Irak ja "sovitut liitot"

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne, että itse seurustelen (yhä vain) irakilaisen miehen kanssa, vaikka hän kertoi minulle jo aikoja sitten, ettei hänelle seurustelumme ole "tosissaan seurustelua", koska hänen kielessään sana tarkoittaa enemmänkin avioon aikomista (kihlausta?). Ja mehän emme voi avioitua, koska mies sanoo ettei hänen vanha isänsä Irakissa koskaan hyväksyisi kaltaistani vaimoa hänelle (olen miestä vanhempi, eronnut ja minulla on lapsi aiemmasta liitosta). Miestä itseään suluissa olevat asiat ei haittaa, häntä närästää lähinnä vahva luonteeni ja se etten ole muslimi. Hän on myös kertonut, että hänelle on puhuttu jotain paikallista tyttöä tulevaksi puolisoksi ja hänen on kuulemma pakko suostua sitten kun isä sanoo.

Vaikka yhdessäolomme on todellakin seurustelua länsimaisen mittapuun mukaan (käytännössä asumme jo yhdessä), niin olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa. Ihmettelen suuresti vain sitä, että feikkaako mies tunteensa minua kohtaan? En mä itse ainakaan voisi viettää kaikkea vapaa-aikaani ja öitäni ihmisen kanssa, josta en oikeasti tykkäisi/rakastaisi! Vai ovatko nämä miehet oikeasti kylmiä kuin jääpuikot, eivätkä edes osaa rakastaa?

Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin. Minusta on ylipäätään outoa edes puhua naimisiinmenosta muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen, mutta mies on puhunut siitä ekan pariviikkoisen jälkeen jo. Ensin pohtien voisiko länkkärin ja irakilaisen avioliitto onnistua, ja nyt myöhemmin juuri tuota muistuttamista ettemme voi koskaan sitä tehdä. Välillä piiskaa itseään siitä että rikkoo Allahin tahtoa olemalla sukupuolisessa suhteessa kanssani ilman aviosidosta, mutta kuitenkin on äärimmäisen hellyyden- ja läheisyydenkipeä ihmisenä. Ja pelkää sitä päivää kun iskä ilmoittaa että poika, nyt sitten menet naimisiin. Vanhemmat muutenkin (koko muu perhe asuu Irakissa) olivat alun alkaen jyrkästi miehen Eurooppaan lähtöä vastaan, ja joka puhelussa itkevät ja vaativat vuoronperään että palaisi kotiin. Eli mies on puun ja kuoren välissä. Ei halua itse palata sinne ainakaan vielä, mutta on kyllä ollut rehellinen minulle siitäkin, että ei tule jäämään Suomeen pysyvästi.

Yritän suhtautua niin, että ollaan nyt yhdessä ja pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan, mutta päivä päivältä käy vaikeammaksi, koska tunteet syvenevät koko ajan ja ajatus siitä että menetän hänet joku päivä -joko avioliiton tai kotiinpaluun kautta- tuntuu pahemmalta kuin osaan sanoakaan.

Finn gf kirjoitti:

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne, että itse seurustelen (yhä vain) irakilaisen miehen kanssa, vaikka hän kertoi minulle jo aikoja sitten, ettei hänelle seurustelumme ole "tosissaan seurustelua", koska hänen kielessään sana tarkoittaa enemmänkin avioon aikomista (kihlausta?). Ja mehän emme voi avioitua, koska mies sanoo ettei hänen vanha isänsä Irakissa koskaan hyväksyisi kaltaistani vaimoa hänelle (olen miestä vanhempi, eronnut ja minulla on lapsi aiemmasta liitosta). Miestä itseään suluissa olevat asiat ei haittaa, häntä närästää lähinnä vahva luonteeni ja se etten ole muslimi. Hän on myös kertonut, että hänelle on puhuttu jotain paikallista tyttöä tulevaksi puolisoksi ja hänen on kuulemma pakko suostua sitten kun isä sanoo.

Vaikka yhdessäolomme on todellakin seurustelua länsimaisen mittapuun mukaan (käytännössä asumme jo yhdessä), niin olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa. Ihmettelen suuresti vain sitä, että feikkaako mies tunteensa minua kohtaan? En mä itse ainakaan voisi viettää kaikkea vapaa-aikaani ja öitäni ihmisen kanssa, josta en oikeasti tykkäisi/rakastaisi! Vai ovatko nämä miehet oikeasti kylmiä kuin jääpuikot, eivätkä edes osaa rakastaa?

Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin. Minusta on ylipäätään outoa edes puhua naimisiinmenosta muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen, mutta mies on puhunut siitä ekan pariviikkoisen jälkeen jo. Ensin pohtien voisiko länkkärin ja irakilaisen avioliitto onnistua, ja nyt myöhemmin juuri tuota muistuttamista ettemme voi koskaan sitä tehdä. Välillä piiskaa itseään siitä että rikkoo Allahin tahtoa olemalla sukupuolisessa suhteessa kanssani ilman aviosidosta, mutta kuitenkin on äärimmäisen hellyyden- ja läheisyydenkipeä ihmisenä. Ja pelkää sitä päivää kun iskä ilmoittaa että poika, nyt sitten menet naimisiin. Vanhemmat muutenkin (koko muu perhe asuu Irakissa) olivat alun alkaen jyrkästi miehen Eurooppaan lähtöä vastaan, ja joka puhelussa itkevät ja vaativat vuoronperään että palaisi kotiin. Eli mies on puun ja kuoren välissä. Ei halua itse palata sinne ainakaan vielä, mutta on kyllä ollut rehellinen minulle siitäkin, että ei tule jäämään Suomeen pysyvästi.

Yritän suhtautua niin, että ollaan nyt yhdessä ja pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan, mutta päivä päivältä käy vaikeammaksi, koska tunteet syvenevät koko ajan ja ajatus siitä että menetän hänet joku päivä -joko avioliiton tai kotiinpaluun kautta- tuntuu pahemmalta kuin osaan sanoakaan.

ainakin hyvä juttu, että miehesi kertoo sinulle avoimesti suunnitelmistaan. Minun ja ex-mieheni, sekä hänen veljiensä ja heidän vaimojensa/avovaimojensa tilanne oli toinen, sillä meille vakuutettiin aivan muuta koko ajan. Vanhimman veljen ex-avopuoliso otti eron tosi rankasti, eikä se helppoa ollut muillekaan. Me olimme toistemme nuoruudenrakkaudet. Olimme tutustuneet opiskeluaikaan ja seurustelimme viitisen vuotta ennen naimisiinmenoa. Molempien suvut antoivat siunauksensa liitollemme - en vain tiennyt siinä vaiheessa, että miehen suvulle se merkitsi vain tilapäistä avioliittoa.

Avioliittomme oli kaiken kaikkiaan ihan hyvä, ainut mitä ihmettelin, oli se että mies lykkäsi lastenhankintaa. Ostimme yhdessä asunnon ja suunnittelimme elämää eteenpäin kuin kuka tahansa nuoripari. Sitten mies sai suomen kansalaisuuden ja seuraava askel oli avioero. Se jysähti tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ero hoitui sopuisasti - mies ei halunnut mitään yhteisestä kodistamme. Jätin hänet yksin pakkaamaan ja sanoin, että hän voi ottaa kaiken, minkä haluaa. Hän pakkasi henkilökohtaiset tavaransa ja häipyi elämästäni. Sopuisa avioiitto, siisti avioero, ainoastaan sielu oli riekaleina monta vuotta tuon jälkeen.

Tuosta kaikesta on jo vuosia aikaa, ja arvet ovat parantuneet. Silti mietin aina välillä, miten tuollainen ihminen oikein on rakennettu, joka pystyy niin kylmästi käyttämään toisia hyväksi. Kaikki 5 veljestä ovat huippuälykkäitä ja korkeastikoulutettuja, mutta tunnepuoli on kaikilla jollakin tavalla kieroutunut.

Finn gf kirjoitti:

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne, että itse seurustelen (yhä vain) irakilaisen miehen kanssa, vaikka hän kertoi minulle jo aikoja sitten, ettei hänelle seurustelumme ole "tosissaan seurustelua", koska hänen kielessään sana tarkoittaa enemmänkin avioon aikomista (kihlausta?). Ja mehän emme voi avioitua, koska mies sanoo ettei hänen vanha isänsä Irakissa koskaan hyväksyisi kaltaistani vaimoa hänelle (olen miestä vanhempi, eronnut ja minulla on lapsi aiemmasta liitosta). Miestä itseään suluissa olevat asiat ei haittaa, häntä närästää lähinnä vahva luonteeni ja se etten ole muslimi. Hän on myös kertonut, että hänelle on puhuttu jotain paikallista tyttöä tulevaksi puolisoksi ja hänen on kuulemma pakko suostua sitten kun isä sanoo.

