Eli tässä tilanteeni:
9kk kaukosuhde päättyi tällä viikolla minun aloitteestani todella tyhmän riidan päätteeksi.
Miehen työ on tällä hetkellä todella raskasta ja hän on sanonut haluavansa panostaa siihen täysillä.
Hän tekee 12 h työpäiviä ja reissaa työn puolesta. Hän näkee ystäviään todella harvoin. Ja sitten olen minä joka asuu eri kaupungissa.
Meillä on koko syksy mennyt riidellessä. Aiheena aina eri variaatioilla se, että minusta tuntuu ettei hän välitä. Hän ei muista soittaa, hän ei muista tekstata, hän ei jaksa puhua puhelimessa... Kuulostaa tyhmältä, mutta kun yhteydenotot hänen puoleltaan väheni niin kyllä silloin alkoi pyöriä ties mitä ajatuksia päässä. Hänen on myös vaikea keskustella mistään omista asioistaan eikä hän osaa nopeasti ilmaista itseään. Itse taas puhun ja puhun joten sekin pahentaa tilannetta kun ahidstelen hänet heti seinää vasten. Vaikka riidellessä olemme käyneet melkein pohjalla asti, on kaikki aina selvitetty ja molempien mielipide on että halutaan jatkaa.
Kunnes kuluu pari viikkoa ja taas mennään...
Jokaisen riidan jälkeen päätän, etten enää kiusaa häntä. Yritän ymmärtää että hän on työpäivän päätteeksi todella väsynyt. Lähettelen hänelle hyvän yön toivotukset ja koitan tsempata parhaani mukaan. Mutta aina jotenkin se oma mieli pahoittuu. Toivon ja toivon, että hän ottaisi yhteyttä, osoittaisi että välittää, mutta hänestä ei vaan kuulu. Sitten kun menee koko viikonloppu ilman mitään tietoa hänestä niin olen jo niin pettynyt ja vihainen ettei hän voi edes vapaa-ajallaan miettiä minuutin verran minua niin soppa on taas valmiina. Sitten vain lähetän happaman viestin tai soitan ja ivailen puhelimessa. Silloin mies yleensä lyö luurin korvaan eikä vastaa puheluihini ennenkuin rauhoitun. Mikä taas suututtaa minua vielä enemmän.
Juuri näin meni sekin riita josta ero tuli. Tivailin, miksei hän voinut soittaa viikonloppuna ja kiusasin häntä. Väsyneenä hän löi luurin korvaan ja lähetti viestin että nyt olisi parempi pitää pidempi tauko (meidän piti nähdä nyt viikonloppuna 3 vkon jälkeen). Tuo viesti sai minut ihan suunniltaan ja koitin ensin soittaa hänelle ja vaatia vastauksia, mutta hän ei vastannut. Sitten lähetin hänelle viestin jossa totesin, että olen mielummin yksin kuin ihmisen kanssa joka ei välitä tippaakaan. Minä en voi suhdetta yksin kannatella eikä hän tee mitään sen eteen.
Seuraavana päivänä hän tekstasi, että nyt ei näköjään vaan voi seurustella kun ei pysty antamaan kaikkea kumppanilleen mitä tämä tahtoisi. Ja pyysi anteeksi jos loukkasi.
Ilmoitin hänelle, että on kyllä aika vedätetty olo kun ei voinut selventää itselleen aiemmin että voiko seurustella vai ei ja on raahannut minua kuin pässiä narussa vain perässään.
9kk kaukosuhde päättyi tällä viikolla minun aloitteestani todella tyhmän riidan päätteeksi.
Miehen työ on tällä hetkellä todella raskasta ja hän on sanonut haluavansa panostaa siihen täysillä.
Hän tekee 12 h työpäiviä ja reissaa työn puolesta. Hän näkee ystäviään todella harvoin. Ja sitten olen minä joka asuu eri kaupungissa.
Meillä on koko syksy mennyt riidellessä. Aiheena aina eri variaatioilla se, että minusta tuntuu ettei hän välitä. Hän ei muista soittaa, hän ei muista tekstata, hän ei jaksa puhua puhelimessa... Kuulostaa tyhmältä, mutta kun yhteydenotot hänen puoleltaan väheni niin kyllä silloin alkoi pyöriä ties mitä ajatuksia päässä. Hänen on myös vaikea keskustella mistään omista asioistaan eikä hän osaa nopeasti ilmaista itseään. Itse taas puhun ja puhun joten sekin pahentaa tilannetta kun ahidstelen hänet heti seinää vasten. Vaikka riidellessä olemme käyneet melkein pohjalla asti, on kaikki aina selvitetty ja molempien mielipide on että halutaan jatkaa.
