Täytyy avautua täällä ja kuulla mielipiteitä, kun ei tässä muutakaan enää keksi, mikä mättää vai mättääkö mikään..
Ensiksi taustaa: olemme olleet yhdessä nyt noin 7 kk, olemme aikuisia, lapsettomia ihmisiä jotka asuvat omillaan naapurikylissä. Mies on eronnut pitkästä (18v.) parisuhteestaan toissa keväänä, minä omastani (3v.) vuosi sitten. Miehen ero oli hänen omien sanojensa mukaan pitkällisen harkinnan tulos, erosivat yhteisestä sopimuksesta ja ovat hyvissä väleissä edelleen. Minun eroni sen sijaan oli ruma ja äkkinäinen, eksä ilmoitti ettei rakasta, pakkotilanteessa asuttiin vielä tovi yhdessä, pelkkää riitelyä, mies oli jo uudessa suhteessa jne. jne. Voitte kuvitella, mitä se teki itsetunnolle.
Tapasimme työkuvioissa kevättalvella. Alun kiinnostusta jatkettiin privaatisti ensin fb:ssa, sitten aloimme tapailla ja seurusteluksi juttu muuttui pikkuhiljaa (tämä "sovittiin" ihan puheissa :)). Mies on aina ollut huono puhumaan tunteistaan ja muutenkin, mutta minulle avautui kaikenlaista itsestään. Sanoi mm., että on kertonut minulle itsestään ja erityisesti kipukohdistaan lyhyessä ajassa enemmän kuin eksälleen koko heidän pitkän yhdessäolonsa aikana. Itselleni avoimuus on ollut aina luontaista, myös tässä suhteessa.
Nyt on alkanut tuntua siltä, että mies ei ole enää kiinnostunut. Ei kerro asioistaan enää samalla tavalla kuin alussa - kun mainitsin tästä, sanoi, ettei ole mitään erityistä puhuttavaa, koska "menee hyvin". Toki itsekin ymmärrän, että suhde on hieman jo arkipäiväistynyt, koska mm. näemme niin paljon enemmän kuin ihan aluksi. Livenä juttelu ei ole sama asia kuin chattaily, koska usein yhdessäolo menee "katsotaantelkkariatehdäänruokaa" -tyyppiseksi olemiseksi.
Kun kesällä kysyin, mitä hän haluaa parisuhteelta, hän vastasi yhdellä sanalla: luottamusta. Ensin olin ihmeissäni, mutta sitten tajusin, tuo sanahan kattaa oikeastaan kaiken. Ei pelkästään romanttista luottamusta, vaan myös sen, että voi luottaa toisen olevan tukipilari ja omalla puolella, mitä sitten tapahtuukin.
Mistä sitten tietää, jos tuollaisen puhumattoman miehen rakkaus loppuu? Hän on kärsinyt masennuksista, ja kuittaa ne sanomalla, että on työpaineita (yrittäjä). Ei kuitenkaan tukeudu minuun enää samoin, kuin suhteen alussa. Itselläni on samoja taipumuksia, ja lisäksi edellisen suhteen mukanaan tuoma itsetunto-ongelma, tämä tiedostan. Tarkkailen toisen sanomisia tai -jättämisiä turhankin tarkkaan, ja analysoin loputtomiin. Mistä tietää, mikä on omaa mielikuvitusta, ja mikä taas oikeasti merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa?
Pettämisestä en miestä epäile, on kunnon mies. Pelkään, että ei rakasta, ja jättää. Osoittaa mulle rakkauttaan kyllä hellimällä ja arkipäivän asioilla, kuitenkin mielestäni vähemmän kuin aluksi. Ei siis huomio enää niin paljon kuin aluksi, jolloin esim. viestiteltiin pieniä, suloisentyperiä asioita pitkin päivää. Musta tuntuu, että se on mennyt yksipuoliseksi minun puolelta. Pelkän luonteen piikkiin en tätä pistäisi, koska alkuun oli hyvinkin hanakka tämmöisissä asioissa.
