Suhteemme on kestänyt 5 vuotta. Rakensimme taloamme kun huomasin olevani raskaana. Kun vauva syntyi pääsimme asumaan uuteen taloon ja kaikki oli todella hyvin.
Mieheni on yrittäjä ja tekee pitkää työpäivää. Hän ei voi ottaa vapaapäiviä velkojensa vuoksi.
Väsyin todella pahasti vauvan ollessa pieni. Meillä ei ole turvaverkkoa ja hoidin lasta AINA yksin, valvoin yöt jne. Sanoin miehelle, että pitää hänenkin olla läsnä. Mies ei ymmärtänyt tätä vaan syytti minua itsekkyydestä. Lisäksi meille ei koskaan tulisi toista lasta kun en selviä yhdenkään kanssa (siihen saakka olimme ehkäisyttä, sillä toivoimme toista vauvaa mahdollisimman pienellä ikäerolla). Tästä suivaantuneena ilmoitin, etten ota enää hänen lapsia aiemmasta liitosta hoidettavakseni, jos mies ei ole itse kotona. Kun enhän kuulema selviä omastanikaan, miksi hoitaisin muiden lapset?
Kesällä riitelimme typerästä aiheesta, jonka yhteydessä sanoin miehelle, että jos perhe-elämä ei kiinnosta, voi lähteä kulkemaan.
Sen jälkeen mikään ei tullut enää kuntoon. Mies sanoi etsivänsä itselleen asuntoa, minähän itse käskin lähteä, oli viimeinen pisara. Pyysin sitä jatkuvasti anteeksi. Hän sanoi, että en ole koskaan mielestään hyväksynyt hänen lapsiaan ja kanssani on ahdistavaa, olen liian vaativa enkä muutu.
Mies oli koko kesän veemäinen ja todella vähän kotona. Ei vastannut puheluihini, ei antanut suukkojakaan. Seksiä meillä oli entiseen tapaan useasti.
Aikanaan mies sai itselleen oman asunnon, jonka lupasin ottaa, jotta hän saisi myös omaa tilaa. Sen jälkeen meillä menikin paremmin... Kunnes sain miehen kiinni pettämisestä. Ilmeisesti juttu oli jo loppunut, mutta toki riitelimme. Kuitenkin sanoin, että haluaisin vielä yrittää korjata tilanteen, onhan meillä lapsikin.
Menimme jopa pariterapiaan, josta minut ohjattiin psykoterapiaan. Psykiatrin mukaan minulla on lapsuudestani johtuvia traumoja, jonka vuoksi en osaa käsitellä tunteita ja minulla on kova hylkäämisenpelko. tämä ilmenee kai jonkinlaisena tarrautumisena, jonka mieheni kokee ahdistavana.
Yritimme olla saman katon alla, mutta pettämisen jättämä ahdistus sai minut ahdistelemaan miestäni epäilyksillä jne. Viikko kärähtämisensä jälkeen mies sanoi haluavansa olla yksin, ei tiedä mitä haluaa jne. On ahdistunut ja haluaa nähdä helpottaako se minusta erossa. Tämä on tottakai vaikea paikka minulle, joka on olen muutenkin hylkäämiskammoinen! Sovimme, että olemme edelleen yhdessä, ei siis muita kuvioon tässä vaiheessa. Olen antanut miehelle miettimisrauhan, enkä ole ottanut pariin päivään mitään yhteyttä.
Onkohan meillä enää mitään mahdollisuuksia? Voikohan terapia muuttaa käytösmalliani niin, että mies haluaisi minut vielä? Voimmeko rakastua uudelleen..? Mies tietää, että olen halukas jatkamaan, tietää senkin että käyn nyt terapiassa ja muutos voisi olla mahdollinen.
Mieheni on yrittäjä ja tekee pitkää työpäivää. Hän ei voi ottaa vapaapäiviä velkojensa vuoksi.
Väsyin todella pahasti vauvan ollessa pieni. Meillä ei ole turvaverkkoa ja hoidin lasta AINA yksin, valvoin yöt jne. Sanoin miehelle, että pitää hänenkin olla läsnä. Mies ei ymmärtänyt tätä vaan syytti minua itsekkyydestä. Lisäksi meille ei koskaan tulisi toista lasta kun en selviä yhdenkään kanssa (siihen saakka olimme ehkäisyttä, sillä toivoimme toista vauvaa mahdollisimman pienellä ikäerolla). Tästä suivaantuneena ilmoitin, etten ota enää hänen lapsia aiemmasta liitosta hoidettavakseni, jos mies ei ole itse kotona. Kun enhän kuulema selviä omastanikaan, miksi hoitaisin muiden lapset?
Kesällä riitelimme typerästä aiheesta, jonka yhteydessä sanoin miehelle, että jos perhe-elämä ei kiinnosta, voi lähteä kulkemaan.
Sen jälkeen mikään ei tullut enää kuntoon. Mies sanoi etsivänsä itselleen asuntoa, minähän itse käskin lähteä, oli viimeinen pisara. Pyysin sitä jatkuvasti anteeksi. Hän sanoi, että en ole koskaan mielestään hyväksynyt hänen lapsiaan ja kanssani on ahdistavaa, olen liian vaativa enkä muutu.
Mies oli koko kesän veemäinen ja todella vähän kotona. Ei vastannut puheluihini, ei antanut suukkojakaan. Seksiä meillä oli entiseen tapaan useasti.
Aikanaan mies sai itselleen oman asunnon, jonka lupasin ottaa, jotta hän saisi myös omaa tilaa. Sen jälkeen meillä menikin paremmin... Kunnes sain miehen kiinni pettämisestä. Ilmeisesti juttu oli jo loppunut, mutta toki riitelimme. Kuitenkin sanoin, että haluaisin vielä yrittää korjata tilanteen, onhan meillä lapsikin.
Menimme jopa pariterapiaan, josta minut ohjattiin psykoterapiaan. Psykiatrin mukaan minulla on lapsuudestani johtuvia traumoja, jonka vuoksi en osaa käsitellä tunteita ja minulla on kova hylkäämisenpelko. tämä ilmenee kai jonkinlaisena tarrautumisena, jonka mieheni kokee ahdistavana.
Yritimme olla saman katon alla, mutta pettämisen jättämä ahdistus sai minut ahdistelemaan miestäni epäilyksillä jne. Viikko kärähtämisensä jälkeen mies sanoi haluavansa olla yksin, ei tiedä mitä haluaa jne. On ahdistunut ja haluaa nähdä helpottaako se minusta erossa. Tämä on tottakai vaikea paikka minulle, joka on olen muutenkin hylkäämiskammoinen! Sovimme, että olemme edelleen yhdessä, ei siis muita kuvioon tässä vaiheessa. Olen antanut miehelle miettimisrauhan, enkä ole ottanut pariin päivään mitään yhteyttä.
Onkohan meillä enää mitään mahdollisuuksia? Voikohan terapia muuttaa käytösmalliani niin, että mies haluaisi minut vielä? Voimmeko rakastua uudelleen..? Mies tietää, että olen halukas jatkamaan, tietää senkin että käyn nyt terapiassa ja muutos voisi olla mahdollinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika näyttää.
Vaikka vähän selkärangattomalta vellihousulta tuo miehesi vaikuttaakin. Normaali mies ei souda ja huopaa, jätä perhettään ja palaa ja taas jätä ja palaa.