Asumme ulkomailla ja olemme olleet naimisissa kohta 11 vuotta. Liitto on ollut tasainen ja elämä on taloudellisesti erittäin hyvässä kunnossa. Rakkaus on muuttunut syväksi kiintymykseksi ja seksielämä on melko köyhää. Mies on todella kiltti ja aina tehnyt kaikkensa eteeni pitääkseen minut tyytyväisenä ja luonaan. Lapsia ei ole.
Sitten elämään astui entinen poikaystävä vuosien takaa ja parin tapaamisen jälkeen homma paljastui miehelleni. Hän on valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan elämää kanssani. Toinen osapuoli on tahollaan naimisissa (ei myöskään lapsia) mutta valmis eroamaan ja muuttamaan luokseni ulkomaille. Rakastan häntä tolkuttomasti ja seksi on aivan mahtavaa hänen kanssaan. Luonteeltaan hän on aika tulinen niinkuin minäkin. Luonani hänellä ei olisi töitä ja joutuisimme tulemaan toimeen minun palkallani ja vastuu olisi melkoinen. Lisäksi elämä olisi aika niukkkaa ja joutuisin luopumaan monesta tähän asti itsestäänselvästä asiasta elämässä. Mitä jos minulle tapahtuu jotain tai firma lopetetaan. Silloin olisimme käytännössä puilla paljailla.
Jokaiselle lukijalle on ratkaisu varmaan päivänselvä, jos sitä järkevästi ajattelee, vai? Minulla kuitenkin juuri nyt tunteet sotkee pahasti ajatustoimintaa ja pelkään tekeväni väärän ratkaisun teen sitten mitä tahansa. Yhtenä hetkenä luulen tietäväni mitä teen ja seuraavassa hetkessä muutan paniikinomaisesti taas suuntaa. Raa'asti ajatellen toisessa vaakakupissa on raha, turvattu helppo elämä ja toisessa rakkaus. Pikaisia kommentteja, koska tilanne on raskas kaikille osapuolille ja haluan tehdä päätöksen mahdollisimman nopeasti, joten tarvin ulkopuolista ajatteluapua!!!
Sitten elämään astui entinen poikaystävä vuosien takaa ja parin tapaamisen jälkeen homma paljastui miehelleni. Hän on valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan elämää kanssani. Toinen osapuoli on tahollaan naimisissa (ei myöskään lapsia) mutta valmis eroamaan ja muuttamaan luokseni ulkomaille. Rakastan häntä tolkuttomasti ja seksi on aivan mahtavaa hänen kanssaan. Luonteeltaan hän on aika tulinen niinkuin minäkin. Luonani hänellä ei olisi töitä ja joutuisimme tulemaan toimeen minun palkallani ja vastuu olisi melkoinen. Lisäksi elämä olisi aika niukkkaa ja joutuisin luopumaan monesta tähän asti itsestäänselvästä asiasta elämässä. Mitä jos minulle tapahtuu jotain tai firma lopetetaan. Silloin olisimme käytännössä puilla paljailla.
Jokaiselle lukijalle on ratkaisu varmaan päivänselvä, jos sitä järkevästi ajattelee, vai? Minulla kuitenkin juuri nyt tunteet sotkee pahasti ajatustoimintaa ja pelkään tekeväni väärän ratkaisun teen sitten mitä tahansa. Yhtenä hetkenä luulen tietäväni mitä teen ja seuraavassa hetkessä muutan paniikinomaisesti taas suuntaa. Raa'asti ajatellen toisessa vaakakupissa on raha, turvattu helppo elämä ja toisessa rakkaus. Pikaisia kommentteja, koska tilanne on raskas kaikille osapuolille ja haluan tehdä päätöksen mahdollisimman nopeasti, joten tarvin ulkopuolista ajatteluapua!!!