Ongelmana on myös se, etten viihdy nykyisellä asuinpaikkakunnallani, työ on jees, mutta kavereita jne. ei juurikaan ja tämä on sosiaaliselle luonteelleni kauhistus. Kauempana asuvien ystävieni kanssa olen paljon tekemisissä ja näemmekin aika ajoin. Miehellä taas on koko elämä tuossa pikkukylässä, on kyllä kiitettävästi tutustuttanut mua kavereihinsa ja ottanut elämäänsä. Silti musta välillä tuntuu, että elän jonkun muun elämää, että mulla ei ole omaa, vaikka onkin hyvä työ ja omistusasunto.
En kerrassaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen aina pitänyt myös yksinolosta - siis silloin, kun ei ole suhdetta. Silloin on helpompi olla, enkä tosiaan ole mikään tapaseurusteliija. Olin onnellinen, kun raastava ero lopulta oli ohi, ja sain olla rauhassa. En etsinyt ketään, olin onnellinen yksin. Ja sitten tuli tämä mies.
Mietin, että aloinkohan liian pian seurustelemaan, kun itsetunto on mitä on? Mutta mitä muutakaan voi tehdä, kun kiinnostus ja välittäminen vain alkaa? Jättää hyvä mies huomiotta vain siksi, että ongelmia _saattaa_ tulla? Eihän siinäkään ole mitään järkeä..?
Ensiksi taustaa: olemme olleet yhdessä nyt noin 7 kk, olemme aikuisia, lapsettomia ihmisiä jotka asuvat omillaan naapurikylissä. Mies on eronnut pitkästä (18v.) parisuhteestaan toissa keväänä, minä omastani (3v.) vuosi sitten. Miehen ero oli hänen omien sanojensa mukaan pitkällisen harkinnan tulos, erosivat yhteisestä sopimuksesta ja ovat hyvissä väleissä edelleen. Minun eroni sen sijaan oli ruma ja äkkinäinen, eksä ilmoitti ettei rakasta, pakkotilanteessa asuttiin vielä tovi yhdessä, pelkkää riitelyä, mies oli jo uudessa suhteessa jne. jne. Voitte kuvitella, mitä se teki itsetunnolle.
Tapasimme työkuvioissa kevättalvella. Alun kiinnostusta jatkettiin privaatisti ensin fb:ssa, sitten aloimme tapailla ja seurusteluksi juttu muuttui pikkuhiljaa (tämä "sovittiin" ihan puheissa :)). Mies on aina ollut huono puhumaan tunteistaan ja muutenkin, mutta minulle avautui kaikenlaista itsestään. Sanoi mm., että on kertonut minulle itsestään ja erityisesti kipukohdistaan lyhyessä ajassa enemmän kuin eksälleen koko heidän pitkän yhdessäolonsa aikana. Itselleni avoimuus on ollut aina luontaista, myös tässä suhteessa.
Nyt on alkanut tuntua siltä, että mies ei ole enää kiinnostunut. Ei kerro asioistaan enää samalla tavalla kuin alussa - kun mainitsin tästä, sanoi, ettei ole mitään erityistä puhuttavaa, koska "menee hyvin". Toki itsekin ymmärrän, että suhde on hieman jo arkipäiväistynyt, koska mm. näemme niin paljon enemmän kuin ihan aluksi. Livenä juttelu ei ole sama asia kuin chattaily, koska usein yhdessäolo menee "katsotaantelkkariatehdäänruokaa" -tyyppiseksi olemiseksi.
Kun kesällä kysyin, mitä hän haluaa parisuhteelta, hän vastasi yhdellä sanalla: luottamusta. Ensin olin ihmeissäni, mutta sitten tajusin, tuo sanahan kattaa oikeastaan kaiken. Ei pelkästään romanttista luottamusta, vaan myös sen, että voi luottaa toisen olevan tukipilari ja omalla puolella, mitä sitten tapahtuukin.
Mistä sitten tietää, jos tuollaisen puhumattoman miehen rakkaus loppuu? Hän on kärsinyt masennuksista, ja kuittaa ne sanomalla, että on työpaineita (yrittäjä). Ei kuitenkaan tukeudu minuun enää samoin, kuin suhteen alussa. Itselläni on samoja taipumuksia, ja lisäksi edellisen suhteen mukanaan tuoma itsetunto-ongelma, tämä tiedostan. Tarkkailen toisen sanomisia tai -jättämisiä turhankin tarkkaan, ja analysoin loputtomiin. Mistä tietää, mikä on omaa mielikuvitusta, ja mikä taas oikeasti merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa?
