Olen lähes kaksi vuotta sitten erilleen muuttanut ex aviomies ja kahden lapsen 36 vuotias isä. Vieläkään ei olo ole helpottanut erosta. Onhan 14:sta vuotta pitkäaika rakastaa. Kun allekirjoitin eropaperit, tiesin joutuvani ns. tyhjänpäälle omine tunteineni. Rakkaudesta on vaikea erota vaikka tietää, että on pakko. Järki sanoo, mutta sydän ei luovuta. Taitaa olla outoa omistautua niin että haluaa taistella rakkaudesta. Tietäen ettei vastarakkautta ole eikä taida edes tulla. Lasten silmistä näkee pettymyksen ja ikävän. Se syö raavaampaakin miestä. Eikö sitkeys ja pikäjännitteisyys enää kuulu parisuhteeseen, luovutammeko nykyään liian helpolla? Erosta huolimatta uskon, että noilla kahdella ominaisuudella lisättynä ripaus
epäitsekyyttä. Voiton mahdollisuudet olisivat olleet paljon suuremmat ja tulevaisuutta ajateltuna enemmän antava kuin luopuminen. Miksei osata muuttua tai kasvaa nykyisessä suhteessa vaan on haluttava jotain ja vielä enemmän. Rakkaus ei katoa. Sitä on vaalittava ja hoidettava, sitä ei saa unohtaa. Uuden elämän etsiminen? Se kun on jokaisessa sisällä. Meidän tulisi vain löytää se miten haluaa elää!
epäitsekyyttä. Voiton mahdollisuudet olisivat olleet paljon suuremmat ja tulevaisuutta ajateltuna enemmän antava kuin luopuminen. Miksei osata muuttua tai kasvaa nykyisessä suhteessa vaan on haluttava jotain ja vielä enemmän. Rakkaus ei katoa. Sitä on vaalittava ja hoidettava, sitä ei saa unohtaa. Uuden elämän etsiminen? Se kun on jokaisessa sisällä. Meidän tulisi vain löytää se miten haluaa elää!
Vastaukset 37
Vanhimmat
Itse olen avioliitossa ns. tuurijuopon, muuten mukavan miehen kanssa. Meillä on kolme lasta. Olen nyt yli 10 vuotta yrittänyt uskoa, toivoa ja rakastaa ja välillä aina näyttääkin paremmalta. Olen ottanut ne "putket" vastamäkinä, joita olen myös luvannut tahtoa aikanaan alttarilla.
Mutta nyt on alkanut mietityttää se, että teenkö lapsilleni oikein kun siedän mieheni juomista (juo kotona, ei koskaan baarissa eikä ole mitenkään väkivaltainen tai aggressiivinen)heidän läsnäollessaan. Mieheni sanoo rakastavansa minua ja lapsiani kovasti, mutta en enää tiedä, uskoako vai eikö.
Itseäni asia ei (enää - sitkeän siedätyshoidon tuloksena) kummemmin hetkauta, aikuinen ihminen on loppujen lopuksi vastuussa itsestään, mutta miten käy lasten? Oppivatko he sen, että kyseessä on sairaus johon ei voi vaikuttaa vai ottavatko mallia...
sorry nyt, tämä ei oikeastaan liity omaan tilanteeseesi kummoisestikaan, toivon sydämestäni että löydät itsellesi ihmisen, joka arvostaa ja kunnioittaa rakkauttasi ja ottaa sen mielihyvin vastaan sekä huonoina että hyvinä päivinä. Ehkä tapaat hänet piankin.
Kai se on niin, että kaikki elämämme kokemukset ovat oppitunteja, jotta kasvaisimme taas vähän "isommiksi" henkisesti?
että kun tie oli kävelty loppuun. Vaikka kuinka toista rakasti, mutta vastarakkautta ei löytynyt. Oli tehtävä vaikea päätös. Hakea eropaperit ja lopulta allekirjoittaa.
Kaduttaa, mutta jatkettava on yksin särkynein sydänmin.
