Mietin että olisiko ero oikea ratkaisu tilanteessani. Ollaan vähän päälle kolmekymppisiä, kaksi lasta on. Puoliso on ihan uppoutunut omiin maailmoihinsa, ei huomioi, suurin piirtein ärjähtelee kaljatölkki kädessä sohvalta. Oon voinut pahoin jo pitkään ja hän tietää sen, olen ilmaissut kyllä, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Muitakin ongelmia meillä on ja olen yksinäinen. Lisäksi puoliso kilahtaa mitä pienemmistä asioista ja mä en vaan jaksa enää olla se ainut joka yrittää meidän suhteelle tehdä jotain. Ei jaksa enää. Tän kaiken seurauksena petin puolisoani, jostain syystä en edes tunne huonoa omatuntoa kauheasti, koska se oli jotain mitä tarvitsin ja mitä en puolisoltani saa, läheisyyttä. Tuntuu että olisi helpompi erota, saisin aikaa itseksenikin, nyt olen aina lasten kanssa kun toinen omissa menoissaan. Rakastan silti puolisoani. En vain tiedä riittääkö se yrittämään vielä vai olisiko jo aika luovuttaa? Pitäisiko sen takia erota jos pettää vai onko silloin jo peruuttamaton tapahtunut?
Pitäisikö erota kun ei vaan enää jaksa
Uupunut ihminen
171752
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
ammattiapua, kirjoitetun perusteella vaikuttaa, että mies on lapsellinen, eikä ymmärrä ottaa vastuuta perheestään, jonkun ulkopuolisen tulisi hänelle siitä kertoa. Pettäminen oli huono valinta, eikä ainakaan paranna tilannetta, sait "tekohellyyttä" mutta voit joutua maksamaan siitä kovan hinnan, samoin kuin lapsesi.
Tilanne on kuitenkin mahdollista vielä pelastaa, älä edes kerro pettämisestä(jos tapahtui vain kerran) jos miehesi ei siitä tiedä. Älä kuitenkaan tee sitä uudestaan, se ei ole todellista läheisyyttä. Mitähän ne muut ongelmat sitten ovat, hyviä vastauksia on vaikea antaa jos kirjoituksesta tulee esille vain puolet ongelmista.
Mielestäni ero ei saa olla ensimmäinen vaihtoehto, jos perheessä on lapsia. He kärsivät aina. Pariterapia tai parisuhdeleiri saattaisi auttaa. Nähtävästi miehesikin on jollain tavalla uupunut ja umpikujassa. Me ajauduimme eroon vähän samantapaisessa tilanteessa. Kumpikin koki olevansa yksin ja antavana osapuolena. Itse olisin halunnut pariterapiaan purkamman pattitilannetta, kun emme siihen kahdestaan pystyneet, mutta vaimo ei suostunut. Tässä sitä nyt ihmetellään elämän tyhjyyttä ja lapset voi pahoin.
Pariterapiaan. Kysy neuvolasta apua!
Ensinnäkin perhettä ei pidetä kasassa tuntemalla rakkauden tunteita vaan tekojen avulla jossa se rakkaus osoitetaan. Olet pettänyt ja se on väärin kuten taidat itsekin kokea.
Jos parisuhde ei toimi niin se on syy erolle. Mieti on miehestä apuja sinulle tulevaisuudessa, voimasi ovat rajalliset.
Riippuu vähän siitä, mitä elämältä haluat?
Kriisejä on kaikilla ja ylä ja alamäkiä, mutta jos siellä taustalla on kuitenkin toisesta välittämistä, etkä halua luovuttaa, älä luovuta!
Meilläkin oli vuosia kestävä kylmä kausi, missä kyllä toisinaan naitiin, mutta muuten ei paljon sanoja vaihdeltu.
Lapset oli pieniä ja niin siinä käy, että toinen panostaa enempi lapsiin, toinen siihen työelämään, meilläkin.