Vaikka yhdessäolomme on todellakin seurustelua länsimaisen mittapuun mukaan (käytännössä asumme jo yhdessä), niin olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa. Ihmettelen suuresti vain sitä, että feikkaako mies tunteensa minua kohtaan? En mä itse ainakaan voisi viettää kaikkea vapaa-aikaani ja öitäni ihmisen kanssa, josta en oikeasti tykkäisi/rakastaisi! Vai ovatko nämä miehet oikeasti kylmiä kuin jääpuikot, eivätkä edes osaa rakastaa?

Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin. Minusta on ylipäätään outoa edes puhua naimisiinmenosta muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen, mutta mies on puhunut siitä ekan pariviikkoisen jälkeen jo. Ensin pohtien voisiko länkkärin ja irakilaisen avioliitto onnistua, ja nyt myöhemmin juuri tuota muistuttamista ettemme voi koskaan sitä tehdä. Välillä piiskaa itseään siitä että rikkoo Allahin tahtoa olemalla sukupuolisessa suhteessa kanssani ilman aviosidosta, mutta kuitenkin on äärimmäisen hellyyden- ja läheisyydenkipeä ihmisenä. Ja pelkää sitä päivää kun iskä ilmoittaa että poika, nyt sitten menet naimisiin. Vanhemmat muutenkin (koko muu perhe asuu Irakissa) olivat alun alkaen jyrkästi miehen Eurooppaan lähtöä vastaan, ja joka puhelussa itkevät ja vaativat vuoronperään että palaisi kotiin. Eli mies on puun ja kuoren välissä. Ei halua itse palata sinne ainakaan vielä, mutta on kyllä ollut rehellinen minulle siitäkin, että ei tule jäämään Suomeen pysyvästi.

Yritän suhtautua niin, että ollaan nyt yhdessä ja pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan, mutta päivä päivältä käy vaikeammaksi, koska tunteet syvenevät koko ajan ja ajatus siitä että menetän hänet joku päivä -joko avioliiton tai kotiinpaluun kautta- tuntuu pahemmalta kuin osaan sanoakaan.

tuhlaat elämääsi.
Mies on kantansa ilmaissut. Itse ei ole tosin uskaltanut ottaa vastuuta, vaan pannut sen vanhan isänsä niskoille. Mitä luulet tapahtuvan, kun isä kuolee? Saanen arvata, että se ei tilannetta muuta.
Nämä kertomasi ovat kulttuurieroista johtuvia ilmiöitä. Ne kannattaisi ottaa tosissaan ja miettiä, minkä verran lisää on valmis elämästään uhraamaan.
Toisaaltahan sinulla on jo lapsi, joten uuden perheen perustamisella ei ole niin väliäkään. Mutta miten tämä kaikki vaikuttaa juuri lapseen?

Finn gf kirjoitti:

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne, että itse seurustelen (yhä vain) irakilaisen miehen kanssa, vaikka hän kertoi minulle jo aikoja sitten, ettei hänelle seurustelumme ole "tosissaan seurustelua", koska hänen kielessään sana tarkoittaa enemmänkin avioon aikomista (kihlausta?). Ja mehän emme voi avioitua, koska mies sanoo ettei hänen vanha isänsä Irakissa koskaan hyväksyisi kaltaistani vaimoa hänelle (olen miestä vanhempi, eronnut ja minulla on lapsi aiemmasta liitosta). Miestä itseään suluissa olevat asiat ei haittaa, häntä närästää lähinnä vahva luonteeni ja se etten ole muslimi. Hän on myös kertonut, että hänelle on puhuttu jotain paikallista tyttöä tulevaksi puolisoksi ja hänen on kuulemma pakko suostua sitten kun isä sanoo.

Vaikka yhdessäolomme on todellakin seurustelua länsimaisen mittapuun mukaan (käytännössä asumme jo yhdessä), niin olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa. Ihmettelen suuresti vain sitä, että feikkaako mies tunteensa minua kohtaan? En mä itse ainakaan voisi viettää kaikkea vapaa-aikaani ja öitäni ihmisen kanssa, josta en oikeasti tykkäisi/rakastaisi! Vai ovatko nämä miehet oikeasti kylmiä kuin jääpuikot, eivätkä edes osaa rakastaa?

Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin. Minusta on ylipäätään outoa edes puhua naimisiinmenosta muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen, mutta mies on puhunut siitä ekan pariviikkoisen jälkeen jo. Ensin pohtien voisiko länkkärin ja irakilaisen avioliitto onnistua, ja nyt myöhemmin juuri tuota muistuttamista ettemme voi koskaan sitä tehdä. Välillä piiskaa itseään siitä että rikkoo Allahin tahtoa olemalla sukupuolisessa suhteessa kanssani ilman aviosidosta, mutta kuitenkin on äärimmäisen hellyyden- ja läheisyydenkipeä ihmisenä. Ja pelkää sitä päivää kun iskä ilmoittaa että poika, nyt sitten menet naimisiin. Vanhemmat muutenkin (koko muu perhe asuu Irakissa) olivat alun alkaen jyrkästi miehen Eurooppaan lähtöä vastaan, ja joka puhelussa itkevät ja vaativat vuoronperään että palaisi kotiin. Eli mies on puun ja kuoren välissä. Ei halua itse palata sinne ainakaan vielä, mutta on kyllä ollut rehellinen minulle siitäkin, että ei tule jäämään Suomeen pysyvästi.

Yritän suhtautua niin, että ollaan nyt yhdessä ja pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan, mutta päivä päivältä käy vaikeammaksi, koska tunteet syvenevät koko ajan ja ajatus siitä että menetän hänet joku päivä -joko avioliiton tai kotiinpaluun kautta- tuntuu pahemmalta kuin osaan sanoakaan.

Ongelmasi on että edelleen yrität tunnepuolella selitellä itsellesi "jos nyt kuitenkin".

Kulttuurierot ovat suuret ja mies sekä sinä ajattelette asioista täysin eri tasolla. Sinusta on käsittämätöntä viettää öitään ihmisen kanssa jota ei rakasta. Heille se ei ole käsittämätöntä, oikeastaan ihan normaalia. Harva uskaltaa heistä astua vanhempiaan vastaan. Siinä varmaan suurin ero, ratkaiseva ero teidän välillänne. Miehesi on jo alistunut tulevaan arpaonneensa, pitää irakilaisesta naisesta tai sitten ei mutta vaimo hänestä tulee jokatapauksessa.

Tuhlaat aikaasi ja elämääsi. Uskallan sanoa tämän koska olen kokenut saman kuvion suomalaisen miehen kanssa. Juupas-eipäs -pallottelua ja tuota jatkuvaa epävarmuutta ja tunteilla itselleen perustelua että kun olisi niin ihanaa olla yhdessä ja tuskan välttämiseksi valehtelee itselleen.

Ihan aikuisten oikeasti. Mitä kauemmin olet miehen kanssa sitä vaikeampi ero ja sitä rikkinäisempi sydän. Et voi enää muuttaa väistämätöntä. Elämä on liian lyhyt. Jos tekisit rohkeasti erotyösi, kohtaat kivun, tuskan ja surun nyt, niin voit elämäsi aikana vielä löytää tosirakkauden. Ja kun sen teet, ihmettelet ja olet jopa vihainen itsellesi jälkikäteen, miksi suostuit ja tyydyit tuohon suhteeseen mikä sinulla nyt on kun lopputulos oli jo tiedossa.

Mies joka haluaa olla kanssasi, mennä avioon ja aukaisee sinulle mahdollisuuden loppuelämän kestävään suhteeseen, herättää rakkautesi, hyvinvointisi ja onnellisuutesi aivan eri mittakaavassa. Tiedän mitä puhun.

Finn gf kirjoitti:

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne, että itse seurustelen (yhä vain) irakilaisen miehen kanssa, vaikka hän kertoi minulle jo aikoja sitten, ettei hänelle seurustelumme ole "tosissaan seurustelua", koska hänen kielessään sana tarkoittaa enemmänkin avioon aikomista (kihlausta?). Ja mehän emme voi avioitua, koska mies sanoo ettei hänen vanha isänsä Irakissa koskaan hyväksyisi kaltaistani vaimoa hänelle (olen miestä vanhempi, eronnut ja minulla on lapsi aiemmasta liitosta). Miestä itseään suluissa olevat asiat ei haittaa, häntä närästää lähinnä vahva luonteeni ja se etten ole muslimi. Hän on myös kertonut, että hänelle on puhuttu jotain paikallista tyttöä tulevaksi puolisoksi ja hänen on kuulemma pakko suostua sitten kun isä sanoo.