Kirjoituksesi oli kuin puukon isku sydämeeni. Kannan valtavan huonoa omaatuntoa omasta tilanteestani ja olen henkisesti aivan lopussa. Ajattelutapasi on todella upea. Sunlaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän ja toivoisin voivani juuri nyt toteuttaa ajattelutapaasi omalla kohdallani ja taistella sen puolesta mitä mulla on ollut ja vielä on. Mutta mitä tehdä tunteille toista miestä kohtaan. Tunteilleni en voi mitään ja valinnanteko tuntuu mahdottomalta.
Enpä taida olla paras neuvomaan. Mutta jos luet oman viestisi taidat löytää vastauksen.
Ei aina kannata kääntyä taakse ja ajatella mitäs jos olisin!!!
Mitään muuta en viime aikoina ole tehnytkään. Tehtyä ei saa tekemättömäksi enkä toisaalta tiedä haluaisinkokaan luopua tästä kokemuksesta. Elämä koulii ja kasvattaa joskus varsin kovalla kädellä. En vain haluaisi aiheuttaa vielä enemmän surua ja kaaosta ympäristööni. Ratkaisu on minulla ja olkoon se mikä tahansa joku toinen, itseni lisäksi, joutuu kärsimään eron ja petetyksi tulon tuskan. Ja onko oikeaa ratkaisua?
ja kuuntele vain sydäntä.
Vietin juuri viikonlopun yksinäisyydessä miettien vaan ei tuo tuonut valoa tai ratkaisua mun ongelmaan. Eniten huolestuttaa oma epävarmuuteni ja väärän valinnan mahdollisuus. Jälkeenpäin on mahdoton muuttaa tilannetta takaisin. Mies sanoi aikanaan, että se on sitten kerrasta poikki mutta nyt tilanteen ollessa käsillä hän haluaakin jatkaa. Olisi helppoa, jos hän olisi vihainen ja haluaisi lopettaa mutta...
Juuri nyt sydän huutaa kahteen suuntaan.
vanhaa kotitehtävää! Ota paperia ja kynä kirjoita hyvät ja huonot asiat. Muista kirjata mahdollisuudet ja uhat. Jos vaikka auttaisi oikeaan.
eli myös moinen laskutoimitus suoritettu viikonloppuna mutta vaikka tilanne päätyi suoraan /-0 tilanteeseen niin eri asioilla on tietysti erilainen painoaste, eivätkä ole suoraan keskenään verrannollisia.
Luulen kuitenkin tilanteen pikkuhiljaa taipuvan enemmän mieheni hyväksi. Hän sanoo pystyvänsä antamaan anteeksi ja elämään asian kanssa, vaikka se vaikeaa onkin. Mitä jos se ei sitten onnistukaan? Kuinka suuri on onnistumismahdollisuus? Pelko tilanteen uusimisesta ja/tai nykyisen suhteen jatkumisesta on hänellä suuri.
Oma itsesi; avoin keskusteleva. Älä puno juonia tai anna miehellesi turhaa aihetta epäilyyn salailuilla tai epämääräisillä aisoilla. Ei ukkos taida pölkympi olla kun noin kortit pöytään heittää! Onko se vihreämpää toisella puolella!
Hankala tilanne, ja vaikea neuvoa kun en miestäsi tunne. Tietyt vaarat tuossa näen ... jos nimittäin miehesi pelkää kuollakseen yksin joutumista, ja eroa etenkin ... niin hän tekee ja lupaa mitä tahansa, jottei eroa tule. Mieti, ovatko miehesi motiivit antaa anteeksi siinä, ettei hän jää yksin ja ole tuntemattoman edessä ... vai siinä, että aidosti rakastaa sinua ja on valmis hyväksymään ja käsittelemään tapahtuneen.
Toivon, että kyse on aidosta rakastamisesta, eikä paniikinomaisesta tarrautumisesta. Mutta jos kyse tietynlaisesta läheisriippuvuudesta (joka usein rakkaudeksi sekoitetaan), niin anteeksi anto tapahtuneesta ei ole vilpitön ... vaan hän kokee saaneensa "vapaudut vankilasta" kortin, ja saattaa hakea omaa sivusuhdetta ... mikä sitten turvallinen ulospääsy toimimattomasta liitosta hänelle (ei jää yksin).
