Lapsi ei tarvitse isää, joka ei tarvitse lastaan. Isän tarve ratkaisee lapsen tarpeen olemassaolon.
Jos lapsella on tarve isään, on tämä tarve ihmisten luoma tarve, siis lapselle keinotekoisesti tuotettu, eikä luonnollinen tarve.
Hyvässä isä-poika -suhteessa elänyt mies voi helposti hylätä oman lapsensa.
On yhdentekevää, kasvaako lapsi biologisten vanhempiensa hoivassa, vai ei - biologian merkitys on nolla.
On aivan sama, mikä puolisoni suhde on lapsiinsa, vai onko mikään, jos nämä lapset eivät ole yhteisiämme.
Tässä käsityksiä, joihin törmäsin kun aikuisella iällä uskalsin lähestyä biologista isääni. Isälläni on uusi perhe. Perheen lapset eivät tiedä että heillä on sisko. Isäni ei ole tunnustanut minua, vaikka tiesikin olemassaolostani. Isäni ja tämän vaimon suhtautuminen ja ajatukset olivat järkytys. Mietin nyt, mitä tehdä asian kanssa. En ollut valmistautunut ihan tällaiseen, vaikkeivät odotukset kovin korkealla olleetkaan.
Jos lapsella on tarve isään, on tämä tarve ihmisten luoma tarve, siis lapselle keinotekoisesti tuotettu, eikä luonnollinen tarve.
Hyvässä isä-poika -suhteessa elänyt mies voi helposti hylätä oman lapsensa.
On yhdentekevää, kasvaako lapsi biologisten vanhempiensa hoivassa, vai ei - biologian merkitys on nolla.
On aivan sama, mikä puolisoni suhde on lapsiinsa, vai onko mikään, jos nämä lapset eivät ole yhteisiämme.
Tässä käsityksiä, joihin törmäsin kun aikuisella iällä uskalsin lähestyä biologista isääni. Isälläni on uusi perhe. Perheen lapset eivät tiedä että heillä on sisko. Isäni ei ole tunnustanut minua, vaikka tiesikin olemassaolostani. Isäni ja tämän vaimon suhtautuminen ja ajatukset olivat järkytys. Mietin nyt, mitä tehdä asian kanssa. En ollut valmistautunut ihan tällaiseen, vaikkeivät odotukset kovin korkealla olleetkaan.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Eihän tuon nyt pitäisi kenellekään tulla yllätyksenä.
Johon siitä on tiedottanut itse Suomen Tasavallan Presidentti.
No en nyt juuri tässä viitannut lesbopariskuntien muodostamiin perheisiin, joihin kuuluu "isättömiä" lapsia, mutta kaipa niidenkin perheiden lasten isäsuhteita on melkoinen kirjo, sanoi presidentti mitä tahansa.
mutta saanhan rauhassa rähjätä silti palstalla?
ei varmaan voi neuvoa toista tuollaisessa asiassa. Mutta olen sen nähnyt, että omien biologisten juurien etsiminen - niiden löytyminen tai löytämättä jääminen, samoin kuin kuin vanhemmuuden löytyminen tai sen epääminen ovat isoja asioita ja voimia ihmisen elämässä.
Äkkipäätä ajatellen käsitykset joihin törmäsit ovat mun mielestä vääriä: lapsen tarve on se ohjaava moraali, ei aikuisen. Kaikki perusteet jotka poikkeavat tuosta, ovat jollain tavoin virheellisiä. En yritä tehdä tästä absoluuttista totuutta, mutta se on ajattelun ja toiminnan lähtökohta.
Enempää on osaa sanoa, enkä haluakaan,kun en enempää asiasta tiedä.
juridisesti et siis ole hänen lapsensa ja minusta on aika raukkamaista olla tunnustamatta lasta, ihan kuin oltais jollain 1800-luvulla. Ethän sä sit edes peri sitä.. Tai entäs jos sulle sattuu jotain ja tarttet tai yksi sun pienistä sisaruksistas tarttee munuaisen puolikasta tai luuydintä niin ei kai sitäkään sitte heru jos sukulaisuus on kielletty.
Voi olla että asiasta on tullut melkoinen situation tän koossa olevan perheen sisällä ja he tahtovat vaan saada sen pois mielestään. Onkohan isäsi kanta sitten kumminkaan näin yksimalkaisen simppeli?
