Pakko oli tulla avautumaan kun tuntuu että lähtee järki. Olen aina kunnioittanut appivanhempiani ja yrittänyt olla sovussa, jos ollaan heidän luonaan käymässä. Nyt kuitenkin alkaa mennä yli, viisi vuotta siinä menikin. Sekä anoppi että appi ovat ylihuolehtivaisia. Tässä hiukan esimerkkejä:
Mieheni ei vastaa anopin soittoon koska on töissä. 100% näissä tapauksissa anoppi soittaa viipymättä minulle (muuten tuskin koskaan) ja kysyy ensimmäisenä tiedänkö missä mieheni on ja EIHÄN MITÄÄN OLE SATTUNUT? Kun kerron miehen olevan töissä puhelu loppuu alle minuutissa.
Olemme lähdössä mieheni kanssa syyskuussa ajamaan 200km matkan kodistamme minun lapsuudenkotiini. Appi sattuu soittamaan juuri ennen lähtöä. Kun selviää, että edellinen yö oli kylmä ja että autossamme on kesärenkaat alla alkaa neuvonta (olemme molemmat jo kolmikymppisiä) siitä miten renkaat tulee vaihtaa tai muuten jotain sattuu. Appi myös ehdottaa että mieheni on parempi ajaa, sillä pelkää että kuolemme molemmat jos minä asetun rattiin enkä hallitse autoa liukkaalla tiellä (tie on täysin kuiva)
Jos olemme lähdössä matkalle appivanhempien ensimmäinen reaktio on kauhistus. Olemmeko ottaneet huomioon kaikki mitä siellä voi tapahtua? Puolen tunnin esitelmä erilaisista ongelmista. Pahinta on, että miehen sisko alkaa muuttua samanlaiseksi.
Olimme kerran anoppilassa ja lähdimme vaihtamaan ulkovaloa. Valokupu oli hankala saada irti, joten hommaan meni noin 10min. Tasan 10min päästä appi tulee katsomaan ja sanoo: pelättiin jo äidin kanssa, että olitte saaneet sähköiskun.
Miehen sisarusten lapset eivät saa leikkiä yksinään pihalla (molemmat ala-asteella) sillä talon lähellä on joki. Joki oli tällöin jäässä ja lasten isä oli käynyt kokeilemassa jään paksuutta. Lisäksi lapsia oli kielletyt menemästä jäälle ja heitä vahdittiin ikkunasta. Appi kuitenkin komensi lapset sisään, sillä pelkäsi että he ehtivät juosta yhtäkkiä jäälle ja hukkua.
Olen tulossa hulluksi tämän vuoksi. Joka asia tarkastetaan useaan kertaan ja kaikesta mietitään pahin vaihtoehto. Joskus en jaksa vastata anopin puheluun kun tiedän että soittelee taas poikansa perään. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta pelkään että appivanhempani tartuttavat heihinkin pelon ilmapiirin. Mieheni on alkanut jo osoittamaan merkkejä samanlaisesta käytöksestä. Jos en soita takaisin puoleen tuntiin siitä kun hän soittanut minulle hän laittaa viestiä onko jotain hätänä?
Onko palstalla ketään kohtalotoveria?? Minut tämä tekee hulluksi!!!
Mieheni ei vastaa anopin soittoon koska on töissä. 100% näissä tapauksissa anoppi soittaa viipymättä minulle (muuten tuskin koskaan) ja kysyy ensimmäisenä tiedänkö missä mieheni on ja EIHÄN MITÄÄN OLE SATTUNUT? Kun kerron miehen olevan töissä puhelu loppuu alle minuutissa.
Olemme lähdössä mieheni kanssa syyskuussa ajamaan 200km matkan kodistamme minun lapsuudenkotiini. Appi sattuu soittamaan juuri ennen lähtöä. Kun selviää, että edellinen yö oli kylmä ja että autossamme on kesärenkaat alla alkaa neuvonta (olemme molemmat jo kolmikymppisiä) siitä miten renkaat tulee vaihtaa tai muuten jotain sattuu. Appi myös ehdottaa että mieheni on parempi ajaa, sillä pelkää että kuolemme molemmat jos minä asetun rattiin enkä hallitse autoa liukkaalla tiellä (tie on täysin kuiva)
Jos olemme lähdössä matkalle appivanhempien ensimmäinen reaktio on kauhistus. Olemmeko ottaneet huomioon kaikki mitä siellä voi tapahtua? Puolen tunnin esitelmä erilaisista ongelmista. Pahinta on, että miehen sisko alkaa muuttua samanlaiseksi.
