Yritän kirjoittaa mahdollisimman objektiivisesti ja omaa osuuttani asioihin vähättelemättä, jotta voisin saada mahdollisimman hyviä neuvoja teiltä ja jotta asiani ei vääristyisi.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 4 vuotta, olemme molemmat toisinaan hyvinkin itsepäisiä ihmisiä joten erimielisyyksiltä ja riidoilta ei ole vältytty. Riidat liittyvät usein siihen, että minä pahoitan mieleni, kun minusta tuntuu ettei mieheni arvosta tai huomioi minua tarpeeksi. Mieheni viihtyy myös harvinaisen paljon pelikoneen tai tietokoneen parissa, joka sekin saa minut toisinaan ärsyyntymään - usein ihan turhaankin. Jotenkin noista pelikoneista on vain tullut minulle sellainen punainen vaate ja tiedostan itsekin että ylireagoin ainakin toisinaan.
Riitatilanteissa pyrin siihen, että asia puhuttaisiin ja ratkaistaisiin mahdollisimman nopeasti, koska en pidä riidoissa olemisesta. Usein riidat ovat myös sen kokoluokan riitoja että mielestäni ne eivät vaadi monien päivien mykkäkoulua. Mieheni taas ei oikein perusta puhumisesta vaan ennemmin antaisi asioiden vain olla, omasta mielestäni mieheni suhtautumienn riitoihin ja niiden sopimiseen on usein lapsellinen sillä asioista puhumisen sijaan hän usein tyytyy solvaamaan minua. Riippumatta siitä mistä riita on saanut alkunsa ja kumpi siihen on ns. syypää (tiedän - riitaan tarvitaan aina kaksi) minä olen lähes poikkeuksetta se, joka tekee aloitteen sovinnosta. Vaikka olisin itse se jota on loukattu. Miehelleni tuntuu olevan myös hyvin suuri kynnys pyytää anteeksi, en tiedä eikö hän vain ymmärrä loukanneensa tai tehneensä väärin vai onko anteeksi pyytäminen muuten vain vaikeaa. Mielestäni toiselta anteeksipyytäminen kertoo toisen tunteiden arvostamisesta ja sen takia haluaisin että anteeksi pyydettäisiin tarvittaessa. Tiedostan myös sen, että toisinaan "vaadin" anteeksipyyntöä myös pikkuasioista, jotka voisin loppupeleissä painaa villasella ja unohtaa. Itse ajattelen kuitenkin niin, että mikäli olen loukannut toista ja aiheuttanut toiselle pahan mielen niin pyydän anteeksi, huolimatta siitä olenkin itse mielestäni tehnyt jotain väärin. Pahoittelen sitten sitä, että olen toiselle saanut pahan mielen.
Jos olen suuttunut tai pahoittanut mieleni jostain, vaikka ihan pikku asiasta, kuten että ilta ei olekaan mennyt odotusten mukaan vaan mies on esimerkiksi viettänytkin koko illan pelaillen tms. vetäydyn yleensä omiin oloihini ja olen vähäsanainen. Toisinaan saatan toki huomauttaa asiasta mutta usein tyydyn odottamaan että toinen muistaisi myös minun läsnäoloni ja ehdottaisi jotain yhteistä tekemistä. Miestäni tämä minun vähäsanaisuuteni ("mököttäminen") ärsyttää välillä suunnattomasti ja hän alkaa vastavuoroisesti osoittaa mieltään minulle. Mieheni tapoja osoittaa mieltään on esimerkiksi sellainen että autossa hän laittaa musiikin soimaan todellakin täysille, ja koventaa sitä mikäli pyydän häntä laittamaan hiljemmalle. Hänellä on tapana myös virnistellä ja hokea esimerkiksi "lol" lyömällä koko asia siis läskiksi ja vähättelemällä asiaa ja minun tunteitani. Omasta mielestäni nämä tavat osoittaa mieltään ovat lapsellisia ja olen siitä miehelleni maininnutkin, ja uskon hänen ymmärtävän sen itsekin. Mikäli huomautan asioista miehelleni tai sanon esimerkiksi juuri tuosta lapsellisesta käytöksestä hän hermostuu toisinaan aivan totaalisesti. Hermostuessaan hän alkaa haukkua minua, milloin lehmäksi ja milloin huoraksi. Hän on myös heittänyt minua tavaroilla, mikä sattuu käteen osumaan ensimmäiseksi tai "uhannut" minua nyrkillä. Minua loukkaa tällainen kohtelu todella paljon ja osittain pelottaakin. Edes tällaisten tilanteiden jälkeen mies ei välttämättä omatoimisesti pyydä minulta anteeksi vaan minä olen se joka lopulta rauhoittelee ja yrittää saada sovintoa aikaiseksi.