Kunnes kuluu pari viikkoa ja taas mennään...
Jokaisen riidan jälkeen päätän, etten enää kiusaa häntä. Yritän ymmärtää että hän on työpäivän päätteeksi todella väsynyt. Lähettelen hänelle hyvän yön toivotukset ja koitan tsempata parhaani mukaan. Mutta aina jotenkin se oma mieli pahoittuu. Toivon ja toivon, että hän ottaisi yhteyttä, osoittaisi että välittää, mutta hänestä ei vaan kuulu. Sitten kun menee koko viikonloppu ilman mitään tietoa hänestä niin olen jo niin pettynyt ja vihainen ettei hän voi edes vapaa-ajallaan miettiä minuutin verran minua niin soppa on taas valmiina. Sitten vain lähetän happaman viestin tai soitan ja ivailen puhelimessa. Silloin mies yleensä lyö luurin korvaan eikä vastaa puheluihini ennenkuin rauhoitun. Mikä taas suututtaa minua vielä enemmän.
Juuri näin meni sekin riita josta ero tuli. Tivailin, miksei hän voinut soittaa viikonloppuna ja kiusasin häntä. Väsyneenä hän löi luurin korvaan ja lähetti viestin että nyt olisi parempi pitää pidempi tauko (meidän piti nähdä nyt viikonloppuna 3 vkon jälkeen). Tuo viesti sai minut ihan suunniltaan ja koitin ensin soittaa hänelle ja vaatia vastauksia, mutta hän ei vastannut. Sitten lähetin hänelle viestin jossa totesin, että olen mielummin yksin kuin ihmisen kanssa joka ei välitä tippaakaan. Minä en voi suhdetta yksin kannatella eikä hän tee mitään sen eteen.
Seuraavana päivänä hän tekstasi, että nyt ei näköjään vaan voi seurustella kun ei pysty antamaan kaikkea kumppanilleen mitä tämä tahtoisi. Ja pyysi anteeksi jos loukkasi.
Ilmoitin hänelle, että on kyllä aika vedätetty olo kun ei voinut selventää itselleen aiemmin että voiko seurustella vai ei ja on raahannut minua kuin pässiä narussa vain perässään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Alkuvihan jälkeen olen murtunut ihan täysin. olen itkenyt koko viikon. Kotona, töissä, aamulla kun herään ja illalla ennen nukkumaan menoa. Odotan vain töissä, että pääsen pyöräilemään kotiin niin voin koko kotimatkan vain itkeä.
MIKÄ VITTU MUA VAIVAA?!??!??! Miksi mä tein näin??? :(
Aina sitä vihan vimmassa perustelee itselleen, että ei tämä ole kunnon seurustelua jos toinen on huonosti yhteydessä. Että kyllä oikeassa suhteessa huomioidaan toisen tarpeet ja tullaan vastaan. Mitä paskaa!!?
Missä kohtaa olen tullut miestäni vastaan? Missä kohtaa olen ymmärtänyt että hänellä saattaa olla todella rankkaa töissä ja sitten päälle pitää kuunnella mun tyhmää vittuilua jostain tekstiviestistä? Missä kohtaa musta tuli näin hirveä ämmä jonka itsetunto murenee sillä ettei mies soita?
Hän on kuitenkin sanonut rakastavansa ja haluavansa olla tulevaisuudessa kanssani. Olimme puhuneet myös siitä, että muuttaisin reilun vuoden päästä kun olisi mahdollisuus hänen kaupunkiinsa ja etsisimme yhteisen asunnon.
Mutta ei!! Mikään ei riitä! Kun ei viestiä tullut 2 päivän jälkeen niin kaikki on turhaa ja mies ihan perseestä. Mä en kestä itseäni kun alkaa iskeen tajuntaan raivarin laannuttua nämä omat teot ja sanat...
En ole ikinä tuntenut ketään kohtaan näin vahvasti ja heti tavattuamme ajattelin, että hän on se oikea.
Miten on mahdollista, että kusen nyt kaiken? Miten voi vihoissaan vain mennä ja tuhota kaiken mikä on ollut tärkeätä? Miksi tämä koko syksy on ollut tällaista?
