Miksei kukaan soita ja pyydä kahville?
Miksen vain tartu puhelimeen ja soita jollekin?
Viitsinkö taas kysyä kaveria siiderille kun olen tehnyt aloitteen kolme viime kertaa?
Olen pitkään pohtinut missä kohdin ajauduin tähän; kavereita ja ystäviä on, mutten ole kenellekään se paras ystävä jolle soitetaan ja kerrotaan iloista ja suruista. Enkä ole kovinkaan usein se ihminen jonka kanssa suunnitellaan laivareissua tai ulkomaan matkaa. En kieri täällä itsesäälissä vaikka tämä siltä kai näyttää. Ihmettelen vain missä vika.
Seurustelen mutten kuljeta poikaystävääni joka paikkaan mukaan emmekä kiehnää käsikädessä koko iltaa. Aikaisemmassa suhteessa exäni vaati kertomaan kaikki menot ja sovittamaan ne yhteisiin menoihin, se oli toisinaan rasittavaa - jos joku pyysi kahville, piti ensin soittaa poikaystävälle että mitäs meillä olikaan illaksi suunniteltu. Nykyään suunnitelmat muuttuvat lennossa ja kumpikin saa mennä miten haluaa. Yhteistä aikaakin toki on.
Minä en helposti luota ihmisiin ja en oikein osaa avautua. Joskus epäilyttää haluavatko muut kuunnella kuulumisiani. Kenties vika on juuri siinä, pitäisi vain puhua pälpättää.
Luulin että on ihan minun oma ongelmani etten soittele ihmisille koska tuntuu että saatan häiritä eikä minulla välttämättä olisi mitään tähdellistä asiaa. Olen kuitenkin havainnut että se on yleisempää. Tämä tuntuisi olevan nimenomaan naisten ongelma. Miehen puhelin kyllä pirisee ja oma on hiljaa.
Olikohan vähän sekavaa selitystä... :)
Miksen vain tartu puhelimeen ja soita jollekin?
Viitsinkö taas kysyä kaveria siiderille kun olen tehnyt aloitteen kolme viime kertaa?
Olen pitkään pohtinut missä kohdin ajauduin tähän; kavereita ja ystäviä on, mutten ole kenellekään se paras ystävä jolle soitetaan ja kerrotaan iloista ja suruista. Enkä ole kovinkaan usein se ihminen jonka kanssa suunnitellaan laivareissua tai ulkomaan matkaa. En kieri täällä itsesäälissä vaikka tämä siltä kai näyttää. Ihmettelen vain missä vika.
Seurustelen mutten kuljeta poikaystävääni joka paikkaan mukaan emmekä kiehnää käsikädessä koko iltaa. Aikaisemmassa suhteessa exäni vaati kertomaan kaikki menot ja sovittamaan ne yhteisiin menoihin, se oli toisinaan rasittavaa - jos joku pyysi kahville, piti ensin soittaa poikaystävälle että mitäs meillä olikaan illaksi suunniteltu. Nykyään suunnitelmat muuttuvat lennossa ja kumpikin saa mennä miten haluaa. Yhteistä aikaakin toki on.
Minä en helposti luota ihmisiin ja en oikein osaa avautua. Joskus epäilyttää haluavatko muut kuunnella kuulumisiani. Kenties vika on juuri siinä, pitäisi vain puhua pälpättää.
Luulin että on ihan minun oma ongelmani etten soittele ihmisille koska tuntuu että saatan häiritä eikä minulla välttämättä olisi mitään tähdellistä asiaa. Olen kuitenkin havainnut että se on yleisempää. Tämä tuntuisi olevan nimenomaan naisten ongelma. Miehen puhelin kyllä pirisee ja oma on hiljaa.
Olikohan vähän sekavaa selitystä... :)
Vastaukset 15
Vanhimmat
mulla on aivan sama juttu.on vain puhelin ystäviä joille ei ikinä kutsua tule.ölen melko yksinäinen.on mulla miesystävä joka kalastaa kesät ja kyllä me "hengaillaan"yhdessä,mutta kun kaipaisi niitä naisystäviä.minä kelpaan puhumaan puhelimessa silloin kun ketään muuta ei ole.eli olen vain heidän sylkykuppinsa.palvelusta ei tule vaikka olisi pää irti.
Minäkin toivon, että joku soittaisi ja pyytäisi vaikka siiderille kun on niin kiva ilmakin. Ei sitä viitsi aina itse soitella.
