Olen lähes kolmikymppinen nainen ja elän avioliitossa.
Kaikin puolin suhteemme on kunnossa, olemme onnellisia yhdessä, suunnittelemme tulevaa ja lapsiakin olemme ajatelleet yrittävämme muutaman vuoden päästä, joka kelpaa minullekin naisena oikein hyvin elämän tilanteen vuoksi. Muuten kai haluaisin jo lapsia. Meillä on hyviä yhteisiä ystäviä, molempien sukulaisten kanssa tulemme toimeen ja yhteisiä harrastuksia löytyy.
Olen kuitenkin huomannut itsessäni piirteen, että pistän merkille muita miehiä, ja kiihotun heistä. Näistä miehistä löytyy aina samat puolet, jotka eivät välttämättä ole edes totta (koska yleensä en edes tunne näitä miehiä), vaan ihan päässä kuviteltua fantasiaa. Eli he olisivat ns. hyviä aviopuolisoehdokkaita ja joiden kanssa voisin haluta lapsia. Mitä vakaammalta mies vaikuttaa taloudellisesti sitä parempi ja ulkonäkö näillä miehillä on sellainen, joka miellyttää silmääni. Myös miesten kuviteltu luonne on jopa melko samanlainen, turvallinen, itsenäinen, välittävä, ei ylenpalttisen itsekeskeinen.
Huomaan kuitenkin, että miehessäni on ihan samat ominaisuudet ja nämä asiat minua kiihotti hänessäkin silloin. Vastaan on kuitenkin tullut kai arki ja välillä on hankala nähdä hänet sellaisena kuin alussa. Tiedän kuitenkin rakastavani häntä ja haluaisin, että elän hänen kanssaan loppuelämän. Miten saisin itseni näkemään hänet sellaisena kuin alussakin? Sellainenhan hän on, mutta ehkä tarvitsisimme romantiikka oikein kunnon annoksen? Mieheni on vain melko laiska ja osaamaton sellaiseen, vaikka olemme siitä puhuneet, harvemmin kylläkin. Ja ne asiat ovat jääneet lähinnä minun tehtäväksi.
Onko ajatukseni normaaleja, tuleeko teillä tällaisia mieleen? Tai suhteessanne samoja ongelmia?
No varmaan kaikilla joskus, mutta kuinka usein? Mikä on normaalin raja? Miten hoidatte/olette hoitaneet tilantee?
Jos lopettaisinkin suhteemme ja etsisin uuden tai eläisin elämää, jossa voin sekstailla kenen kanssa haluan, niin jos vain minuakin halutaan... katuisinko kuitenkin myöhemmin, kun mieheni muutoin on niin hyvä, romantiikkaa ja kiihkeyttä ei meinaa vaan enää löytyä. Hän ei innostu minusta enää niin tai se ei näy hänessä kuin se vielä muutama vuosi sitten näkyi.
En koe olevani haluttavan hänen silmissään, vaikka hän on yrittänyt vakuuttaa, että näytän. Se ei vaan kuitenkaan näy hänessä, hän ei katso enää minua niin. Enkä siksi uskon hänen sanojaan...=(
Auttakaa!!
Kaikin puolin suhteemme on kunnossa, olemme onnellisia yhdessä, suunnittelemme tulevaa ja lapsiakin olemme ajatelleet yrittävämme muutaman vuoden päästä, joka kelpaa minullekin naisena oikein hyvin elämän tilanteen vuoksi. Muuten kai haluaisin jo lapsia. Meillä on hyviä yhteisiä ystäviä, molempien sukulaisten kanssa tulemme toimeen ja yhteisiä harrastuksia löytyy.
Olen kuitenkin huomannut itsessäni piirteen, että pistän merkille muita miehiä, ja kiihotun heistä. Näistä miehistä löytyy aina samat puolet, jotka eivät välttämättä ole edes totta (koska yleensä en edes tunne näitä miehiä), vaan ihan päässä kuviteltua fantasiaa. Eli he olisivat ns. hyviä aviopuolisoehdokkaita ja joiden kanssa voisin haluta lapsia. Mitä vakaammalta mies vaikuttaa taloudellisesti sitä parempi ja ulkonäkö näillä miehillä on sellainen, joka miellyttää silmääni. Myös miesten kuviteltu luonne on jopa melko samanlainen, turvallinen, itsenäinen, välittävä, ei ylenpalttisen itsekeskeinen.
Huomaan kuitenkin, että miehessäni on ihan samat ominaisuudet ja nämä asiat minua kiihotti hänessäkin silloin. Vastaan on kuitenkin tullut kai arki ja välillä on hankala nähdä hänet sellaisena kuin alussa. Tiedän kuitenkin rakastavani häntä ja haluaisin, että elän hänen kanssaan loppuelämän. Miten saisin itseni näkemään hänet sellaisena kuin alussakin? Sellainenhan hän on, mutta ehkä tarvitsisimme romantiikka oikein kunnon annoksen? Mieheni on vain melko laiska ja osaamaton sellaiseen, vaikka olemme siitä puhuneet, harvemmin kylläkin. Ja ne asiat ovat jääneet lähinnä minun tehtäväksi.