Vaikka yhdessäolomme on todellakin seurustelua länsimaisen mittapuun mukaan (käytännössä asumme jo yhdessä), niin olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa. Ihmettelen suuresti vain sitä, että feikkaako mies tunteensa minua kohtaan? En mä itse ainakaan voisi viettää kaikkea vapaa-aikaani ja öitäni ihmisen kanssa, josta en oikeasti tykkäisi/rakastaisi! Vai ovatko nämä miehet oikeasti kylmiä kuin jääpuikot, eivätkä edes osaa rakastaa?

Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin. Minusta on ylipäätään outoa edes puhua naimisiinmenosta muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen, mutta mies on puhunut siitä ekan pariviikkoisen jälkeen jo. Ensin pohtien voisiko länkkärin ja irakilaisen avioliitto onnistua, ja nyt myöhemmin juuri tuota muistuttamista ettemme voi koskaan sitä tehdä. Välillä piiskaa itseään siitä että rikkoo Allahin tahtoa olemalla sukupuolisessa suhteessa kanssani ilman aviosidosta, mutta kuitenkin on äärimmäisen hellyyden- ja läheisyydenkipeä ihmisenä. Ja pelkää sitä päivää kun iskä ilmoittaa että poika, nyt sitten menet naimisiin. Vanhemmat muutenkin (koko muu perhe asuu Irakissa) olivat alun alkaen jyrkästi miehen Eurooppaan lähtöä vastaan, ja joka puhelussa itkevät ja vaativat vuoronperään että palaisi kotiin. Eli mies on puun ja kuoren välissä. Ei halua itse palata sinne ainakaan vielä, mutta on kyllä ollut rehellinen minulle siitäkin, että ei tule jäämään Suomeen pysyvästi.

Yritän suhtautua niin, että ollaan nyt yhdessä ja pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan, mutta päivä päivältä käy vaikeammaksi, koska tunteet syvenevät koko ajan ja ajatus siitä että menetän hänet joku päivä -joko avioliiton tai kotiinpaluun kautta- tuntuu pahemmalta kuin osaan sanoakaan.

Itselleni olisi hankala kuvitella tilannetta, jossa lapsikin on osana moista kuviota. Aikuinen tietää, että homma menee persuksilleen, mutta silti jatketaan ja etenkin pienemmälle lapselle muodostuu kiintymyyssuhde tulevaan lähtijään. Tietenkin on eri asia jos lapsi on joa aikuisiässä, mutta siltikin olen hämmästynyt tuollaisesta tässä hetkessä elämisestä.

Ennen onneton kirjoitti:

Ongelmasi on että edelleen yrität tunnepuolella selitellä itsellesi "jos nyt kuitenkin".

Kulttuurierot ovat suuret ja mies sekä sinä ajattelette asioista täysin eri tasolla. Sinusta on käsittämätöntä viettää öitään ihmisen kanssa jota ei rakasta. Heille se ei ole käsittämätöntä, oikeastaan ihan normaalia. Harva uskaltaa heistä astua vanhempiaan vastaan. Siinä varmaan suurin ero, ratkaiseva ero teidän välillänne. Miehesi on jo alistunut tulevaan arpaonneensa, pitää irakilaisesta naisesta tai sitten ei mutta vaimo hänestä tulee jokatapauksessa.

Tuhlaat aikaasi ja elämääsi. Uskallan sanoa tämän koska olen kokenut saman kuvion suomalaisen miehen kanssa. Juupas-eipäs -pallottelua ja tuota jatkuvaa epävarmuutta ja tunteilla itselleen perustelua että kun olisi niin ihanaa olla yhdessä ja tuskan välttämiseksi valehtelee itselleen.

Ihan aikuisten oikeasti. Mitä kauemmin olet miehen kanssa sitä vaikeampi ero ja sitä rikkinäisempi sydän. Et voi enää muuttaa väistämätöntä. Elämä on liian lyhyt. Jos tekisit rohkeasti erotyösi, kohtaat kivun, tuskan ja surun nyt, niin voit elämäsi aikana vielä löytää tosirakkauden. Ja kun sen teet, ihmettelet ja olet jopa vihainen itsellesi jälkikäteen, miksi suostuit ja tyydyit tuohon suhteeseen mikä sinulla nyt on kun lopputulos oli jo tiedossa.

