Tämä on toisaalta ihan pöhkö juttu, vaan vaivaa mua toisinaan...
Kun tapasin nykyisen aviomieheni viitisen vuotta sitten, oli hän hillitön bilettäjä (kuten minäkin). Bailattiin joka viikonloppu ja meno oli hillitöntä. Sitten ostettiin yhdessä asunto ja piti alkaa hiukan hiljentämään tahtia ihan taloudellisistakin syistä, tai no, minä hiljensin kun järki niin sanoi, mieheni olisi mieluusti vaikka lainarahoin jatkanut bailaamista. Tulihan siitä tottakai riitoja koska meillä oli alusta asti yhteiset rahat, jotka mies olisi raijannut ravintolaan, minä ruokakauppaan. No, vuodet on vierineet ja tätä nykyä mieheni on varsin vastuullinen, ravintolaelämä ei edes kuulemma kovin kiinnosta ja kaikinpuolin on ukkoseni mallikelpoinen ihannemies :) VAAN, samaan tahtiin kun ravintolaillat harveni, on myös mieheni puhelin hiljentynyt ja monet kaverit harvenneet...osan kanssa ei juurikaan olla enää edes tekemisissä. Ja tästä olen mieheni puolesta pahoillani. Toki hänellä yhä ystäviä on, vaan osa hyvinkin läheisistä kavereista on jäänyt. Luulettekos te miehet, että viidessä vuodessa totaalibilettäjä voi ns. luonnollisesti muuttua kiltiksi koti-isäksi, vai pitäisikö minun nyt katsoa peiliin ja omantunnon soimata kun olen mieheni aivopessyt ja muuttanut hänen luonteensa niin, etteivät enää monet kaveritkaan tunnista? Kommentteja tälle hiukan kai omituiselle päänvaivalleni!
Ps. Niin sitä vielä, että olen toki TÄYSIN tyytyväinen nykytilanteeseen, en toivoisi mieheni muuttuvan takaisin bilettäjäksi.
Kun tapasin nykyisen aviomieheni viitisen vuotta sitten, oli hän hillitön bilettäjä (kuten minäkin). Bailattiin joka viikonloppu ja meno oli hillitöntä. Sitten ostettiin yhdessä asunto ja piti alkaa hiukan hiljentämään tahtia ihan taloudellisistakin syistä, tai no, minä hiljensin kun järki niin sanoi, mieheni olisi mieluusti vaikka lainarahoin jatkanut bailaamista. Tulihan siitä tottakai riitoja koska meillä oli alusta asti yhteiset rahat, jotka mies olisi raijannut ravintolaan, minä ruokakauppaan. No, vuodet on vierineet ja tätä nykyä mieheni on varsin vastuullinen, ravintolaelämä ei edes kuulemma kovin kiinnosta ja kaikinpuolin on ukkoseni mallikelpoinen ihannemies :) VAAN, samaan tahtiin kun ravintolaillat harveni, on myös mieheni puhelin hiljentynyt ja monet kaverit harvenneet...osan kanssa ei juurikaan olla enää edes tekemisissä. Ja tästä olen mieheni puolesta pahoillani. Toki hänellä yhä ystäviä on, vaan osa hyvinkin läheisistä kavereista on jäänyt. Luulettekos te miehet, että viidessä vuodessa totaalibilettäjä voi ns. luonnollisesti muuttua kiltiksi koti-isäksi, vai pitäisikö minun nyt katsoa peiliin ja omantunnon soimata kun olen mieheni aivopessyt ja muuttanut hänen luonteensa niin, etteivät enää monet kaveritkaan tunnista? Kommentteja tälle hiukan kai omituiselle päänvaivalleni!