Olimme kerran anoppilassa ja lähdimme vaihtamaan ulkovaloa. Valokupu oli hankala saada irti, joten hommaan meni noin 10min. Tasan 10min päästä appi tulee katsomaan ja sanoo: pelättiin jo äidin kanssa, että olitte saaneet sähköiskun.
Miehen sisarusten lapset eivät saa leikkiä yksinään pihalla (molemmat ala-asteella) sillä talon lähellä on joki. Joki oli tällöin jäässä ja lasten isä oli käynyt kokeilemassa jään paksuutta. Lisäksi lapsia oli kielletyt menemästä jäälle ja heitä vahdittiin ikkunasta. Appi kuitenkin komensi lapset sisään, sillä pelkäsi että he ehtivät juosta yhtäkkiä jäälle ja hukkua.
Olen tulossa hulluksi tämän vuoksi. Joka asia tarkastetaan useaan kertaan ja kaikesta mietitään pahin vaihtoehto. Joskus en jaksa vastata anopin puheluun kun tiedän että soittelee taas poikansa perään. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta pelkään että appivanhempani tartuttavat heihinkin pelon ilmapiirin. Mieheni on alkanut jo osoittamaan merkkejä samanlaisesta käytöksestä. Jos en soita takaisin puoleen tuntiin siitä kun hän soittanut minulle hän laittaa viestiä onko jotain hätänä?
Onko palstalla ketään kohtalotoveria?? Minut tämä tekee hulluksi!!!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kuvittelemaan että jotain tapahtuu ja se on vain mielikuvituksen tuotetta ja sanoppa joskus suoraan miehesi vanhemmille että tuollainen ajattelu on ihna sairasta ja jos ei mitään uskalla tehdä jää elämä elämättä. Sanoppa joskus miehesi vanhemmille että olette ajatelleet alkaa harrastaa laskuvarjohyppyä niin siitä vasta haloo nousee mutta jos rupeaa kaikkea varomaan niin elämä on aika yksitoikkoita. Kiltit ihmiset tekevät mitä sanotaan mutta rohkeat tekevät mitä haluavat.
Me, yli viisikymppinen pariskunta, olemme appivanhempien mielestä täysin imbesillejä, enkä esim. viime reissulla osannut edes laittaa pyyhettä kuivumaan; anoppi oli tulossa näyttämään mallia...mieti!!! Pääset vielä vähällä siihen verrattuna.
He ovat jotenkin "säilöneet "mielessään ainoan poikansa lapsen asteelle ja kohtelevat kuten viisivuotiasta...miestä joka on maailmalla selvinnyt ihan hienosti parikymppisestä lähtien...
Ja lisäksi on alkanut pistää silmään, että jos meillä mieheni kanssa on jotakin erityistä ilon aihetta tai olemme hankkineet jotakin mieleistä uutta, vaikenevat appivanhemmat kuin muuri; en ikinä ole huomannut heidän iloitsevan poikansa menestyksestä...outoa. Haiskahtaa kateellisuudelta, niin kummalliseselta kuin se kuulostaakin.
Ainoa tilanne , miten neuvominen on saatu loppumaan, kun olemme ehtineet tehdä jonkun ison homman heidän nähtensä ennen heitä ja vielä heitä paljon paremmin ja nopeammin. Kiitosta ei tietenkään sanota, mutta hiljaisuus kyllä kertoo jonkinasteisesta tajuamisesta.
Ei meillä ainakaan ole muuta ratkaisua ongelmaan, kuin minimoida tapaamiset... mieheni kärsii asiasta vielä enemmän kuin minä, joten onneksi pystymme tukemaan toisiamme asiassa...
Tuo, että miehesi alkaa muuttua samanlaiseksi...olisi varmaankin ihan oikea keskustelun paikka!
Tekstin on pakko olla provo. Siinä nimittäin kuvataan kaksi vanhempaa ihmistä, jotka välittävät ja huolehtivat lapsistaan ja lapsenlapsistaan hienosti. On itsestään selvää, että lapsi ei saa milloinkaan mennä jäälle. Jos joen jää kestää, toisen joen toisaalla ei ehkä kestä. He ovat niin huolissaan perheestänne, koska saattavat olla paljon kahdestaan ja mielikuvitus saa vallan.