Pettämisestä en miestä epäile, on kunnon mies. Pelkään, että ei rakasta, ja jättää. Osoittaa mulle rakkauttaan kyllä hellimällä ja arkipäivän asioilla, kuitenkin mielestäni vähemmän kuin aluksi. Ei siis huomio enää niin paljon kuin aluksi, jolloin esim. viestiteltiin pieniä, suloisentyperiä asioita pitkin päivää. Musta tuntuu, että se on mennyt yksipuoliseksi minun puolelta. Pelkän luonteen piikkiin en tätä pistäisi, koska alkuun oli hyvinkin hanakka tämmöisissä asioissa.
Ongelmana on myös se, etten viihdy nykyisellä asuinpaikkakunnallani, työ on jees, mutta kavereita jne. ei juurikaan ja tämä on sosiaaliselle luonteelleni kauhistus. Kauempana asuvien ystävieni kanssa olen paljon tekemisissä ja näemmekin aika ajoin. Miehellä taas on koko elämä tuossa pikkukylässä, on kyllä kiitettävästi tutustuttanut mua kavereihinsa ja ottanut elämäänsä. Silti musta välillä tuntuu, että elän jonkun muun elämää, että mulla ei ole omaa, vaikka onkin hyvä työ ja omistusasunto.
En kerrassaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen aina pitänyt myös yksinolosta - siis silloin, kun ei ole suhdetta. Silloin on helpompi olla, enkä tosiaan ole mikään tapaseurusteliija. Olin onnellinen, kun raastava ero lopulta oli ohi, ja sain olla rauhassa. En etsinyt ketään, olin onnellinen yksin. Ja sitten tuli tämä mies.
Mietin, että aloinkohan liian pian seurustelemaan, kun itsetunto on mitä on? Mutta mitä muutakaan voi tehdä, kun kiinnostus ja välittäminen vain alkaa? Jättää hyvä mies huomiotta vain siksi, että ongelmia _saattaa_ tulla? Eihän siinäkään ole mitään järkeä..?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mietin myös, että jospa mies on "pidemmällä" tässä meidän suhteessa, että luottaa minuun jo sillä tavalla itsestäänselvästi, ettei näe tarpeelliseksi korostaa rakkauttaan joka käänteessä. Hänellähän ei ole pettymyksiä tällä saralla ja on tosiaan itse sanonut, ettei tunteista puhuminen tule luontaisesti. Eikä kait minulla ole oikeutta pakottaa toista puhumaan, kun varsinaista ongelmaa suhteessa ei (kai??) ole, vaan ongelma on minun pääni sisällä. Olen kyllä sanonut, että puhuminen lopulta suhteen koossapitävä voima, ja tästä on samaa mieltä. Sanoo, että suhde eksän kanssa kaatui hyvin pitkälti tähän, koska olivat molemmat tuppisuita.
En tiedä muuta kuin sen, että ahdistaa ja kovasti. Käyn jo psykologilla puhumassa, mutta toistaiseksi en koe siitä olleen apua. Milloin itsenäisestä ja itsevarmasta naisesta tuli tällainen riippuvainen, itkeskelevä mytty?
Kertokaapa mielipiteitänne ja näkemyksiänne. Enkä loukkaannu, vaikkeivat kaikki jaksaneet lukea tätä kilometrin mittaista vuodatusta loppuun :) itseäni tämä kuitenkin helpotti, vähän, ehkä. Kiitos.
Mistä päättelet ettei olisi enää kiinnostunut? Listaa asioita...
..ensinnäkin ihana lyhyt kyssäri ruohon kilometrivuodatukseen, juuri näin tulee toimia :)
Niin. Ei koodaa spontaanisti viestitse, fb:ssa, puhelimitse imelyyksiä. Joo, ehkä lapsellista, mutta kun omat tunteet roihuaa, tämä on itselle luontevaa. Ja kuitenkin teki sitä aluksi. Soitellaan kyl päivittäin kuulumiset, siis myös hän soittaa mulle päin.
