanut olla hyvä vanhempi, enkä antanut sitä rakkautta ja huomiota ensimmäiselle lapselle?
Kyllä totisesti sitä annoin ja kahden vanhemman edestä jopa. ;D Rahaa oli vain hyvin vähän ja se oli ihan lapsen isän oma päätös olla kuulumatta lapsen elämään...
Lapsen koulutukseen ja siihen kannustukseen ei vain riittänyt rahat, eikä aika, eikä ehkä nuorena taitokaan, hyvä että ruokaan ja vaatteisiin ja johonkin lapsen harrastukseen sentään.
Ei kannata vääristellä toisten tekstejä eikä muutella niitä mieleisikseen.
Eihän tässä puhuttu vanhemmuudesta, vaan eronneen vanhemman mahdollisuudesta taata lapselle samat mahdollisuudet esim. koulunkäynnin suhteen, kuin normiperheessä. Varsinkin, jos toinen vanhempi häipyy kuvioista. Sekin taas vaikuttaa siihen, että työpaikkojen perässä pitää juosta ja asuinpaikkaa vaihtaa ja se taas vaikuttaa lapsella koulujen vaihtoihin.
Mutta asiaahan ei voi käsittää, jos ei ole omakohtaista kokemusta, saahan sitä läppää heitellä lämpimikseen.
Se asia monesti kyrpee ihmistä, joka on liidellyt liitosta liittoon ja suosittelee sitä muillekkin ja kuitenkin siellä syvällä tunnossa painaa, että miksi ei ite osannut tehdä sitä ekaa liittoa onnelliseksi, vaikka se oli sitä oikeata rakkautta parhaimmillaan.
Varmaan tympäisee lukea, jos joku onkin saanut sen pitkän liittonsa taas kuntoon, vaikka kylmä ajan jakso on voinut välissä olla, niinkuin liitoissa monesti on.
Se on kuitenkin niin, että se historia sen ekan kanssa, jos sitä liittoa on kestänyt ainakin 10 vuotta on
avainasemassa kaikessa, eikä mihinkään unohdu. En puhu nyt väkivaltaisista liitoista.
Mites on, mummomnmuori, panetko ukon taas menee, kun huomaat, että seksi muuttui taas kerran tylsäksi tämän nykyisesikin kanssa?
Minäkin olen ollut yksinhuoltaja, eikä minunkaan lapseni ole sen huonompi kuin muittenkaan.
Ystäväpiirissäni on paljon yh:a, mutta myös perheitä ja kaikki lapset touhuilevat keskenään. Varakkaammilla on tietenkin enempi rahaa ja resulsseja viedä, esim. lapsensa ulkomaille, mutta en silti ole heille ketkera siitä, tuleehan sieltä kortteja ja matkamuistoja minunkin lapsilleni, eikä asia, että he ovat varakkaampia, saa minua haukkumaan heidän lapsiaan narsisteiksi, eikä itsekkäiksi!
Itse korostat tuota yksinhuoltajiin liitettävää "kuviota", jota tuskin monet nykyään enää edes noin ajattelevat! En ole huomannut lasteni ystäväpiirissä ketään "luuseria" ja jos joku alkaakin elvistellä, toiset kaverit pistää sen kyllä kuriin aika pian. Lapset ovat aika sosiaalista porukoissa, eikä siinä kenenkään isien palkkoja vertailla! ;))) Ei ainakaan enää isompana..
Onkohan sinulla kuitenkin itsellä jäänyt vähän huono omatunto lastesi vuoksi, kun kumminkin joutuivat lapsena sinun kipuilujasi kestämään ja miesten vaihtoa?
Kyllähän ne lapseen voivat jonkinlaisen negatiivisen kuvankin jättää...
Ovatko esim. heidän liittonsa onnistuneet, vai ottavatko äidistä mallia ja vaihtavat, kun vikoja alkaa kumppanissa esiintyä?
Kukapa ei miettisi, miten olisi voinut olla parempi vanhempi. Minä ainakin. Olen tehnyt paljonkin virheitä, mutta ero lapsen isästä ei ollut sellainen virhe. Se oli ihan oikea ratkaisu. Tiedä sitten, olisiko tullut tehtyä vielä suurempia virheitä niiden pienten virheiden tilalle? Vai olivatko ne virheitä ensinkään? Silti minulla on huono omatunto, kun tiuskin lapselleni tai minulla ei ole aina varaa ostaa hänelle bussikorttia opiskelua varten. Lapseni on kuitenkin oppinut, ettei se raha ole itsestään selvyys, ja on tehnyt kesät kovasti töitä selvitäkseen. Toisissa perheissä voidaan antaa kymmeniä euroja lapsille kuukaudessa vain karkkiin ja muihin "turhiin" asioihin. Meillä sillä rahalla ostetaan ruuat tai maksetaan laskuja.
Meillä on kuitenkin ollut muuten hyvä ja avoin ilmapiiri kotona. Monet ihmettelevätkin kovasti, mistä kaikesta meillä keskustellaan ihan avoimesti. Kaikesta köyhyydestä ja kauhisteluista huolimatta olen onnistunut kasvattamaan nuoren ihmisen, jolla on omat aivot ja elämänarvot kohdallaan.
Poikani ystävistä sen verran, että huonoiten heistä ovat voineet ne, joiden vanhemmat ovat asuneet yhdessä ja toinen on ollut alkoholisti tai omannut muita isoja ongelmia (esim. pettäminen).
Alkoholi nyt on se peikko, oli rikas tai köyhä, liitossa tai yksin. Väkivalta toinen, ei se statusta katso... Nykäsen pariskuntakin sen taas on todistanut...
Tottakai yh perheissä välitetään lapsista, mutta myös ydin perheissä, ei ne sulje toisiaan pois, kärkkäästi ollaan täälläkin vain arvostelemassa sitä toisen valitsemaa mallia..
Kysehän olikin oikeastaan tuosta, miten yh perheessä ei ole mahdollisuutta aina tukea sitä nuoren koulunkäyntiä, jonka sinäkin tuossa todistit oikeaksi. Kun ei kertakaikkiaan ole sitä rahaa.
Koulukirjat maksaa ja kaikki muu koulunkäyntin kuuluva ja sekin tuntuu kovalta koululta, että nuori joutuu jossakin "mäkkärillä" iltamyöhään työskentelemään ja päivät oleen koulussa...