Mieheni on sanonut että minä ärsytän huomautuksillani häntä niin paljon että hän vain yksinkertaisesti raivostuu. Eli ikäänkuin että minä itse olen syyllinen hänen reaktioonsa. Uskon että toisinaan varmasti ärsytänkin paljon ja saatan olla mököttävä ja nalkuttava tyttöystävä. En kuitenkaan usko että olen sen enempää kuin kovin moni muukaan nainen. Mietinkin siis, että onko vika todella minussa? Onko mieheni käytös oikeutettua? Ja mikä tähän tilanteeseen voisi auttaa ja miten tästä kierteestä voisi päästä pois? Onko kellään vastaavanlaista tilannetta?
Mieheni osaa olla hyvin ihana ja huomaavainen ihminen. Hänessä on paljon niitä ominaisuuksia mitä mieheltä haluankin. Ehkä juuri siksi tämä varjopuoli ihmetyttääkin minua niin paljon ja minuun sattuu nähdennässi että rakamastani ihminen käyttäytyy noin. Kommentteja ja neuvoja kiitos, en kuitenkaan kaipaa herjaavia kommentteja sillä itse olen kirjoittanut tämän viestin vakavissani ja tämä on minulle tärkeä asia. Kiitos kaikille jo etukäteen vastauksista!
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 4 vuotta, olemme molemmat toisinaan hyvinkin itsepäisiä ihmisiä joten erimielisyyksiltä ja riidoilta ei ole vältytty. Riidat liittyvät usein siihen, että minä pahoitan mieleni, kun minusta tuntuu ettei mieheni arvosta tai huomioi minua tarpeeksi. Mieheni viihtyy myös harvinaisen paljon pelikoneen tai tietokoneen parissa, joka sekin saa minut toisinaan ärsyyntymään - usein ihan turhaankin. Jotenkin noista pelikoneista on vain tullut minulle sellainen punainen vaate ja tiedostan itsekin että ylireagoin ainakin toisinaan.
Riitatilanteissa pyrin siihen, että asia puhuttaisiin ja ratkaistaisiin mahdollisimman nopeasti, koska en pidä riidoissa olemisesta. Usein riidat ovat myös sen kokoluokan riitoja että mielestäni ne eivät vaadi monien päivien mykkäkoulua. Mieheni taas ei oikein perusta puhumisesta vaan ennemmin antaisi asioiden vain olla, omasta mielestäni mieheni suhtautumienn riitoihin ja niiden sopimiseen on usein lapsellinen sillä asioista puhumisen sijaan hän usein tyytyy solvaamaan minua. Riippumatta siitä mistä riita on saanut alkunsa ja kumpi siihen on ns. syypää (tiedän - riitaan tarvitaan aina kaksi) minä olen lähes poikkeuksetta se, joka tekee aloitteen sovinnosta. Vaikka olisin itse se jota on loukattu. Miehelleni tuntuu olevan myös hyvin suuri kynnys pyytää anteeksi, en tiedä eikö hän vain ymmärrä loukanneensa tai tehneensä väärin vai onko anteeksi pyytäminen muuten vain vaikeaa. Mielestäni toiselta anteeksipyytäminen kertoo toisen tunteiden arvostamisesta ja sen takia haluaisin että anteeksi pyydettäisiin tarvittaessa. Tiedostan myös sen, että toisinaan "vaadin" anteeksipyyntöä myös pikkuasioista, jotka voisin loppupeleissä painaa villasella ja unohtaa. Itse ajattelen kuitenkin niin, että mikäli olen loukannut toista ja aiheuttanut toiselle pahan mielen niin pyydän anteeksi, huolimatta siitä olenkin itse mielestäni tehnyt jotain väärin. Pahoittelen sitten sitä, että olen toiselle saanut pahan mielen.