Vastaukset 18
Vanhimmat
eipä tosiaankaan ole helppo asetelma. vastaus olisi tosiaan näin olkopuolelta katsoen aika helppo. pysy miehesi rinnalla, tassä voisi olla paikka löytää toisenne jälleen, oikeista tunteista ja toiveista puhumalla. ii.v elämää toisen rinnalla, se on jo jotakin jota ei kannattaisi hukata, jos tuntee kuitenkin syvää kiintymystä kumppaniaan kohtaan. seksielämää voi parantaa, tiedäthän, teistähän se on kiinni. luulen että toipuisit helpommin uuden tulokkaan menettämisestä kuin elämänkumppanisi.
samassa veneessä ollaan,itse olen ollut naimisissa yli kaksikymmentä vuotta kaksi melkein aikuista lasta ja maailman kiltein mies,kohtelias ja haluaa aina mun parasta.Talous on tosi hyvä ei puutu mitään.Silti kompastuin toiseen mieheen jonka tapasin netin kautta,sitä on nyt jatkunut yli kaksi vuotta hän asuu aika kaukana niinpä tavataan vaan kerran kaksi kuussa.Mutta joka päivä jutellaan puhelimessa.
Mieheni kanssa menee muuten kaikki hyvin mutta seksi elämä on minun puolelta loppunut jo monta vuotta sitten.En vaan pidä siitä että hän hyväilee minua.On tunne kun olisi oman veljensä kanssa.
Olen viettänyt monta yötä miettien mitä teen.Rakennettiin just ison talon ja firma pyörii hyvin mutta kaipaan muualle.
Mutta toisaalta en olisi valmis antamaan mieheni toisellekkaan
Niin kun huomaat haluan syödä kakkua ja samalla pitää se kokonaisena.
Talous tippuisi myös tämä miesystäväni on tavallinen rakennusmies ja välillä työtän.
Elämä ei ole helppoa joka päivä saa painia huonolla omatunnolla eikä haluaisi luokkaa ketään.
En osaa antaa sinulle mitään järkevää neuvoa minulle on sanottu että kuuntele sydämen ääntä ja tee niin.
Toivon että löydät oikean ratkaisun tiedän että ei ole hyvä elää ilman toisen kainaloa.
kuulla noin täysin samanlaisesta tilanteesta. Menee yks yhteen paitsi, että meillä ei ole lapsia ja, että mä tunsin "uuden" ystäväni jo ennestään vuosien takaa.
Ilmaisusi "on tunne kuin olisi oman veljensä kanssa" oli suoraan kuin omani. Mieheni vaikka on kuinka kiltti ja muuten ihana ei saa minuun minkäänlaista sykettä, päinvastoin kuin tämä toinen kaveri. Niin julmalta kuin se kuulostaakin niin itseasiassa en muistanut sellaisia fiiliksiä enää olleen olemassakaan. Minussa tapahtui ensin henkinen ja sitten ryminällä vielä fyysinenkin herääminen. Ja nyt tuntuu todella vaikealta, jos ei mahdottomalta, sammuttaa moiset tunteet ja tuntemukset. On todella ihanaa saada koskettaa ja tulla kosketetuksi niin, että tuntee muutakin kuin pelkän fyysisen tunteen.
Joko pitäisi palata ja tyytyä siihen mitä on ja on ollut tai uskaltaa tehdä hyppy tuntemattomaan ja nauttia elämästä vaikka sitten edes hetken aikaa. Päätös kuitenkin on todella suuri ja pelottaa!
Oletko omalla tahollasi pystynyt tekemään ratkaisun jäämisestä tai lähtemisestä? Entä ystäväsi, tyytykö hän tilanteeseen vai odottaako ratkaisua? Miten miehesi reagoisi, jos saisi tietää suhteestasi? Mitä sanoo sydämesi ja aiotko kuunnella sitä?
kai se elämä noinkin sujuu ... jokainen tehkööt omat valintansa. Sitä vaan rupeaa ihmettelemään, että kyllä jotkut miehet on outoja jos tuollaista kovin kauaa jaksaa katella ... mutta, jos siitä tykkää... *pyörittää päätään*
siltä tää tuntuu,yksi päivä tietää mitä pitäisi tehdä ja sitten taas toinen päivä epäröi.