Eli ymmärrän sinua täysin. Samanlaista on minunkin ihmissuhde-elämäni.
Jos joku haluaa kirjoitella, niin osoitteeni on [email protected]
Sama tilanne minullakin, kavereita ja tuttuja on kyllä, mutta silti puhelin ei vaan soi :( En seurustele, mutta elämä ei silti ole yksin kotona nysväämistä; harrastan paljon ja käyn töissä opiskelun ohella. Mielelläni viettäisin aikaa myös ystävien kanssa, mutta...tuntuu siltä, että olen aina se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa menoja. Tosi harvoin toisinpäin.
Olen ihminen, joka uskaltaa lähestyä muita ja saa helposti tuttuja, mutta en avaudu asioistani ja tunteistani syvällisesti "heti kättelyssä". Muutamat ikävät kokemukset petollisista ex-ystävistä ovat opettaneet varovaisiksi näissä luottamisasioissa. Ehkä tämä on se syy, miksi jää niin helposti sosiaalisten kuvioiden ulkopuolelle, kun ei ole valmis pälpättämään avoimesti. Pitäisi kait oppia luottamaan... Mitään yleispätevää neuvoa en osaa sinulle antaa, koska pähkäilen saman ongelman parissa itsekin. Toivottavasti meille kummallekin löytyisi joskus ulospääsy tästä tilanteesta :)
Aivan samanlaista!
Olin ennen erään ystäväni paras ystävä, ja minulla on ikävä sitä että hän saattoi soittaa milloin minkäkin jutun takia, ihan turhankin esim. "katotko nyt kolmosta?, vähän outoo eikö sustakin"..
Nykyään hän ei edes vastaa viesteihini jos se ei ole sellaista mihin ei seuraavana päivänä voi kommentoida, ja jos se ei ole ns. oikeaa asiaa hän ei välttämättä vastaa mitään. En minäkään avaudu helposti, ja kun avaudun niin toivon pysyväni hyvänä ystävänä tämän ihmisen kanssa. Hän minulle onkin, en tiedä mikä olen hänelle.
En enää jaksaisi olla enää se joka aina soittaa ja kysyy "kerkeetkö tänään kahville?"..
Pitäisi varmaan vaan olla hiljaa ja odottaa että huomaakohan se jos en puhu sille 3kk:teen, ikävöiköhän se koskaan mua tai tuleekohan sille halu kysyä että mitäköhän mulle kuuluu??
Itse en jaksaisi enää olla aina se joka tekee niin..
On tääkin ilmiö - naiset odottelee puhelimen vieressä että joku soittaisi.
Voikohan kärjistäen jakaa naiset kahteen ryhmään. Toiset puhuu kaikki asiansa avoimesti ja kaveripiiri on laaja ja puhelin pirisee joka hetki. Toiset eivät koe luonnolliseksi kertoa tupakkapaikalla exän seksitaidoista ja puhelin on pölykerroksen alla pöydällä. Vähän kärjistäen ;)
Mulla on useita joille tekis mieli soittaa, muttei ole tullut soitettua niin pitkään aikaan että tuntuu että pitäisi olla jotain oikeaa asiaa. Hullua, hullua, hullua...
Joskus valitettavasti joutuu bussissa tai junassa kuntelemaan ystävysten kännykkäjutusteluja. Kyllä osaa olla typeränkuuloista läppää. Sepä siinä onkin. Kun soitat jollekin, niin hän saattaa olla vaikkapa kassajonossa. Monella ei edes ole enää lankapuhelinta, johon soittaessa tietää vastaanottajan olevan kotonansa.
Peppitossu, se asiahan voi olla että "olisi kiva tavata".
on näköjään paljonkin yksinäisiä. Mitäs, jos hankittais uusia? Toisistamme?
sähköpostia saa laittaa osoitteeseen [email protected]
Olisi kiva saada uusia ystäviä pääkaupunkiseudulta n. kolmekymppisistä hauskoista immeisistä.
No en nyt korosta tota sinkkuuttani, mutta kuitenkin, voihan sitä sit alkaa juttelemaan. Miehinen simppeli ratkaisu, kirjoittakaa joku mulle, ei tartte niin vakavaa olla, come on. Ensin vaikka kirjoitellaan ja sit voidaan tavata jos kiinnostaa. Ihan kaverikin mun kans voi olla.
