Mies lähti ja minulta vedettiin matto jalkojeni alta. Elämä tuntui romahtavan, koska minulla ei enää ollut ketään, jota suojella, hyysätä, jopa sääliä. En enää ole vahva. Mieheni juominen oli saanut minut sairastumaan vahvuuteen: tein kotona kaikkea yli voimavarojeni, autoin miestäni hänen töissään, pidin huolta, että olisi hyvä olla, sitten ei tarvitsisi juoda jne. Kulissit pysyivät kasassa loppuun asti: kaikki tiesivät mieheni alkoholin käytön, kukaan ei siitä uskaltanut huomauttaa. Eivät edes läheiset, koska minä en siitä puhunut ja jos puhuin, vähättelin. Uskoin rakkauden parantavaan voimaan.
En minäkään mikään hyvä vaimo enää ollut. Kiukku ja nalkutus varmaan ottivat toista päähän, kuka sitä humalaista kokoajan kuitenkaan jaksaa ymmärtää ja katsella. Mitän ei oikeastaan enää tehty yhdessä perheenä. Jos tehtiin, ei mies kuitenkaan ollut selvinpäin kokoaikaa. Omat menot ja ystävien tapaamiset jäivät pikkuhiljaa pois. Elämä muuttui lasiseksi, ongelman kautta elämiseksi. Humalassa hän oli kova suunnittelemaan kaikkea ja kaikki tuntui olevan todella hyvin. Selvinpäin vain makasi ja katseli tv:tä.
Aina oli joku syy, miksi tarttua pulloon. Kotityötkin sujui muka paremmin pullo kourassa. Lopulta tunsin ajautuneeni umpikujaan: erosta alettiin molemmat puhua. Eropäätös oli helppo, mutta elämä sen jälkeen ei ole ollut helppoa. Ahdistus ja pahaolo ovat olleet päivittäisiä vieraita kuukauden ajan, minä en saa niistä raivon ja vihan tunteista kiinni, mitä juomisen takia tunsin. Pieniä edistysaskelia voinnissani on kuitenkin jo tapahtunut, ahdistus ei vaivaa enää illasta aamuun.
En minäkään mikään hyvä vaimo enää ollut. Kiukku ja nalkutus varmaan ottivat toista päähän, kuka sitä humalaista kokoajan kuitenkaan jaksaa ymmärtää ja katsella. Mitän ei oikeastaan enää tehty yhdessä perheenä. Jos tehtiin, ei mies kuitenkaan ollut selvinpäin kokoaikaa. Omat menot ja ystävien tapaamiset jäivät pikkuhiljaa pois. Elämä muuttui lasiseksi, ongelman kautta elämiseksi. Humalassa hän oli kova suunnittelemaan kaikkea ja kaikki tuntui olevan todella hyvin. Selvinpäin vain makasi ja katseli tv:tä.
Aina oli joku syy, miksi tarttua pulloon. Kotityötkin sujui muka paremmin pullo kourassa. Lopulta tunsin ajautuneeni umpikujaan: erosta alettiin molemmat puhua. Eropäätös oli helppo, mutta elämä sen jälkeen ei ole ollut helppoa. Ahdistus ja pahaolo ovat olleet päivittäisiä vieraita kuukauden ajan, minä en saa niistä raivon ja vihan tunteista kiinni, mitä juomisen takia tunsin. Pieniä edistysaskelia voinnissani on kuitenkin jo tapahtunut, ahdistus ei vaivaa enää illasta aamuun.
Vastaukset 28
Vanhimmat
anna itsellesi aikaa toipua ja mene eteen päin pienin askelin näin selviät päivän kerrallaan!!!
ota yhteyttä ystäviisi ja pyydä reilusti apua jaksamiseen. Huomaa ettei sinun tarvitse enää pitää mitään kulisseja yllä vaan elää omaa itsenäistä elämääsi!! Laita kotia sisusta ja suunnittele uusia juttuja !!!
Itse pelkäsin jääväni yksin erotessani samanlaisesta tilanteesta vuosi sitten yllättäen huomasin, että ystävät jotka katosivat naimisissa ollessani ovatki nyt olemassa ja läsnä jos ei muuten niin puhelimen kautta.