Vaikeita asioita, ajattelitko vielä puhua hänen kanssaan?
Kirjoitin myös isänisälle. Hän vastasi ja vaikutti ilahtuvan yhteydenotosta ja pyysi minua käymään, jos satun sielläpäin Suomea käymään. Tiesin, ettei hän ole tavannut poikaansa, siis isääni enää vuosikausiin. Rohkaisin mieleni ja kysyin, minkä takia. Hän vastasi, että olivat sopineet, että kumpikin elää omaa elämäänsä. Ei heillä mitään riitaa ollut ollut. Isäni vastasi yhtä hilpeästi, että ei hänestä enää ole tuntunut tarpeelliselta tavata vieraaksi käynyttä ihmistä, siis omaa isäänsä. Olivat kuitenkin isän lapsuuden ja nuoruuden asuneet samassa kodissa.
Isän vaimo yritti olla minulle ystävällinen, mutta tuntui kuitenkin siltä, ettei hän pitänyt siitä, että tulin heille käymään. Vaikutti helpottuneelta kun vihdoin ymmärsin nousta ja lähteä. Isä jutteli niitä näitä, ihan mukavia ja ystävällisesti, mutta niin kuin satunnaisen tutun kanssa voisi jutella. Ei kysynyt minusta mitään. Ei kysymättä kertonut mitään minuun liittyvää. Ei ole käyntini jälkeen soittanut. Siitä on kyllä kulunut vasta kolme viikkoa, mutta kuitenkin. Tuntuu tosi oudolta ja ontolta.
Onko kellään vastaavia kokemuksia tai onko joku kuullut tällaisesta?
Toi loppuosa voisi olla mun kirjoittama, enkä tarkoita kysymystä.
Elämä on.
"En sulje ovea, jos tytär joskus haluaa minut tavata." Näin oli isäni sanonut äidilleni. Hän ei kuitenkaan itse ottanut koskaan yhteyttä, vaikka välimatkaa ei ollut sataa kilometria enempää. Kun minä otin yhteyttä, hän ei ehdottanut tapaamista. Minä ehdotin. Hän suostui. Uskalsin jopa ehdottaa, että tulisin käymään heillä. Hän suostui siihenkin. Kävin siis heillä, mutta silti tuntuu siltä, ettei hän kuitenkaan mitään ovea avannut, vaikkei mitenkään penseältä vaikuttanutkaan. En osaa oikein kuvata, enkä oikein ymmärrä, miksi koko tapaaminen tuntuu jälkeenpäin ajatellen niin pahalta. Itse olen nyt nähnyt itsessäni enemmän isän piirteitä kun katson itseäni peilistä. Hänkin näytti ja tuntui minusta tutummalta kuin se täysin vieras ihminen, joka hän kuitenkin on. Häntä ei tapaus näyttänyt merkittävästi järkyttävän. Hän ei vaimoineen tullut saattamaan minua autolle kun lähdin.
Mulla on itellä aika samanlainen tilanne. Viimeisin tapaaminen oli, kun oltiin yötä eräässä hotellissa suhteellisen lähellä niiden kotia ja soittelin, että täällä olisi nuorimmainen lapsenlapsi (silloin½v) näytillä, äijä tuli kattomaan, mutta sen muija ei tullu. Ei ne tulleet kumpaisenkaan lapsenlapsensa ristiäisiinkään, ei joulukorttia, ei mitään. Aattelin sitten, että mä en enää ota yhteyttä, saa äijä ottaa, jos kiinnostaa. Eipä ole kiinnostanut.
Mulle se olisi ollu parempi jo tyyppi olisi delannut.
Mä olen kovettanut itteni tässä asiassa ulospäin, enkä ole puhunut asiasta kenenkään kanssa pitkään aikaan. Vaikee hetki oli tossa joku aika sitten, kun nuorimmainen hämmästeli, että onko sillä isoisäkin, mä onnistuin jotenkin kääntämään puheen muuhun.
Ei siinä saatana porut auta parempi unohtaa. Loppuviimein mulla on kuitenkin asiat ihan hyvin.
Olen samaa mieltä siitä että aina ei ole merkitystä sillä, kasvattaako lapsen hänen oma isänsä ja/tai äitinsä, vai joku toinen ihminen. Pääasia on että lapsella on rakastavia ja välittviä aikuisia lähellään olkoot ne sitten keitä tahansa.