Ps. Niin sitä vielä, että olen toki TÄYSIN tyytyväinen nykytilanteeseen, en toivoisi mieheni muuttuvan takaisin bilettäjäksi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Teit pahimman virheen mitä voi tehdä: vaadit miestäsi muuttumaan sellaiseksi mikä hän ei ole. Nyt hän näyttelee jotain jota ei ole, mutta varmasti viimeistään siinä vaiheessa kun olette muksuja hankkineet ja hän tajuaa olevansa kahleissa sinun kanssasi, tulee vapaudenkaipuu takaisin ja alkaa taas biletys maistua. Luultavasti hän on nytkin sinulle salaa katkera siitä että vaadit häntä muuttumaan, kun te naiset nyt olette aina tuollaisia että yritätte muovailla miestä haluamaksenne kuin muovailuvahaa.
Muista että minä varoitin.
Miksi mies ei voisi muuttua?
Kyllä miehen elämän sisältöön kuuluu paljon muutakin kuin baareissa nitkuminen hela tiden!
Kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa kävimme usein ulkona baareissa.
sitten jossain vaiheessa aloimme tehdä muutakin kuin kuluttaa rahaa alkoholiin.
Moni mieheni ystävistä jäi unholaan.
Huomasimme että he olivat ihmisiä joiden seurassa olimme aina vain jos olimme baareissa.
Eivät he olleet sellaisia oikeita ystäviä.
He eivät ikinä käyneet meillä kotona esim. kahvilla.
Emme olleet heidän kanssa missään tekemisissä elleivät he pyytäneet baariin, tai jos törmäsimme samassa baarissa.
Mieheni ei kauaa surrut sellaisten ystävien perään.
Meillä on yhteinen lapsi ja mieheni viihtyy edelleen minun seurassa eikä haikaile kavereidensa perään kaljalle.
Käymme yhdessä ulkona ja tapaamme oikeita kavereitamme.
Baareissa nitkuminen ei ole enää päivän sana.
Elokuvissa on paljon kivampaa tai vuokrata monta hyvää filmiä ja katsella niitä yhdesssä koko yö.
Fettin viesti on vissiin vähän ihmeellinen, mutta antakaa anteeksi, olen juuri herännyt.
Kohta saan kahvia niin herään kunnolla.
Mutta sitä vain että ei se ole aina näyttelemistä jos haluaa olla mieluumin rakastamansa naisen kanssa kuin nitkua baareissa mokeltamassa humalassa baarikärpästen ja pubiruusujen kanssa.
Miksi miehet sitten suostuvat naisen muutosvaatimuksiin ja alkavat näytellä?
Jos minun mieheni alkaisi väittää "muuttuneensa" vain minun vaatimuksestani (lue: olisi näytellyt), hän ei olisikaan tosimies.
Minä olen sitä mieltä, että jos mies muuttuu, sen pitää tapahtua hänen omasta halustaan. Jos hän feikkaa, olkoon se hänen omalla vastuullaan - sillä hän vain osoittaisi olevansa selkärangaton otus. Muuttukoon tai ei, mutta muuttuu täsmälleen siksi, että _hän itse_ sen hyväksi näkee.
Onneksi minun mieheni oli jo suhteen alussa kotona viihtyvää sorttia, joten minulle hänen olisi täsmälleen turha tulla selittämään, että minä olisin häntä kieltänyt menemästä. Lasten pieninä ollessa hän _täysin oma-aloitteisesti_ (en edes pyytänyt) vähensi hieman harrastuksiaan, mutta kun lapset kasvoivat, hän alkoi harrastaa entisen kaavan mukaan.
Siis toistan: jos tuo osoittautuu näyttelemiseksi, se on miehen oma häpeä. Olisi jo alunperin pitänyt kiinni omista jutuistaan. Minä en olisi ryhtynyt häntä muovaamaan. Otin miehen sellaisena kuin hän oli, en muutettavana versiona.
>Miksi miehet sitten suostuvat naisen
>muutosvaatimuksiin ja alkavat näytellä?
Miellyyttääkseen naista ja saadakseen pildee.
Naiset yleisesti kuvittelevat että saavat muutettua miehen haluamakseen parisuhteessa, ja kärttyyntyvät jos näin ei tapahdu, ja syyttävät miestä siitä.