Eli raha ratkaisee valitettavasti paljon jos on huono tuloinen vanhempi ja se parempi tienaava puuttuu kokonaan. Turha siitä on kiistellä, päivästäänselvyydestä.
Huonossa liitossa ei kannata tietenkään olla, mutta jos vain se läheisyys ja seksi on kadonnut joksikin aikaa, en lähtisi kovin helposti liitosta nosteleen, vaan ajattelisin sen olevan nyt sellainen vaihe elämässä ja sitten
myöhemmin olevan ehkä taas erinlainen, kun jaksaa taas panostaa siihen suhteeseen. Mutta sekin on jokaisen itse mietittävä..
"Köyhän lapsi joutuu ponnistelemaan koulutuksensa eteen...?"
Niin, onko tuo nyt sitten selittelyä ja itsensä siloittelua sen asian suhteen, että lapsi olisi saanut käydä rauhassa sitä koulua, eikä olisi tarvinnut mennä jakaan iltaisin postia saadakseen bussirahat sinne kouluun jos vanhemmat olisi pysyneet yhdessä ja kustantaneet lapsen päivittäiset tarpeet koulun suhteenkin..?
Ehkä se on juuri sitä, oman omantunnon kolkutuksen peittelyä, että jos olisi perhe pysynyt koossa, olisi lapsikin saanut ne vapaaehtoisesti tienaamansa iltatienestinsä pistää johonkin omaan valitsemaansa juttuun, nyt ne meni koulunkäyntiin, kun äitillä tai isällä tuli se rakkauden tavoittelu niin tärkeeksi, ettei siinä lapsen tarpeet paljon painanut.
En puhu nyt alkkisperheistä.
Koulunkäynnin ja opiskelun tukeminen ei ole pelkästään rahan syöttämistä. Tuntuu, että henkisiä arvoja kovataan liikaa rahalla ja unohdetaan se tärkein. Vaikka olenkin rutiköyhä, lapseni ei tarvitse työskennellä opiskelujensa ohessa. Hänellä on katto päänsä päällä, ruoka pöydässä, vaatteet kaapissa, koulukirjat laukussa. Ja ennen kaikkea, rakkautta ja henkistä tukea. Kyllä sen opiskeluhalun on tultava muualta kuin vanhempien rahapussista. Toki voihan sitä sieltäkin käsin motivoida, mutta herättää silloin kysymyksen kenenkä haluja siinä lopulta toteutetaan.
Eikä kaikkea tarvitse heti saada. Ehtii hankkimaan sitten, kun saa töistä rahaa valmistuttuaan.
Vieläkin arvostetaan liikaa korkeasti koulutettuja, vaikka heille ei ole töitä aloillaan. Moni tavallinen duunari tienaa ammattitöissään paremmin kuin tavallinen insinööri, ja säilyttää työnilonsa kun ei ole liikaa työhuolia ja vastuusta murehtimista. Olen varma, että Suomessa jokainen voi opiskella sitä mitä haluaa niin pitkälle kuin haluaa. Minäkin, nelikymppinen, opiskelen ammattikorkeakoulussa uutta ammattia. Elämä on valintoja. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.
pahaa on raksahommissa timpureita tarvitaan täällä yhteiskunnassa, ja se on rehellistä työtä siinä kun akateeminenkin työ. Minusta kaikki työ on yhtä arvokasta.
Sitte olisin huolissani jos poika olis luuseri ja kriminaali ja istuisi linnassa.
Minusta olet ihan hyvin kasvattanut kaikki lapsesi.
Ja tärkeätä tässä on sekin, että tämä lapsi, nyt mies, on ihan tyytyväinen itse alaansa ja palkkaansa.
Itseäni vaan joskus se vaivaa, kun muut lapset ovat enempi kirjojen ääressä viihtyviä, että en antanut tälle vanhimmalle tarpeeksi tukea ja samaa mahdollisuutta, kuin nuoremmille sisaruksille aikoinaan.
Myönnän sen suoraan, ettei minusta silloin nuoresta yh-äidistä ollut siihen...
Mutta tämän vanhemman lapsen kanssa on kieltämättä likeisimmät välit, on tieten ikäeroakin näihin muihin lapsiin, joten keskustelemme asioista enempi niinkuin parhaimmat kaverit ja aikuiset.
Kyllä se tieten niin on, että kaikenlaisia työelämään täällä tarvitaan ja toinen ei ole parempi toista.
Kunhan saa niistä lapsistaan rehellisiä ihmisiä kasvatettua, jotka ovat itse tyytyväisiä elämäänsä, niin voi itsekkin iltaisin hyvällä mielellä mennä nukkumaan.
Oli sitten yksinhuoltaja tai ei.
Ja mun täytyy kyllä tähän kommentoida, että kun mun ukko alkoi nyt aikusena opiskella itseään insinööriksi, siitä tuli valmistuttuaan täysi mulkku!
Minä, tavallinen duunariakka aloin olla sen seurassa niin tyhmää ja saan kuulla jatkuvasti, että en ymmärrä sitä ja tätä! Sen insinöörityökaverit on kohta tärkeempiä, kuin perhe!
Kuitenkin hoidin yksin lapset ja maksoin laskut, että herra sai opiskella!
Pankaa vaan ne lapset jo nuorena opiskeleen, ettei ala sitten jo perheen perustettuaan haaveilla vanhemmat niitä toteutumattomia opiskeluhaaveita, joihin ei ollut nuorena mahdollisuutta, kun kotoa ei tuettu millään lailla!
Olisin onnellisempi tavallisen raksamiehen kanssa.
todellisuudessa on. Kommentoin vain sitä, mitä usein täälläkin on, että siksi ei voi erota kun lapset kärsii ja heitä syrjitään.
Tuota mallikuvaa kohtaan suhtaudun hiukan kriittisesti, eivät ne lapset kopio sokeasti sitä sinunkaan malliasi. Aikoinaan puhuttiin minun vanhempieni kanssa erostani, ja myös ”ihmettelivät” mistä olin saanut mallin eroon? He kun olivat naimissa yli 50 vuotta. Tulen siis ”ehjästä perheestä”. Kerroin että he olivat minulle enemmän varoittava esimerkki siitä, kun ei ajoissa erota. Jouduin siis lapsesta lähtien seuraaman heidän kipuilujaan. Jo nuorena päätin, etten halua moista liittoa. Jos estetään toisen elämä ja ne tavoitteet mitä elämältään haluaa, ei kenenkään tarvitse jäädä katkeroitumaan sellaiseen suhteeseen.
