Olen jo 41-vuotias nainen. Jokainen suhde elämässäni (kaksi pitkää liittoa ja pari yritystä) ovat kaatuneet siihen, etten koe itseäni riittäväksi ja kelpaavaksi. Alkuun menee hyvin, mutta tarkkailen koko ajan "vihjeitä" siitä pitääkö mies minusta todella vai ei. Arvatenkin tulkitsen osan asioista siten, että ne kertovat siitä, ettei mies arvosta. Sen jälkeen kun tuo tunnetila tulee, niin lataan täysillä miehelle kaiken sen mitä hänen on tehnyt tai jättänyt tekemättä. En osaa ollenkaan pysähtyä ajattelemaan, miltä miehestä tuntuu.
Parhaillaan yritän selvitä jokaisesta uudesta päivästä toipuen siitä, että "jätin" miehen, josta olisin tykännyt kovasti, mutta onnettomien sattumien kautta päädyin arvostelemaan häntä liian kovin sanankääntein.
Arvottomuuden tunteeni on niin vahva, etten kykene kysymään häneltä olisiko hän valmis yrittämään "kaikesta huolimatta". Ennemmin kärsin tämän ahdistuksen ja surun nyt.
Haluaisin olla vihainen sille, joka teki minusta tämmöisen. Ei vain ole osoitetta vihalle.
Parhaillaan yritän selvitä jokaisesta uudesta päivästä toipuen siitä, että "jätin" miehen, josta olisin tykännyt kovasti, mutta onnettomien sattumien kautta päädyin arvostelemaan häntä liian kovin sanankääntein.
Arvottomuuden tunteeni on niin vahva, etten kykene kysymään häneltä olisiko hän valmis yrittämään "kaikesta huolimatta". Ennemmin kärsin tämän ahdistuksen ja surun nyt.
Haluaisin olla vihainen sille, joka teki minusta tämmöisen. Ei vain ole osoitetta vihalle.
Vastaukset 11
Vanhimmat
http://www.kerrolisaa.com/images/kiinnostaa.jpg
Sopivia ihmisiä ei kasva oksilla. Eikö sun olis parempi uskaltaa sellaisen kanssa nyt kuin 71-vuotiaana jatkuvan tuskaisuuden jälkeen jonkun toisen kanssa? Ethän sä elämääsi luopumalla aio elää. Pitkäpinnaisen ihmisen tarvit, mutta eiköhän tuollainen puhumalla lutviudu kunnes pelot helpottaa.
Kiitos. Tuntuu,että olen ainoa lajiani. Kaikki muut käyttäytyvät asiallisesti ja kohteliaasti kumppaniaan kohtaan. Vain minulle käy näin.
Jospa sen sopivan tunnistaa juuri tuosta pitkästä pinnasta ?
Sun ongelmassa on se ongelma, että avautuminen asiasta on ollut sulle vaikeaa. Sen takia se on mennyt tuollaiseksi, koska se ei ole saanut tilaisuutta parantua. Puhumalla ne asiat alkavat oikeasti selvitä. Käytännössä niin, että puhutte asiasta, sen ilmenemisestä ja syistä. Sitten kun sitä käyttäytymistä ilmenee, toinen ihminen yrittää olla rauhallinen ja yrittää saada selville mikä on vikana ja miksi tuli huono olo. Sitten se asia käsitellään, niin että hän saa selittää pitävänsä sinusta ja yrittää selittää sinulle miksi sait eri kuvan ja mitä oikeasti ajatteli. Ajan kanssa tilanne menee rauhallisemmaksi. Sellaiseksi, että ehkä vain kysyt heti, kun ajattelet huomaavasi jotain, että miksi katsoit tuolla ilmeellä tms. Johon toinen vastaa avoimesti kaiken mitä mielessään on ja asiaa käsitellään heti niin kauan kuin tarpeellista. Luultavasti et ole pelkästään vainoharhainen, vaan huomaat pieniä vivahteita ja niiden muutoksia, mitkä johtuvat milloin mistäkin. Tulkitset vaan ne väärin. Mutta kun huomaat niitä, niin on tärkeää, että huomiosi rekisteröidään eikä mitätöidä ja kerrotaan mistä vivahde-ero johtuu. Sellainen aiheuttaa vainoharhaisuutta, jos niin ei tehdä.
Kyllä se siitä.
Kiitos. Voi vain olla vaikeaa olla rauhallinen ja ymmärtäväinen, kun saa niskaansa aimo annoksen sitä mitä minulta pahimmillaan tulee. En nimittele, huuda enkä kiroile, mutta arvostelen suorin sanan kääntein.Ihan kuin hyppisin tasajaloin kaiken sen hyvän päällä, jota oli, niin että takuulla toinen ottaa jalat alleen.Ja tuhkasta ei kyllä nouse yhtään mitään. Myöskään se sanonta,että risukasaan paistaisi aurinko, ei ole totta. ;(
Taitaa olla kohtuutonta vaatia toista "ymmärtämään".