Ja kaikista tärkeintä: onkohan enää mitään mahdollisuutta, että mies suostuisi yrittämään vielä?
En ole uskaltanut soittaa ja häiritä. Lähetin sähköpostilla viestin jossa sanoin, ettei ero tunnu oikealta ratkaisulta. Olen niin rikki tämän asian kanssa.
Pelottaa, että olen sotkenut asiat jo niin pahasti, että hänelle on vain helpotus päästä minusta eroon. Toisaalta pelottaa se, että yritetään vielä, mutta mikään ei muutu.
Olen jo aiemmin harkinnut näitten sekoilujen takia ammattiauttajaa ja nyt se kyllä taitaa olla väistämätöntä. Joku saa tutkia mitä tuolla pääkopassa tapahtuu.
----
Eli kysyisin nyt onko kellään muulla jotain vastaavanlaisia kokemuksia? Jostain kumman syystä tullut vaihe jossa riidellään paljon enemmän. Miten olette selvinneet? Onko riidoista päästy yli?
Ja onko kukaan saanut eroa peruutettua?
Kiitoksia. Auttakaa idioottia mäessä.
vakavaa jos teillä menee poikki?
Mies haluaa panostaa enemmän työhönsä ja sinä taas suhteeseen. Miten te voisitte löytää yhteisen sävelen kun teillä on selvästi erilaiset näkemykset elämästä? Teillähän on tuossa sovittamaton ristiriita, et sinä olisi tyytyväinen kyseisen miehen tyttöystävänä kun kaipaat enemmän huomiota, eikä mies olisi tyytyväinen sinuun kun hänen mielestä ahdistelet liikaa.
Kuten Entiseni oli yhden keskustelun päätteeksi sanonut " se ei ole ongelma jollei siitä tee ongelmaa."
Vaikka itse panostan enemmän parisuhteeseen ymmärrän myös miehen kunnianhimoa ja halua edetä urallaan. Vakituisen työn lisäksi minulla on yritys josta saan sivutuloja joten teen itsekin usein 12 h työpäiviä. Itselleni työ on kuitenkin vain ansiota varten ja yritykseni on harrastukseni/tapani ilmaista itseäni. En sitten ymmärrä miten minulla vielä riittää energiaa kaivella parisuhteeseen ongelmia esiin...
Jotenkin ei vain sovi omaan luontoon, että voisi hyvillä mielin lähteä lätkimään kun ei kaikki kohtaa. Asioista voi puhua ja olemme puhuneet. Tottakai se on nyt hankalaa kun emme näe usein ja työt vievät hänen voimansa. Mutta esim. se on auttanut kun olemme puhuneet tulevaisuudesta ja yhteenmuutosta. Tämä ei siis ole ollut pelkkää paikoillaan junnaamista.
Mies kyllä huomioi kun olemme yhdessä, silloin olemme paljon lähekkäin ja hellyyttä on.
Koko yön tätä miettiessäni tulin siihen tulokseen, että olen jossain kohtaa (kun riidat alkoivat) alkanut kärsiä itsetunnon puutteesta (jostain syystä) ja sen takia olen ollut niin herkkä. Minulla taitaa olla joku hylätyksi tulemisen pelko. Olen yrittänyt sitoa miestä enemmän itseeni, olen vaatinut, vaatinut ja vaatinut eikä mikään ole riittänyt. Kaikki mitä hän on tehnyt, on tehty väärin, hän on itsekäs possu joka haluaa vain kiusata minua. Oikein oksettaa kun mietin mitä kaikkea hänkin on joutunut kestämään minun taholta.
Olen pelännyt, ettei hän enää halua olla kanssani eikä rakasta enää joten olen ripustautunut häneen tiukemmin ja tiukemmin. Ja ajanut hänet kauemmas ja varmasti aiheuttanut suurta ahdistusta.
Taitaa tuo täyttää läheisriippuvuuden merkit...
Olen jo aiemmin harkinnut ammattilaisen apua kun omat tunteet on niin solmussa ja tänä aamuna sain vihdoinkin aikaiseksi varata itselleni ajan terapeutille. Jos tämän suhteen olen jo tuhonnut niin voin vielä estää sen, että seuraava mies ei kärsi minun ongelmistani.