Miehellä oli mielenkiintoinen työ yömenoineen ja vituttihan se minua, kotihyyryläistä, joka tunsi olevansa vain ilmainen piika...
MUTTA! Lapset kasvaa ja aikaa jää koko ajan enempi, nyt sille parisuhteellekkin..
Lopetin sen itsesäälissä piehtaroimisen, aloin panostaa itseeni ja käytökseeni ja lopetin miehen syyllistämisen.
Yhdessähän sitä perhettä on kuitenkin haluttu ja tavallaan kumpikin sitä vaalii, sanat vain loppuu jossain vaiheessa ja silloin pitää antaa arvo toisellekkin. Ei kukaan sitä edeltäkäsin osaa arvata, minkälaista se elämä
onkaan lasten ollessa pieniä ja silloin pitää ajatella, että se on NYT tätä, vuosien päästä taas muuta.
Kannattaa muistella sitä, minkälaiseen naiseen se mies aikanaan rakastuikaan ja pyrkiä taas muistuttamaan sitä ihmistä hyvine puolineen, sieltä se alkaa se alkuaikojen mieskin tulla vastaan, kun itse muuttaa käytöstään.
Nyt lapsemme ovat teinejä ja paljon omissa menoissaan. Mukava on taas ajatella miehen kanssa nukkumaan menoja ja saman peiton alle päätymistä, vuosien kylmettymisen jälkeen...
Kyllä se alkuaikojen kiintymys siellä jossain on, pitää vaan kaivaa se sieltä pölystä esiin ja ottaa käyttöön!
Olen onnellinen, etten antanut periksi, tämäkin liitto on kestänyt karikot ja myrskyt, nyt on sees ja nautin siitä...ja luulenpa miehenikin niin tekevän.
Kiitos asiallisista kommenteista. En voi enempää näin julkisesti kirjoittaa meidän ongelmista, mutta jotain päätöksiä on vaan kovin vaikea tehdä juuri kun on lapsiakin. Jos ei olisi, päätös olisi tapahtunut jo aiemmin. Tavallaan osa minusta haluaisi eron, osa ei tiedä onko se kuitenkaan hyvä idea. Parisuhdeterapia voisi auttaa, jos sinne saisin toisenkin osapuolen lähtemään mukaan. Pettämisestä en ole kertonut, eikä se varmaan kannatakaan. Ehkä olen jossakin kolmenkympin kriisissä? Pienten lasten kanssa on haastavaa myös ja toisaalta olen muutenkin vain niin uupunut kaikkeen. Rakastan edelleen miestä, mutta en tiedä haluanko tätä elämää tällaisena enää. Ehkä se tästä, mutta jaksaminen on vaan ihan lopussa.
Opettele nauttimaan elämän pienistä asioista ja ota välillä aikaa itsellesi!
Tuttua on uupuminen lasten, kotiaskareiden, työn ja arjen alle....mutta muista, että tämä on se vaihe elämässäsi, milloin voit antaa lapsille ne parhaimmat muistot ja olla äiti! Lapset kasvaa ja ennenkuin huomaatkaan, sitä aikaa onkin taas ylenmäärin!
Sen pettämisen voit todellakin unohtaa...muualtahan sitä tulee haettua sitä, mitä ei kotoa saa ja sekin asia jää muistojesi joukkoon...
Älä mieti niin kauheasti tässä vaiheessa sitä parisuhdettasi vaan hoida mieluummin itseäsi ja lapsiasi ja ole vain mukava sille miehellesi, ehkä hänkin miettii syntejä syviä mielessään ja kaipaa vain tilaa ympärilleen.
Jokaisella on ne kriisit liitoissaan, jotkut selviää, jotkut antaa periksi ja niin kauan kuin rakastat kuitenkin miestäsi, on toivoa.
Miehet ei voi elää vuosia vähällä seksillä. Ne pettää. Mutta ei se haittaa koska nyt teillä menee hyvin!