Harmi, että he ovat saaneet miniän, joka ei välitä heidän huolehtimisestaan. Ehkä on parempi etsiä perhe, jossa appivanhemmat eivät soita, käy, osoita mitään kiinnostusta lapseensa ja lapsen perheeseen? Suuri osa ihmisistä olisi iloinen, jos olisi tuollaiset appivanhemmat. Kysymys: Oletko sinä heidän arvoisensa miniä?
On tervettä muuta kun se menee kuvatulla tavalla overiksi niin se menee. jos minä soita puolisolleni eikä vastaa niin seuraavan kerran voin soitta seuraavana päivänä uusestaan koska töissä ei voi aina vastata puhelimeen mutta tuollainen puolen tunnin päästä kysytään että mikä hätänä niin rupeaa olemaan aika lailla sai´rasta hommaa jos luottamus on tuollaista luokkaa.
tällä on aloituksen kanssa? Ei aloittajan appivanhemmilla ole ongelmana luottamuksen puute poikaansa ja tämän vaimoon, vaan ainoastaan olevat vanhempia "hössöttäjiä", hyvää tahtovat. Kun ihmisillä on aikaa vatuloida kaiken maailman kauhuskenarioita, niin tuollaista se sitten on. Oma äitini oli just samanlainen, mutten tehnyt kärpäsestä härkästä, vaikka soittelikin yli 3-kymppiselle tyttärelleen - ja hyvä näin, koska nyt minulla ei ole enää äitiä perään soittelemassa, vaan hän "tuikkii tähtenä iltataivaan".
Eikös aloittaja voisi olla vastaamatta myöskin puhelimeen, kun anoppi hälisee poikansa vastaamattomuudesta? Niin simppeliä se on. Samoin kuin se, ettei appivanhempien jutuille tarvitse laittaa paljoakaan painoarvoa - kukin elää elämäänsä, antaa vanhempien hössöttää ja itse tehdään niin kuin parhaaksi nähdään.
Enkä minä pidä ainakaan pahana tuota, ettei lapsia jätetä pelkän ikkunasta vilkuilun varaan, jos on vaarana, että menevät jäälle. Vahinko voi sattua aivan koska vaan ja sen jälkeen on myöhäistä jossitella!
Itselleni ongelma on todellinen, toisin kuin näköjään edelliselle kirjoittajalle. Mielestäni lapsista ja lapsenlapsista huolehtiminen on ainoastaan huomaavaista, mutta ylenpalttinen asioiden kauhistelu tekee minut hulluksi. Jos joka kerta kun autolla lähdetään ajamaan kerrotaan seikkaperäisesti kuinka monta metriä turvaväliä pitää olla ja miten autoa ei saa jättää mäkeen ilman käsijarrua, alkaa huolehtiminen mennä hiukan yli. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi teini-ikäinen lapsi, mutta olemme jo yli kymmen vuotta asuneet omillamme. Tämä täytyy ihan itse kokea (kuten muutama toinen kirjoittaja tuossa mainitsee) ennenkuin sen tajuaa.
Autolla ajo neuvoihin pitää vastata että älä opeta isääsi naimaan tai että älä viitsi naurattaa ja osaan kyllä ajaa autoa kunnolla. Nykyisin yrityksissä on turvallisuusajattelu mennyt överiksi ja edellesessä tyäpaikassa aina kun kävi toimistolla tampereella ja lähti parisaa kilsaa ajelemaan kotio niin joku toivotti turvallista matkaa niin jossain vaiheessa tul imittä täyteen ja sanoin että nyt vittuilu loppuu koska sen niin turhanpäivaista kun on jo yli miljoonakilometria ajanut autoa ja omasta mielestäni osaan ajaa ja tarvittaessa lujaakin. Olen myös huomannut nämä ohjeet äidissänikin kun melkein kaikki jutut mitä lehdessä lukee otetaan tosissaan ja tyrkytetään muille niitä oppeja jostka ovat välillä naurettavia juttuja niin kuin joku turvaväli joka opetetaan jo autokoulussa.
Tässäkin asiassa on kaksi puolta.