Tiedän, että jo häiriköin, mutta lähetin hänelle eilen yöllä viestin jossa pyysin anteeksi ja sanoin etten halua menettää häntä. Lähetin myös sähköpostia jossa koitin kirjoittaa näistä ajatuksista ja siitä, että olen nyt jo hieman tajunnut missä ongelma on ja aion tehdä töitä sen eteen. Kysyin, voisiko vielä olla mahdollista yrittää, onko hänellä vielä tunteita minua kohtaan.
Pyysin vastaamaan edes jotain kun olisi valmis. Vaikka sitten sen, että voisin painua sinne minne aurinko ei paista.
Niin.. voisi olla minun elämästäni koko tarina.. Mutta mutta.. Tuostakin selviää elossa ja kun pääset jaloillesi, olet entistä viisaampi ja vahvempi! Anna ajan kulua, tee kaikkesi sen eteen että ette ole nyt yhteydessä. Viikkojen päästä oivallat hänenkin käyttäytymistään paremmin etkä vain syytä itseäsi. Suuret tunteet on hurjia! Jos teistä ei koskaan tule mitään voit olla onnellisin ihminen että olet hetken saanut olla "unelma-kumppanisi" kanssa. Nyt on oikeasti aika heittää pallo hänelle. Kyllä mies aikanaan ottaa yhteyttä jos on sinut ainutlaatuisena kokenut! Voit nyt olla rauhallinen. Olet pyytänyt anteeksi ja selvittänyt käytöstäsi, se riittää. ..ja kyllä hän on nähnyt sisimpääsi vaikka oletkin käyttäytynyt sekavasti, ihminen kyllä aika hyvin ymmärtää syyt toisen käytökseen.
Kukaan ei ole niin suuremmoinen että itse pitäisi kärsiä! Haluathan että sinua rakastetaan muutenkin kuin sanoilla. Anna aikaa itsellesi, järjestä elämäsi siihen kuntoon että olet onnellinen ja tasapainoinen ilman miestä! ..ja sitten kun jostain ilmestyy se mies (hän tai kenties joku muu joka herättää suuria tunteita) kykenet hahmottamaan tilanteen ja suhteen mahdollisuudet ilman että oman elämäsi tasapaino horjuu, muuta kuin tietysti positiivisessa mielessä ;)
Siitä on nyt kuukausi kun viimeksi näimme ja 2 viikkoa erosta.
Itellä oli jo niin huono olo, että heikommalla hetkellä otin itse häneen yhteyttä. Puhuimme ja sovimme, että ollaan vielä lokakuu erossa ja katotaan sitten uudestaan miltä kummastakin tuntuu.
Tieto, että tulevaisuudessa on Mahdollisuus helpottaa todella paljon omaa elämää. Tottakai sitä itsekin tajuaa, ettei tästä välttämättä tule enää mitään vaikka kuinka yrittäisi. Ja heikoimpina hetkinä sitä vaipuu epätoivoon kun miettii, jos hän ei haluakaan nähdä eikä viitsi asiasta kumminkaan ilmoittaa, antaa mun vaan odottaa turhaan. Silloin tekee niin mieli tarttua puhelimeen...
On niin vaikeaa olla ilman minkäänlaista yhteyttä. Huomaan välillä miettiväni todella tyhmiäkin tekosyitä joiden nojalla voisin tekstata hänelle ja kuulla hänestä. Samalla kyllä ymmärrän, ettei asiat muutu mihinkään jos en osaa hillitä itseäni edes tätäkään vertaa. Annan hänelle aikaa hengittää ilman ahdisteluani ja annan myös itselleni aikaa oppia taas seisomaan omilla jaloillani enkä vain odottamaan, että hän kannattelisi minua.
Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni terapeutilla ja yritän käydä siellä nyt kerran viikossa kuukauden pari. Haluan saada neuvoja ja eväitä siihen, miten käsitellä näitä asioita ja tunteita. Miten oppia hillitisemään omasta epävarmuudesta ja hylkäämisepelosta johtuvia ylireagointeja. Ja oppia mitkä on ihmisen terveet rajat, ne kun on kuulemma mulla hieman hukassa.
Pikkuhiljaa siis olo paranee. Ajattelen enemmän omia asioitani ja mitä MINÄ voisin tehdä. Vielä joutuu välttelemään tiettyjä biisejä ja artistien musiikkia kun ne nostattaa liikaa tunteita pintaan kun niistä niin voimakkaasti tulee Hän mieleen. Kirjoittaminen auttaa. Pitää vaan saada itsensä taas innostumaan asioista, kuten esim. vanhasta rakkaasta harrastuksestani joka oli jo jäänyt miltei kokonaan pois.
