Olemme olleet yhdessä todella pitkään ja olen rakastanut naistani aikoinaan yli kaiken. Nyt sitten olemme (tai minä olen) tuskailleet jo pari vuotta, enkä tiedä onko parempaa näköpiirissä.
Mitä tehdän kun välillä yhdessä olo ahdistaa niin paljon, ettei tunne saavansa henkeä ja välillä taas on mukavaa ja rauhallista.
Jollain tavalla tuntuu, että tämä oloni on pikkuhiljaa mennyt pahempaan suuntaan ja jollainlalla järki sanoo, että mitä pidempään olemme yhdessä sitä enemmän sattuu ja sitä ahdistuneemmaksi tulen, mutta silti tuntuu siltä, ettei halua luovuttaa. Ei halua heittää pois niitä kaikki unelmia ja suunnitelmia ja yhteistä aikaa joka on vietetty. SItä toivoo niin kovasti, että jonain päivänä vielä elämä hymyilee meille ja kaikki on taas hyvin niin kuin ennenkin.
Pelotta kauheasti ajatella elämää ilman toista, jonka seurassa on viettänyt vuosikymmenen. Tuntuu, ettei elämää tällaisen muutoksen jälkeen ole vaan elämä loppuu siihen.
Mitä tehdän kun välillä yhdessä olo ahdistaa niin paljon, ettei tunne saavansa henkeä ja välillä taas on mukavaa ja rauhallista.
Jollain tavalla tuntuu, että tämä oloni on pikkuhiljaa mennyt pahempaan suuntaan ja jollainlalla järki sanoo, että mitä pidempään olemme yhdessä sitä enemmän sattuu ja sitä ahdistuneemmaksi tulen, mutta silti tuntuu siltä, ettei halua luovuttaa. Ei halua heittää pois niitä kaikki unelmia ja suunnitelmia ja yhteistä aikaa joka on vietetty. SItä toivoo niin kovasti, että jonain päivänä vielä elämä hymyilee meille ja kaikki on taas hyvin niin kuin ennenkin.
Pelotta kauheasti ajatella elämää ilman toista, jonka seurassa on viettänyt vuosikymmenen. Tuntuu, ettei elämää tällaisen muutoksen jälkeen ole vaan elämä loppuu siihen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En voi sanoa mitä sinun tulisi tehdä tässä asiassa mutta voin antaa mielipiteeni ja näkemykseni. Joten...
Ihmisen ei kannata elää elettyä eilistä vaan tätä päivää. Ei se hyvä aika katoa muistoista vaikka eri suuntaan lähdettäisiinkin kävelemään. Kuitenkin tulee muistaa että meillä jokaisella on vain yksi elämä ja se tulisi käyttää niin että se tekee onnelliseksi. On kieltämättä pelottavaa jatkaa yksin eteenpäin tuhoten ensin suunnitelmat, jotka on laatinut tulevaisuudelle. Omasta elämästäni voin sanoa sen että olin joskus samassa tilanteessa. Ero oli kauhea ja teki kipeää puolin ja toisin ja menetin samalla yhden parhasita ysävistäni ja itkua tuli tasaisin väliajoin. Nyt reilu puolitoistavuotta jälkeenpäin voin sanoa että ratkaisu oikea meidän kohdalla. Kumpikin on onnellisia omalla valitsemallaan tiellä ja kasvettu on mielettömästi.
Ehkä sinun kannattaisi jutella suhteen toisen osapuolen kanssa omista tunteistasi!!!!!!
Puhutaan paljon siitä että ihmiset luovuttavat nykyään parisuhteissa liian helposti mutta mielestäni se ei pidä paikkansa. Umpikujaan ei pidä jäädä jumittamaan vaan sitten kannattaa kokeilla toista kadun pätkää.
Älä kysy itseltäsi mitä olet arvostanut suhteessanne vaan kysy mitä arvostat tällä hetkellä. Rakastatko häntä tällä hetkellä. Onko sinulla häntä ikävä kun olette erossa??
Hyvää kevättä ja kesää kuitenkin...
Kiitos äskeisistä sanoista, ne jotenkin lohduttivat minua paljon. Olen samanlaisessa tilanteessa kuin allekirjoittanut ja pelottaa jatkaa matkaa. Ensi viikolla muutan lopullisesti pois meidän yhteisestä kodista, pakkaan ja aloitan uuden elämän. On vaan niin tuskainen olo, ja pelottaa olenko nyt tehnyt elämäni virheen. Minulla on myös mielessä vaan muistot kaikesta menneestä, kuten yhteisistä matkoista. Ja itken taas silmät päästäni.
Toivon että ratkaisu on oikea ja elämä lopulta voittaa.....