Ystäväni on ollut naimisissa mutta elänyt jo kymmenen vuotta yksin hän on ulkomaalainen mutta ollut suomessa jo parikymmentä vuotta.
Mieheni epäilee kyllä jotain mutta en tiedä miten hän reagoisi jos tietäisi varmasti.
Lähden aina tyttökaverin luo viikonloppua viettämään silloin kun lähden kotoa.
Tietysti omatunto soi mutta kun pääsen kultani syliin kaikki unohtuu,kyllä järki sanoo että minulla olisi paljon parempaa olla mieheni kanssa olisi niin turvallista vanheta hänen kanssa , mutta mutta se läheisyys minkä saa ystävältä on jotain ihmeellistä niin hyvää ja tuntuu kun nuortuis monta vuotta.
En ole vielä tehnyt minkäänlaista päätöstä on niin vaikeata on niin monta mitä satuttaa,mutta näinkö pitäisi elää loppu elämän.
On kun olisi karusellissa eikä saa vauhtia pysähtymään.
vaikka ei se paljon paremmaksi muutu, kun toinen osapuoli saa tietää varsinkin, kun on sitten valmis antamaan anteeksi, jatkamaan ja jopa yrittämään "parannusta" vaikkei koskaan oikeastaan ole tehnyt mitään väärin.
Mulla vaihtuu mieli melkein päivittäin ja tilanne rassaa tällä hetkellä kaikkia osapuolia tavattomasti. Mieheni kanssa pystymme keskustelemaan asioista normaalisti ja olemme jopa alkaneet yhdessä etsiä mulle asuntoa, vaikka hä toivoo koko ajan, että päätän asian lopulta hänen edukseen. Lopullinen päätös mun on tehtävä viimeistään silloin, kun joku asunto tärppää. Pelkään sitä hetkeä! Toinen osapuoli tuntee jäävänsä alakynteen ja on epätoivoinen, koska välimatkasta johtuen ei yhteyttä ja keskusteluja voi käydä niinkuin voin mieheni kanssa. Hän pelkää, että mieheni saa mieleni kääntymään häntä vastaan ja saa minut vakuuttumaan taloudellisesti turvatun elämän paremmuudesta rakkautta vastaan.
Mun ratkaisun hetki lähestyy vääjäämättä ja samanaikaisesti pakokauhu lisääntyy! Karusellin vauhti kiihtyy ja jonkun on siitä kohta poistuttava.
Minä taasen olen mies ja vastaavassa tilanteessa kuin te pari naista. Avioliitossa on kaikki hyvin ja ei ole. Talous on kunnossa, vaimo on ihan hyvä ihmisenä, mutta rakkaus on mun puolelta sammunut. Tutustuin vuosi sitten sattumalta toiseen naiseen ja seksi/rakkauspuolella alkoi ihan uudenlainen elämä, jollaista en luullut enää kohdalleni tulevan tai en ollut edes ajatellut sitä. Asumme vaan niin etäällä toisistamme, että on hankala tavata. Viikko sitten kerroin toisesta naisesta kotona, kun paineet kertomiselle kasvoivat.
Minua haluttaisi todella mennä yhteen tämän toisen kanssa, hänen kanssaa tuntuu synkkaavan kaikki, myös henkisellä puolella ja kavereina. Silti on tosi vaikeaa lähteä pois "kotoa" ja jättää kaikki se turvallinen, mihin on tottunut. Pitäisi jättää se varma, vaikka harmaa elämä ja lähteä rikkaaseen (?) elämään. Tuo kysymysmerkki on ongelma, tulisiko siitä rikasta elämää. Pääsisikö entisestä eroon, eikä katuisi eroaan. Jos taas jää, voi katua, ettei lähtenyt. En tajua, mitä päätän ja milloin. Väliin olen valmis ottamaan riskin, väliin tuntuu ettei jaksa eikä uskalla sitä tehdä.
Onnea ja jaksamista teille muille.