Mutta sitten ne puhelut.. silkkaa diipadaapaa, ei mitään syvällisempää, oikeastaan enää koskaan. Ihan kuin olisi aluksi antanut luvan tutustua "sisimpäänsä" ja nyt sitten lyönyt luukut kiinni. Miten edetä?
Ei myöskään ainakaan sanallisesti enää ikävöi, vaikkei oltais hetkeen nähty. Aikaisemmin tehtiin kaikki temput, että voitais nähdä. Nykyään saattaa jokin asia (okei, useimmiten työt) mennä aika helposti tapaamisen edelle. Toki nähdään kyllä silti useamman kerran viikossa. Onko se vaan palannut "normielämään"; siis sitten kun ollaan jo vakiintunut - ollaanks me? - pari, niin aikaa jää muullekin?
Pitäiskö mun hankkia elämä? Miten se tapahtuu?
Ehkäpä koet tilanteen erityisen ahdistavaksi koska sinä tavallaan elät miehen varassa, yritä panostaa myös omaan aikaan ja harrastaa asioita joista saat onnistumisen tunnetta. Harrastus voi olla mitä tahansa ompelusta urheiluun, tärkeintä on että sinulla on jokin oma juttu josta saat tukea itsetunnollesi. Lisäksi voisitte miehesi kanssa aloittaa jonkin yhteisen harrastuksen jolloin viettäisitte yhteistä aikaa ja rentoutuisitte yhdessä. Siten aika ei menisi vain kotona oleskeluun, silloin helposti puhuminen jää vähemmälle kun puuhaillaan kotiaskareita ja katsellaan telkkaria.
Mielestäni sinun pitäisi myös puhua miehelle suoraan miltä sinusta tuntuu, mistä se johtuu (erotraumat?) ja mitä toivoisit häneltä. Kysy samoin mitä hän kaipaisi sinulta. Ja muista ei syyttelyä, rauhallinen keskustelu jolloin molemmat voivat kertoa oman asiansa ilman että kumpikaan hermostuu..
Näistä on ainakin ollut minulle apua, olen ollut hieman vastaavassa tilanteessa.
..ja kiitos vastauksesta.
Joo, tiedostan itse, että nyt olen jotenkin liikaa miehen varassa, ja itsenäistä ihmistä korpeaa se ihminen, mikä musta on tullut. Mulla on yksi harrastus, mutta se on sen verran kallis, että se vie vain yhden illan viikossa - tämä ilta on sit todellakin ihanasti vapaa asioiden pyörittelystä :) Ja tuo yhteinen harrastus on hyvä ajatus muuten, mutta asumme eri paikkakunnilla ja jos viikolla näemme, se on yleensä vasta ihan illalla. Viikonloppuisin tuntuu, että molemmat ovat vaan niin väsyneitä, että loikoiluksi menee.. tekosyitä vissiin..
Olen puhunut oloistani ja erostani miehelle avoimesti. Tuntuu vaan, etten oikein saa vastakaikua. Sanoi kyllä kerran, että haluaa olla minulle tukena, muttei oikein tiedä, miten. Ja en minäkään tiedä. Kuuntelemalla? Toisaalta kaikkea p*skaa ei voi toisen niskaan kaataa, koska tiedän analysoivani asioita ihan liikaakin ja ainakin osa näistä "ongelmista" on omien korvien välissä eikä mies voi niille mitään vaikka päällään seisoisi. En minäkään jaksaisi aina mua.
Miten sun suhteen lopulta kävi?
Minusta sinun miehesi vaikuttaa aivan tavalliselta, luotettavalta mieheltä. Parisuhteessa kun on saavutettu vakiintunut taso, ainakin miehelle saattaa olla ihanin mahdollinen asia "leipoa yhdessä, leipää, vuolla hyvää juustoa päälle ja mennä katsomaan Salkkareita sohvalle loikoillen".
Toki muutakin tarvitaan, mutta alkuaikojen romanttinen jännitys - se ehkä kuuluu alkuaikaan eikä muualle.
Kertomasi perusteella voit mielestäni rakentaa suhteesi varaan ja luottaa siihen. Kokonaan toinen juttu on sitten se, jos se ja tilanteestasi viriävät tulevaisuudenkuvat eivät sinulle itsellesi riitä. Mahdollista on myös, että pelkäät edelleen sitoutua eli heittäytyä luottamaan toiseen ja arkeenne.