Juu, he olivat lasten takia kestäneet. Se puolestaan aiheutti minulle ahdistavan syyllisen olon ja masennuksen. Oli minun syytäni ettei nuo kaksi voineet elää sitä elämää, mitä olisivat halunneet (ja ansainneet) ja kärsivät siksi. Ellen olisi olemassa, he olisivat eronneet. No, kyllä sitä rakkautta lopulta löytyi vähän ennen isäni kuolemaa, mutta sitä sitten saikin odottaa tuon 50 vuotta!
Voin kertoa että vanhin lapsista on eronnut, vain siksi että mies ei halunnutkaan mennä eteenpäin elämässään. Hän muistutti kovasti lapsen omaa isää. Eikö ole tavallista että me etsitään vanhempiemme kaltaista puolisoksi, vaikka olisikin huono vaihtoehto? Toinen lapsista on yhä naimissa ja kolmas vielä etsii.
Olen pahoillani jos ymmärsin väärin.
Olen ollut yksihuoltajana, tosin kahden vanhemman isä oli koko ajan tukena, ja toisella miehellä on hyvät välit kaikkiin lapsiin. Köyhyys taas on tuttua, se on oma valintani. Totta on että muuttamiset eivät ole mukava asia, mutta kun nyt tarkastelee tilannetta, on lapsilla laaja ystäväpiiri niiden ansiosta.
Mietin vain tuota koulutusjuttua. Se on totta että helpommalla olisi päässyt kun olisi ollut se toinenkin palkannauttija. Mutta kaikki he päässeet käymään kouluja ihan sinne mihin ovat halunneet! Lukiot, ammattiopistot, amk:t tai yliopistot. Sitä varten suomessa on opintukijärjestelmä! Mutta he ovat oppineet itse hoitamaan nuo asiansa.
Kahdella vanhemmalla on kaksi tutkintoa ja nuorimmalla yksi ja toista on hankkimassa. Se on tietysti huono malli, että itse olen opiskellut läpi aikuisikäni. Työn ohella, sillä muutoin siihen ei olisi varaa. Oppiminen on ehkä meille elämän tapa eikä mikään kiusa.
Ja noista lasten kesätöistä – he ovat käyttäneet palkkarahansa ajokortteihin, lentolupakirjoihin ja tietokoneisiin sekä lomailuun. Kyllä heitä tuki koko suku opintojen aikana pienin avustuksin sekä lapset saivat stipendejäkin ihan mukavasti. Ja nykyään on aikuisena todella hyvät mahdollisuudet opiskella lisää tai vaihtaa ammattia.
taidan painottaa sitä jaksamista ja kestämistä noissa liitoissa, kuin sitä eromaista ensimmäisen hankaluuden tulessa eteen.
Eikä se ole hieno asia, että on saanut kuntoon sen oman suhteensa? Minä ainakin iloitsen sellaisesta.
Omasta historiastani voisin kertoa sen verran, että kyllähän se avioliitto oli erehdys. Harmittaa vieläkin, että suostuin siihen mutta onneksi saimme palautettua hyvän ystävyyden takasin erotessa. Ihan tosi, tykkään hänestä ihmisenä mutta en oikein miehenä. Emme me edes käsikättä nuorena kulkeneet saati mitään intiimi-iltoja viettäneet. Äitini sanoin, sellainen oli ”jonninjoutavaa vouhotusta”. Toista liittoa suren miehen itsensä takia. Hänkin on nyt myöntänyt, että olisi pitänyt hänen itsensä hoitaa mielensä kuntoon, eikä käyttäytyä sillä tavoin.
Tänä päivänä elän nyt sitä teidän useimpien kokemaa rakkaussuhdetta. Voin kertoa että iloitsen joka päivä tästä mahdollisuudesta sekä tuosta ihmisestä. Elämä ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle tylsää – päinvastoin. Nyt saan nauttia siitä arkipäiväisestä onnesta, jota ei ole ollut tätä aiemmin. Nyt vasta oikeastaan ymmärrän sitä, että kun on rakkautta niin se todella voi kantaa ne viileätkin ajat yli.
Ikävää, että sulle kävi noin!
Nykyään tämä elämä on vaan pelkkää opiskelua, myös sille "tavalliselle" raksamiehelle. Materiaalit, työtavat ja koneet kehittyvät ja muuttuvat, lait muuttuvat, työelämä muuttuu. Voi olla, että se "tavallinen" kolmen vuoden raksamies istuu koulunpenkillä täydentämässä ammattitaitoaan lopulta enemmän kuin neljän vuoden insinööri.
Ei se koulutus ihmistä muuta. Jos on alkujaankin pinnallinen, se saattaa korostua kun sitä voi korostaa. KeHitä sinäkin itseäsi, huomaat että se tuntuu hyvältä ja avartaa näkemyksiä. Työn ohessa voi opiskella nykyään mitä vaan!
Moni äiti syyttää turhaan itseään, varsinkin yh-äiti.
Jos lapset pärjäävät ulkomaailmassa, on sillon hyvin vanhemmuuden hoitanut.
Enempi mietin niitä luuseri-isiä, miten yönsä nukkuvat, kun ovat lapsensa itsekkäistä syistä hylänneet. No, tuskin vanhainkotiin on aikanaan vieraista ainakaan tunkua!
Minä en ainakaan ole koskaan etsinyt isäni kaltaista miestä! Päinvastoin, poikakaverit oli ihan vastakohtia ja nykyinen mies on täysin erinlainen kuin isäni!
Isäni oli täysi mulkku ja vasta kun dementoitui, annoin anteeksi ja säälin häntä.
Mutta sen olen huomannut, että olen alkanut enempi muistuttaa äitiäni, monet hänen käyttämät lauseetkin tulevat nykyisin minun suustani...Ymmärrän nyt aikuisena paremmin hänen ratkaisujaan ja ajatuksiaan, niinkuin ne olisivat omiani...äitini oli ihana ihminen, toivottavasti omat lapseni ajattelevat minusta joskus samalla lailla.
jos on tyytyväinen ammattiinsa ja tykkää työstään ja rahaakin tulee tarpeeksi, ja voi kehittää niitä osaamisiaan jotka koskee omaa ammattia, ei sitä ny ihan muuten vaan ala opiskeleen ihan uutta.