Toisaalta on ihanaa ja välittävää että joku on huolissaan ja ajattelee, varmistelee, suojelee miten voi. Toisaalta se on ahdistavaa ja sitovaa, kuten hyvin kuvaat. Ja pelon ja huolen ilmapiiri voi kasvaa ja hukuttaa allensa ilon, kasvamisen, tutkimisen ja laajenemisen.
Ajattelen että monet keski-iässä ovat vaarassa sairastua tällaiseen kaikkea-pitää-pelätä-tautiin. Omat lapset on saatettu maailmalle, siellä ne nyt ovat, aikaa on miettiä miten niillä menee - ja pelätä.
Oma anoppini sairastui aikanaan keski-iässä juuri tuohon. Olihan hän aina ollut täpäkkä ja hommansa hoitava nainen, mutta kun molemmat lapsensa olivat muuttaneet pois, ja hänen omat vanhempansa ensin sairastuivat vakavasti ja sitten kuolivat, ja vielä hänen omaankin terveyteensä tuli pientä kremppaa, huolet kasvoivat vallan kauheiksi. Hän saattoi lukea lehdestä omenanviljelyssä käytettävästä kasvinsuojeluaineesta joka ehkä aiheuttaa syöpää, ja soittaa meille kysyäkseen minkämaalaisia omenoita syömme...
Ikuinen huolestuneisuus ei tee hyvää kenellekään. Anoppini parani keski-iän krempoistaan, mutta oli aina vain huolestuneempi ja huolestuneempi. Hän sairasteli lisää ja lisää ja lopulta kuoli, ihan liian nuorena. Leskeksi jäätyään appi kyllä oppi tarttumaan elämäänsä ja voi nykyään hyvin. Tosin sen se maksoi että lapsenlapsistaan hän viis veisaa, kun elämä on mukavaa ja siinä riittää seikkailuja muutenkin.
Omat vanhempani alkoivat olla samanlaisia vähän myöhemmin, liittyi ehkä nuorimman veljeni itsenäistymiseen, ja viimeisen oman isovanhempani kuolemaan. Mutta onneksi he löysivät kuitenkin tien eteenpäin, uusiin harrastuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin.
Ilmiö on nimeltään kuoleman ja vanhenemisen pelko, turvallisuuden menettämisen ahdistus. Eikö appivanhempiasi millään lailla saisi innostumaan jostain ihan uudesta, vaikka harrastajateatterista. Tai luovan kirjoittamisen kurssista. Tai tanssilavoista... jostain jossa pitää ottaa riskejä, oppia uutta, ja unohtaa kokonaan ne omat kakarat ja niitten kakarat, talletettavat perinnöt tai muut sellaiset. Elämä eteen ja tukka taakse ja menoksi!
Sitten täytyy vain toivoa että teette toisin kuin appivanhempanne kun olette appivanhempia. Jos toistatte mitä appivanhempanne tekivät, muistakaa miten paljon kielteistä ja hulluuden partaalle nuoret ajatte.......
Joku epäili, että teksti on provo, en usko, sillä minulla on samanlainen anoppi! Appiukko on täysin "normaali", mutta anoppini on ylihuolehtivainen. Mekin olemme 30v pariskunta, yhdessä kohta 10v, ei vielä lapsia. Välimatkaa anoppilaan on n. 150km ja miehen sisko asuu meidän kanssa samalla paikkakunnalla. Anoppini on muuten aivan ihana, ystävällinen eikä tunkeileva, mutta välissä tuo huolehtiminen ottaa päähän.
Tässä meidän elämästä muutama tarina, vertaistueksi.
Anoppi kuuli, että olemme lähdössä minun vanhempieni ja sisareni kanssa Tallinnaan. Häntä alkoi huolestuttamaan, ja käski varoa taskuvarkaita ja ryssiä!
Mieheni siskon puhelin oli rikki ja sammuili itsekseen. Anoppihan hätääntyi usein, kun tytär ei vastannut illalla töiden jälkeen puhelimeen ja vaati meitä menemään kylään! Hän ei suostunut uskomaan selitystä, että puhelin olisi vain sammunut itsekseen.
Lähdin yksin työmatkalle toiselle mantereelle, anoppi oli tietysti huolissaan siitä, miten selviän. Häntä huolestutti myös se, miten minä osaan vaihtaa oikeaan koneeseen. Siitä huolimatta, että olen akateemisesti koulutettu, puhun sujuvasti 4 kieltä ja auttavasti pari muuta ja olen lentänyt niin yksin kuin porukassa nuoresta asti. Hän ei onneksi minua häirinnyt liiaksi, mutta oli kuulemma mieheltäni vaatinut raporttia joka välissä, että missä se miniä on ja mitä sille kuuluu.