Ei se ole itsestäänselvyys, että lapsi on vanhempansa kanssa "samalla aaltopituudella" ja samanhenkinen ja että luonteensa olisivat yhteensopivia. Kyllä lapsia syntyy niin sanotusti väärille vanhemmille, silloin lapsi ja vanhempansa ovat kuin eri planeetoilta keskenään vaikka asuisivatkin samassa taloudessa - ei silloin voi mitenkään muodostua syvää yhteyttä heidän välilleen. Pelkkä veriside ei tällöin riitä pitämään sitä ihmissuhdetta kasassa. Hyvään lapsi/vanhempisuhteeseen tarvitaan tunnetta ja yhteisymmärrystä, "yhteistä säveltä".
Minäkin uskon tähän. Jos on sisaruksia, näkee usein, että joku heistä on paremmin samalla aallonpituudella jommankumman vanhempansa kanssa kuin toinen. Samoin voi olla sisarusten välillä. Silti olin ajatellut, ettei se erilaisuus tai eri aallonpituus tee rakastamista mahdottomaksi. Että voisi olla suhde, jossa toisesta pitäminen olisi aika haastavaa, mutta että on tahtoa saada se toimimaan. Mistä tunne syttyy, jos ei juuri tuttuudesta? Voin uskoa vaikeaan suhteeseen, mutta jos on molemminpuolista halua, tuntuisi kummalliselta, ettei vanhemman ja lapsen välinen suhde voisi kelvollisesti toimia.
Kyllä se, että isäni vaikuttaa täysin sulkeneen minut elämästään, tuntuu erityisen karulta, vaikka onnekseni en ole joutunut ilman hyvien aikuisten läheisyyttä elämään. Että mistä johtuu se, että se tuttuus, se kuinka paljon meissä niin lyhyestikin nähtynä vaikutti olevan samaa, ei näyttänyt herättävän hänessä mitään uteliaisuutta? Vaikea on myös ymmärtää, miten hän pystyy olemaan ikään kuin normaali ydinperheisä nuoremmille lapsilleen ja sitä, ettei hänen vaimoansa näytä hetkauttavan se, että hänen miehellään ei ole yhteyttä lapseensa.
Kyse on kuitenkin minun ehkä tulevien lasteni isoisästä. Pitäisikö sen takia jaksaa yrittää pitää yhteyttä kun se ei suoranaisesti ole kielletty? Hämmentää kun olin jotenkin ajatellut, että tulisimme hyvin juttuun tai vaihtoehtoisesti emme ollenkaan, jolloin jatko olisi ollut selkeämpää. Nyt on vain tosi hämmentynyt olo.
mielestä ei tartte väkisin pakottaa luomaan suhdetta oman lapsensa ja oman vanhempansa välille.. jokainen isätön tyttölapsi varmasti myös miettii onko se saatana syntiä jos isä ei saatakkaan alttarille luovuta tytärtään jota ei koskaan ole edes "omistanut". kornia sanoisinko?
Suhde lapsenlapsiin on varmaankin astetta etäisempi aina muutenkin eli riippuu vanhemman suhteesta omaan vanhempaansa...joskus tietty isovanhemman suhde lapsenlapseen voi olla läheisempi ns. "holhoussunde" jos ei oma vanhempi kykene vanhemmuuteen sen vaatimalla asteella.
Mut et väkisin..en jaksais, enkä mitenkään vois kuvitella mitä etua on isovanhemmasta lapselleni jos en edes voi sanoa tuntevani omaa vanhempaani ja kuinka hyvää & tervettä seuraa hän on lapsenlapselleen.
Sen verran itsellinen ihminen olen aina ollut, että olen pitänyt morsiamen luovuttamista ihan typeränä muinaisjäänteenä. Sitä en kaipaa. Niin, ehkä jäljelle kaikesta jäävät ne käytännön asiat. Minulle jää mietittäväksi, haluanko tällaisen isäni näkyvän papereissani, vai en. Inhottavaa, jos siitä seuraa automaattisesti jotain perinnönjakokatkeruushässäkkää. Isäni ei ole kovin varakas, mutta on niitä perintöriitoja kuulemma saatu aikaan kaikenlaisissa tilanteissa.