Ehkä et sinä ala opiskelemaan muuta, mutta moni muu alkaa. Nykyään ihmisillä on muutenkin jo monta ammattia elämänsä aikana, enää ei yhdessä ammattissa ja työpaikassa olla eläkeikään saakka. Aina toki löytyy poikkeuksia.
mutta moni muu kyllä.
Itselläni on juuri päinvastoin, isä oli tärkeä ja olen hänen kaltaisensa. Äitiäni arvostan yhä vähemmän, johtuen kai hänen itsekkäästä ja kovasta luonteestaan. Piirteet kun korostuvat vanhetessa.
Raha ei välttämättä ole niin suuressa osassa kuin voisi olettaa. Enemmän siinä merkitsee juuri se henkinen tuki ja läsnäoleva välittäminen.
On tilanteita jossa tuota jaksamista ei niin aina ole, kuluu ihmisen elämään, oli sitten aviossa tai ei. Kun oppii ymmärtämään, ettei ole täydellinen osaa olla armollinen niin itselleen kuin toisille. Väärä syyllisyyden tunne voi johtaa harhaan. Jotkut paikkaavat sitä rahalla.
Näin on että nykyään voi opiskella aivan toisin kuin 20 vuotta sitten. Mahdollisuuksia on paljon, jopa niin että aikuinen duunari voi opiskella insinööriksi saakka – jos siltä vain tuntuu. Se tavallinenkin duunari tai siivooja tarvitsee koko ajan oppia kyetäkseen pysymään kehityksen kelkassa.
poikkeukset ovat just niitä yrittäjiä, ja jos on vielä työntekijöitä niin ei sitä yritystä lopeteta tai päästetä konkkaan, siinähän menis monen ihmisen työpaikka.
Siihen tietysti on useita syitä, miksi liitot kuoleentuvat. Kattavimmat otsakkeet lienevät epä-huomaavaisuus tarpeille ja itsekkyys.
Noista arvoista sanoisin, että kun nykyään ei enää ole mitään arvoja, on se suurempi haittatekijä kuin se, että luotaisiin arvojen mukaiset kaavat. Nykyisin ihminen ei ohjaudu arvojensa mukaan, vaan arvot ohjelmoidaan uusiksi sen mukaan, miltä sillä hetkellä tuntuu. Arvot ovat kuin jokin keinotekoinen turvallisuudentunteen ylläpitäjä, renki ja ehkä itsesuggestionkin väline. Ihmisellä on tarve kuitenkin perustaa elämänsä jollekin suuremmalle periaatteelle.
Jos arvot olisivat kohdallaan ja toiminnan ja fiilistelyn yläpuolella, ei pienistä hetkahdettaisi. Jos esimerkiksi arvoina on suhteesta ja puolisosta huolehtiminen, ei silloin läheskään niin helpolla edes ajauduta vaaratilanteisiin, jotka kuolettavat suhdetta, ja silloin ihminen on motivoituneempi selvittämään niitä sudenkuoppia viimeistään niihin langettuaan.
Tietysti arvoja on monenlaisia ja nuo statukselliset ovat niitä pintapuolisia, käsin kosketeltavempia asioita. Ne symboloivat sitä sisäistä hyvää - rakkautta, välittämistä, hyvää oloa - niitä sisäisiä tärkeämpiä arvoja. Ihmisen on vain niin paljon helpompi tarttua näkyvään, joten kai ajatellaan, että saavuttamalla tuon näkyvän, saavutetaan se henkinenkin hyvinvointi.
Ihmiset ovat tosi hukassa nykyään :(.
ja siihen liittyy olennaisesti pärjääminen kilpailussa, hyvä työ paikka sekä kyllin suuret tulot. Nämä ohjaavat aika voimakkaasti ihmisiä. Nykyään jo nuoret parit osatavat omat talot, autot jne. samaan aikaan kun perustavat perhettä. Opiskeluaika venyy venymistään ja samoin lasten hankkiminen. Velkataakka on melkoinen ja henkiset paineet lasten kasvatuksessa mahdottomat. Itsekkyys on siis yksi vahva arvo, johan sen kuulee erialisista iskulauseista kuten ”olen sen arvoinen” tai ”olen ansainnut sen”.
Nyt nuoret ovat innokkaampia hoitamaan parisuhdettaan ja kyse lieneekin parikunnista jotka ovat vähän vanhempaa ikäluokkaa 45 – 60v. Heillä on huomattavasti romanttisemmat vaatimukset liitoiltaan. Meille on kyllä niin vahvasti luotu juuri ulkoapäin mielikuvaa siitä, millaisen ”hyvän” liiton pitäisi olla. Ellei se oma elämä olekaan tuon määritelmän mukainen, koetaan se epäonnistumisena. Liian harva mielestäni uskaltaa tehdä siitä liitostaan ihan omanlaisensa ja olla vertaamatta mihinkään keskimääräisyyksiin itseään.
Esimerkkinä on että eri sängyissä ja jopa eri huoneissa nukkumista on joskus pidetty avioelämän ts. seksin kannalta parhaan mahdollisena muotona. Erotiikka tarvitsee pientä etäisyyttä ja salaperäisyyttä. Liika yhdessä olo ja ”kaiken” jakaminen voi tukahduttaa suhteen, koska ei enää jää liikkumavaraa molempien henkiseen kasvuun. Kun mitään uutta ei tule, niin eihän sitä puhuttavaakaan juuri ole! Kyllästyy siihen kuka tahansa.
Toisaalta meillä on meneillään melkoinen mylläkkä perinteisten roolien kannalta. Mitä on olla nainen ja mitä mies, ei olekaan enää niin yksiselitteistä. Emme enää voi matkia vanhempiamme vaan on luotava koko ajan uutta.
Korostat oikein arvojen merkitystä fiilisten sijaan. Mutta luullakseni tämä "sisäinen kuolio", josta nyt on kyse, liittyy juuri niihin fiiliksiin.
Eli vaikka arvot ovat kohdallaan ja niiden mukaan eletään, fiilikset voivat silti olla nollassa tai negatiiviset.
