Hei! Olen kohta kolmekymppinen mies ja seurustellut pari vuotta itseäni jonkin verran nuoremman naisen kanssa. Olemme toistemme ensimmäisen vakavat seurustelukumppanit ja yhdessä olemme opetelleet miten seurustellaan ja asutaan yhdessä. Olemme opettaneet toisillemme paljon!
Jo vuoden minusta on tuntunut siltä että nykyinen kumppanini ei ole minulle se OIKEA. Meillä synkkaa ihan hyvin mutta se JOKIN puuttuu. Emme löydä toisiamme sillä rakkauden/tunteiden tasolla joka kasvattaa/lujittaa rakkauttamme. Olemme jutelleet asioista mutta keskustelusta ei tahdo tulla mitään koska kumppanini ei puhu tai halua puhua ollenkaan. Hän rakastaa minua paljon ja kyllä minäkin rakastan häntä mutta en niin paljon kuin haluaisin. Haluan rakastaa naista niin paljon että sydämmeni repeää ja halkeaa kiintymyksestä häneen.
Haluan lähteä etsimään sitä suurta rakkautta mutta se ei ole helppoa koska olemme olleet yhdessä jo aika kauan ja asumme yhdessä. Asumme pienellä paikkakunnalla ja olisi vaikeaa elää lähellä toista. Haluan muuttaa omaan asuntoon ja aloittaa kaiken alusta mutta se ei ole helppoa. Kumppanini on ihana ihminen ja uskollinen ja rehellinen nainen ja hänessä ei ole mitään vikaa. Se jokin vain puuttuu...
Millaisia kokemuksia teillä muilla keskustelijoilla on vastaavista tilanteista. Onko kellään kokemuksia ns. avoimista suhteista ja voiko sellaiset toimia? Olen miettinyt avointakin suhdetta jossa kumpikin saa mennä niin kuin haluaa koska pidän todella paljon kumppanistani enkä haluaisi luopua hänestä. Mutta avoin suhde taitaa olla aika mahdoton yhtälö tässä tapauksessa. En tiedä mitä pitäisi tehdä...
Jo vuoden minusta on tuntunut siltä että nykyinen kumppanini ei ole minulle se OIKEA. Meillä synkkaa ihan hyvin mutta se JOKIN puuttuu. Emme löydä toisiamme sillä rakkauden/tunteiden tasolla joka kasvattaa/lujittaa rakkauttamme. Olemme jutelleet asioista mutta keskustelusta ei tahdo tulla mitään koska kumppanini ei puhu tai halua puhua ollenkaan. Hän rakastaa minua paljon ja kyllä minäkin rakastan häntä mutta en niin paljon kuin haluaisin. Haluan rakastaa naista niin paljon että sydämmeni repeää ja halkeaa kiintymyksestä häneen.
Haluan lähteä etsimään sitä suurta rakkautta mutta se ei ole helppoa koska olemme olleet yhdessä jo aika kauan ja asumme yhdessä. Asumme pienellä paikkakunnalla ja olisi vaikeaa elää lähellä toista. Haluan muuttaa omaan asuntoon ja aloittaa kaiken alusta mutta se ei ole helppoa. Kumppanini on ihana ihminen ja uskollinen ja rehellinen nainen ja hänessä ei ole mitään vikaa. Se jokin vain puuttuu...
Millaisia kokemuksia teillä muilla keskustelijoilla on vastaavista tilanteista. Onko kellään kokemuksia ns. avoimista suhteista ja voiko sellaiset toimia? Olen miettinyt avointakin suhdetta jossa kumpikin saa mennä niin kuin haluaa koska pidän todella paljon kumppanistani enkä haluaisi luopua hänestä. Mutta avoin suhde taitaa olla aika mahdoton yhtälö tässä tapauksessa. En tiedä mitä pitäisi tehdä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
joka suhteeseen. Kai teilläkin silloin aluksi oli sitä jotain? Sillä jollain on vaan taipumus lähteä tai vähentyä ajan myötä, mutta muita asioita tulee tilalle kuten tuo luottamus ja rakkaus. En usko että toista pystyy rakastamaan läpi elämän niin että sydän halkeaa, tai jos olen väärässä, niin oikeana pitämäni ihminen ei olekaan minulle oikea. Pyydä kumppaniasi hieman muuttumaan; meikkaus, kampaus, vaatteet ym. ja tee sama itsellesi. Usein tämmöiset pikkuasiatkin saavat suhteeseen uutta eloa.
mutten ole enää, sillä erosimme n. kuukausi sitten.