Jos olen suuttunut tai pahoittanut mieleni jostain, vaikka ihan pikku asiasta, kuten että ilta ei olekaan mennyt odotusten mukaan vaan mies on esimerkiksi viettänytkin koko illan pelaillen tms. vetäydyn yleensä omiin oloihini ja olen vähäsanainen. Toisinaan saatan toki huomauttaa asiasta mutta usein tyydyn odottamaan että toinen muistaisi myös minun läsnäoloni ja ehdottaisi jotain yhteistä tekemistä. Miestäni tämä minun vähäsanaisuuteni ("mököttäminen") ärsyttää välillä suunnattomasti ja hän alkaa vastavuoroisesti osoittaa mieltään minulle. Mieheni tapoja osoittaa mieltään on esimerkiksi sellainen että autossa hän laittaa musiikin soimaan todellakin täysille, ja koventaa sitä mikäli pyydän häntä laittamaan hiljemmalle. Hänellä on tapana myös virnistellä ja hokea esimerkiksi "lol" lyömällä koko asia siis läskiksi ja vähättelemällä asiaa ja minun tunteitani. Omasta mielestäni nämä tavat osoittaa mieltään ovat lapsellisia ja olen siitä miehelleni maininnutkin, ja uskon hänen ymmärtävän sen itsekin. Mikäli huomautan asioista miehelleni tai sanon esimerkiksi juuri tuosta lapsellisesta käytöksestä hän hermostuu toisinaan aivan totaalisesti. Hermostuessaan hän alkaa haukkua minua, milloin lehmäksi ja milloin huoraksi. Hän on myös heittänyt minua tavaroilla, mikä sattuu käteen osumaan ensimmäiseksi tai "uhannut" minua nyrkillä. Minua loukkaa tällainen kohtelu todella paljon ja osittain pelottaakin. Edes tällaisten tilanteiden jälkeen mies ei välttämättä omatoimisesti pyydä minulta anteeksi vaan minä olen se joka lopulta rauhoittelee ja yrittää saada sovintoa aikaiseksi.
Mieheni on sanonut että minä ärsytän huomautuksillani häntä niin paljon että hän vain yksinkertaisesti raivostuu. Eli ikäänkuin että minä itse olen syyllinen hänen reaktioonsa. Uskon että toisinaan varmasti ärsytänkin paljon ja saatan olla mököttävä ja nalkuttava tyttöystävä. En kuitenkaan usko että olen sen enempää kuin kovin moni muukaan nainen. Mietinkin siis, että onko vika todella minussa? Onko mieheni käytös oikeutettua? Ja mikä tähän tilanteeseen voisi auttaa ja miten tästä kierteestä voisi päästä pois? Onko kellään vastaavanlaista tilannetta?
Mieheni osaa olla hyvin ihana ja huomaavainen ihminen. Hänessä on paljon niitä ominaisuuksia mitä mieheltä haluankin. Ehkä juuri siksi tämä varjopuoli ihmetyttääkin minua niin paljon ja minuun sattuu nähdennässi että rakamastani ihminen käyttäytyy noin. Kommentteja ja neuvoja kiitos, en kuitenkaan kaipaa herjaavia kommentteja sillä itse olen kirjoittanut tämän viestin vakavissani ja tämä on minulle tärkeä asia. Kiitos kaikille jo etukäteen vastauksista!
Vastaukset 4
Vanhimmat
on kaikkea muura kuin normaalia, ei ihminen joka oikeesti rakastaa ja välittää toisesta käyttäydy toista kohtaan noin. Miehesi käytös on kaikkea muuta kuin oikeutettua. Kuunteletko itseäsi? Uhkailuja, vähättelyjä, tavaroiden heittelyä...
En sano että välttämättä olet puhdas pulmunen riitatilanteissa kuten itse tekstissä myönsit, mutta oletko sinä korottanut kättäsi häntä kohtaan tms. mitä tämä miehesi on sinua kohtaan tehnyt? Joskus rakkaus ei riitä ja miehesi kohdalla toi on kaikkea muuta kuin rakastamista. Ota hyvä ihminen järki käteen ja lähde ennenkuin asiat menevät pahempaan suuntaan. Eiköhän ole selvä että te ette luotuja toisillenne.
Hän ei ota vastuuta teoistaan, eikä pyydä anteeksi. Tavaroiden heittely ja nyrkillä uhkaaminen ei kuulu mihinkään suhteeseen. Se on väkivaltaa, vaikkei käsiksi käykään. Vika ei ole sinussa, hän pyrkii valta asemaan noilla sairailla keskenkasvuisilla tempuillaan. Olet aivan eri tasolla kuin hän, alalysoit tilannettanne fiksusti. Vaikutat liian hyvältä naiselta hänelle.