En ole alkuperäinen kirjoittaja mutta olen hänen kanssaan vähän samanlaisessa tilanteessa ja tämä sinun kirjoitus auttoi ainakin minua hirveen paljon, kiitos vaan!!!
Minä olen pärjännyt vähällä seksillä, kun lapset oli pieniä, nyt lasten ollessa isompia seksiä
on enempi. Mutta olenkin aina rakastanut vaimoani.
Ero ei ole mikään ratkaisu tilanteessanne. Uskon että miehesi on jostakin syystä myös hyvin uupunut. Yritä saada hänet keskustelemaan ja puhumaan omista tuntemuksistaan ja apatiastaan, ehkä silloin pystyt antamaan aikaa hänelle toipua tai saat hänet meneämään hakemaan apua. Apu hän joltakin taholta tarvitsee ja itsesi on myöskin saatava palautua omasta uupumuksesta. Kun olette saaneet itsenne kuntoon voitte paremmin keskustella niistä toiveista joita toinen toisellenne on, aina joutuu tekemään komppomisseja eli ihan kaikkea ei voi saada ja aikaakin tarvitaan. On lastenne ja itsenne etu olla eroamatta, sillä tuskin sillä erolla saavuttaa mitään parempaa. Aluksi voi tuntua vapaalta, mutta on niin paljon niitä asioita joita menee pois. Uusi suhde alussa saattaa tuntua aivan ihmeelliseltä, se kuuluu rakastumisen alkuun, mutta minkä mörön sitten huomaa kun tämä vaihe on ohi, tuskin mitään enempää kuin ennenkään ja saattaa olla lapsille traumoja aiheuttavaa. Yrittäkää, hakekaa apua ( se ei ole noloa, eikä sitä välttämättä tarvitse kenellekään kertoa, että on hakenut apua asiantuntijoilta.) Puhukaa kun olette siinä kunnossa että voitte asiallisesti keskustella. Varmasti se että sovitte kummankin vastuualueet kodin asioissa, kuka hoitaa mitäkin, tietenkin työt saattavat asettaa esteitä joskus tälle, tarvitaan myöskin joustoa, mutta perustelluista syistä eikä tekosyistä ja pakenemisesta.
nimittäin vahempien ero lapsuudessa. Ihmetyttää kun aina paasataan suu vaahdossa, että yhdessä olo on lapsien etu!?!?!?!? Voin hyvällä omallatunnolla ja ihan amerikan aikuisten oikeesti sanoa, että itelleni ja broidille oli suuri helpotus kun vanhemmat erosi. Ei tarvinnut kuunnella riitelyä tai katella mykkäkoulua. Pysty elämään normaalia ja turvallista elämää!
Suurimmalla suulla täällä paasaa ilmeisestikin ne, jotka eivät ole lapsuudessaan vanhempien eroa kokeneet, eivätkä osaa ajatella asiaa lapsen asemasta ja asettua hänen saappaisiinsa!
Totta, että aluksi oli vähän hakemista ja ihmettelemistä kun faija ei ollutkaan paikalla samoin kuin siinä, että koti tuntuin kodilta ilman riitaa ja toraa. Enkä mä koe, et multa olis mitään elämstä silti puuttunut tai puuttuis nytkään.
HERÄTKÄÄ ihmiset todellisuuteen! Olisko teistä kivaa ja mukavaa asua sellaisessa kodissa, mistä puutuisi lämpö ja läheisyys? Skidinä kun ei oikein voi muuallekaan muuttaa tai pistää vanhempiaan "ojennukseen"!
Voimia ja tsemppiä sulle mitä ikinä sitten päätätkin tehdä! Joku kirjoitti, ettet selviäisi yksin ja et voimavarasi ovat rajalliset. Yksin pystyy selviämään, jos niin päättää ja apua sekä tukea saa, jotta voi varmistua voimavarojen riittävyydestä. Rinnalla kulkijoita ja tsemppaajia löytyy varmasti myös sulle!