Hassulta tuntuu, että täytyisi oppia ajattelemaan, ettei ulospäin täysin normaalilta vaikuttava perheenisä olekaan minulle tai mahdollisille lapsilleni hyvää ja tervettä seuraa.
Pystyykö joku ymmärtämään, mitä liikkuu sellaisen isän tai ihmisen päässä, joka voi tällä tavalla päättää elää? Miten hän voi unohtaa ja olla välittämättä, vaikka tietää, että minä olisin? Toisessa todellisuudessa hän on ihan tavallinen perheenisä. Minun näkökulmastani isä, joka on hylännyt lapsensa. Melkoinen ristiriita. Joissakin tilanteissa se ajatus voi lohduttaa, että tietää, että ei ole ainoa, jolla on tällainen kohtalo. Nyt tuntuu kuitenkin kauhealta ajatella, kuinka paljon meitä ehkä on.
tämä pahasti näyttää ja vaikuttaa siltä että mies on päätöksensä tehnyt ehkä yhdessä uuden vaimonsa kanssa, ehkä yksin, onko sillä merkitystä?
"Minun näkökulmastani isä, joka on hylännyt lapsensa."
-Eli sanoisin että olet oikeassa ja pahalta se varmaan tuntuu. Voin kuvitella sen "uutena menetyksenä". Itke itkusi itsellesi ja ehkä isällesi. Voithan kysyä suoraan miksi et halua häntä miksi hylkäät. Ei ole kyse siitä että hän tuntisi piston sydämessään viimeistään kuolinvuoteellaan vaan siitä että isä vastaisi ja sinä saisit asiaan jonkinlaisen vastauksen enempää jossittelematta.
Ja kyllä teitä on paljon. Tiedän eräänkin jonka äiti kuoli auto-onnettomuudessa mutta isä ei silti tahtonut nähdä tytärtään tai olla missään yhteydessä.Et todellakaan ole ainoa.
Tarvii ne jos äitiä ei ole. Jompikumpi tosin kyllä riittää.... mutta ainahan se on parempi jos ne on molemmat. Mutta synnytyksen ja imetyksen jälkeenhän se on ihan sama että kumpi häipyy ja kumpi jää, jos joku kerran häipyy. Lapselle parasta tietenkin olisi jos molemmat jäisivät.
Ja kyllä naisetkin osaavat olla tunnustamatta lapsiaan uudelleennaimisensa jälkeen. Se ei oo mikään miesten spesiaalitaito.
Lapselle ei aina ole parasta että omat vanhemmat jäävät, siinä tapauksessa on parempi että lapsi saa jonkun uuden välittävän naispuolisen tai miespuolisen ihmisen elämäänsä, tai molemmat.
Siinä olen kyllä samaa mieltä, ettei lapsen isällä ja äidillä ole lapsen kasvun kannalta mitään eroa.. ei kumpaakaan voi pitää toista merkityksettömämpänä.
Totta. Unohdin sen sanoa. Sama kai se on ketkä sen kasvattaa, oli ne vanhemmat biologiset tai ei. Jonkun masentuneen alkoholistin ei varmaan kannata kasvattaa uusia masentuneita alkoholisteja maahamme.
lakikin sanoo, lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa sekä sukuihinsa. Tämän oikeuden omalta rakkaalta lapseltaan vievät taistelevat aikuiset.
Joskus, pelottavan usein jopa, on kyllä ihan niin, että mitään taistelua ei tutkittaessa voisi osoittaa olevan olemassakaan, vain silkkaa välinpitämättömyyttä, jolle ei löydy mitään selitystä.
On olemassa lähivanhempia, jotka erottavat lapsen oman katkeruutensa vuoksi etävanhemmasta valehtelemalla, mustamaalaamalla, hankaloittamalla ja estämällä tapaamiset. Valitettavasti kuitenkin on olemassa niitä poislähteneitä vanhempia, jotka välinpitämättömyyden lisäksi valehtelevat siitä, miksi yhteyttä ei ole tai miksi se on katkennut. Sepitettyjen selitysten kuulijat ovat laiskoja, mukavuudenhaluisia, eivätkä osaa epäillä mitään, jos ihminen muuten vaikuttaa "kunnon kaverilta". Jos nyt ketään ylipäätänsä yhtään kiinnostaa. Tämä saattaa selittää osan siitä, miksi niin monet uudet kumppanit ovat valmiita hyväksymään "jälkeenjääneet" lapset.