Asun Tampereella ja harrastan liikuntaa suht aljon, opiskelen yliopistossa, oon ihan avoin ja huumorintajuinen jne. Ei tehdä tällaisesta ongelmasta liian vaikeata, eihän ? :)
[email protected]
Oon tosiaan 23 vuotta ja samanlainen tilanne mulla on kuin teilläkin. Kavereita osaan hankkia, mutta sellaista menoseuraa ei juuri ole.
Onpa meitä monta samassa veneessä!
Ja moni tunnistaa ongelmaksi nimen omaan sen, ettei luota ihmisiin siten, että alkaisi vuodattaa kaikki henkilökohtaiset asiat heti kättelyssä.
Mullakin on/oli pari sellasta ystävää, jotka on jollain tavalla pettäneet mun luottamuksen luottamuksellisissa, henk.koht. asioissa ja sen vuoksi oon katsonut parhaaksi pitää asiat omana tietonani. "Viisas vaikenee" -fraasi on tuntunut jollain tavalla kääntyvän minua vastaan. Heti kun vedin rajan siihen, etten pahemmin asioistani puhu, alkoivat ystävyyssuhteetkin muuttua...surullista.
En kuitenkaan koe ratkaisuksi ongelmaan sitäkään, että alan puhua asioistani avoimesti, sillä en usko pystyväni siihen, enkä koe että ihmiset (olivat sitten hyviäkin ystäviä) olisivat koskaan niin luotettavia, ettei asiat kulkisi "suusta toiseen".
Harmi. Me olemme kuitenkin kaikki varmasti tosi hyviä tyyppejä -ja luotettavia ystäviä. Moni vaan ei arvoamme huomaa, ja oma vikammehan se tavallaan on. Mikä neuvoksi?
Yllättävää miten moni tähän vastasi ja saman tilanteen kertoi.
Uusia ystäviä on kohtalaisen vaikeaa alkaa etsimällä etsimään. Luottamus kun ei puussa kasva... Voisi kai yrittää parantaa jotain olemassa olevaa suhdetta.
Mitenhän miehillä tää tilanne... tosin kaipaako ne mahdollisuutta avautua ja puhua tunteista? ;)
...monesti on tullut mietittyä, te kannattaisko panostaa enemmän jo olemassa oleviin ystävyys/kaveri suhteisiin, se voisi toimia joissakin tapauksissa. Mutta monissa kaverisuhteissa sitä on jämähdetty polkemaan samaa rataa jo monen vuoden ajan, tuntuu että olisi outoa alkaa käytöstäänkään kovin radikaalisti muuttamaan vanhojen kavereiden suhteen. Tilanne olisi mielestäni jotenkin outo, ainakin se herättäisi kavereissa kummastusta...ehkä olisikin viisasta kertoa avoimesti kavereilleen, että yrittää kasvattaa luottamustaan, se olisi ainakin rehellinen alku uudelle, vaikka kyseessä olisikin vanha ystävyyssuhde.
Itse olen painiskellut samaisen asian kanssa ja tullut siihen tulokseen, että tiettyjen ihmisten kohdalla voi yrittää syventää ja uudistaa ystävyyssuhdetta, mutta kaikkien kohdalla se ei välttämättä toimi, yksilökohtaista siis.
Tämä ei todellakaan ole niin helppoa, miltä se kirjoitettuna näyttää. Ystävyyssuhteiden parantamista/luomista on niin helppo lykätä aina sopivampaan hetkeen tai odottaa "kohtalon puuttuvan peliin.
Miehillä tilanne on varmasti aika erilainen. Miesten keskeinen vuorovaikutus perustuu niin erilaiseen "tekniikkaan". Miehet ovat kärjistäen sanottuna paljon suorasukaisempia, kieroilevat vähemmän, ovat pääsääntöisesti reilumpia ja rehdimpiä, eivätkä muodosta pieniä piirejä, vaan ottavat mukaan porukkaan aina uusia tuttavuuksia. Ihailen ja arvostan miesten ystävyyssuhteita ja "pelisääntöjä" ystävyydessä. Toki poikkeuksia on miehissäkin, mutta pääsääntöisesti olen nähnyt asian tällä tavalla.
Olen siis 23-vuotias ja Helsingistä.
Eihän sitä tiedä mistä sen tosiystävän löytää :)
[email protected]