Entinen työkaverini sanoi, että kannattaa mennä nuorena naimisiin, että saa muutettua miehen mieleisekseen. Minä siihen, että kannattaa mennä vanhempana naimisiin, kun saa valmiiksi täydellisen. Olen edelleen samaa mieltä. Menin naimisiin 33-vuotiaana, ja varmaan mieheni haluaisi minun olevan toisenlainen. Minulle kelpaa edelleen se mies, joka hän on. Ja hänellä sattuu olemaan myös oma tahto, joka - ja juuri sellaisena hän saakin parhaiten pildeä. ;) En pitäisi selkärangattomasta otuksesta, joka toimisi juuri niin kuin MINÄ sanon.
En aikanaan painostanut miestä mitenkään mutta jotenkin vain suhteemme edetessä ystävyyssuhteet hänellä jäivät vähemmälle. Nyt kun yhdessä on oltu kymmenen vuotta, taitaa olla ero edessä, kun mies sanoo, ettei hänellä ole enää omaa elämää tai ystäviä lainkaan. Tässä tapauksessa tosin ihan omaa syytään, ikinä en kieltänyt kavereiden kanssa menemästä (noh, pari kertaa kielsin, kun hän oli ensin kieltänyt minua käymästä ulkona omien kavereideni kanssa, mustasukkainen mies vieläpä kaiken lisäksi..).
Minusta on aika outoa, jos ihminen ei muutu vanhetessaan. Sitä kutsutaan kehitykseksi.
Jos miehen elämässä on esim. 35-vuotiaana pääroolissa edelleen samat ajanvietteet kuin 25-vuotiaana, voi kai sanoa, että normaalia kehitystä ei ole tapahtunut.
Miehesi olisi voinut kehittyä myös ilman sinun olemassaoloasi, joten sinun on turha syyttää/kiittää siitä itseäsi. Ole tyytyväinen.
Se että esim. nainen muuttuu vanhemmiten läskiksi ja rumaksi ei ole kehitystä, vaan taantumista. Sama pätee siihen jos luopuu esim. rakkaista harrastuksistaan joita harrasti 25-vuotiaana, ja muuttuu Laiska-Lasseksi tai Laiska-Leenaksi, eli sohvaperunaksi.
Joo-o, eihän tähänkään asiaan ole takuuvastausta, tiedän. Kiitos vastaustenne olen yrittänyt asiaa ajatella tavalla jos toisellakin...
Mielestäni meillä on hyvä parisuhde ja mieheni ei suinkaan ole selkärangaton. Minä en ole luonteeltani pirttihirmu mäkättäjä, vaan olen tuonut meidän suhteessa esiin omat näkökulmani siitä miten parhaiten pärjättäisiin. Minusta ei enää ollut siihen jatkuvaan bailu- ja velkakierteeseen, miehelläni nähdäkseni oli valinnanvapaus; muuttaako suuntaa vai jatkaa vanhaan tyyliin, no, tässä ollaan, asustellaan omakotitalossa ja ollaan pienen vauvan vanhempia. Mielestäni tilanne on perempi kuin ennen, myös mieheni on sanonut näin. Omatuntoni onkin soimannut juuri näiden kadonneiden kavereiden suhteen, vaan ehkä minulla on oikeus asennoitua asiaan niin, että nämä ko. heput kuuluivat vain tiettyyn elämänvaiheeseen...?
Ja siitä muutoksesta...tuntuu olevan monia mielipiteitä :) En ole ikinä "pildellä" kiristänyt, enkä itse asiassa tajua sellaista meininkiä ollenkaan. Synnytykseni alkoi rakastelun myötävaikutuksesta, eli eiköhän se kerro jotain meidän perheen seksielämästä ;) Jotkut (etenkin miehet) tuntuu olevan sitä mieltä, että mieheni teeskentelee, naiset päinvastoin toista mieltä...no, ei auta kuin katsoa kuinka käy. Tulin siihen lopputulokseen, että nautin täysin siemauksin tästä tämänhetkisestä idyllistä, jos se joskus muuttuu mieheni teeskentelyn loppumiseen, on sitten minun aikani joustaa hänen toiveidensa mukaisesti...reilua?