..kiitos vastauksesta.
Taidan pistää oman hermoilun piikkiin koko setin ja luottaa siihen, että hän kyllä sitten sanoo, jos asiat eivät ole sitä miltä näyttävät tai tunteet ovat radikaalisti muuttuneet. Enhän toki voi olla vastuussa toisen sanomatta jättämisistä.
Mikä siinä onkin, kun järki sanoo juuri mainitsemallasi tavalla ja tunne sitten toista. Taitaa vain olla niin, että hänellä on parempi kokemus parisuhteesta kuin minulla, jonka edellisessä suhteessa tunteiltiin vuoristoratatyyppisesti ns. loppuun saakka. Eikä se todellakaan ollut mikään tae kestävästä suhteesta tai todenpuhumisesta, siitähän mulla on omakohtainen kokemus..
Teille on tullut arki vastaan! Kyllä se ukko susta tykkää, mutta miehet ovat sellaisia juntteja, että kun se arki tulee ja emäntä on hyväksi todettu ja siinä vakituisena vierellä niin kaikki herkät kommervenkit loppuvat siihen. Ei ukkoloiden tunteet mene vuoristorataa, kuten naisten. Luota teidän suhteeseenne, ei siinä mikään ole loppunut, arki vain on tullut ja alun romanttiset löpinät takanapäin. Hyvä siitä tulee......
Useimmat miehet tuntuu toimivan noin. Ei kai tunteiden vuodattaminen ole niille niin luontevaa eikä ne saa siitä samalla lailla mitään irti kuin me naiset :) Aluksi jaksetaan mut sit kun luotetaan suhteeseen niin eipä enää... Enkä todellakaan tiedä mikä siihen auttaisi, vaikea sellaista on pyytääkään kun koko hommaan menee sit vähän maku. Toisaalta ihana juttu että toinen luottaa suhun ja pitää sua tavallaan itsestäänselvyytenä, jos ei liialllisuuksiin mee. Tosin sun miehes kuulostaa kyl melkein masentuneelta, voisko se olla mahdollista?
ihana tuo viimeinen kommentti "emäntä on hyväksi todettu"..
tuttu tunne nimittäin. meillä on pari vuotta yhteiseloa takana, emme silti asu yhdessä, naapuripaikkakunnilla. miehelläni on lapsi (joka ei kyllä asu mieheni luona), ja se on yksi syy suhteemme paikallaan junnaamiseen. tällä hetkellä näemme harvoin, elämäntilanteemme ovat hiukan erit, ja aikataulut sitämyötä, seksiä meillä on harvoin, joka myös hiukan vaivaa itsenäni (enkö kelpaa?). joskus kitisen samoista asioista; eikö sulla ole ikävä, onko minussa jotain vikaa, tykkäätkö vielä ym. mies vain sanoo että ei jaksa sanoa aina että on ikävä. viimeksi kiukuttelin iltamyöhällä aiheesta, ja mies kaappasi minut vain syliini ja siihen nukahdin sitten. joskus toivoisin mieheltäni kommenttia: oot ihana, oletpa kaunis tänään tms.. itsetunto kohenisi hetkessä. välillä mietin onko suhteemme mennyt kaveritasolle... siispä, toisaalta kaikki on hyvin, toisaalta ei. ja mitä jos suhteemme jatkuu ja jatkuu näin, ja huomaan kohta menneen 5 vuotta tai 10 vuotta, eikä mikään ole muuttunut..
..mites sun miehesi reagoi, jos teet aloitteen seksiin? Tuleeko pakit? Jos ei, niin eihän siinä sitten ole hätää. Nykyajan nainen voi ottaa itsekin ohjat käsiin :) Niin meilläkin useimmiten menee, että minä teen aloitteen, mutta mies kyllä lähtee sitten heittämällä mukaan.
Nimittäin tämä mun ihminen on kertonut heti silloin alkuun (kun siis vielä puhuttiin paljon henkeviä :D), että elivät eksän kanssa viimeiset vuodet täysin seksittömässä suhteessa naisen tahdosta, että toiseen ei edes uskaltanut koskea. Tämmöinen tekee myös miehen vähän varovaiseksi aloitteenteon suhteen, jos vaikka taas tulee pakit.. Onhan itsellänikin jäänyt traumoja ja kolhuja itsetuntoon edellisestä suhteesta, niin miksei sitten toisellakin osapuolella, vaikkakin eri asiasta?