Ei tarvikaan vaatia mitään, vaan toinen ymmärtää jos ymmärtää, kun on selitetty. On huomattavasti helpompaa olla rauhallinen ja tuntea empatiaa, kun tietää mistä asiat johtuvat. Eivätkä kaikki ihmiset ole sellaisia, että niitä saisi helposti suuttumaan tuolla tavalla arvostelemalla tai muutenkaan. Ainakin mun on helppo ottaa sitä vastaan ja sitten sanon kovemmin, jos ottaa ihan outoja sävyjä se keskustelu enkä mä saa tilaisuutta sanoa omaa mielipidettä tai sitä ei haluta kuunnella ollenkaan. Tietysti voit rikkoa kaiken, mutta kyllä se keskustelu siihenkin auttaa ennaltaehkäisevästi. Eikä pääse liian pitkälle se paha olo, kun siihen puututaan heti. Mitä sitten, jos sitä tapahtuu 30 kertaa ja se on vähän enemmän "vaadittu" kuin yleensä? Koska sitten se alkaa jo mennä vähän rauhallisemmaksi. Kyllä mäkin kyselen paljon ihmisiltä mitä ne juuri sillä hetkellä ajattelee, koska huomaan itsessäni negatiivisia ajatuksia niiden ajatuksista. Mutta se on aika normaalia ja sellaista mihin sinunkin käyttäytymisesi varmasti lopulta menee, kun se saa parantua. Eikä se enää tunnu sisällä niin pahalta, vaan aika normaalilta osalta itseä.
Ei ole kohtuuton vaatimus. Se, että pelkäät sen olevan sellainen on myös sitä arvottomuuden tunnetta.
Sä tarvit itsehillintää. Kun joku alkaa vaivaamaan niin kysyt siitä rauhallisesti ja kuuntelet miehen vastauksen. Liian suoraan sanominen uudelle tuttavuudelle karkottaa jokaisen. Tunnen yhden tommosen naisen ja mua ainaki henkilökohtaisesti vituttaa se miten suoraan se mullekki kaiken sanoo, en todellakaan halua olla sen kans tekemisissä yhtään sen enempää ku on pakko. En näytä loukkaantumistani enkä sano takasi koska on pakko tulla toimeen. Tai suoraan saa sanoa jos sanoo nätisti, en halua että mua vastaan hyökätään varsinkaan pienistä asioista. Joten opettele itsehillintää, ei sua muuten kukaan jaksa.
Voisihan sitä sanoa suoraan takaisin mitä ajattelee, eikös ? Tuokin on hankalaa, jos toinen ei pysty sanomaan, mitä todella ajattelee tai tuntee. Kumminkaan päin ei siis hyvin;toisella ei ole lainkaan itsehillintää ja toinen taas venyy äärimilleen. Poksahdatko kuitenkin joskus ? Ja jos räjähdät jollekin, niin meneekö se oikeaan osoitteeseen eli sille jolle pitääkin vai joutuuko joku muu toimimaan sijaiskärsijänä ? Huudatko kotona vaimolle, jos et saa sanottua pomolle suoraan tai huudatko lapsille, jos et saa sanottua vaimolle suoraan ?
Olen nyt saanut työstettyä asiaa ystävieni kanssa ja päätynyt siihen, että oikeastaan oli ihan hyvä, että tuli sanottua kaikki mitä sisällä oli. Ne vihjeet, joista päättelin, ettei toinen taidakaan tykätä, olivatkin todennäköisesti ihan totta. Jos mieheltä unohtuu ns. peruskohteliaisuudet, niin ei hän todellakaan arvosta naista. Silloin mies vain sanoo tykkäävänsä, mutta teot paljastavatkin totuuden.
Minä en tehnyt mitään väärin tykästymällä. Mies teki väärin esittämällä tykästynyttä. Elämä on siitä vekkulia, että usein sitä löytää edestään sen mitä taakseen jättää. Juuri nyt, kun minullakin on loukattu olo, tahdon uskoa, että jonain kauniina päivänä joku kaunis nainen vannoo tälle miehelle tykkäämistään, mutta pikkuhiljaa mies hoksaakin, ettei nainen taidakaan olla tosissaan. Sitten se mies vasta tajuaa, miten ikävältä tämä elämä joskus tuntuu.
No mutta eihän sulla ole oikeutta noin ikävästi sanoa ja toivoa. Eikö sulta unohdu ne peruskohteliaisuudet ihan samoin? Eihän siitäkään voi luotettavasti silti mitään päätellä, vaikka käyttäytyisit kuinka huonosti pelkojen takia. Eikä toisille ihmisille kannata pahaa toivoa, vaikka se sillä hetkellä itseä auttaisikin. Enemmän sua auttaa sun omien tunteiden ja asioiden ajatteleminen ja selvittely. Yritä ajatella aina positiivisesti, niin se kertautuu sitten elämässäkin. Vaikka se onkin vaikeaa välillä.