On vaikea ymmärtää, että kovinkaan isossa prosentissa hylättyjen lasten tapauksia olisi kyse siitä, että vanhemman on miltei tai täysin mahdotonta luoda suhdetta lapseen. Hetkellisen "taisteluväsymyksen" saattaa vielä ymmärtää, jos vanhempien suhde on ollut repivän riitaisa, mutta ei lopullista periksiantamista.
Hylkääminen luokitellaan psykologiassa julmaksi väkivallan muodoksi. Kuitenkaan lasten hylkäämisestä ei meillä Suomessa koskaan puhuta siinä yhteydessä kun puhutaan lapsiin kohdistuvasta pahoinpitelystä. Ihan kuin se, mitä meille hylätyille on tehty ei olisikaan mitään tai korkeintaan valitettava, kertaluontoinen tapaus. Sillä, mitä meille tapahtuu, ei ole mitään väliä.
Sitä kyllä osataan kauhistella, että muualla maailmassa perheen sääntöihin taipumaton perheenjäsen, usein nuori nainen tai mies, suljetaan rangaistuksena yhteisönsä ulkopuolelle tai jopa tapetaan. Ei meidän lintukodossamme mitään tällaista oikeaa kamalaa tapahdu, eihän.
MTV:n ohjelmaa kadonneen jäljillä, siinä saksan armeijan sotilaan poika etsi isäänsä. Hänen veljensä eivät tienneet tämän suomalaisen veljen olemassa olosta. Isä löytyi muistaakseni Itävällasta. En ehtinyt alkua katsomaan, mutta sen näin miten iloisia molemmat, isä sekä poika olivat tapaamisestaan. Tuli mieleen että aika tärkeää on lapsen tietää kuka hänen isänsä on, vaikka ei olisi elämäänsä viettänytkään oikean isänsä kanssa.
Muuten olivat ihanat vuoristomaisemat kuvissa.
Olen itsekin katsonut ohjelmaa joitakin jaksoja. Vaikka formaatti onkin laskelmoitu, olin monesti oikeasti itku kurkussa kun mietin omaa tilannettani. Mietin myös kyynisesti, onko jäänyt kuvaamatta sellaisia jaksoja, joissa isä tai äiti tai muu sukulainen ei halunnutkaan tulla löydetyksi. Mietin myös, onko näissä jaksettu poseerata kameralle ja sen jälkeen homma hyytynyt.
Karsealta tuntuu se, että niin moni vanhempi hylkää ihan vapaaehtoisesti lapsensa. Tarkoitan, että katoavat itse, eivätkä ota yhteyttä. Ja sitten taas joku vanhempi, joka jonkinlaisen pakon edessä on luopunut lapsestaan jaksaakin surra, odottaa ja toivoa, ehkä etsiäkin - ja ilahtuu sitten ikihyviksi jos yhteys löytyy.
Mietin, onko olemassa tekijä, joka yhdistää näitä vanhempia, jotka vieroksuvat "pentujaan" tai ainakin jotakuta heistä. Miksi isäni sanoo, ettei hänelle ole mikään ongelma se, että hänen isänsä otti ja lähti ja lakkasi pitämästä yhteyttä. Ettei sen ihmisen läsnäolon lakkaaminen vaivaa häntä mitenkään. Että hän arvostaa isäänsä ja sitä henkistä pääomaa, jonka ehti tältä saada. Sitten hän hiukan vaikuttaa ihmettelevän, miksi minä, hänen tyttärensä, olen hänestä tai juuristani kiinnostunut. Hänen mukaansa juuristaan kiinnostuminen on epävarman ihmisen merkki.
Alkuperäinen toteaa " En osaa oikein kuvata, enkä oikein ymmärrä, miksi koko tapaaminen tuntuu jälkeenpäin ajatellen niin pahalta"
Minä ymmärrän miksi se tuntui niin pahalta. Olet sitä muutamassa viestissäsi sen jälkeen käsitellyt. Sinulla oli/on oikeutettu tarve ja toive - unelma siitä, että isä olisi sinusta kiinnostunut ja välittäisi sinusta.