Pidä itsestäsi huolta hommaa uusia harrastuksia, käy kampaajalla nyt ei sinun tarvitse enää jaksaa olla vahva voit hellitää !!!
Itse harrastan paljon ja käyn lenkillä pyöräilen ja kävelen , musiikki auttaa !!
Aikaa tarvitset käydäksesi läpi kaiken mitä olet kokenut, surut ,murheet ja itse koin että annoin periksi viinalle, mutta kun ei olut muuta mahdollisuutta olisin sairastunut itse myös!!!
Nyt vuosi mennyt iloineen ja suruineen ihana, tapahtumarikas vuosi!! Elämä on ;)
Miehen juominen pilasi meidänkin suhteemme, enkä enää 15 vuoden jälkeen jaksanut pitää kulissia yllä ja olla se ylin juomanlaskija.
Aikoja sitten annoin tälle toiselle "naiselle", eli pullolle periksi ja uhrasin elämäni kaiken huolehtimiseen.
Eihän sitä jaksa...
Nyt on hyvin, muutin pois koko kylältä ja lapset opiskelevat nyt samassa kaupungissa, missä asun.
Tuon halusin vain myös sanoa, että ne entisajan ystävät, jotka jäi avioliittoni ulkopuolelle, ovat palanneet.
Otin itse heihin yhteyttä ja yllätys, yllätys, monella oli samanlainen tarina takanaan. Kukaan täällä ei elämän kolhuilta ole suojassa ja nyt voimme tukea toisiamme. Joten teille eronneet sanonkin, että ottakaa itse rohkeasti yhteyttä entisiin kavereihinne, ei ne mihinkään ole kadonneet, puhelin yhteyden päässä ovat ja tuovat elämäänne iloa ja tukea, kun sitä kaipaatte...
Osuvasti kirjoitit, siinä jää toiseksi, kun juominen tulee tärkeäksi. Itse tunsin olevani vuosien ajan kolmas pyörä, tai jarru, joka yritti lyödä kapuloita rattaisiin ja hidastaa menoa. Kuinka monta kertaa enemmän huulet koskettikaan tuon "toisen naisen" suuta, kuin minun.
Onneksi joku vastaa, kun kukaan ei oikein tunnu reagoivan. Tuli jo tunne, että eikö kukaan muu ole joutunut samaan helvettiin...
Täällä helvetissä ollaan, ja ulospääsy on vaikeata. En millään haluaisi antaa periksi ja lähteä. Niitä hyviäkin päiviä on paljon, mutta viikonloppuja pelkään. Olen onnellinen kun tulee maanantai ja mies lähtee töihin.
Nyt on jäänyt ryyppy päälle eikä ole tullut kotiin, ei vastaa puheluihin. Tuskinpa on työkunnossa huomenna. Mä en jaksa enää huolehtia, itkeä,olla onneton. Mutta rakastan häntä, mutta en voi auttaa laittamaan sitä korkkia kiinni.
Pahinta on juuri nuo miehen katoamiset ryyppyreissuilleen, kun ei vastaa puhelimeen ja ite saa valvoa yöt ja olla sydän syrjällään, tuleeko enää hengissä kotiin vai tuleeko poliisi kertomaan aamulla uutisia...
Ei sitä osaa huoletonna olla, kun toisesta kuitenkin välittää.. :(
Meitä on monia vaikka välillä tuntuu että mon ihan ykisn tämän kauhean asian kanssa.
Jep, hyvä että olet löytänyt itsesi. Toisen alkoholista kun sitä on vaikea löytää, vaikkakin sitä on "hyödyllistä" käyttää "aasin"siltana. Jos lapset siitä "hyötyvät"?
Kunpa voisin sinua lohduttaa!! Niin tutulle kuulostaa. Muistan kun ajattelin, että parhaita päviä ovat ma-to. Kesäloma, joulu ym. menisivät pian. Nyt katson puhumatonta miestä jo viidettä päivää, oli jossain, yötä poissa. En tiedä juomassako vai vieraissa. Minäkään en enää jaksa olla onneton. Ihmettelen itsekin miksi olen vielä tässä. Toivottavasi sinä löydät ulospääsyn!
jotka tuemme juopottelevia miehiämme teemme kaikille karhunpalveluksen. Me ylläpidämme kulisseja joissa on hyvä ja turvallista juopotella. Emme toki tietoisesti (emmehän...?), mutta tiedostamattamme.