Oletteko nyt varmasti ajatelleet, että ei se huuma kestä siinä toisessa suhteessakaan kauaan......nyt se toki on jännää(kun se on tavallaan kuitenkin kiellettyä),kiihottavaa ja imartelevan tuntuista kun joku kehuu ja haluaa sinua pitkästä aikaa niinkuin aina tuoressa suhteessa.....mutta onko tuo tunne varmasti rakkautta vai vaan huumaa(mikä on ihanaa kun se on kielettyä).....paha sanoa voihan se olla rakkauttakin, mutta mitä jos se onkin täysin ohimenevää...teilläkin tulee arki mukaan ja aikoja jolloin seksi eikä mikään muukaan suju....olisiko se silloin ollut sen arvoista että kaikki muu kannatti jättää!!!!
En halua mitenkään syyllistää teitä vaan kehoitan vaan todella pohtimaan, mitä olette varmasti tehneetkin.....en kyllä haluaisi olla teidän saappaissa,mutta kyllä asioilla on yleensä tapana järjestyä,onnea :)
Kuinka vaimosi reagoi uutiseen toisesta naisesta? Onko hän valmis jatkamaan? Itse olin odottanut mieheltäni kerrasta poikki reaktiota niinkuin hän joskus aikanaan oli sanonut reagoivansa tällaisessa tilanteessa. Se olisikin ollut helppo ratkaisu mulle. Toisaalta olen pahoillani, että taloudellinen turvallisuus, hieno asunto jne. pitää mua niin paljon otteessaan, etten uskalla tehdä ratkaisua. Menen kyllä tänäänkin katsomaan yhtä asuntoa mutta niin kauan kun se puoli on auki niin edestakaisin vatvonta jatkuu. Ja se on henkisesti todella raskasta. Olisi helpompi suunnitella tulevaisuutta, jos päätös oliis tehty suuntaan tai toiseen.
Ymmärrän täysin sun fiilikset tässä asiassa; samassa veneessä ollaan. On myös aika raskasta, kun ei ole ketään ulkopuolista kenen kanssa puhua asiasta. Mun ainoa mahdollisuus ruotia tätä juttua on ollut tämä palsta. Kerro lisää ajatuksiasi, ehkä voimme olla toisillemme jotenkin avuksi.
Se oli kauhea kolaus hänelle, piti aivan kauheana eikä ollut osannut yhtään arvata. Oli vain ihmetellyt, mikä minun viime aikoina oli ollut. Hän haluaisi jatkaa, sanoi, että voi antaa syrjähyppyni anteeksi (se on muuten ensimmäinen).
Tietysti voi olla, että uusi suhteeni on vain huumaa. Se kuitenkin alkoi toisesta suunnasta, huomasimme, että kiinnostukemme ja ajatuksemme osuivat lähes kaikesta yksiin. Samanlaiset elämänarvot ja taustat, maut ja mieltymykset, huumorintaju. Jos en olisi naimisissa, en epäilisi yhtään hetkeä, haluaisinko hänen kanssaan yhteen.
Eroaminen on kuitenkin tosi vaikeaa, taloudellisesti pärjäisin, samoin vaimo. Kamalaa on silti nähdä, miten vaimo kärsii, enhän minä sitä haluaisi, en vihaa häntä, haluaisin hänelle kaikkea hyvää, mutta..... Ei ole helppo olla yhdessä, kun yhdessäolo tuntuu perustuvan vain raameihin ja tuttuun ympäristöön, ei minun puoleltani haluun olla yhdessä juuri hänen kanssaan.
Sama on mullakin, etten voi puhua tästä kenenkään ulkopuolisen kanssa. Olisi kiva kuulla lisää ajatuksiasi. Miten ajattelet yhteiselämänne sujuvan, jos jäät avioliittoon?