Voimme vaikuttaa käyttäytymiseemme ja tekoihimme mutta emme juuri tunteisiimme.
kyllä liian suuren ikä skaalan esimerkiksi. Me ollaan 45 v. aviopari ja vanhempamme nippa nappa 60 . Me ollaan aivan erilaisesta ikäluokasta vanhenpiimme ja appivanhenpiimme verraten. Heidän parisuhteensa hoito on ollut aivan erilaista kuin esim. meidän. Kyllä mekin mm. parikymppisinä rakennettiin oma talo, eikä se meidän ikäluokassa mitenkään harvinaista ollut :)
Joten vanhempanne ovat syntyneet 40 luvulla? Jos nyt osaan laskea vanhan Ojalan laskuopin mukaan, niin 60 – 45 tekee 15! He kuuluvat suuren ikäluokkaan joka eli jällenrakennuksen ja puutteen mutta hyvän työllisyyden aikaa.
No, juuri tuota tarkoitin, teillä on mahdollista jo se, että olette olleet pitkässä suhteessa. Olette hiukan nuorempia kuin minä, mutta juuri sitä ikäluokka joille tuli tavoitteeksi oman Talon rakentaminen. Ehkä se ei teidän piireissänne ollut harvinaista, mutta koko suomea ajatellen ette niin tavallisia. Perustelen tätä sillä, että tuolloin lainan saaminen vaati takaajaa ja hyvää työpaikkaa. Tuolloin hyvän työpaikan saivat harvat. Kun hullut vuodet alkoivat, lainaa sai kuka vain. Nyt taas vanhemmat ostavat lapsilleen omat osakkeet.
Tavallisempaa oli että se yhteiselämä aloiteltiin vuokratalossa, ja ensimmäiset lapset syntyivät tuolloin. Vasta sitten oli kanttia hakea lainaa ja aloitettiin velkavankeus. Sitten ostettiin autot ja lisättiin kodissa varustetasoa.
Tapoihin ei oikein kuulunut että parisuhdetta ”hoideltiin”. Eihän tuolloin ollut muita esikuvia kuin edellinen sukupolvi. 60 luvulla elettiin suuren murroksen aikaa seksuaalisesti ja parisuhteiden muoto muuttui. Tuli vapautta mutta vanhat mallit pelitti edelleen. Niinpä ei mitkään perheterapiat tai parisuhdekoulut olleet mikään vaihtoehto, vaan liitoja pyritään pitämään kasassa vaikka hampaat irvessä. Avioliitto sinänsä on se juttu, ei niinkään se miten siinä liitossa voidaan.
olen samaa mieltä ja tavallaan en.
Nyky-yhteiskunnassa korostuu kilpailu ja siinä pärjääminen ja ns. pehmeämmät arvot ovat
jo aikaa sitten ollut kateissa. Yhteiskunnasta on kadonnut yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen,
eikä kenelläkään ole 'varaa' tällaiseen kun omasta kilpailukyvystä on pidettävä huolta. Yhteiskunta
on eriarvoistunut, tuloerot ovat kasvaneet ja hyvinvointiyhteiskunta menettämässä merkitystään ihmisille. Ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita tekemään töitä ja maksamaan veroja yhteiskunnan palveluiden ylläpitämiseksi, vaan nykypäivän arvo on ansaita mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Materialismi on korvannut monia muita arvoja ja myös määrittelee ihmisen statuksen. Siksi on tärkeää että auto on Audi, BMW tai ehkä vielä Mersu menee ja asutaan jossain rivi/pari/omakotitalossa meren rannalla. Kulutuksella korvataan sitä tyhjyyttä elämässä, jota tällainen jatkuva kilpailu aiheuttaa.
Toisaalta meillä on tämä y-sukupolveksi ristitty nuorten joukko, joka valitsee mieluummin vähemmän töitä kuin loputtoman raatamisen materialismin nimissä. Y-sukupolvi arvostaa vapaa-aikaa ja haluaa myös työltä enemmän sisältöä. Y-sukupolvi on tottunut siihen, että työpaikat eivät ole enää koko elämän kestäviä, vaan ne voivat vaihtua usein. Välissä voi pitää vaikka välivuoden surffaamassa Kaliforniassa, mikäli fyrkat riittää. Y-sukupolvi on tavallaan sen juurettomuuden, välinpitämättömyyden, kovien arvojen ja materialismin lopputulos, joka on menettänyt uskonsa kilpailuyhteiskuntaan ja sen hyvinvointiin. Y-sukupolvi haluaa satsata vapaa-aikaansa ja omaan elämäänsä, koska pätkätöiden ja tulostavotteisen omistajapolitiikan sanelema työympäristö ei motivoi työntekijöitä. Työyhteisöistä on hävinnyt yhteisöllisyys, yhteishenki ja hyvä ilmapiiri. Jos joku sellaista edes mainitsee töissä, häntä pidetään täysin pellenä.
Todellakin olen samaa mieltä siitä, että tällainen yhteiskunta kannustaa itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Jokainen liike pitää punnita tarkasti ja mihinkään muuhun ei ole varaa. Kun nämä samat töissäkäyvät ihmiset sitten perustavat perheitä ja menevät naimisiin, onko ihme jos nämä samat arvot välittyvät avioliittoon? Avioliiton tarkoitus on täyttää lähinnä tietyt omat tarpeet ja välinpitämättömyys ja itsekkyys paistavat niissäkin läpi. Yhteishenki, kumppanuus ja pysyvyys eivät tunnu olevan arvoja tämän päivän liitoissa tai ihmissuhteissa. Toisaalta voin itse rehellisesti sanoa, että parhaimmat asiat ihmissuhteissa, työelämässä tai harrastusten parissa on nimenomaan sellaisia, missä on toteutunut vastikkeeton yhteishenki, yhteisöllisyys, huolenpito ja välittäminen. Joskus mietin itsekin, miksi teen asioita, niin kuin teen. Mutta tässä maailmassa on niin vähän enää mitään todella kaunista, että jos sellaiseen on joskus törmännyt, niin sen puolesta on pakko taistella. Avioliitossakin olisi ihmisillä niin paljon parempi olla, jos edes yhtenä päivänä kuussa miettisi että mitä toinen haluaa ja tarvitsee sen sijaan että mitä itse haluaa ja tarvitsee. Tästäkin on ollut hienoja kirjoituksia tässä aiemmin.