Rakastatko sinä aviomiestäsi, tahdotko vanhenta hänen kanssaan, onko teillä hyvä yhteinen elämä (tiedän, nyt on se alamäki ... mutta yleisesti tarkasteltuna), himoaako hän sinua ja koetko sinä miehesi haluttavaksi (toimiiko siis "vaakapaini"), voitteko keskustella kaikesta ... oletteko onnellisia yhdessä ?
niin erilaista ainakin. Sanotaan, että ei se vaihtamalla parane mutta siinä tapauksessa vanha suhde pitäisi saada elvytettyä. Myös se seksipuoli.
Luulen, ettei parempaa miestä olekaan, mä olen vaan niin hölmö ja tunteitteni sokaisema juuri nyt, etten tajua mikä mulle olisi pidemmän päälle parasta. Kaikki meidät tuntevat pitäisi mua täysin idioottina, jos tietäisivät!!
on ollut vuosia varsin tasaista ilman ongelmia mitä on auttanut taloudellinen hyvinvointi. Meillä on yleensä hauskaakin ja viihdymme yhdessä ja on näin on pakko ollakin, kun ulkomailla voi sosiaalinen elämä olla aika suppeaa. Senkin puoleen meidän on pakko ollut pystyä puhumaan kaikesta. Olin kyllä aina ajatellut vanhenevani hänen kanssaan ennen tätä uutta ihmissuhdetta, joka veti jalat alta sekä minulta, että mun suunnitelmilta.
Olen miettinyt tuota rakastamista ja en todellakaan osaa vastata rakastanko miestäni, koska suurimmat tunteet sillä puolella kohdistuu juuri nyt toiseen. Mieheni kyllä haluaa minua mutta minä tunnen vähemmän seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan. Seksiä on ollut tyyliin kerran viikossa sunnuntaina. Toisen kaverin kanssa homma loksahti heti paikoilleen ja sujui loistavasti. Hänellä on tosin myös melkoisesti mielikuvitusta mukana niissä hommissa ja halu tyydyttää minut mahdollisimman hyvin (=usein) ennen itseään. Hän ei kuitenkaan ole pelkkä seksisuhde vaan homma lähti käyntiin aivan eri tasolla ja seksi tuli kuvioon vasta, kun olimme jo ns. henkisesti rakastuneet.
Perusteellisesti olet asiaa varmasti pohtinut. Monelta kantilta tutkaillut, ja mahdollisimman oikeaa ratkaisua hakien ... neuvoa voi ja kannattaa kysyä, mutta lopulta yksin sinä tiedät sydämessäsi mikä ratkaisu todennäköisimmin tuo suurimman onnen elämääsi. Sen eteen sitten tehtävä töitä, ja kipeitäkin päätöksiä...
Toivon, että tiedät mitä teet ... vaikkei aivan varmaksi koskaan ihmissuhteista voikaan tietää.
että välttämättä vieläkään tietäisin mitä aion tehdä mutta olen todella kiitollinen objektiivisista kommenteistanne. Jo se helpottaa, että voi "puhua" täysin ulkopuolisten kanssa. Näiden kahden miehen välillä tunnen itseäni kiskottavan kahteen suuntaan kun molemmat haluavat omalta kannaltaan sen oikean lopputuloksen ja siitä on välillä objektiivisuus kaukana. Onneksi en sentään vielä joudu taistelemaan aikaa vastaakin, vaikka tiedän että ei tilanne näinkään voi kauan jatkua vaan jonkinlainen päätös on tehtävä.
Jos tarpeeksi kauan soudat ja huopaat ... ei ole kumpaakaan miestä.
Koita nyt jotenkin saada elämäsi ojennukseen nainen ... oman elämän hallintaa tarvii joskus harjoittaa.
Kylläpä olet vaikean paikan edessä. Oletko elänyt arkea tämän toisen miehen kanssa, jos se on pelkkää sunnuntaita, niin et todella voi tietää millainen arki teille tulee muutaman vuoden kuluttua. Oman miehesi kanssa se kuullosti tavallista paremmalta. Hyvään vanhenemiseen tarvitaan paljon enemmän kuin upeaa seksiä. Toivottavasti teet ratkaisusi pian, koska tilanne on ilmeisen rasittava teille kaikille.
että siihen ei tietenkään ole ollut mahdollisuutta, kun on yhteensä vajaat pari viikkoa nähty. Tosin sinä aikana kyllä peitsetkin ehti kolista mutta sopu löytyi nopeasti. Muuten on yhteys hoidettu meileillä ja puhelimessa.