Tämä oli mullakin eka "syrjähyppy". Tosin nyt ei enää ole kyse vain syrjähypystä vaan suhteesta. Ja vielä sellaisesta, josta en pääse eroon vaikka olen yrittänyt. Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että sovin mieheni kanssa, että otan itselleni oman vuokra-asunnon ja katsotaan miltä tuntuu ja missä mennään vaikkapa 6 kuukauden päästä. Uudessa asunnossa tulee tämä toinen mies asumaan kanssani ainakin osan aikaa. "Joudumme" ikäänkuin kokeilemaan arkea. Ja usko täi älä mutta mieheni aikoo sallia tämän ja on senkin jälkeen valmis ottamaan minut takaisin mun sitä niin halutessa. Tilanne voi tietenkin hänen kohdallaan muuttua sinä aikana; löytää ehkä uuden kumppanin tai lakkaa kaipaamasta minua, kun huomaakin voivansa elää ilman läsnäoloani. No, sen riskin aion ottaa, koska omat tunteeni häntä kohtaan ovat vain ystävyyttä tai jopa suorastaan sisarilliset. Rakkauteni toista kohtaan tuntuu vain syventyvän entisestään.
Sen anteeksiantamisen ja unohtamisen suhteen olen varsin skeptinen edelleen. Kyllähän tällaisen jutun voi helposti lakaista maton alle piiloon mutta sieltä se on myös yhtä helppo kaivaa esille tarpeen vaatiessa. Näiden muutaman viikon aikana sekin on jo koettu. Ja se ei ole elämää mitä haluan elää ja juuri niitä tilanteita tulisi eteen. Ei tällaista pysty unohtamaan ja ei ehkä edes antamaan anteeksi. Meillä saattaisi olla vielä jopa 40 vuotta (molemmat pitkäikäistä sukua) yhteistä taivalta jäljellä ja tämä juttu siellä kivenä kengässä hiertämässä.
En tiedä onko vastaavanlaisia ihmisiä olemassa kuin mieheni. Kuka sietäisi tällaista tilannetta näin ja vielä on valmis odottamaan määrättömän ajan mun lopullista päätöstä. Uskomatonta.
Olemme molemmat jonkun verran töiden takia matkoilla ja nyt kun mieheni on ollut poissa joitakin päiviä voin paremmin, kun ei ole tarvinut katsella hänen suruaan ja mielialan vaihteluita. Itse hän tuntuu voivan paremmin silloin, kun on kotona ja saa puhua asioista. Kuitenkin hänen on edelleen vaikea ymmärtää ja hyväksyä tapahtunutta. Pahinta hänen mielestä on, kun en pysty sanomaan edes, että miksi! Silti en juuri nyt pysty kehittämään häntä kohtaan muuta kuin säälin tunnetta.
Asunnosta ja muutosta minun on päätettävä lopullisesti maanantaina, koska muuten asunnon omistaja antaa sen vuokralle jollekin muulle. Ratkaisua helpottaa jonkun verran se, että asunto on tosi kiva ja viihdyn siellä varmaan hyvin myös itsekseni.
Hyvää viikonloppua, menen yksin loma-asunnollemme, palaan tälle palstalle taas maanantaina. Kuulumisiin.
En koe minäkään tätä syrjähypyksi, vaan toiseksi suhteeksi. Jotenkin niillä on eroa. Sinulla näyttäisi menevän nyt parempaan suuntaan, kun asetut omaan asuntoon. Kannattanee (?) asua enimmäkseen yksin ja kokeilla sitä uutta suhdetta ehkä vähitellen. Uskoisin, että sinun on päästävä henkisesti eroon nykyisestä miehestäsi ennen kuin voit sitoutua uuteen.
Vaimoni suhtautui minuun ihan samalla lailla kuin miehesi. Hänkin on sanonut odottavansa päätöstäni ja antavansa kaiken anteeksi. Erillään asumisesta ei ole vielä vakavasti puhuttu, vaikka on se puheissa pilkahdellut ja tietysti on minulla ajatuksissa. Olen miettinyt samaa, että varmaan tällainen jäisi ainaiseksi hiertämään. Minustakin on ikävää katsella vaimon surua ja vaikeuksia. En pysty minäkään selvästi sanomaan, miksi näin kävi ja näin on. Näin vain on.