Kuinka tähän suhteutuu se, että nyt uusi sukupolvi vaatii huomattavasti enemmän parisuhteeltaan? Tämä on uusi ilmiö, että etsitään suurta rakkautta ja romantiikkaa nimenomaan avioliitolta? Samoin painotetaan vuorovaikutustaitoihin ja aikamoiseen tietämykseen seksistä. Odotukset ovat valtavat ja kun ne eivät toteudukaan, ajaudutaan kriisiin ja eroon. Suhteesta on tullut oikein suorittamista elämisen sijaan. Enää ei siedetä näitä etääntymisen jaksoja niin hyvin kuin ennen?
Moni onkin kommentoinut että eikö enää nykyajan avioliitossa pärjää ilman yliopistotasoisen perusopintojakson osaamista. Suomalaiseen keskustelukulttuuriin yhä vain tuntuu kuuluvan se, ettei mitään hyvää haluta sanoa, etenkään sille puolisolle. Puolisoa kohdellaan jopa kehnommin kuin ystäviä. Pelätäänkö sitä että se ”nousee hattuun” ja toinen saa väärän mielikuvan ja alkaa pitämään itseään ihan hyvänä miehen tai naisena : )
Kommentoin tähän sivusta, että miksi korostat, mummonmuori koko ajan, että uudet sukupolvet vaatii sitä ja tätä, kun kumminkin olet jo itse kohta ikäihmisiä ja olet silti itsekkin langennut kertomasi perusteella samoihin vaatimuksiin? Rakkaus ja romantiikka ja se seksistä enempi saaminenhan on sinunkin valintakriteerisi ollut, kun olet suhteista toisiin hypännyt entisten osoittautuessa pettymyksiksi...eli ei taideta kuitenkaan puhua ihan vain tulevista sukupolvista...
Ja kyllä se nykyaika nyt ihan erinlainen kuitenkin on kuin entisaika..
Kun me kirjoiteltiin sille yhdelle tai kahdelle kirjekaverille aikoinaan ja oikein odoteltiin viikkojen päästä sitä vastauskirjettä, nykyajan nuoret mesettää, irkkaa, chattaa ym. tuhansille päivittäin ja ympäri maailmaa...ja se on mielestäni kuitenkin hyvä asia. Ehkä ne luutuneet käsitykset kaikesta saa kuitenkin uutta suuntaa, kun on erinlaista ajatusten vaihtoa eri kulttuureista olevien kanssa ja ehkä se parisuhde ei tulevaisuudessa ole se ainoa onnelliseksi tekevä asia.
Olen huomannut sellaisenkin, todella hyvän asian näissä nykynuorissamme, että vaikka seurustelukaverit vaihtuukin usein, välit pysyy silti hyvänä seurustelun jälkeenkin...ehkä se tuo sen
kaipaamamme hyväksynnän niille pieleen menneille liitoillekkin. Ystäviä pystytään olemaan, vaikka saman katon alla ei asutakkaan. Vanhana varsinkin tällaisesta olisi varmaan hyötyä...
Airaa Samulinin ja Ekun tarinassa on sitä jo olemassa.
on niin, että kukaan harvoin riitelee kavereiden kanssa, mutta puolison kanssa kyllä.
Onhan se selvää, että läheisyydellä on omat negatiiviset puolensa.
Vaikka kaverit tai ystävät olisivat kuinka läheisiä, he eivät ole siellä kotona 24 h.
Kun asutaan samassa taloudessa tai on perhettä, niin monet asiat tulevat yhteisiksi ja
koskevat molempia. Ei voi kuvitella, etteikö esim. työssäkäyminen, taloudellisista velvotteitta
tai perheestä huolehtiminen, olisi yhteisiä asioita. Taas kerran muistan nähneeni jonkun tutkimuksen, jonka mukaan esim. taloudelliset asiat aiheuttavat paljon kitkaa väleihin. Toisaalta taas kitkaa saattaa olla, vaikka taloudelliset asiat on ihan kunnossa. Että on sentään ymmärrettävää, jos erimielisyyksiin on joku selvä syy.
Toisen ihmisen kunnioittaminen avioliitossa tai parisuhteessa ei tunnu olevan kovin suuressa huudossa. En haluaisi leimaa otsaani (vaikka oikeesti se on loppujen lopuksi mulle ihan sama), mutta kyllä monet miehet kohtelevat vaimojaan kuin jotain toisenluokan kansalaisia. Asenne on lähinnä se että naama pitäs pitää kiinni, vaikka mitä tapahtuis ja miehen asioihin ei saa millään puuttua. Tässä puuttumisessa on tietenkin oltava jotain rajaa, mutta joka asiasta ei voi vetää hernettä nenään. Tässä on mun mielestä just tämä tasa-arvoyhteiskunnan ongelma, kun miehet hyökkäävät päälle kun nainen ottaa jotain em. asioita puheeksi. Uskon että edelleen nainen on keskimäärin se, joka antaa asioissa sitten periksi. Jos näin ei tee, niin sotahan siitä syttyy. Ja niinhän se metsä vastaa, kun sinne huudetaan.
Edelleen peräänkuuluttaisin sitä kunnioituksen ansaitsemista. Sitä ei saa kohtelemalla toista kuin p:kaa ja tämä koskee sekä miehiä että naisia. Ehkä vaimon huono kohtelu on peruja sieltä kivikaudelta, jolloin nainen oli enemmän miehen omaisuutta. Nykypäivänä tällaisella asenteella ei liitossa pitkälle pötkitä, kun naisellakin on mahdollisuus helposti ottaa hatkat (ei taloudellista riippuvuutta). Tämä on nyt vähän naisen näkökulmasta kirjoitettu, mutta koskee yhtä lailla molempia sukupuolia. En usko, että liitot on yhtään sen vaikeampia kuin aikaisemminkaan - niistä on vain helpompi ottaa hatkat.
Itsekkin olin hyvin määrätietoinen ja arvonsa tunteva nainen nuorena ja onnellinen!
Sitten tuli otettua se mies, joka alkoi alkuhuuman ohitettua arvostella niitä piirteitä, mihin oli kuitenkin aikoinaan ihastunut...No kenkää annoin tietenkin! ;)
Sitten kun avioiduin seuraavan rakkauteni kanssa, kaikki meni hyvin siihen asti, kun lapset syntyivät...
Alkoi taas sama mitätöinti ja mollaaminen ja alistaminen, joka jatkuikin siihen asti, kun lapset alkoivat pärjätä omillaan. Sitten se nuoruuden ihmisminä alkoi nostaa päätään ja panna vastaan!