Harmittaa, että piti näin kova isku saada, että tajusi, ettei oma käyttäytyminen ollut järin tervettä parisuhteessa. Ripustautuminen ja toisen elämän kautta eläminen, ahdistelu, syytökset, epäilykset...
Vaikka kaverikin sanoi, etten ole tässä yksin syypää niin tottakai Hänessäkin oli omat vikansa, mutta ei me tässä tilanteessa oltaisi jos en olisi henkisesti sekoillut niin paljon. Tai olisihan mies voinut kiltisti edelleen seisoa mun rinnalla, mutta ei suhde terve olisi ollut, vaan täysin mun mielialojen hallinassa.
Mutta parempi kai sitten myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt täytyy sitten katsoa saako tästä rauniosta vielä rakennettua vielä jotain pysyvää vai erkaneeko meidän tiet lopullisesti.
Mulla on empatiat sun ukkos puolella. Jos olisin miehesi niin ensin vituttaisi, sitten olisin varmaan helpottunut kun pääsin kitisijästä eroon.
Jostain kumman syystä tuo sun ensimmäinen teksti jäi mietityttään, ihan kuin olisin kokenut jotain tosi samanlaista.. Syksyllä 2010, kaukosuhde. Mies halusi keskittyä töihin ja matkustaa työn puolesta ja näkee kavereita harvoin jne.. Saanko kysyä missä tapasitte, minkä ikäinen ja mistä päin mies on?
Jos vieläkin syytät ittees tuosta, niin lopeta se. Mun mielestä oot ollut melkoisen kusipään kanssa tekemisissä. Kenties saman, jonka kanssa itsekin olin. Joten unohda se, löydät varmasti vielä joskus sellasen (tai olet ehkä jo löytänytkin), joka sua arvostaa, kun tuo ei todellakaan sitä tehnyt.! ÄLÄ SYYTÄ ITTEES, teit kaiken mitä pystyit ja mihin sun voimavarat riittää. Ei sunkaan tarvii loputtomiin joustaa. Toki olen joutunut itsekin opettelemaan eroon esim. ripustautumisesta, mutta toisaalta taas huomasin TERAPIAN KAUTTA, että vika ei todellakaan ollut yksin minussa. Mies itse ei panostanut tarpeeksi suhteeseen, ja uskonpa, että sama juttu on tuon sun miesystävän kanssa.
Tiedän, että on varmasti ollut tosi rankkaa selvitä tuosta. Voimia! :)
Komppaan edellistä. Tutun oloinen tarina, minäkin olisin voinut kirjoittaa jotain samanlaista. Mistä päin, minkä ikäinen (vaikka suurinpiirtein)......?
Huomio.
Kenellä on niin kiire ettei ehdi pikaisesti soittaa tai laittaa viestiä.
Riitelyyn sen sijaan aikaa tuntuu riittävän.
Haiskahtaa koko homma, itse en ottaisi mitään yhteyttä enää.
Jos vastapuoli sattuu sitten joskus ehtimään kiireiltään, selvittäisin onko tuollaisella suhteella, jossa tarpeet eivät kohtaa pätkääkään mitään tulevaisuutta.
Vaikka töitä tehdäänkin, myös parisuhteen eteen pitää hiukan panostaa, muuten se kuolee ja lakkaa olemasta.
Itseasiassa, mieki haluisin tietää et mistäpäin ja minkäikäinen tää miekkonen on? kuulostaa meinaan liianki tutulta...
Jos toista rakastaa, niin sitä aikaa toiselle löytyy vaikka väkisin kyllä. Ei jonkun tekstiviestin naputteluun kauaa mene, soittamiseenkaan välttämättä jos pitää kohtuudessa. Jos ei aikaa löydy hitustakaan, niin kyllä se kertoo että ei miestä vaan jaksa kiinnostaa niin paljoa että yhtä vaivaista viestiä kehtaisi lähettää... Elämän arvot tärkeysjärjestykseen. Vaikka olisi töitä 12 h / vrk niin rakastuneena sitä jaksaa pitää yhteyttä. Ei normaalia ole jos pystyy parista viikosta viikkoonkin olemaan ilman mitään yhteydenpitoa, jos on mitään tunteita olemassa.
Elämän kovin koulu: kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta, ja silloin ei tekstaria tai puhelua tule, vaikka rukoilisit kädet kyynärpäitä myöten ristissä loppuelämäsi.