Mies joka haluaa olla kanssasi, mennä avioon ja aukaisee sinulle mahdollisuuden loppuelämän kestävään suhteeseen, herättää rakkautesi, hyvinvointisi ja onnellisuutesi aivan eri mittakaavassa. Tiedän mitä puhun.

Ja näen miehen ihan toisin kuin esim muutama viikko sitten...

Olin aluksi valtavan ihastunut ja suorastaan huumaantunut miehen ulkonäöstä, kiltiltä tuntuneesta luonteesta ja etenkin rehellisyydestä. Nyt kun seurustelua on jatkunut jo jonkin aikaa, niin arki alkaa tulla suhteeseen joka mielessä, eikä mies edes näytä yhtä hyvältä silmissäni kuin alussa, koska olen jo niin tottunut hänen lärviinsä :D Ja tietenkin se varsinainen luonne -etenkin irakilaisuus- alkaa tulla esille päivä päivältä selkeämmin, koska eihän kukaan jaksa vetää roolia loputtomiin. Eli ihan sellasta pientä paskaa, kuten että mies odottaa että minä teen aina kaikki kotityöt (oikein suuttui itselleen ja tilanteelle kun kerran yhdessä köökissä häärätessämme hän tuli laittaneeksi ruoan uunia vaille valmiiksi, ja sanoi että miksi hän sekaantuu naisten hommiin, ei tule toistumaan), narisee tupakanpoltostani (vaikka polttaa itsekin) ja satunnaisesta alkoholinkäytöstäni (joskus viikonloppuisin viiniä kun hän ei edes ole kotona näkemässä). Tietenkään en ole tavannut ketään miespuolista ystävääni sen jälkeen kun aloin hänen kanssaan seurustella, eikä mies pidä edes siitä kun keskustelen lapseni isän kanssa lapseen liittyvistä asioista puhelimessa ehkä kerran kahdessa viikossa.

Lapsi tosiaan asuu kanssani ja on tottunut tähän tummaan kaveriin, joka ei mitään isäpuolta esitäkään, vaan on äidin poikaystävä vain. Lapsi ei ole mikään natiainen enää ja hän tietää myös että mies jossain vaiheessa palaa Irakiin, eikä ole siis pysyvää laatua elämässäni. Hän näkee miehen oikeastaan vain tavallista parempana ystävänä äidille, enkä usko että piittaa juurikaan kuinka tässä "parisuhteessa" lopuksi käy.

Kaikesta huolimatta pidän miehestä oikeasti tosi paljon. Hän on sellainen ihminen kenen kanssa olisi kiva viettää aikaa myös ihan platonisella tasolla. On hyvä huumorintaju, keskustelutaitoa, huomaavainen, rento ja muutenkin "mun tyyppinen" ihmisenä. Tyttöystävältä ja etenkin tulevalta vaimolta vaatii tietysti tiettyjä asioita mihin on jo kotimaassaan tottunut, mutta nehän ovat vain paljon puhuttuja kulttuurieroja. Ja juuri siksi olen valmis jatkamaan tätä seurustelua vaikka lopputuloksen tiedänkin jo nyt. Olen eronnut kuitenkin jo aikoja sitten ja tämä mies on vuosiin ensimmäinen jonka kanssa kemiat ovat kolahtaneet ensitapaamisesta lähtien ihan kohdalleen. Tiedätte tunteen, kun toisen kanssa voi vaan olla teeskentelemätön oma itsensä, eikä tarvitse jännittää tai pingottaa.

Finn gf kirjoitti:

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne, että itse seurustelen (yhä vain) irakilaisen miehen kanssa, vaikka hän kertoi minulle jo aikoja sitten, ettei hänelle seurustelumme ole "tosissaan seurustelua", koska hänen kielessään sana tarkoittaa enemmänkin avioon aikomista (kihlausta?). Ja mehän emme voi avioitua, koska mies sanoo ettei hänen vanha isänsä Irakissa koskaan hyväksyisi kaltaistani vaimoa hänelle (olen miestä vanhempi, eronnut ja minulla on lapsi aiemmasta liitosta). Miestä itseään suluissa olevat asiat ei haittaa, häntä närästää lähinnä vahva luonteeni ja se etten ole muslimi. Hän on myös kertonut, että hänelle on puhuttu jotain paikallista tyttöä tulevaksi puolisoksi ja hänen on kuulemma pakko suostua sitten kun isä sanoo.