Laitoin itseni kuntoon ukon mollauksista välittämättä ja annoin kenkää perseeseen ja vaikka on mies monta kertaa takaisin pyytänyt, en mene! Oli se niin kauheeta koko liitto ja tosiaan tarkoitus oli vain musertaa se itsetietoinen kaunis nainen, mikä alussa niin viehätti miestä! En ymmärrä vieläkään, mitä nämä elämäni miehet muka saivat siitä, että toisesta tehtiin ihmisraunio?
Nyt olen taas pää pystyssä kulkeva, itsetunto on tullut takaisin ja ainoa asia, mistä olen näille luolamiehille kiitollinen, on lapset ja kokemus miehistä. Se riitti, kiitos!
No, Kaarina Mikkola on tutkinut näitä rakkaus asioita, ja hän on tehnyt mm. havainnon, että asenteet ja odotukset parisuhteista ovat muuttuneet. Jos ajattelen omaa kasvatustani, niin kyllä minulle painotettiin liiankin kanssa sitä, että ensin järki ja sitten rakkaus – todella vanhanaikaisen arvon mukaan. Eli tiettyjen asioiden tuli olla kunnossa, ei ongelma käyttäytymistä, samankaltaiset lähtökohdat ja työteliäs, rehti ja lapsiystävällinen, niin rakkaus kyllä tulee sitten aikanaan.
Eli en edes odottanut mitään romantiikkaa nuorena. Tulin vain siihen tulokseen että kyllä suhteessa tulee olla sitä naisen ja miehen välistä rakkauttakin. Päätin riskeerata ja etsiä, välillä usko loppui ja totesin, ettei sitä ihan kaikki koko elämänsä aikana kohtaa. Sitä syvää rakkautta, useimmille riittää ihan tuo rakastumisen ja intohimon luoma tunne.
Kyse on vain siitä, mitä odotetaan? Emme me ole valmiita ihmisinä 20v, vaan siitähän se kasvaminen vasta alkaakin. Jotenkin tuo yhdessä opettelu ei nykyään oikein luonnu, vaan odotetaan toisella olevan jo kaikki ne taidot ja ymmärrys, minkä taitaa olla vasta noin 60 vuotiaana?
on, että jokainen mies ennemmin tai myöhemmin aloittaa sen kontrolloinnin ja alistamisen, mikäli nainen ei muuten toimi niin kuin mies haluaa.
Yksikään mies ei loppujen lopuksi kestä itsenäistä naista, vaikka se jollain tavalla varmaan houkuttelevalta vaihtoehdolta voi vaikuttaakin.
Eli etsikää miehet se määkivä lammas itsellenne ja jättäkää telaketjufeministit rauhaan, niin elämänne on varmasti huomattavasti onnellisempaa.
Mies tekee sen? Miksi alkaa alistaminen, kun ensin on saatu nainen jallitettua naimisin ja 3 mukulaa siihen? Miten se miestä hyödyttää? Surkea on masentunut nainen, sängyssäkin...
Se määkivä lammas se sitten oikein miestä ärsyttääkin, sitä se vasta mollaakin (anopilla se kohtalo)
Että ei se sitä katso, millainen nainen on. Miehet on sairaita yksilöitä.
Itse en päästä elämääni enään yhtään miestä. Kapakasta haen panoseuran ja aamulla sit ulos!
"Miehet on sairaita yksilöitä. Itse en päästä elämääni enään yhtään miestä. Kapakasta haen panoseuran ja aamulla sit ulos!"
Tähän samaan lopputulokseen (mutta päinvastoin) on moni mieskin päätynyt, jopa aika samoista syistä. Miksi nainen alkaa alistamisen yritykset, kun on aloitettu suhde? Ja se tossun alle suostuva mieshän on määkivä lammas myöskin. Mikä ihmisissä on vikana, vai ovatko reilut. toisenkin huomioon ottavat ihmiset jotenkin harvassa? Miehet ja naiset.
Ehkä ei ole tarkoitettukkaan, että oltaisiin yhdessä muuta kuin sen aikaa, että lapset saadaan tehtyä?
Pitäisikö miehen hommata lasten synnyttyä oma kämppä ja käydä hoitelemassa lapsia ja naista siinä sen verran, että ei jää naiselle koko taakka?
Sitten lasten kasvettua, ottaa niitä vastavuoroisesti huolehtiakseen kotiinsa välillä?
Ehkä nyky yhteishuoltajuus onkin merkki siitä, että näin tulisis toimia, ehkä jo ennen eroa, niin pysyttäisiin ystävällisissä väleissä?
Miksi pitää elää yhdessä, jos menee toisen alistamiseksi koko touhu?
Sen ymmärrän, että lapsista pitää huolehtia....
Silloin kun oma aktiivisuus loppuu niin tavallaan oma elämä pysähtyy vaikka elämänpyörä jatkaa kulkuaan. Ihmisen kiinnostus omaan hyvinvointiin on usein myös loppunut, taustalla voi olla voimien loppumista tai masentuneisuutta. Silloin sitä vaan odottaa ja pelkästään on...
Avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio, tämä unohdetaan varsin usein kun avioliitoista keskustellaan. Väittäisin avioliiton ongelmien johtuvan suurelta osin myös yhteiskunnallisesta murroksesta. Liitoilta odotetaan liikaa. Toisen tulisi täyttää sellaiset ihmissuhdeodotukset, joita yksikään ihminen ei rakastumisen ensihuuman jälkeen voi täyttää. Sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyy paljon muutakin kuin parisuhde. Erilaisten ihmissuhteidenverkosto on tärkeää jokaiselle ja mikäli verkostoa ei ole, se ennustaa ongelmia myös avioliitoissa, näin riippumatta toisen käyttäytymisestä.
Nykyajan ihmisten odotukset ovat liian suuret, ajatellaan lähi-ihmissuhteiden kantavan ja vastaavan kaikista tarpeista ja näinhän tapahtuukin, kun rakastumisen huuma on päällä. Myöhemmin avioliitto totta kai väljähtyy ja pettymyksiä tulee. Mikäli avioliitto nähdään vain yhtenä osana kokonaisuutta, silloin liiton jatkamiselle on edellytyksiä, pettymyksistä huolimatta. Kyse on myös itsetunnosta, mikäli se on terveellä pohjalla, narsistisista haavoista voi toipua ja jatkaa niistä huolimatta liittoaan.