Onko ajatukseni normaaleja, tuleeko teillä tällaisia mieleen? Tai suhteessanne samoja ongelmia?
No varmaan kaikilla joskus, mutta kuinka usein? Mikä on normaalin raja? Miten hoidatte/olette hoitaneet tilantee?
Jos lopettaisinkin suhteemme ja etsisin uuden tai eläisin elämää, jossa voin sekstailla kenen kanssa haluan, niin jos vain minuakin halutaan... katuisinko kuitenkin myöhemmin, kun mieheni muutoin on niin hyvä, romantiikkaa ja kiihkeyttä ei meinaa vaan enää löytyä. Hän ei innostu minusta enää niin tai se ei näy hänessä kuin se vielä muutama vuosi sitten näkyi.
En koe olevani haluttavan hänen silmissään, vaikka hän on yrittänyt vakuuttaa, että näytän. Se ei vaan kuitenkaan näy hänessä, hän ei katso enää minua niin. Enkä siksi uskon hänen sanojaan...=(
Auttakaa!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pitkässä parisuhteessa tapahtuu muutoksia. Huonoon suuntaan jos pari ei huolehdi suhteestaan.
Mutta fantasiat ovat aivan sallittuja. Eikä niitstä tarvitse hätääntyä tai panikoitua. Kunhan pitää itselleen mielessä, että ne ovat yhtä totta kuin Harry Potter. Jos taas alkaa muodostaa kuvaa maailmasta fantasioidensa pohjalta, aletaan kyllä mennä jo mielenterveysongelmien puolelle.
Eli tervettä ja normaalia on kaikki se, mikä ei loukkaa muita ja tuottaa mielihyvää itselleen. Mitä se sitten kunkin parin/yksilön kohdalla onkaan. Toisille se on jopa vieraat suhteet avioliiton rinnalla. Toisille ne taas ovat kauhistus. Pääasia on, että vallitsee yksimielisyys.
Yleensä puhuminen auttaa jos suhde alkaa puuroutua. Ja joskus toinen on romanttinen ja rakastava, mutta sinä itse olet määritellyt sen mikä on romanttista etkä näe millään toisen tekoja ja sitä mitä hän on.
Moni täällä kirjoittaa, että on tehnyt kaikkensa, ja toinen puoli kirjoittaa, että toinen ei tee mitää. Ehkä kyse on siitä, että asetamme isot ennekko-odotukset joista emme pääse irti, emmekä silloin näe metsää puilta.
Sinulla on siis ennakko-odotukset kuinka toisen ihmisen tulisi katsoa sinua? Että uskoisit hänen sanansa.
Hän ei kuitenkaan ole sinä. Ehkä hänelle sanat ovat vahvin ase. Ja sinä et vain tajua sitä.
että ehkä minä vain en näe ja vika on minussa. Mutta miten tuon vian saan korjattua?
Kuuntelenko huonosti, onko minun vain uskottava ja lopetettava ajatus päästäni etten usko miestäni. Saako sen pois toistamalla tuhansia kertoja kun tilanteita tulee vastaan ja onko sen "suorittaminen" liikaa odotettu tai missä vaiheessa on?
"Ehkä hänelle sanat ovat vahvin ase. Ja sinä et vain tajua sitä." Tarkentaisitko mitä haet tuolla?
Jos et usko miestäsi, teillä/sinulla on luottamusongelma. Hyvä parisuhde perustuu siihen, että toiseen luotetaan. Pettäminen vie luottamuksen ja siksi tälläkin palstalla on niin monta surullista tarinaa. Joskus se luottamuksen puute seuraa uuteenkin suhteeseen.
En hakenut mitään ihmeellistä sanoessani sanoista. Lähinnä sen, että ehkä miehellesi asian sanominen oikeasti merkitsee jotain. Ehkä sanoissa on se, mitä hän ajattelee. Niin toimitaan terveessä suhteessa. Terveessä suhteessa ei kauheasti valehdella, saatika oikein vakuuttamalla valehdella. Et ainoastaan epäile omaa vietättävyyttä vaan miestäsi täydelliseksi valehtelijaksi. Kuulostaa kyllä luottamuspulalta.
Äläkä tee nyt itsestäsi mitään marttyyriä. "Ehkä kaikki vika onkin minussa". Huoh! Ja seuraavaksi ilmaoitat, että olet tehnyt kaikkesi.
Parisuhde on kahden kauppaa. Siinä olevat ongelmat ovat yhteisiä. Samoin ratkaisut. Kumpi on "syyllinen" -ajattelu vie vain varmaan tuhoon. On vain ongelma joka pitää ratkaista.
Pidä asiat yksinkertaisina äläkä luo mitään ylimääräistä draamaa. Hakekaa apua jos ei homma keskenään toimi.