Tarkoitus oli päättää nopeasti mutta irtiotto tekee niin jumalattoman kipeää, yrittää sitä sitten mihin suuntaan tahansa. Kun puhun yhden kanssa haluan hänet ja hetken päästä puhun toisen kanssa, enkä hänestäkään pysty luopumaan. Kyllä ihmisen pitää olla itselleen sopan keittänyt!
Suorat neuvot/ohjeet olisi nyt tarpeen vaikken tarkoita, että jonkun muun pitäisi puolestani päättää.
jätä ukkos. tee sille palvelus, et oo sen arvonen.
Olin tismalleen samanlaisessa tilanteessa kaksi vuotta sitten. Minä päätin lähteä liitostani ja muutin uuden mieheni kanssa yhteen.
Päätös avioerosta oli oikea mutta silloin olisi pitänyt olla riittävän rohkea eli elää jonkin aikaa yksin ja selvitellä tunteitaan. En kuitenkaan uskaltanut olla yksin ja karkasin uuden suhteen huumaan. Se pilasi uudelta suhteelta onnistumisen mahdollisuuden koska en tietenkään ollut vielä läpikäynyt avioeroani.
Oman kokemukseni perusteella kehotan sinua -mikäli et aio jäädä yhteen nykyisen miehesi kanssa- kuoppaamaan uusi suhde ainakin siksi aikaa kunnes pääset asettumaan uuteen elämääsi eronneena ja saat aikaa toipua ja käsitellä tapahtunutta. Näin toimiminen tuntuu varmasti pelottavalta mutta uskon että se olisi parasta oman hyvinvointisi kannalta.
Neuvomaan ei pitäisi ketään ryhtyä, mutta toteanpa vain, että eroaminen uuden suhteen takia on vähän heikko juttu... siis jos eroat, eroa siksi, ettet halua elää elämääsi nykyisen miehesi kanssa, älä siksi, että haluat elää elämäsi uuden suhteesi kanssa. Sivusta olen seurannut kahden perheen rikkoontumista "suhteen takia". Naisosapuoli uskoi ja oletti kaiken sen, mitä oli saanut kuulla uudeltaan ja teki päätöksensä. Vaan aina ei kaikki ole aivan niinkuin päälepäin näyttää - "hyvänkin" miehen takana voi olla jos jonkinnäköistä. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Ja ihan kaikkea ei tuossa tilanteessa tule rekisteröityä, ei ehdi sitten kuitenkaan tutustumaan tarpeeksi hyvin ja taustat jäävät epäselviksi. Mitä siitä - jos on rakkautta? Niinpä. Mieti sitä. Mitä kaapissa olevia luurankoja saatat kuvitella sietäväsi ja mitä et? SIISPÄ; eroa jos eroat, mutta älä kenenkään toisen tähden vain ainoastaan ITSESI vuoksi. Älä laske elämääsi olettamusten ja uskomusten varaan! Kaikki ei aina mene niinkuin on suunniteltu tai voisi kuvitella....
Yhdyn edelliseen. Uskot tai et, näin se menee vaikket ehkä halusisikaan menevän...
Vaikea tilannehan tuo on, jos kokee että rakastaa edelleen exää eikä tahdo päästää tunteesta eroon. Valitettavasti yksipuolinen rakkaus ei paljoa lämmitä ... onnelliseen avioliittoon vaaditaan että molemmat tahtovat elää yhdessä, tahtovat rakastaa, ja kokevat olevansa onnellisia valtaosan ajasta. Elleivät nuo tunteet ole molemminpuolisia, niin ero usein siitä seuraa... vaikka joskus ehkä pyyhe liian helposti heitetään kehään, niin ei aina (jos tunteet totaalisen kuolleet, niin ne on).
Kun jatkamiseen tarvitaan kaksi, niin eroon riittää yksi ... ainoa neuvo jonka osaan antaa, on että koeta jaksaa katsoa elämää eteenpäin ja selvittää mitä sillä on vielä sinulle tarjottavanaan. Entiseen ei ole paluuta, turha sen perään on määräänsä enempää haikailla ja itseään katkeroittaa ... tapahtunut mikä tapahtunut, otetaan edes opiksi.