Jos meidän mutsi pysty kasvattamaan tälläsistä pojankoltiaisista kunnialliset työssäkäyvät kansalaiset tähän yhteiskuntaan, niin en epäile ettetkö säkin pystyis.
Koirat haukkuu mut karavaani kulkee!
Sinä kuulostat aika onnettomalta ihmiseltä.
Tuskinpa se ero vanhempiesi välillä olisi mitään auttanut, olisit vain vielä onnettomampi.
Ehkä ihan muut syyt ovat kuitenkin vaikuttaneet katkeralta kuulostavaan elämääsi.
Vanhempien valintoja on vain aina niin helppo syyttää omaan pahaan oloon.
Tutun kuuloista omasta menneisyydestä. Minä yritin pienten lasten vuoksi tuollaisessa liitossa pitkään. Ongelmia oli, pienet lapset, työttömyyttä, asuntolainaa... mies upotti murheita myös alkoholiin - sekös rahatilannetta paransi. Porskutimme kuitenkin eteenpäin, tilanteet parani. Molemmat sai hyväpalkkaisen työn, lapset kasvoivat koululaisiksi. Mutta miehen ja minun välit eivät siitä muuttuneet, eli syyt oli jossain ihan muualla kuin rahatilanteessa ja työttömyydessä tai siinä, että oli pienet lapset. Niitä syitä nyt vain oli helppo osoittaa sormella. Jälkiviisaana tietenkin tässä kirjoittelen. Mutta, erosin miehestä lopulta kun ei meidän suhde muuttunut miksikään. Mies ärisi ja oli puhumaton, itse olin nalkuttava vaimo, joka tunsi yksin yrittävänsä parantaa suhdetta. Ehdotin parisuhdeterapiaakin, mies ei lähtenyt. En halunnut miestäni enään fyysisesti, joskus pakotin itseni seksiin, ajatukset muissa miehissä silmät kiinni, että sain itseni syttymään. Kun aloin katsoa jo muita miehiä sillä silmällä, että voisin hypätä vieraisiin sänkyihin. Tajusin, että liittomme oli tullut tiensä päähän. Otin suurennuslasin alle elämämme, minkä mallin annamme lapsillemme torailemalla toisillemme, nakellen veemäisiä huomautuksia asiasta kuin asiasta. Välissä huutaen kurkkusuorana, ovia paiskoen. Ja vielä siihen pettäminen päälle, mies kävi vieraissa muutaman kerran - minä vain halusin kaikkia muita paitsi miestäni.
Halusin eron, ja otin sen. Jäin alakoululaisten lasten kanssa kaksin. Ja pärjäsin. Olin vuosien jälkeen onnellinen, lapsilla oli riidaton koti. Ero oli vaikeaa aikaa, ex teki elämästäni yhtä helvettiä välissä. Ei olisi halunnut erota, ja tiesi, että lastemme kautta voi minua satuttaa. Sitä myös teki, mutta se on toinen juttu. Lasten nähden en koskaan itkenyt eron vaikeutta enkä syyllistänyt exää koskaan. Halusin kuitenkin lasten säilyttävän suhteensa isään ja isän puolen sukulaisiin, ja tein paljon töitä sen eteen, että suhteet säilyisi.
Mieti tarkkaan mitä menetät jos eroat, mieti myös mitä saat jos eroat. Minä harkitsin eroa puoli vuotta suurin piirtein, ennen kuin päädyin lopullisesti ottamaan eron. Tänä aikana yritin puhua miehelleni ja kerroin erosuunnitelmista kun en enää jaksa yksin liittoamme pitää kasassa. Eli kyllä mieskin tiesi koko ajan eron mahdollisuudesta, ei silti tehnyt mitään sen estämiseksi. Asumuseron aikana vasta heräsi rukoilemaan jatkoa - mutta se oli jo myöhäistä. Totta kai harkitsin paluuta yhteen monta kertaa, silloin aina pakotin itseni miettimään mitä avioliittomme oli. Eropäätös pysyi. Rakastin jollain tasolla lasteni isää edelleenki, meistä vain ei ollut aviopariksi. En kadu päivääkään eroani. Hyvin olen lasteni kanssa pärjännyt, ja saanut heistä kunnon kansalaisen alkuja.
