Olen seurustellut 18-vuotiaasta lähtien poikaystäväni kanssa. Olemme molemmat samanikäisiä ja 3 vuotta yhdessäoloa tulee täyteen vielä tämän vuoden puolella.
En kuitenkaan ole varma rakastaako poikaystäväni minua oikeasti. Hän lupaa paljon, mutta useimmiten lupaukset ovat tyhjiä. Hän kohtelee minua kuitenkin hyvin, mutta välillä tuntuu, etten voi hänen kanssaan saada mitään tämän suurempaa. Itse olen tehnyt ehkä liikaakin uhrauksia ja luopunut omista unelmistani vain hänen takiaan. En koskaan muista hänen tehneen mitään kompromissia, enkä usko, että hän tekisi minun vuokseni samat asiat, minkä minä olen tehnyt hänen vuokseni.
Hän sanoo, että haluaa olla kanssani yhdessä aina, mutta samalla hänestä huomaa, että hän on epävarma. Yritimme vuosi sitten muuttaa yhteen hänen tahdostaan, mutta juuri ennen muuttoa hän sanoikin, ettei pysty tähän. Häntä ahdistaa puhua tulevaisuudesta, mutta samalla hän lupaa, että aikoo antaa minulle kaiken minkä haluan (tässä tapauksessa perheen joskus tulevaisuudessa). Hän on kumminkin jo 21-vuotias, kykenemätön muuttamaan pois vanhempiensa luota ja edes puhumaan yhteisestä tulevaisuudesta pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Alkaa siis vaikuttamaan toivottomalta tapaukselta.
Kummat ovat tärkeämpiä: sanat vai teot? Hän lupaa, muttei tee mitään lupauksiensa eteen. Olen odottanut enkä ole vaatinut mitään, mutta pikkuhiljaa omat haluni alkavat mennä hänen halujensa edelle. Uskon, ettei minussa ole mitään sen suurempia vikoja, koska hän ei ollut valmis esittelemään entistä tyttöystäväänsä edes 2 vuoden seurustelun jälkeen vanhemmillekaan. Hän ei vain ole valmis tämän suurempaan, mutta väittää, ettei hänellä ole sitoutumiskammoa.
Välillä ei jaksaisi enää odottaa, koska ei tiedä, onko tämä kaiken sen arvoista. Haluaisin hänestä paljon enemmän, mitä hän voi antaa, mutta jos en voi sitä saada, niin haluan päästää irti.
En kuitenkaan ole varma rakastaako poikaystäväni minua oikeasti. Hän lupaa paljon, mutta useimmiten lupaukset ovat tyhjiä. Hän kohtelee minua kuitenkin hyvin, mutta välillä tuntuu, etten voi hänen kanssaan saada mitään tämän suurempaa. Itse olen tehnyt ehkä liikaakin uhrauksia ja luopunut omista unelmistani vain hänen takiaan. En koskaan muista hänen tehneen mitään kompromissia, enkä usko, että hän tekisi minun vuokseni samat asiat, minkä minä olen tehnyt hänen vuokseni.
Hän sanoo, että haluaa olla kanssani yhdessä aina, mutta samalla hänestä huomaa, että hän on epävarma. Yritimme vuosi sitten muuttaa yhteen hänen tahdostaan, mutta juuri ennen muuttoa hän sanoikin, ettei pysty tähän. Häntä ahdistaa puhua tulevaisuudesta, mutta samalla hän lupaa, että aikoo antaa minulle kaiken minkä haluan (tässä tapauksessa perheen joskus tulevaisuudessa). Hän on kumminkin jo 21-vuotias, kykenemätön muuttamaan pois vanhempiensa luota ja edes puhumaan yhteisestä tulevaisuudesta pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Alkaa siis vaikuttamaan toivottomalta tapaukselta.
Kummat ovat tärkeämpiä: sanat vai teot? Hän lupaa, muttei tee mitään lupauksiensa eteen. Olen odottanut enkä ole vaatinut mitään, mutta pikkuhiljaa omat haluni alkavat mennä hänen halujensa edelle. Uskon, ettei minussa ole mitään sen suurempia vikoja, koska hän ei ollut valmis esittelemään entistä tyttöystäväänsä edes 2 vuoden seurustelun jälkeen vanhemmillekaan. Hän ei vain ole valmis tämän suurempaan, mutta väittää, ettei hänellä ole sitoutumiskammoa.
Välillä ei jaksaisi enää odottaa, koska ei tiedä, onko tämä kaiken sen arvoista. Haluaisin hänestä paljon enemmän, mitä hän voi antaa, mutta jos en voi sitä saada, niin haluan päästää irti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tutun kuuloista vedätystä. Mittari näyttää jo aika paljon.
...hän on kuitenkin vasta 21-vuotias.
Siis ihan pentu vielä. Älä vaadi liikaa, kyllä se siitä aikuistuu....