Siksi eropaperit allekirjoitin. Elämä jatkuu... taas joskus
Tavalla tai toisella eropaperit on allekirjoitettava tai tiedoksi otettava, ellei muuten niin haastemiehen avustuksella ... sikäli fiksua olla "pullikoimatta" vääjäämätöntä vastaan (jos siis toinen päättää erota).
Jaksamista, ja aurinkoista kevättä sinulle !
!!!
Minä itse olen nainen, vuotta nuorempi... ero ei ole tuore, mutta suuhde joka jatkui sen jälkeenkin, loppui kaksi vuotta sitten.
En minäkään olisi halunnut luovuttaa... Oli vain toisen yksipuolisella päätöksellä pakko. Minäkin toivoisin löytäväni pysyvän, hyvän, tavallisen... Jonka eteen tehdä, kun elämä ilman paria tuntuu lähinnä tarkoituksettomalta. Silti, että "Kirjat" olen kohta hankkinut...
Pahinta, kun ex kaikin keinoin osoittaa, että koko minuuteni on kuin viallinen... Lastenvaihtotilanteissa möläyttelee, ja minulla on täysi työ piilottaa tunteeni, kestää kasassa. Jopa sekin, ettei "voi" syödä hyviä leivonnaisiani, jne... jotka kyllä katoavat muiden ihmisten läsnäollessa.
Keksin kumminkin tässä hiljattain, että kun joku pyytää... niin annetaan. Aloin järjestään osoittaa, kohteliaasti exälle, etten tarvitse hänen inhoansa, en edes nähdä koko ihmistä, saati mitään mikä liittyy häneen...
Nyt kattelen, miten se mennee... Löytyykö se oma elämäni, vai jäänkö lehdellä soittelemaan, mikä sekin sopisi, kirjoittavalle ja kuvaa tekevälle ihan hyvin...
Minä uskon, että ihmiselle tapahtuu se kaikki, mikä on tarekoitettukkin. Mikä ei muuta varten, niin opiksi.
Ja jos tunnet tarvetta puhua asioista, jotka painavat, niin käyn kurkkaamassa tänne sillointällöin...
vaan aika muuttaa ja tekee elämisen vain vaikeammaksi!
Elä jää tuohon roikkumaan, vaikka kuinka kipeää tekis, kuitenkin itse tiedät syyt ja seuraukset?
kyllä, mutta missä on se vastuunotto ja pitkäjännitteinen sitoutuminen. Ymmärrän kasvamisen ja elämän vaikeudet. On koettu perheenä; lama, potkut, uusi työ ja todella pitkä työpäivät. Siinä välissä sairauksia, keskenmenneitä raskauksia ja pari mukulaa. Lopulta kun voitto löytyi, oli toisella ajatukset muualla. Miksi piti vuodattaa ne kyyneleet ja pitkät työpäivät. Missä on se vastuunotto ja pitkäjännitteinen sitoutuminen perheenä
Huh.. On sinulla tilanne.
Reilu vuosi sitten lähdin kotoa, jonne ihmettelemään jäivät mies ja 3 alle kuluikäistä lasta. Nyt jälkeenpäin tiedän ja ymmärrän, että pääasiallinen syy lähtööni oli väsymys ja jonkinlainen kolmenkympin kriisi.
En ole mikään perinteinen "äitityyppi", tarvitsen vapaani ja sen olen tässä rumbassa oppinut hyväksymään.
Menin avoliittoon uuden miehen kanssa ja virallinen ero astui voimaan helmikuussa. Lopullisen eropaperin laittoi menemään mieheni, koska minä jo siinä vaiheessa epäröin pahasti, mutta hän oli niin rakastunut naisystäväänsä ja "halusi" eroa.
Monta keskustelua käytiin ja loppujen lopuksi päädyttiin siihen ratkaisuun, että palaan kotiin. Nyt on pari viikkoa molemmat kärvistelleet edellisten suhteittensa lopettamista ja yhteen palaamista, mutta uskon, että kun näistä toivutaan, niin elämä vielä hymyilee meillekin.