Tietty aina pitää pyrkiä tasa-arvoiseen keskusteluyhteyteen, että takaisinkin saa sanoa miltä tuntuu. Sehän nyt on kaiken lähtökohta.
Asiasta kirjoittamisen/kommenttien lukemisen (kirjoittamisessa on jotain helpottavaakin) ja ystävien kanssa keskustelemisen jälkeen, olen alkanut itsekin miettiä asiaa uudessa valossa.
On olemassa asioita, joista tahtoo mennä yhdessä läpi, jos ihminen on "se oikea". Jos toinen vähät välittää keskustella ko. ongelmasta, niin sitten se toinen ihan todellakin "vähät välittää" koko ihmisestä. Näin ollen suhteesta ei tulisi koskaan sitä, mitä ihmissuhde parhaimmillaan voi olla. Siis jos löytäisi älykkään ja pitkäpinnaisen miehen, niin asiaa voisi yhdessä työstää ja tulla siten läheisimmiksi. Kaikki pahat sanat kuitenkin kumpuavat omasta epävarmuudesta. Miten ihmeessä se voikaan olla niin, että on helpompi arvostella toista, kuin sanoa että minä en taida riittää sinulle.Tai sitten jos sen saa sanottua, mutta mies käsittelee asioita siten, että kerran puhuttu on loppuiäksi ratkaistu, niin sitten asiasta ei enää uskalla puhua jottei hermostuttaisi toista. Mitenkähän toisen hermostumistaipumuksenkin voi vaistota näin herkästi ?
Ongelmaksi siis jää se, että kuuluuko toisen toimia "terapeuttina" ja ymmärtää, että ihminen työstää asiaa puhumalla siitä niin montaa kertaa kuin tarve on ? Toisaalta sitähän rakkaussuhde parhaimmillaan on; kohtaamme keskeneräisinä ja haavoittuvina toinen toistamme tukien ja alkuvaikeuksien jälkeen on mahdollista löytää kivaa yhteistä aikaa,tekemistä ja hellyyttä; varmuus siitä että tuo toinen arvostaa ja kunnioittaa, nyt kun tietää minusta kaiken.
Olen hieman päätymässä siihen, että aloitan tekemään töitä sen eteen, että en enää haikaile lämpöisen ihmissuhteen perään. Ehkä minun on saatava itseni arvostamaan itseäni, jotta kukaan ei enää kärsisi takiani. Näin ollen; jatkan kuntoprojektiani ja kauneushoitalaankin varasin ajan syntympäiväkseni.Ainakaan ulkoisesti ei tarvitsisi tuntea huonommuutta, vaikka sisälle jääkin hirvittävä hylkäämisen pelko ja arvottomuuden tunne. Kirjoitan siitä päiväkirjaani ja tänään uskalsin sanoa ensimmäisen kerran ystävättärelleni, miten vaikeaa elämäni onkaan tämän asian takia ollut. Jäin miettimään sitä mitä ystävättäreni kertoi; minun tultuaan heille töihin, oli joku naispuolinen sanonut, että "varmasti sai työpaikkansa vain ulkonäkönsä takia". Eipä tuokaa sanoja ole voinut tietää, miten rumaksi ja vastenmieliseksi itseni olen kokenut lähes koko aikuisiän.
Kiitos. Ei olisi oikeutta sanoa ja toivoa "pahaa", olet oikeassa.Toivoin vain, että tämä mieskin saisi kokemuksen kautta OPPIA ja tulla siten sydämeltään sivistyneemmäksi. En hänelle varsinaisesti mitään pahaa toivo.Hänenkin ainoa vikansa oli aika mitätön: hän vain ei tykännyt minusta, mutta ei saanut sitä sanottua ajoissa.
Johanna Kurkelan laulussa todetaan jotain semmoista kuin "riko minut palasiksi, särje sieluni siruiksi, polje maahan se mieletön itsekkyys..." en nyt tarkasti muista.
Minulle tämä on yksi opin paikka (en enää jaksa laskea monennenko oppitunnin elämä minulle tarjoaa). Sielu kun on siruina ja niitä siruja sitten katselee, niin ensin niitä varoo, koska ne satuttavat, ihan viiltävät sydäntä. Sitten kun asiaa työstää, niin ne sielun sirpaleet alkavat häikäisemään; minun tuli kokea tämäkin asia ja kokea nämä hylätyksi tulemisen tunteet. Ilman tätä,en olisi alkanut "julkisesti" kirjoittamaan tänne asiasta ja olisin jäänyt ilman hyviä/asiallisia kommentteja. Olisin jäänyt omaan suruuni kiinni.Tämän kokemuksen kautta pyrin työstämään itseäni. Luen kirjoittamianne kommentteja ja näen niissä jotain, mitä en ole aiemmin ymmärtänyt.