Minustakin isäsi käytös tuntuu pahalta ja väärältä. Sinun ainoa oikea mahdollisuutesi on hyväksyä se ja tunteesi... ja luopua unelmastasi. Elämä jatkuu eikä sinun arvoa mitenkään vähennä se, että olet käytännössä isätön. Älä mieti mahdollisia lapsiasi - parempi olla vailla vaaria/ukkia - kyllä lapsesi aikanaan ymmärtävät ja kunnioittavat valintaasi. Sain sinusta hienon ja tasapainoisen käsityksen - onnea!
"Jos lapsella on tarve isään, on tämä tarve ihmisten luoma tarve, siis lapselle keinotekoisesti tuotettu, eikä luonnollinen tarve."
Saattaahan se ollakin noin. Sillä ei aina ole ymmärretty seksin harrastamisen ja uuden elämän syntymisen yhteyttä. Mutta mitä väliä sillä on miten se tarve on tuotettu, jos se tarve on olemassa? Onhan ihmisillä tarve pitää vaatteitakin, vaikka olisi kuinka lämmin.
Et kertonut ikääsi, jos sisaruksesi ovat tarpeeksi vanhoja, niin voithan sinä heitä lähestyä, minä ainakin haluaisin tietää jos minulla olisi sisarpuolia. Ja pakko vielä sanoa, että ihme lässyttäjä tämä isäsi, yrittää piiloutua johonkin mukajärkiselityksiin, eikä uskalla kohdata sinua ihmisenä, hänen omana lapsenaan joka olet.
"Tärkeintä on, että lapsella on ympärillään aikuisia, jotka välittävät." Tämä pitää varmasti paikkansa. Myös se pitää paikkansa, että ihmisen on täysin mahdollista elää täyttä elämää ilman parisuhdetta tai ilman omaa lasta. Jos kuitenkin haluaisi, että elämään kuuluu parisuhde tai oma lapsi, eikä sellaisia olisi, tuntuisi varmasti siltä, että jotain puuttuu. Väitän, että lapsen tarve nimenomaan omaan vanhempaansa on vielä paljon näitä edellä mainittuja tarpeita suurempi ja väistämättömämpi. Itselläni on näin. Se, että minulla ei ole isää elämässäni, tulee tarkoittamaan sitä, että lapsillani ei ole ainakaan toista isoisää elämässään. Jos tämä olisi kuollut tai esimerkiksi sillä tavalla yhteiskunnan silmin havaittavissa sairas, olisi se jotenkin helpompi kestää ja hyväksyä.
Itse asiassa se, että lapsesta välitetään, ei riitä. Lapsella täytyy, hyvin voidakseen, olla elämässään ihmisiä, myös aikuisia, jotka rakastavat häntä, joille hän on aivan erityisellä tavalla tärkeä, oma lapsi. Uskon, että esimerkiksi adoptioperheessä vanhempi-lapsi -suhde voi olla aivan erinomainen ja juuri sille lapselle paljon parempi vaihtoehto kuin ehkä välinpitämättömyys tai suuri kurjuus. Tiedän, että on paljon perheitä, joissa omilla lapsilla on paha olla kun heistä ei välitetä, syystä tai toisesta.
Sitä, että oma isä on olemassa, elää ja voi "hyvin", mutta viittaa ihan täysin kintaalla sille tosiasialle, että hänellä on oma lapsi (ja ehkä joskus lastenlapsia), johon hän ei pidä yhteyttä, sitä ei voi mitenkään ymmärtää tai hyväksyä, vaikka siihen joutuisikin tyytymään. Tähän johtopäätökseen olen tullut.
Veikkaanpa, että sellainen ihminen pysyttelee tällaisen väitteen äärellä hyvin hiljaa. Ei uskalla puolustella itseään, koska sellainen teko tuskin on millään puolustettavissa. Isoisästäkään en ole kuullut nyt mitään. Tuntuu siltä, että erehdyin hänenkin suhteensa. Hänhän sanoi ilahtuneensa kun otin yhteyttä, muttei itse sitten ota yhteyttä. Jotain falskia on tuollaisessa. Tietenkin hän on samanlainen kuin poikansa! Torjuu oman lapsensa hymyssäsuin.
on myös sellaista, että äidin tunteet jyrää sekä lapsen edun, että tunteet ja jyrää myös isän tunteet. Isä voi olla niin kiltti, ettei viitsi oikeusprosessia tai muutakaan aloittaa lapsen edun nimissä ja antaa asian vaan olla... pelkona tietysti se, että etääntyy tyttäristään entisestään...