Ihminen on siitä kummallinen tapaus että aina kun jotain menettää (oli se sitten ero tai vaikka sitten kuolema) niin ihminen alkaa katsomaan asioita vaaleanpunaisten lasien läpi. Huonot asiat unohtuu ja parhaat hetket jää elämään. Ja ehkä ihan hyvä että näin on, muuten meistä saattaisi tulla todella katkeria. Itse en muista kertomastani suhteesta kuin hyvät ajat ja ne muistot elävät edelleen. En ajattele niitä kaivaten vaan enemmänkin ne kuuluu sinne hyvien muistojen joukkoon kuten lapsuuden joulut. Ajan myötä olen kuitenkin oppinut näkemään sen mikä oli se juttu miksi suhteemme ei sitten loppupeleissä toiminut. Ja parasta tässä kaikessa on se että olen taas oppinut nauttimaan elämästäni ja oppinut taas arvostamaan itseäni. Yhdessä ei siis kannata jatkaa vain sen vuoksi että muistot ovat hyvät.Hyvää jatkoa sinullekin ja kyllä se aurinko paistaa pahimmankin rankkasateen jälkeen. Joskus siihen voi mennä aikaa mutta kyllä ne pilvet aina lopulta väistyvät.
Painiskelen itse juuri saman asian kanssa. Elin parisuhteessa viisitoista vuotta eli puolet eletystä elämästä ja nyt olen ollut pari kuukautta yksin lapsen kanssa ja se on ollut vaikeaa. Yritän uskotella itselle että näin on parasta mutta välillä tuntuu että olisi pakko jatkaa koska yksin ei jaksa. Toisinaan taas tuntuu että kyllä se siitä kunhan aika kuluu. Mitä ihminen sitten haluaa sitä kun ei voi tietää kun ei ole kristallipalloa josta katsoa. Parisuhteessa eläessäni sain todella paljon katteettomia lupauksia joihin uskoin aina kerta toisensa jälkeen. Yritin hyvällä pahalla ja kaikella mahdollisella muuttaa miestäni mutta se ei onnistunut, koska hän ei halunnut muuttua vaikka aina lupasikin. En tiedä mikä meni vikaan mutta aina kun hän avasi kalja pullon niin silloin mentiin ja siihen saattoi mennä viikko tai puolitoista ja sitten palattiin kotiin ja luvattiin muuttua. Loppuvaiheessa ei enään luvattu muuttua elettiin ja oltiin ilman turhia lupauksia. Jossain vaiheessa en jaksanut enään sanoa asiasta, vaan tyydyin odottamaan, koska muutakaan ei voinut kun hän ei koskaan vastannut reissuillaan puhelimeen. Sitten tuli jouluaatto 03 ja sain puhelun, äiti oli kuollut ihan yllättäen. Siitä alkoi tunne että elämä on tehty elettäväksi ja täällä ollaan vain yhden kerran. Sitten tuli tammikuu 04 ja isä joutui teholle oli aivan kuoleman kielissä mutta selvisi siitä. Silloin tajusin että nyt on alettava elää omaa elämää ja unohdettava se mies joka satuttaa koko ajan pettämällä lupaukset. Kaikesta tästä huolimatta tuntuu niin vaikealta lopettaa suhde vaikka järki sanoo että tämä on ainoa oikea ratkaisu mutta kun tunteet sanoo että rakastan miestä yhä.
Voisiko syynä tilanteeseesi olla se, että et ole varma onko nykyisen pahan olosi syy sittenkään teidän parisuhteessa, vai onko se lopultakin sinun oma henk.koht. ongelma?
Itse painiskelen tämän kysymyksen kanssa nyt. En haluaisi vetää liipasinta ennen kun olen VARMA että syy on suhteessa, ei minussa, jos näin on. Sillä muutoin, teen elämäni varmasti pahimman virheen, ja olen enemmän eksyksissä kuin koskaan ennen.
Tein juuri lupauksen, että minun on pakko keskustella tästä asiasta tyttöystäväni kanssa, sattui miten helvetisti tahansa. Täältä kun katsoin "neuvoja" asiaa koskien, alkoi sattumaan vaan entistä enemmän, ja alkoi ihmetyttämään sekä vituttamaan, miten ihmiset voivat antaa valmiita neuvoja kuinka pitäisi tehdä, vain oman elämänsä kokemusten perusteella! Helvetti, kukaan heistä ei ole elänyt päivääkään minun elämääni, minun parisuhdettani, miten joku voi luulla tietävänsä mitä MINUN pitäisi tehdä? Sen perusteellako, mitä itse on tehnyt? Entä jos se ei toimikaan minun kohdallani, onko takuuta tai palautusoikeutta? Ei ole, mutta elämäni olisi perseellään sen jälkeen kyllä.
Tsemiä sinulle, ainut neuvo minkä voin antaa on, on että puhu. Puhu. Puhu. Vaikka sattuukin, puhu, sillä vain sillä tavoin molemmat voi ymmärtää toisen motiivit. Jos ymmärrystä ei löydy niin onpahan ainakin ollut rehellinen ja sydän puhtaana, ettei ole tehnyt päätöksiä yhteisistä asioista toisen selän takana.