Vaihdoimme miehen kanssa vähähiilihydraattiselle ruokavaliolle: minä halusin pudottaa muutaman kilon ja mies halusi päästä eroon iltapäiväväsymyksestä. Anoppihan kauhisteli tätäkin, ja ihmetteli millaiselle nälkäkuurille joudumme, ja "mitä te sitten syötte jos ette saa syödä leipää ja perunaa"? Lisäksi hän yritti miehelleni pakkosyöttää pullaa kyläilessämme heidän luonaan, koska "ei kait nyt yksi viipale tapa ja ota nyt jos haluat" ja olutta hän tarjosi sanoin "eihän sinun tarvitse jättää hiilarit pois vaikka toinen haluaa". Hän ei kuitenkaan tiennyt, että aloite dieetinvaihtoon lähti mieheltäni. Minä, "paha miniä", en siis vienyt pullat ja oluet mieheltäni...
Jos me tai mieheni sisko lähtee ulkomaille, tai vähänkään pidemmälle kotimaan matkalle, on laitettava viesti HETI kun kone laskeutuu/automatka loppuu. Anoppihan on ottanut matka-ajoista selville, ja huolestuu jos ei meistä kuulu 5min sisään lasketusta ajasta. Kyllähän minunkin vanhemmat haluaa, että annamme itsestämme elonmerkkejä ja kerromme perille pääsystä, mutta he eivät odota sitä viestiä heti eivätkä he huolestu, jos ei tuntiin-pariin meistä kuulukaan mitään.
Olin lähdössä autolla yksin kotimaan työmatkalle n. 350km päähän. Anoppi oli huolissaan siitä, miten minä auton kanssa pärjään, "jos sille jotain sattuu tai menee rikki". Kerroin soittavani tiepalvelulinjaan tai pyrkimään itse hakemaan apua esim. huoltoasemalta. Mies oli sillon paikalla, ja tokaisi, että eipä hänen läsnäolonsa auttaisi, jos autolla hajoaisi tien päällä vaikkapa jakopään hihna, kone keittäisi kiinni tai joku vastaava tapahtuisi.
Rodokselta kotiin tullessamme anoppi kauhisteli, miten me olimme saattaneet juoda hanavettä ja syödä jäätelöä, salaattia, possua, lammasta ja kaikkea muuta hyvää. Selityksemme hyvästä vedenlaadusta ei mennyt läpi. Mikäpä matkuilessa sen ihanampaa kuin syödä paikallista herkullista ruokaa?
Viime talvena hän hätäili sikainfluenssan kanssa. Tuntui että jos joku meistä sairastuu siihen niin loppu tulee heti. Itse sairastin talven aikana viikon verran kestänyttä influenssaa (lääkäri sanoi että joku influenssa se on, ei syytä sikatestiin koska hoito olisi joka tapauksessa sama) kovalla kuumeella. Silti anoppi oli sitä mieltä että minunkin pitäisi hakea sikapiikki, koska "eihän se lääkäri sanonut että se on sikaflunssa".
Joka kerta kun ajamme 150km heille niin tulee samat litaniat: ajakaa tosi varovasti, muistakaa varoa liukasta/märkää/hirviä/muita kuskeja/ohituksissa... Kyllähän äitinkin toivottaa turvallista matkaa, mutta ilman jokakertaisia muistutuksia siitä, miten hirvet liikkuu tai talvi on tullut.
Tarinoita olisi kyllä useampiakin, mutta ehkä sait näistä riittävän kuvan.
Itse en hirmuisesti jaksa ressata näistä asioista, paitsi silloin kun anoppi menee "paasausmoodiin", eikä kuuntele järkipuheita. Silloin kun hän vain tietää, miten asiat on, ja muut eivät. Silloin meinaa kyllä mennä hermot, mutta pysyttelen rauhallisena ja annan mieheni kertoa äidilleen, että toinenkin näkökulma on olemassa.
anopeillenne ja muille ylihuolestuneille Anna-Liisa Valtavaaran kirja "Huolena huolehtiminen".