Vaikka yhdessäolomme on todellakin seurustelua länsimaisen mittapuun mukaan (käytännössä asumme jo yhdessä), niin olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa. Ihmettelen suuresti vain sitä, että feikkaako mies tunteensa minua kohtaan? En mä itse ainakaan voisi viettää kaikkea vapaa-aikaani ja öitäni ihmisen kanssa, josta en oikeasti tykkäisi/rakastaisi! Vai ovatko nämä miehet oikeasti kylmiä kuin jääpuikot, eivätkä edes osaa rakastaa?

Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin. Minusta on ylipäätään outoa edes puhua naimisiinmenosta muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen, mutta mies on puhunut siitä ekan pariviikkoisen jälkeen jo. Ensin pohtien voisiko länkkärin ja irakilaisen avioliitto onnistua, ja nyt myöhemmin juuri tuota muistuttamista ettemme voi koskaan sitä tehdä. Välillä piiskaa itseään siitä että rikkoo Allahin tahtoa olemalla sukupuolisessa suhteessa kanssani ilman aviosidosta, mutta kuitenkin on äärimmäisen hellyyden- ja läheisyydenkipeä ihmisenä. Ja pelkää sitä päivää kun iskä ilmoittaa että poika, nyt sitten menet naimisiin. Vanhemmat muutenkin (koko muu perhe asuu Irakissa) olivat alun alkaen jyrkästi miehen Eurooppaan lähtöä vastaan, ja joka puhelussa itkevät ja vaativat vuoronperään että palaisi kotiin. Eli mies on puun ja kuoren välissä. Ei halua itse palata sinne ainakaan vielä, mutta on kyllä ollut rehellinen minulle siitäkin, että ei tule jäämään Suomeen pysyvästi.

Yritän suhtautua niin, että ollaan nyt yhdessä ja pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan, mutta päivä päivältä käy vaikeammaksi, koska tunteet syvenevät koko ajan ja ajatus siitä että menetän hänet joku päivä -joko avioliiton tai kotiinpaluun kautta- tuntuu pahemmalta kuin osaan sanoakaan.

"olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa."

Ja tällaisen "miehen" kanssa on sitten pakko seurustella?

"Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin."

Tuo on aivan tyypillistä taktiikkaa silloin, kun halutaan hallita toista ihmistä. Julmaa, mutta tehokasta. Vuoronperään koukutetaan ja työnnetään pois. Pidetään toinen jatkuvassa kiehunnan ja tasapainottomuuden tilassa. Mies saa mitä haluaa, vaikka kertoo suoraan, ettei aio sitoutua mihinkään! Aika hyvä diili hänelle ja aika härskiä häneltä. Vähän sama kuin jos käytetyn auton kauppias auliisti myöntäisi, että ihan paskahan tämä kosla on ja varmasti hajoo alta aikayksikön, mutta osta silti ihmeessä. Mutta eihän se olekaan tyhmä, joka ylihintaa sekundasta pyytää, vaan se, joka maksaa. Ja sinähän maksat. Lycka till, tuollaisen helppoheikin kanssa tarvitset sitä.

21 kirjoitti:

"olen ihan varma, että mies heivaa minut kuin roskan siinä vaiheessa kun pitää avioitua irakilaisen tytön kanssa."

Ja tällaisen "miehen" kanssa on sitten pakko seurustella?

"Miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan jatkuvasti. Toisinaan hän on minussa kiinni koko ajan ja toistelee että olen rakas ja kulta ja ihana, mutta jo samana iltana saattaa muistuttaa että emme koskaan mene naimisiin."

Tuo on aivan tyypillistä taktiikkaa silloin, kun halutaan hallita toista ihmistä. Julmaa, mutta tehokasta. Vuoronperään koukutetaan ja työnnetään pois. Pidetään toinen jatkuvassa kiehunnan ja tasapainottomuuden tilassa. Mies saa mitä haluaa, vaikka kertoo suoraan, ettei aio sitoutua mihinkään! Aika hyvä diili hänelle ja aika härskiä häneltä. Vähän sama kuin jos käytetyn auton kauppias auliisti myöntäisi, että ihan paskahan tämä kosla on ja varmasti hajoo alta aikayksikön, mutta osta silti ihmeessä. Mutta eihän se olekaan tyhmä, joka ylihintaa sekundasta pyytää, vaan se, joka maksaa. Ja sinähän maksat. Lycka till, tuollaisen helppoheikin kanssa tarvitset sitä.