Olet nyt varmaan aloittanut omassa asunnossa elämisen, luulen, että sitä kautta pääset ratkaisuun, mikä se sitten onkaan. Sinulla ja teillä on se onni, ettei ole lapsia. Omistani on enää yksi kotona ja pian aikuinen hänkin, mutta lapsille kertominen on tässä niitä vaikeimpia asioita.
ja jostain syystä olen vieläkin kahden vaiheilla. Johtunee siitä, että mies on valmis vaikka mihin vuokseni. Yhtenä hetkenä olen valmis jäämään ja lopettamaan suhteeni toiseen ja seuraavassa hetkessä mieli on taas kääntynyt täysin vastakkaiseksi ja suorastaan iloitsen omasta tulevaisuudestani. Vuokrasopimus pitäisi allekirjoittaa ensi viikolla, joten siihen asti voin vielä muuttaa mieltäni lähtemisestä ja jäämisestä.
Ei mua yksin olo pelota ja sitä se tulisi olemaankin aluksi sillä rakkauteni asuu suomessa ja itse olen ulkomailla. Hän on jo kosinut minua ja haluaisi kanssani naimisiin heti kun molempien erot on selvät. No, siihenkin menisi aikaa, kun paperit on vielä tekemättä ja lähettämättä.
Tällaisessa tilanteessa ei pitäisi olla materialisti mutta silti mietin mitä kaikkea pitää hankkia, kun "perustaa" uuden kodin, puhumattakaan siitä, että jos palaankin joku päivä takaisin mieheni luo niin mitä teemme sillä kaikella tavaralla mitä on kaksin kappalein. Kallis kokeilu. Toisaalta taas, jos jäänkin sille tielleni niin väliäkö sillä sitten on. Kaikenlaiset asiat nyt vaan täyttää pään, turhatkin!
Myös hirvittää se, että jos tai kun miesystäväni muuttaa luokseni ja, jos suhde ei toimikaan niin hänkin on laittanut melkoisesti peliin tavallaan "turhan" takia. Siinä tapauksessa paluu Suomeen voisi olla aika rankka juttu hänelle. Tunnen olevani vastuussa myös hänen tulevaisuudestaan ja pelkään aiheuttavani enemmän harmia kuin iloa.
Olisi niin paljon helpompaa antaa vain kaiken olla entisellään ja yrittää sopeutua ja unohtaa...ja ehkä huomata myöhemmin tehneensä jäämällä elämänsä virheen, tai löytävänsä taas itsensä jostain uudesta suhteesta. Kuuntelen kumpaa osapuolta tahansa niin jompaan kumpaan suuntaan teen väärän valinnan joka tapauksessa.
Lähde äkkiä, mieluimmin heti. Miehesi toipunee nopeasti kun häiväset kuvioista, ja sinäkin ehkä kasvat aikuisemmaksi tulisen uuden kuviosi kanssa.
Ajatuksesi ja tilanteesi on tosiaan sama kuin minulla. Materialismi ja talous ei minua kyllä huoleta, mutta sen sijaan kaiken tutun ja totutun jättäminen. Minä näet joutuisin muuttamaan paikkakuntaa. Vaikka on vaikea lähteä, niin vaikea olisi jäädäkin, pelkään juuri sitä, että jäämällä voisin tehdä elämäni virheen ja sitten katuisin sitä vuosikausia. Silloin ei avioliitto toimisi millään.
Sellainen, joka ei ole tässä tilanteessa ollut, ei kyllä ymmärrä tätä vaikeutta ja päättämättömyyttä. En tiedä miltä sinusta tuntuu, mutta minua joskus vaimon kova halu jatkaa ja yrittää parantaa suhde tavallaan pelottavat. Olen sitä mieltä, että hyvässä suhteessa tarvitaan halua, jotta se suhde pysyy, mutta huonoa suhdetta ei pelkällä yrityksellä paranna, pitää olla todellista halua molemmin puolin.