Kun viimein tajuamme tilanteen ja myönnämme itsellemme, että pidämme kierrettä yllä alkaa viimein toipumisemme. Ja ehkä mieskin saa sen sysäyksen raitistua. Ainakin vastuu on sen jälkeen miehen yksin.
Tajua ja päästä irti. Minä tein sen ja niin voit sinäkin.
Nyt alkaa elämäni ilman pelkoa, murheita ja juopottelevaa miestä. Paino on tippunut harteilta.
Sen tekee tiedostamattaan, ihan huomaamattaan alkaa huolehtia ihan liikaa. Pitäisi osata vetää raja, mutta se on kuin veteen piirretty viiva; hetken pysyy korkki kiinni. Jos omaa tahtoa ei ole, helposti se korkki aukeaa uudelleen.
Mies lähti uhmalla; nyt aikoo pysyä raittiina. Vain aika näyttää, onnistuuko. Se ei ole enää minun vastuullani.
tuntuu kuin kirjoittaisit meidän elämästä. Ehkä olen tai varmasti olenkin läheisriippuvainen, miten siitä voi parantua? Toisen juominen ahdistaa älyttömästi, aiheuttaa riitaa ja rähinää. Jatkuvaa uhkailua ja kiristämistä millloin mistäkin asiasta. Lapset kärsivät. Erosta olen puhunut. Tuntuu ettei ole rahaa ottaa edes avioeroa. Palkka menee elämiseen ja laskuihin. Toisen rahat juomiseen. Tästä kivireestä kun pääsisi eroon.
olleeni läheisriippuvainen. Olen yrittänyt miettiä, mitä olisin voinut tehdä toisin, että eron olis välttänyt. Ei kai sille mitään voi, jollei toinen halua. Puhua pitäis, mutta suomalainen mies ei tunteistaan puhu. Juomiselle on varmaan joku muukin syy kuin sen ilo; stressi, ahdistus, masennus...Juovan osapuolen pitäisi hakea ulkopuolista apua, puolueeton ihminen osaa puhua ja auttaa, esim. perheneuvola. Se, miten puolison sinne saa, onkin toinen tarina. Nimittäin jos ei myönnä edes itselleen olevansa juoppo ja juomisen olevan syy mm. huonoon liittoon. Mun mies vähätteli/vähättelee juomistaan, vaikka montakaan viikonloppua vuodesta ei ollut selvänä. Perhejuhlat ym. meni kännissä.
huomaisin itsessäni samat asiat; hoidin työni, kodin, lapsen, talouden, ym ym ym. Ja mies käytti aikansa ja rahansa ryyppäämiseen. Jotenkin sen vielä sieti, kunnes kuvioon tuli väkivalta, ensin henkinen ja sitten fyysinen. Tajusin että on pakko irrottautua, ennen kuin oma kunto on romahtanut tai jotain vielä pahempaa sattuu, ja toiseksi mies ei herää alkoholismistaan minun avulla... joten joko hoitaa itsensä kuntoon ammattilaisten avulla, tai sitten jatkaa juomista... sekään ei ole enää minun vastuulla... minulla on ensisijainen vastuu lapsesta ja itsestäni, ja meidän jaksamisesta.
Irrottautuminen kannattaa, olo on päätöksen tehtyä jo huomattavasti vähemmän ahdistava, ja kun mies on pois kuvioista ja itse pääsee aloittelemaan arkea omillaan, olo on suorastaan helpottunut. Ihanaa on mennä nukkumaan kun tiedät että saat nukkua koko yön rauhassa, ilman että kukaan tulee keskellä yötä räyhäämään... tai kun tulet töistä, ei kotona örvellä kukaan...
Uskallusta vaan, jotta pystyt tekemään sen ratkaisun irrottautua, se ei ole myöskään välttämättä mikään taloudellinen katastrofi, ja vaikka ahtaammalle joutuisikin, se vapautunut olotila on ehdottomasti myös sen taloudellisen uhrauksen väärti.