Eli minä ainakin näen asian niin, että seurassani viihtyy komea nuori mies, jolta saan seksin lisäksi muutenkin huomiota, hellyyttä ja keskusteluseuraa. Voitaishan me olla pelkkiä ystäviäkin ja nähdä vain silloin tällöin, mutta me vain viihdymme niin hyvin yhdessä, että kaikki muukin on luontevaa. Niinkuin mies itse sanoi, niin minä olen se ihminen kenen kanssa hän mieluiten on ja siksikään ei maanmiestensä tai muiden kavereiden kanssa aikaansa vietä, vaan minun kanssani. Minun on tietysti kovetettava itseni näkemään hänet vain ystävänä tai rakastajana, ettei sydän mene rikki myöhemmässä vaiheessa. Onneksi hän oli rehellinen alusta alkaen, etten suotta maalaile pilvilinnoja yhteisestä tulevaisuudesta!

Tässä on oikeastaan vain yksi ero verrattuna seurusteluun kenen tahansa muun kanssa: nyt mä TIEDÄN että yhteistä tulevaisuutta/avioliittoa ei tule. Muutoinhan seurustelu on AINA epävarmuutta ja arpapeliä että mihinkähän tämä johtaa.

Finn gf kirjoitti:

Eli minä ainakin näen asian niin, että seurassani viihtyy komea nuori mies, jolta saan seksin lisäksi muutenkin huomiota, hellyyttä ja keskusteluseuraa. Voitaishan me olla pelkkiä ystäviäkin ja nähdä vain silloin tällöin, mutta me vain viihdymme niin hyvin yhdessä, että kaikki muukin on luontevaa. Niinkuin mies itse sanoi, niin minä olen se ihminen kenen kanssa hän mieluiten on ja siksikään ei maanmiestensä tai muiden kavereiden kanssa aikaansa vietä, vaan minun kanssani. Minun on tietysti kovetettava itseni näkemään hänet vain ystävänä tai rakastajana, ettei sydän mene rikki myöhemmässä vaiheessa. Onneksi hän oli rehellinen alusta alkaen, etten suotta maalaile pilvilinnoja yhteisestä tulevaisuudesta!

Tässä on oikeastaan vain yksi ero verrattuna seurusteluun kenen tahansa muun kanssa: nyt mä TIEDÄN että yhteistä tulevaisuutta/avioliittoa ei tule. Muutoinhan seurustelu on AINA epävarmuutta ja arpapeliä että mihinkähän tämä johtaa.

No älä sitten ruikuta, jos kaikki on niin kuin pitääkin. Mies on sikäli onnekkaassa asemassa, että harvoinpa vastaaville "rehtireiskoille" löytyy tyttöystäviä.

Ero sinun ja useimpien välillä on se, että useimmat eivät lähde mukaan / jättäydy suhteeseen, jonka TIETÄVÄT menevän puihin. Mieti nyt: joku urpo sanoo uudelle tyttöystävälleen, että "kyllä mää susta niin maan kauhiast tykkään, mutta tulen ihan saletisti jättämään sut toisen naisen takia." Mitä luulet, jääkö kaveri yksin? Kuinka todennäköistä on, että tyttö kiittää rehellisyydestä, vähän säälitteleekin urhean miehensä kamalaa kohtaloa ja jää sitten nautiskelemaan siitä kallisarvoisesta ajasta, joka hänelle on tämän miestimantin seurassa suotu?

Että sikäli terveisiä ja onnittelut tälle herraosapuolelle onnistuneen puliveivauksen johdosta!

Eiköhän kysely johdu siitä, että Irakista tullaan tänne päin "puuttumaan asioihin", ei niin että täältä lähdettäisiin Irakin asioihin puuttumaan. Eli tuskin on kyse puhtaasti rajojen ulkopuolisista asioista, vaan näistä tänne sieltä tuoduista uusilmiöistä ja siitä kuinka ne vaikuttavat myös kantaväestön elämään.

Aika tärkeää historiallista ja kulttuurillista (myös tätä päivää) informaatiota olet onnistunut välttämään. Kurdiyhteisöissä sovitut liitot ovat edelleen hyvin tavallinen perinne.