Jospa älyäisivät, mistä on kysymys...
Laitan tähän lainauksen em. kirjasta. Tunnustan ensin, että syyllistyn itse myös usein ylihuolehtimiseen!
Tässä lainaus: "Ylihuolehtija ei välttämättä ollenkaan käsitä, mitä hän saa ympäristössään aikaan - niin autuaan sokeasti hän uskoo tekevänsä vain hyvää. Hän saattaa jopa uskoa rakastavansa, mutta huolehdinnan kohde tunteekin olonsa rajoitetuksi ja rutatuksi. Valitettavasti liiasta huolehtimisesta käesivät lähimmäiset eivät myöskään aina osaa tai uskalla kertoa ahdingostaan eivätkö muutenkaan näyttää, miltä moinen tuntuu. Niinpä ylihuolehtija tietysti jatkaa huolehtimistaan, kun ei edes tiedä aiheuttamastaan harmista..."
On varmaan vaikea käsittää, että se mitä luulee silkaksi rakkaudeksi ei sitä olekaan. Mutta oppia ikä kaikki! Huolehtiminen rajoittaa sekä huolehtija että huolen kohteen elämää. Loputon pelkääminen tekee elämästä ilottoman. Huolehtija luulee hallitsevansa maailmaa huolehtimisellaan - jos hän hellittää hetkeksikin, kaikki romahtaa tai vähintäänkin sattuu jotain kauheata. Hohhoijaa. Minusta on hyvin sanottu tuo, että kohde tuntee olonsa rajoitetuksi ja RUTATUKSI. Juuri siltä se tuntuu! Siis paitsi että itse olen syyllistynyt ylihuolehtimiseen minulla oli äiti, joka aina ja loputtomasti varoitteli milloin mistäkin. Onkos tämä siis ylisukupolvista? Varmaankin se on. Mutta nyt on kierteen katkettava!
Kiitos tosi paljon vastauksista. Tuli jotenkin tosi hyvä mieli. Kirjoittaja Nainen 30 sinun kokemuksesi ovat TÄYSIN samanlaisia kuin omani. Tuo voisi olla minun tekstini. Ja tuo kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta..täytynee ainakin itse tuo lainata. Uskon mieeheni vanhempien tarkoittavan ainoastaan hyvää, mutta välillä koen asian kauhean ahdistavana. Varsinkin kun näen miten he toimivat lastenlastensa kanssa ja meilläkin on lasten hankinta edessä ja haluaisin tietysti viettää niiden kanssa myös mummolassa aikaa. Nainen 30, myös oma anoppini on melko kova luu purtavaksi tuon ruoan tiimoilta. Olen itse kasvissyöjä ja viime keväänä mieheni ehdotti, että hän voisi myös koettaa kasvissyöntiä puolen vuoden ajan. Anoppilassa tämä oli kuitenkin todella vaikea ymmärtää. Anoppi tarjosi miehelleni joka aterialla leikkeleitä ja lihaa, vaikka olimme useaan kertaan selittäneet, että mieheni kokeilee kasvisruokavaliota. Anoppi myös mainitsi sivulauseessa, että kaikenlaisiin hullutuksiin ei kannata mennä mukaan.
Suhdettamme hankaloittaa myös se, että omat vanhempani ovat täysin hippihörhöjä ja mieheni vanhemmat vanhoillisia ja erittäin uskonnollisia. Hyvä pari siis olemme. Tavallaan ymmärrän, että haluavat meille vain hyvää, mutta välillä huolehtiminen menee överiksi.
sairaudelta nimeltään pakko-oireinen-syndrooma. Jotkut vahtivat liesiä, toiset pelkäävät bakteereja ja peseväåt käsiään bakteerikammoon, komannet kilkuttelee puhelimella lähimmilleen taukoamatta..elleivät toimi näin, ahdistuvat huomattavasti ja hulluuden partaalle siinä kyllä jossakin vaiheessa mennään. Kannattaa kehoittaa käymään psykiatrilla jos huolestuminen anopilla menee noin liikaa yli ja överiksi, ei ole minusta enää tervetta huolenpitoa. Minun anoppi aikansa soitteli poikansa perään vähintään3 kertaa päivässä, ja ne puhelut kestivät useita tunteja/vrk.. Hänellä on pakkomielle, ja se saattaa valitettavasti myös pilata useat ihmis-suhteet .