Tässä oma kokemukseni, toivottavasti jotenkin auttaa sinua miettimään omia ratkaisujasi.
Kiitos taas vastauksista! Erityisesti tuo vika vastaus tilanteesta ennen eroa oli täysin sama kuin meillä, ainut että toinen puolisko ei tietääkseni ole käynyt vieraissa. Minulla on kyllä se ongelma, että en kohta enää muuta teekään kuin katsele vieraita... :/ Mutta joo, voisin koettaa jos onnistuisi se pariterapia ja tehdä sitten vasta lopullinen päätös. Vaikka kun toisen käytöstä katsoo ja kestää päivästä toiseen, tulee joka päivä vaan enemmän sellainen olo että ero on se oikea ratkaisu. Ei ole lapsistakaan kivaa kun itekin oon koko ajan niin poikki etten jaksa mitään. Päälle vanhempien riitoja. En tiedä voisiko tämä muuttua kun lapset kasvaneet, itsestä tuntuu ettei tämä elämä ole enää sitä mitä haluan. En toisaalta tiedä haluanko elää yksinkään, siis ilman puolisoa. Voin haluta sitä nyt, mutta entä sitten vähän ajan päästä?
Jos se yhdessä olo on pelkkää riitelyä, ei se silloin kannata.
Kylmempiä kausia on jokaisella elämäntilanteesta johtuen, mutta silloin siinä taustalla pitää olla kuitenkin se yhdessä tekemisen meininki. Yksin ei kannata suhteessa yrittää, toiseltakin pitää tulla tukea siihen.
Aviloiitto on aaltoliikettä ja silloin kun aletaan olla siellä aallonpohjalla koko ajan, kannattaa miettiä onko siinä enään mitään mieltä?
Riidatonta suhdetta ei ole olemassakaan ja valitettasti ne lapsetkin joutuu niitä riitoja kyllä joka suhteessa kuunteleen, mutta jos nekin näkee, että riidat sovitaan, oppivat itsekkin sen omassa elämässään sitten tekemään.
Mutta jos tunteet on kokonaan kuolleet ja sitä kipinää ei enää saa aikaiseksi, ero on hyvä ratkaisu silloin.
Oletko varma, että vielä miestäsi rakastat, vai onko se vain läheisriippuvuutta? Niillä on nimittäin vissi ero.
Meillä minä tiedän siitä, että tämä liittomme kannattaa, kun tulee vaikeuksista huolimatta aina välillä se hullaantuminen mieheeni, että on pakko päästä toisen syliin "muhimaan", eli rakkautta ja intohimoa löytyy vaikka välillä ei voisi vähempää koko ihminen kiinnostaa.. ;))
Meiltä on kyllä se kipinä kadonnut, ainakaan minä en tunne sitä enää. Hän kyllä haluaa minua, mutta en tunne minkäänlaista vetoa mieheeni, ei tee mieli enää seksiä hänen kanssaan. Tähän varmaan vaikutti meidän ongelmien lisäksi pettäminen.
En tiedä onko tämä rakkautta vai sitä läheisriippuvuutta. Toisaalta en tahtoisi erota, toisaalta haluan sitä koko ajan yhä enemmän enkä tiedä jaksanko enää itse edes yrittää terapiaan menoa, joka voisi onnistua. On yhä kiva olla mieheni kainalossa ja hellittävänä, mutta seksiä hänen kanssaan ei vain tee mieli. Voiko sitä alkaa tekemään taas mieli joskus???