Mulla ehkä toisaalta tilannetta pahentaa se, että meistä kumpikaan ei halua lähteä muualle ja paikkakunta jossa asumme ja olemme molemmat töissä on melkoisen pieni, joten jopa päivittäinen "törmäysvaara" on melkoisen suuri. Työpaikat molemmilla kävelyetäisyydellä kotoa ja se on melkoinen etu nykyaikana.
En ole tosin vieläkään allekirjoittanut vuokrasopimusta, koska niin kauan kuin vähänkin epäilyttää se tuntuisi väärältä ratkaisulta toteuttaa. Sopimuksessa on täällä yleensä sitten vähintään vuoden kiinni. No, uusia asuntoja kyllä sitten aina tarpeen niin vaatiessa löytyy. Työt vie seuraavan kuukauden ajan niin paljon ympäri maailmaa, että näen miestäni ehkä 6-7 päivän ajan, joten seuraavat ajat ehkä auttaa selvittämään tunteita molempiin suuntiin. Muuttokin olisi melko hankala hoitaa lähiaikoina, joten... Olen yrittänyt pitää nyt myös hieman välimatkaa suhteeseeni ja pitää tunteita taustalla. Vaikeaahan se vähän on, varsinkin kun hän lähettelee viestejä ja soittaa. Jotenkin vaan kuitenkin "välimatka" tuntuu lisääntyneen, kun ei olla voitu tavata...
Tunteesi ja pelkosi jatkamisesta kuvastavat omiani. Miehen lähes paniikinomainen halu tehdä kaikkensa ahdistaa ja pelottaa, toisaalta myös imartelee. Kukapa nainen tai mies ei haluaisi olla niin suuresti rakastettu.
Olemme olleet kaikki ulkomaillaolovuodet liian tiiviisti vain kahdestaan mutta nyt hän lupaa myös siihen muutosta. En halua mitään ravintolassakäyntejä itsekseni mutta esimerkiksi viikonloppu loma-asunnollamme silloin tällöin itsekseen auttaisi ehkä sekin.
Kaikki on vielä auki ja jääkin vielä vähäksi aikaa. En uskalla päättää, koska kun sitä yritän tulee välittömästi taas paniikinomainen käännös toiseen suuntaan. Kauankohan tätä vielä voi kestää???
Muista rakkaus kestää noin 90 vrk ja sitten se alkaa laantumaan, mitä sä rahattomalla tyhjätaskulla tekisit ja voithan aina hankkia rakastajan, jos siltä tuntuu, että "kotiseksikiintiöt" on nollilla.
On todella helppoa neuvoa toista jättämään uusi kumppani ja jatkamaan vanhan puolison kanssa. Ihan kuin se olisi niin yksinkertaista.
Jokainen tietää tekevänsä väärin jos on salasuhde, mutta ei vain voi asialle mitään.
Itselläni on ollut jo kohta parisen vuotta salainen juttu ja voi hyvänen aika kuinka monet kerrat olen jättänyt hänet. 15 kertaa olen varmaan sen tehnyt mutta kun kuluu vain yksikin päivä ilman että kuulee toisesta, niin sitä on aivan sairas ikävästä. Vapisee vaan, eikä elämästä tule yhtään mitään. Jos siihen tunteeseen voisi kuolla niin minä olisin monesti jo haudassa. Ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä yhteyttä. Jo pelkkä minuutin puhelu saa iloiseksi.
En muista että samanlaista olisi ollut mieheni kanssa 20 v sitten. Kaikki on niin selvää ja yksinkertaista. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä mutta ei sitä toisen yhteyden pitoa niin erikoisesti odottanut.
Nyt olen kyllä eron kynnyksellä, jopa siitä jo vähän ylikin. Ei onnistunut entinen elämä vaikka yritin. Tunne oli niin valtava että se vei järjen. Yhtään en kadu ja minulla on voimia kestää tulevat murheet. Jokaisella asialla on tarkoituksensa ja minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jättää ja lähteä.
Samalla muistuttaisin että jos avioliittoon tulee kolmas osapuoli niin jotain vikaa liitossa täytyy olla.