Terapiaan täytyy mennä ja aloittaa muutenkin puhtaalta pöydältä, sitten kun on sen aika. Ja lapset ovat tyytyväisiä :) Kova suru on avoliiton loppumisesta, se oli hyvää aikaa, vaikka en ollut erosta vielä toipunutkaan, mutta kyllä se näytti myös sen, ettei se ruoho aidan takana sen kummempaa ole.
Ikävää oli satuttaa näin montaa ihmistä ja toivon ettei sellaista enää koskaan tapahdu. Aion taistella! Kyllä se perhe on kuitenkin mielettömän tärkeä ja sen eteen pystyy tekemään tosi kipeitäkin ratkaisuja. Minä tein tämän tärkeysjärjestyksen elämääni, tämän kanssa pystyn elämään. Jokainen toki tekee omansa.
oletko onnellinen -- vai velvollisuudentuntoinen -- vai molempia ?
Olen pahoillani puolestasi, syyt tai niiden seuraukset ovat vaikeita! Varsinkin, kun toinen luulee tehneensä kaiken perheen eteen. Ihmismieli saattaa vain ajatella toisin elämän "tärkeydestä" ja hakea muita ratkaisuita tai sitten toisella on jokin muu tärkeämpää, kuin
"rakkautesi, vastuuntuntosi...tai muu"!
Uskon kuitenkin sinunkin löytävän, sen positiivisen ratkaisun. Toivon vain, ettet jää miettimään tuota asiaa liian pitkään?
Elämä on nyt, jos toinen ei sitä tunnusta..ei hän ole sen arvoinen.(valitettavasti?!?)
Katse eteenpäin ja kesään, sekä positiivisia asioita tulevaisuudellesi!
(itse kokenut aiemmin ko. asiat, nyt elämä hymyilee taas...onneks olen viisaampi nykyään, toivottavasti..elämää rakentaessa.)
Jos todella olet nyt onnellinen ja niin uskon. Se palkitaan tulevaisuudessa miehesi ja lastesi rakkaudella, hymyillä, hammasten kiristelyillä ja välillä sapellien kalskeella. Mutta jos todella on sitoutunut tajuaa, että pientä taistelua tamä koko elämän. Sekä kotona, että töissä. On opittava nauttimaan niistä pienistä asioista eikä haluttava kaikkea nyt heti ja paljon. Tehtävä välillä suuriakin kompromissejä.
olet oikessa. Elämä jatkuu. Hölmöintä tietenkin on se, että yksiavioisena ajattelee lapsia. Kuinka paljon pahaa miltä, turvattomuutta omat rakkaat pienokaiset ovat kokeneet ja kuinka paljon he tulevaisuudessa miettivät tätä. Enkä itse enää koskaan halua tuntea tai kokea tätä uudestaan.
Kyllä minä olen varma, että ratkaisuni on oikea. Hirmu rauhallinen ja tyyni olo. Olen aina ollut luonteeltani levoton ja hakenut ääripään kokemuksia. Luulen, että ilman tätä erotouhua ja toista avoliittoa ja sitä ihmellista rakastumisen/ ihastumisen tunnetta en olisi välttämättä koskaan ymmärtänyt, mihin oikeasti kuulun ja mitä haluan elämältäni. Olihan osa niistä uusista jutuista kivoja ja tekivät elämään säpinää, mutta mitä sitten? Säpinää ajattelin elämääni vastaisuudessa hakea ihan muilla keinoilla.
Siitä kun viimeksi tänne kirjoitin, olo on helpottunut kovasti. Ehkä se, jos parissa viikossa pääsee aika hyvin yli surusta, jonka avoliiton rikkominen aiheutti, kertoo jotain sen tärkeydestä.. Mutta ehkä myös motivaatiosta tämän perhe-elämän onnistumiseen :)
toivottavasti myös ex-vaimoni saisi sydämensä sykkimään minulle ja perheelle
Haluaisin sinua lohduttaa mutta itsekkin kun tuota samaa vaihetta elän en osaa muuta sanoa kuin pakkohan sen auringon on joskus risukasaankin paistaa. Oma mieheni leikki tunteillani melkein vuoden, lopullisen ratkaisun tein sitten minä, en jaksanut enään. Nyt pikkuhiljaa alkaa jo helpottamaan, tosin en kyllä vielä pysty uuttasuhdetta kehenkään ottamaan ehkä joskus sitten..
Koitahan jaksaa ja voimia sinulle!!