Kun kirjoitat asiasta oletko varma että et ole puolueellinen ja tuot ainoastaan oman näkemyksesi asioista esiin.
Hyvin usein nainen syyllistyy nalkuttamiseen ja syyllistämiseen kuten "et huomioi minua" jne...
Oletko varma että annat oikeata signaalia miehellesi omalla käytökselläsi,koska metsä vastaa kuinka sinne huudetaan.
Luulen että miehesi on nyt heikoilla jäillä suhteesi,hän ei tiedä mitä oikeasti häneltä vaadit tai kaipaat ja epävarmuus tekee hänet sulkeutuneeksi ja pelokkaaksi,sellainen usein ilmenee moisena käytöksenä joka usein tulkitaan väärin.
Laskeppas edelliseltä viikolta kuinka monta positiivista asiaa kerroit miehellesi ja kuinka monta vaativaa tai syyllistävää aihetta otit puheeksi?
Jos yrittäisit avata miehesi lukkoja,antaisit hänen kuluttaa aikaansa koneella ja keksisit itsellesi myös jotain tekemistä, pieni sana vaikkapa " kun lopetat koneella lähdettäiskö vaikka vuokraaman leffa", yrittäisit kerrankin lähestyä syyllistämättä tai vaatimatta mitään.
Tämä teoriani ei välttämättä päde sinuun,vaan on hyvin yleistä parisuhteissa.
Eräässä samankaltaisessa tapauksessa nainen ei myöntänyt itsessään olevan mitään syytä ,mutta kun mies oli salaa äänittänyt heidän viikon keskustelunsa ja soitti nauhaa vaimolleen oli vaimo aivan ällistynyt kuinka kaikki mitä hänen suustaan nauhalta kuului oli sättivää,syyllistävää tai vertailevaa puhetta,sitä kun ei aina itse huomaa eikä toinen näe päänsisälle ettei tarkoitus aina ole pahalla sanottua.
ketjun aloittaja kirjoittaa elämstään epätasavertaisessa suhteessa. Olisin voinut sanasta sanaan kirjoittaa ihan saman stoorin omasta elämästäni, ainoastaan yhdellä poikkeavuudella..minua ei ole vielä nyrkki uhannut, muuten täysin nappiin meni.
Siitä mikä on puolueellista ja mikä ei, jokainen vastaa itse.
Omasta puolestani voin sanoa, että kyllä. Olen itsepäinen,herkkä solvauksille, kiukkuinen ja mustasukkainen. Mitäpä mieheni sitten tekee? valehtelee jatkuvasti,painaa henkisesti maahan,ei koskaan pyydä anteeksi, vaan se olen minä joka saamarin kerta, jotta saataisiin välirauha,vaikka syy olisi ollut kummassa tahansa. Hän myös tekee yhtäkkisiä katoamistemppuja vaikka olisi jtn yhteistä sovittu, eikä suostu silloin vastaamaan puhelimeen kuin korkeintaan seuraavana aamuna ja silloinkin on niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja ihmettelee suureen ääneen : "kuinka voit olla noin vihainen" vaikka on itse häipynyt tavoittamattomiin ja tiennyt että odotan ja yritän ottaa yhteyttä ...turhaan...
Asia mitä ollaan tässä nyt yli vuosi opeteltu ei tunnu menemään kaalin..ei sitten millään. Et jos jostain sovitaan, mutta kuitenkin tulee este, niin siitä voisi ilmoittaa. Hän kuvittelee että olen meedio,ja pystyn ennalta näkemään ettei ole ilmoittamassa esteestä, vaan taas kerran..katoaa..
Toisaalta, jos joka kerta on sama juttu, niin ei siihen meedion koulutusta tarvita. Sitä alkaa jo itse asennoitumaan tyyliin : " tuskin tästäkään tulee taas yhtään mtn, ei se kuitenkaan tule paikalle". Sitten toinen vielä kummastelee : " miten sä muka arvasit etten taaskaan pitänyt sanaani"..hmm..mistäköhän..
voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin, mutta ihan vaan sellainen juttu, että totta tosiaan, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. "jos ärsytät tahallaan, kanna siitä myös seuraukset kuin mies, äläkä painu piiloon pensaaseen".