Jotkut äidit on NIIIIINN PERSEESTÄ.
Kannattaa yleensäkin olla hyvin varovainen sen suhteen, ketä uskoo ja mitä uskoo, jollei ole aivan ensi käden tietoa asiasta. Ensi käden tietoa ei ole se, että joku kertoo asian olevan jollain lailla. Ensi käden tietoa on se, että olet saanut riittävästi omakohtaista näyttöä asioista tai vähintäänkin kuullut kumpaakin osapuolta ja pystynyt riittävästi todentamaan kertomuksissa esitetyt faktat.
Sanon näin, että lensin itse päistikkaa ansaan. Ansan asettaja kertoi äidistä, joka on NIIIIINN PERSEESTÄ. Hän heitteli taidokkaasti näitä lapsen edun nimissä -kliseitä ja kertomuksia äidin jyräävästä ja manipuloivasta taktiikasta, jolla on tarkoitus syrjäyttää hänet lasten elämästä kokonaan. Tirautti kyyneliäkin. Kertoi kyllä myös hyviä puolia tästä äiti-ihmisestä, mutta sai sillä minut vain entistä helpommin nielaisemaan sen pahan kertomansa. Loppujen lopuksi ja aivan liian myöhään esille tullut totuus oli ihan vallan jotain muuta.
Keskuudessamme on taitavia valehtelijoita. Valehtelijoita, jotka valehtelevat ihan itsetarkoituksellisesti, koska nauttivat valehtelemisesta ja siitä, että ihmiset uskovat. Heillä voi olla syvempiäkin, manipulointiinkin tähtääviä syitä, mutta pelkkä valehtelemisen nautinto voi olla se syy. Kuinka perseestä ovat sellaiset ihmiset, jotka sepittävät toisen olevan perseestä kätkeäkseen oman ala-arvoisen käytöksensä?
Enää en ota ihan todesta oikein mitään, mitä en itse pysty todentamaan. Mietin myös aina, mikä lehmä puhujalla on ojassa.
Riittääkö kokemuksiksi sellainen, että on itse sellaisessa tilanteessa.
Riittää, ehdottomasti! En tarkoittanut vähätellä, enkä kieltää - millään lailla, kenenkään tällaiseen tilanteeseen joutuvan ihmisen tuskaa. Olen pahoillani, että ymmärsit näin. Tarkoitin aivan päinvastaista: nimittäin juuri siksi valehtelu on erityisen kuvottavaa, että oikeasti tällaiseen tilanteeseen - joissa siis äiti on perseestä - joutuvia i(hmi)siä on olemassa. On siis kuvottavaa niiltä ihmisiltä, jotka valehtelevat ja teeskentelevät, vain teeskennellä olevansa sellaisessa tilanteessa. Kuvottavaa nimenomaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka oikeasti ovat tällaisessa tilanteessa!!!
80 % maamme ihmisistä on rikkonaisista kodeista.
Ollaan konkreettisesti tai omalla laillamme isättömiä tai äidittömiä tai jopa molempia. Useimmat isättömiä.
Isättömien lasten maa - Suomi!
On perheitä, jotka ovat vain emävalheita (mm. taloudellisia tms. diilejä), ja kyllä lapset sen tuntevat. Ovat henkisesti heitteillejätettyjä joko isän tai äidin toimesta, vaikka perheessä eletäänkin.
Kyllä meistä jokainen tarvitsisi HYVÄN isän ja äidin, mutta todella harva sen saa.
Henkisiä orpoja tässä maassa riittää.
Juurensa on kuitenkin hyvä tietää. Monelle tulee tarve selvitellä niitä, kun saa oman lapsen tai sitten siinä 40-50 ikävuoden korvissa.
Tuleeko henkisesti orvosta itsestään hyvä vanhempi? Joistakin tulee, suurimmasta osasta ei?
Selvitäänkö ja pärjätäänkö? Kyllä ja ei? Itsekseen täällä ei selviä kukaan. Apua kannattaa pyytää, kun sitä tarvitsee. Kyllä sitä aina jostain löytyy!