Jos tarvitset vertaistukea, laita tänne sähköpostiosoite...
Kuules, sun on vaan yksinkertaisesti lähdettävä vaikka et haluiskaan, lastesi ja itsesi takia!
Asiat järjestyvät kyllä vaikka muutos pelottaakin!
Ex-vaimolle [email protected] laittele postia asian tiimoilta, hyvät neuvot ovat kalliit mutta tarpeellisia..
Mutta jos kuitenkin rakastaa toista niin paljon, ettei halua sitä jättää....?
En ole miehestäni läheisriippuvainen, rakastan häntä vain niin, etten voi lähteä.. :(
Minulla tulee niin ikävä häntä.
Näinhän se menee, rakkaus pitää meidät alkoholinhuuruisessa suhteessa. Olen miettinyt myös että
lähtisin ja jättäisin kaiken taakseni mutta uskon että minulla tulisi niin kova ikävä että se musertaisi minut
kokonaan. Miten ikinä selviäisin siitä....... mun on oltava vahva ja jaksettava. Tiedän että mieheni rakastaa minua ja on oikeasti pahoillaan noista repsahduksista, yrittää kuitenkin tsempata sitä viinanpirua vastaan.
Ehkä se korkki menee vielä kiinni lopullisesti.
Itsekkin aion vielä katsella tässä...
Ei kuitenkaan ole väkivaltaa eikä haukkumista, katoaa vain yöhön pullon kanssa.
Mies ei halua erota. Rakkaus on sokea, niinhän sitä sanotaan..
että rakkaus kantaa ja parantaa. Mies halusi lähteä. Loukkaa, jottei rakkaus riittänytkään parantamaan. Sitä odotettua päivää ei tullut yhdessä, että jos tämä joskus loppuu, saan normaalin arjen.
Elämä on ollut vuoristorataa; välillä uhmaa, että näytän sille ja välillä todellista alakuloa. Hetki kerrallaan on vielä mentävä, en jaksa edes huomista kunnolla suunnitella. Mutta tavoite on selvitä takaisin elämään. Kaikkein eniten kaipaan selvitystä asiaan, miksi asiat ovat nyt näin, miksi se olikin mies, kun halusi lähteä.
Suosittelen sinnittelijöille, lukekaa kirjoja asiaan liittyen. Itse olen saanut paljon vastauksia ja apua niistä.
Ei sairaassa suhteessa eläminen ole rakkautta, vaan läheiriippuvaisuutta. Syyt omaan läheisriippuvaisuuteesi ovat syvällä itsessäsi. Voit sinä miestäsi rakastaa erottuannekin, ja jopa pitää hänestä huolen. Se voi onnistua paremmin, kun asutte eri osoitteissa.
Ihan samat kokemukset ja sama tilanne. Meitä on monia. Koville ottaa minullakin...
Laitoin viestiä tuonne "avoero"-puolelle nimimerkillä pisara meressä. Olisi "kiva" vaihtaa kuulumisia muiden äitien kanssa, jotka ovat samassa helvetissä, tuetaan toisiamme.
E-mail on [email protected]
Kuulosti huonolta mut oma valinta vai kuinka! Miksi itkeä toista kun ei itsensä kanssa pärjää? Hä?
Korostan että kaikessa on oma valinta.
60-70 luvun miehet olemme tällaisia. Jos ei kiinnosta, voi olla vaikka Puuma.
Järkyttävää tässäkin vuodatuksessa on se, että perinteet on otettu USA:n äärifeministi liikkeeltä 1960- luvulta, jota suomalaiset naiset pyrkivät kovin innolla noudattamaan. Harmi sinänsä- vai kuinka?
Meillähän on jo kummallakin penikset! (HYMY)
Toivon niin kovasti, että munki ukko lähtis. Itsellä ei tunnu olevan rohkeutta tehdä sitä. 10 v. olen juopottelua katsellut jo. On lapset tehty, talokin rakennettu ja ihan hyvät työt kummallakin.
Turpaani olen saanut alkuvuosina useasti, nyt en 5 vuoteen. Aina sitä vaan jaksaa uskoa ja toivoa. Lupauksia riittää, tekoja ei. Itseäkin oikein ärsyttää oma saamattomuus asiassa. Kaveritkaan eivät jaksa kohta ruikutusta kuunnella.