Jospa sun miehellä on kyse myös tästä?
..ja kiitti :) ehkäpä olet oikeassa! Toivon todella..
todellakin voi olla mahdollista, ja ollaan siitä puhuttukin. Meinaa mennä lääkäriin, mut ei sit taas "ehdi", kun yrittäjä on.. Enkä minä voi aikuista ihmistä pakottaakaan. Harmi etten voi :D
Kiitos sulle vastauksesta :)
siis tällä hetkellä olen tehnyt aloitteet ja pakit on tullut, reilun kuukauden verran.. syytä en tiedä, muuta kuin ettei kuulema nyt haluta. täytyy lisätä, että mieheni on muutenkin ollut väsynyt nyt, liekö syksy yksi syy ja liika työt. välillä kuin kausissa käy näin. enää en viitti edes yrittää, tuntuu pahalta "ruinata".
Tuli mieleeni, että piristäisiköhän teidän suhdetta esim. yhteinen viikon loma auringossa? Saisit romantiikkaa ja läheisyytta ja niihin muistoihin voisi sitten taas aplata kun arki iskee vastaan.
Pienin eroavaisuuksin, toi vois olla tarina myös mun tilanteesta, joten kolahti lujaa.
Erosin pitkästä ja erittäin kuluttavasta suhteesta ja löysin aika pian nykyiseni, jonka kanssa olemme seurustelleet lähes saman ajan. Aluksi tuntui vaikealta uskoa, että tälläinen mies olisi todellinenkaan ja jotenkin nyt on tullut fiilis, että eihän se ollutkaan. :(
Jouduin valitettavasti kuulemaan määritelmän, jonka mukaan miehellä rakastumisvaihe kestää 2-6 kk ja naisella taas 1-2 vuotta.
Koen, että minulla on omaakin elämää; näemme viikonloppuisin ja viikot viihdyn hyvin omissa touhuissani. Joskus tuntuu, että viikonloppunakaan ei niin kovasti olisi kiire hänen luokseen, mutta kiirehdin hänen toiveestaan. Mä ottaisin mielummin vaikka vaan yhden päivän viikossa, jos saisin sen sillä alkuaikojen meiningillä, kun nyt koko viikonlopun tällä "arjella".
Tuo seksin harveneminen -> enkö kelpaa? -ajatusketju on myöskin tullut tutuksi. :(
En mä koe, että mä vaatisin jotain mahdotonta, mutta jos suhde arkipäiväistyttyään on pelkkää kaveriutta, niin siinäkö kaikki? Siihen satunnaiseen seksiinkö mies naista tarvitsee?
Se valtava ero sen alun ja nykytilanteen välillä on saanut mut todella hämmennyksiin.. :( Tottahan sitä tajusi, että ei se sellaisenaan roihua loputtomiin, mutta kun nykytilanne tuntuu lähinnä haalenneelta hiillokselta. :( Ja jos se nyt on jo siinä vaiheessa, kauanko se jatkaa haalenemistaan? Ollaanko 5 vuoden kuluttua jo jossain jäähän verrattavassa tilanteessa?
Edellinen suhteeni oli ns. tulta ja tappuraa alusta loppuun, mutta kuten sanottu, hyvin kuluttavaa. Eikö ole mahdollista löytää jotain kultaista keskitietä?
toiset miehet vaan on tuollaisia...mölliköitä...:)
älä vielä huolestu...tee selväksi, ettet ole ajatustenlukija..ja ettei elämässä mitään voi pitää
itsestäänselvänä. ja että vain puhumalla asiat on selviä ja kaiken voi ymmärtää.
näitä...mölliköitä...pitää välillä vähän "ravistella"..palauttaa maan päälle. he luulevat että koska itse
tuntevat kaiken olevan ok ja hyvin...on se kumppanillekin selvä asia.
joskus kannattaa antaa heidän...vähän..olla varpaisillaan..antaa ymmärtää että tarvitsemme
näyttöä siitä, mitä he sisällään tuntevat.