Kuollut liitto on käsitteenäkin outo, jos elävät ihmiset ovat yhdessä silloin myös liitto on elävä. Romanttinen rakkaus voi tosin puuttua, mutta tietenkin jonkinlaista vuorovaikutusta on aina olemassa. Usein pettymyksen syynä onkin se, etteivät liittoon panostetut odotukset ole täyttyneet. Odotetaan yhden ihmisen tuovat onnen ja takaavan jatkuvan tyydytyksentilan, niin kuin vanhempien ajateltiin tekevän lapsena. Epäureallisten odotuksien aiheuttamaa pettymystä paikataan sitten sivusuhteilla ja jännitystä elämään haetaan konflikteista. On unohdettu se, että elämänilon ja onnen takaajana voi olla vain itse. Vastuuta omasta elämästä ja sen onnellisuudesta ei voi siirtää läheisilleen.
Aikoinaan yhteisöllisyys oli vahvempaa ja se kantoi monen karikon läpi, ei keskitytty ydinperheeseen ja sen ongelmien vatvomiseen. ihmissuhteet aiheuttivat ongelmia muuallakin ja näin itsetuntemus lisääntyi. Tukea oli mahdollista hakea ja sitä myös ympäristöltään sai, näin puolison taakka helpottui.
Nykyisin kun katselee näitä parisuhdepalstoja huomio kiinnittyy "narsistisuuteen", uskomattoman monessa liitossa tämän tyyppistä problematiikkaa tuntuu olevan. Kuitenkin tämä luonnevikaisuuden muoto on kohtalaisen harvinainen ja usein terve itsekkyys ja vahva itsetunto tulkitaan narsismiksi. Mikäli vahvan ja terveen pohjan omaava ihminen menee liittoon sellaisen kanssa, jolta nämä piirteet puuttuvat tai ovat heikosti kehittyneet, silloin ongelmia seuraa varmasti. Heikkotahtoinen ja periksi antava ei osaa tehdä rajoja itselleen ja toiselle näin liitosta tulee väistämättä hankala. Olemme toisillemme peileinä ja sosiaalinen tehtävämme on myös se, että huolehdimme siitä ettei puoliso/läheinen ylitä niitä sosiaalisen normistomme rajoja jotka ovat tarpeen itsetuntomme säilyttämiseksi, jos näin emme tee, silloin seuraavat ongelmat ovat osin itse aiheuttamiamme. Voimme siis kasvattaa narsistisia luonteenpiirteitä toisille pelkästään välinpitämättömyyttämme tai pelkuruuttamme, tämä on nykyajan piirre ja se johtuu ihmissuhteiden ohuudesta ja vähäisyydestä.
Liitto voi olla todella kuollut, mutta silloin voidaan varsin suurella todennäköisyydellä epäillä liitossa elävien ihmisten olevan välinpitämättömiä itsestään ja toisistaan. Normaali vuorovaikutussuhde voi toimia, vaikka liitto ulkopuolisen silmin näyttäisi tunteettomalta ja vaikka välillä siltä itsestäänkin tuntisi. Mikäli liitto tuntuu siltä, ettei sen hyväksi tarvitse panostaa, vaikka se ei emotionaalisesti kaikkiin tarpeisiin vastaakaan, silloinkin avioliitto voi olla toimiva ja taata normaalin ja jopa onnellisen elämän. Mielihyvä ja tunteet haetaan muualta, muista läheisistä ihmissuhteista, työstä, harrastuksista tms... Mielihyvä voidaan hakea myös sivusuhteista, mutta se ei ole välttämätöntä eikä edes tavanomaista tämän tyyppisistä suhteista puhuttaessa.
Neuvoisinkin nykyajan ihmisiä vakavasti tarkastelemaan omaa tilaansa ja vasta sitten parisuhteitaan. Kuinka olen hoitanut muut ihmissuhteeni ja kuinka kunnioitan itseäni ja miten se näkyy arkielämässä? Aluksi näihin kysymyksiin rehellisesti vastaten.
Hyvin kirjoitit. Nyt pitää sulatella tätä....
Käsitykset parisuhteesta ovat muuttuneet ja todellakin siltä odotetaan sitä, mitä ennen koko sosiaalinen piiri antoi. Yhteisöllisyyden katoamisen voi näinkin havaita.
”Liitto voi olla todella kuollut, mutta silloin voidaan varsin suurella todennäköisyydellä epäillä liitossa elävien ihmisten olevan välinpitämättömiä itsestään ja toisistaan.” Epäilen että näitä tilanteita syntyy etenkin niissä suhteissa, joissa ollaan perinteen mukaan liitossa vaikka hampaita purren. Tilanne jossa on jo niin eriytynyt elämä, muistuttaa todellakin kahden kaverin yhdessä asumista. Voi olla että rahat, ruuat, pyykinpesut, sängyt ym. ovat molemmilla omat ja sosiaalista elämää eletään aivan erillään. Sitä eroa vain ei ole saatu aikaiseksi, koska mukavuuden halu voi olla suurempi. Tuleehan se halvemmaksi ja ei tarvitse selitellä ulkopuolisille mitään.
Ne, jotka ovat eläneet yksin, ovat myös oppineet tuottamaan itse sitä hyvää mieltä. Parisuhteessa on vaarana passivoitua ja liukua näin mukavuuden ansaan. Jäädäänkin odottamaan että se toinen tekee jotain minun mieltäni kohentavaa.
Ei ne monetkaan yksineläjät kyllä mitään mielihyvää tuota itselleen, sinne ovat neljän seinän sisään linnoittautuneet ja syrjäytyneet. Viinapullon voimalla jotkut saavat itsensä yöelämässä käymään tai monelle riittää silloinkin siellä neljän seinän sisällä olo. Ovat jo turtuneet tähän.
Suvustani löytyy niin vanhaa poikaa, eronnutta, kuin vanhaa piikaakin, joten vertailupohjaa on.
Parisuhdekkaan ei ole koskaan helppo ja suurimman osan ajasta meillläkin touhutaan omissa touhuissamme, mutta kummasti kun sitten tulee ikävä toisen iholle, on se mahdollisuus siinä lähellä ja voi mennä nukkumaan toisen kylkeen kiinni ja omasta itsestä on kiinni, saako enemmänkin..
Tämän takia itse pidän liitostani kiinni, minulla on kuitenkin aika lähellä siinä se lämmönlähde...yksineläjä joutuu ponnistelemaan aika paljon sellaisen tunteen löytääkseen.