Pelkään jotenkin. etten pärjää yksin. Että riistän lapsilta isän. Että ajan juopon juomaan vielä enemmän jne...
Tämä on loputon suo. Odotan vain sitä päivää, että pääsen ukosta eroon ja saan oman elämän, ilman pullon varjoa.
Mistä voimia tähän?
Aloittajalle; aika parantaa haavat, olet ansainnut paremman elämän. Nauti ystävistä ja pienistä asioista jotka tekevät sinut onnelliseksi. Alkoholistin läheinen on itsekin ajan myötä "sairastunut" ja tarvitsee aikaa parantumiseen.
Mulla riittää hyviä neuvoja näköjään, mutta oma rohkeus ei riitä ratkaisujen tekemiseen :/
Moi! Kirjoitit paljon asioita mitä itsekin ajattelen. On niin helppoa sanoa, mene ja pelasta itsesi. Miksi ihmeessä me kuitenkin katsomme vielä. Joskus aikoja sittöen olisin antanut kenkää ja jatkanut elämääni. Syökö alkoholistin kanssa eläminen kaiken itsevarmuuden omasta selviämisestä, saati kun on lapsia. Kun pulloa ei ole, elämä on mallillaan, mutta herra alkoholi vie nauraen kaiken mennessäään. Enää en edes uskalla sanoa mitään. Olen vain hiljaa. Jatkan arkea, lasen takia. En saa edes suustani ulos kysymystä:- Missä ole viettänyt yösi, kun toine häipyy riidellen, humalassa.
Mitä sitten kun toisen apinointia on jaksanut katsella ties kuinka monetta vuotta ja yksinkertaisesti ei enää kiinnosta... Mitään yhteistä ei ole, mikään yhdessä tekeminen ei kiinnosta koska jo tietää, että taas jossain vaiheessa taas viinanpiru vie. Yöt pois "kavereilla" jne....Lapset on isoja, ne tajuu jo mistä tuulee - itseä ei enää vähempi voisi kiinnostaa - laiskuuttani olen vielä tässä jamassa. Muille en edes kehtaa kertoa, että elän sukka elämää.
Minulla myös alkkismies. Hoitaa kyllä työnsä. Välillä pienoisessa krapulassa.
Baarikäynnit jo sitä luokkaa viikonloppuisin että pe-su yhteensä yleensä 6kertaa. Ole siinä sitten ymmärtäväinen. Tuntuu että omat voimat on kadonneet jonnekkin. Mikään ei huvita. Ainoastaan työ pitää minut järjissäni. Onneksi lapset ovat jo aikuisia. Surettaa vaan että ovat joutuneet koko lapsuuden ja nuoruuden katsomaan isänsä puuhia. Mitään yhteistä ei ole ollut pitkään aikaan. Arki kuluu katsellessä herraa sohvalla jossa hän myös nukkuu. Miten voi olla niin tyhmä että on jäänyt tähän läheisriippuvuus kurimukseen? Naimisissa v:sta 84
Exäni oli alkoliriippuvainen, mutta ei juonut kauheasti kun lapset olivat paikalla. Sitten kun lapset aikuistuivat ja lähtivät niin alkoholimäärät nousivat selvästi. Minä aloin huomauttelemaan asiasta ja exä sitten varmaan vähensi. Samalla tuli sairastuminen vakavaan sisäelinsairauteen.
Raitistuneena alkoi sitten kulkea vieraissa ja löysi uuden onnen, jonka perään lähti aika pian. Minä kyllä ajattelin, että olipa onni. Olisi ollut huoli, että retkahtaa uudestaan, jos minä olisin jättänyt eikä olisi ketään huolta pitämässä.
Minulla menee nyt yksin hyvin, aikuisten lasten kanssa ollaan hyvissä väleissä, exästä en tiedä, uupumusta on kuulema ollut. On kai tilastollisesti tavallista, että raitistuneet alkoholistit päätyvät avioeroon, ehkä niin on helpompi pysyä raittiina eikä häpeä menneistä vuosista ole läsnä.