Minun halustani.
Ajattelin että siitä se elämä vasta alkaa, aion kokea todellisen huuman ja tosirakkauden ja kaikkea.
Mutta ei se olekaan niin helppoa..
Ei enää osaa nauttia yksinolosta kun tottunut olemaan jonkun kanssa.
Huomaan vain istuvani ja ihmetteleväni mitä tekisin.
Seuraa kyllä löytyy, koko ajan joku ehdottelemassa seksiä..
Mutta kukaan ei välitä minusta ihmisenä, eikä halua vain halata ja olla yhdessä..
Suuri rakkaus..mitä jos en löydä sellaista koskaan?!
Niin moni tuntuu vain jäävän yksin.
Ehkä se suuri rakkaus olikin juuri sitä harmaata arkea mikä minulla oli ja mistä luovuin!
Mieshän rakasti minua ja oli valmis "arkiintumaan" kanssani, mutta minulle se ei riittänyt.
Mieti tarkasti, saatat katua.
Kyllä se siitä lähtee. Itse erosin noin vuosi sitten pitkästä suhteesta ja koko kesä meni siinä, kun mietti mitä tekisi. Kumppanin kanssa oli tottunut viettämään kesälomat yhdessä ja muutenkin aina nyhjättiin joka paikassa kaksistaan. Seksiseuraa olisi ollut tarjolla, mutta olisin niin kovasti tahtonut, että joku olisi vain halannut ja ollut vierelläni. Yksinäisyys tuntui eniten iltaisin, juuri ennen nukkumaan menoa. Mietin monesti, miten typerä olin, kun jätin kunnollisen miehen. Miehen, joka rakasti minua ihan vikoineen kaikkineen. Pari kertaa tuli kesän aikana lähetettyä miehelle viesti, missä valittelin ikävääni. Hän pysyi lujana ja lähetti viestin "kyllä se siitä". Kesän loputtua aloin jo viihtymään yksinäni ja sosiaalinenkin elämä alkoi huomattavasti kohentua. Huomasin, että yksinkin pystyi lähtemään rannalle, leffaa ym. Oikeastaan oli aika kiva, kun ei ollut riippuvainen kenestäkään. Kesän loputtua mies puolestaan alkoi ottamaan yhteyttä ja olisi halunnut aloittaa kaiken alusta. Siinä vaiheessa minä olin päässyt erostamme jo ohi, enkä "langennut" häneen. Talvella sitten tapasin erään miehen, joka vei jalat altani. Nyt olen niin rakastunut, kuin vain voi olla ja välillä tuntuu, että sydän pakahtuu onnesta. Näin jälkeen päin tiedän, että eropäätöksemme exän kanssa oli hyvä ratkaisu. En tiedä oliko se kyllästymistä vai harmaata arkea, joka tapauksessa se oli oikea teko. Tämän uuden miehen kanssa on uskomattoman hyvä olla ja tuntuu, että rakastan häntä toisella tavalla, kuin entistäni. Tunteet ovat niin voimakkaat, eikä tulevaisuus yhdessä pelota. Eli kyllä se elämä siitä alkaa hymyilemään ja lopulta tiedät tehneesi oikein.
lohdutuksen sanoista.
On vaikeaa uskoa nyt, että olo voisi tästä kohentua, mutta eihän sitä kai loputtomiin jaksa rypeä itsesäälissä.
Myös minä tunnen syyllisyyttä, että jätin "hyvän miehen", mutta meillä vain ei synkannut, ei se hyvyys aina pelkästään riitä.
Syyllisyydentuntohan se tässä eniten painaakin.
Mä olen tällä htekellä täysin samassa tilanteessa. Yhteistäeloa takana 3,5 vuotta ja kihloissa 2 vuotta. Nyt tulee ero. Olen 22 ja eron takana on varmasti vapauden kaipuuta...
Ero on enimmäkseen minun aloitteestani ja minulla on niin paha olo, pelkään etten ikinä löydä ketään, jään yksin jne, kaikki pelottaa. Mutta kun ajattelen paluuta entiseen, se ei houkuttele kun ajattelen tulevaisuutta näen valoa, mutta kun katson häntä en tiedä mitä tunnen, olen niin sekaisin. Ehkä tunteetkin ovat osittain monien vuosien kiintymystä, mutta tuntuu etten rakasta häntä, välitän kyllä paljon ja huomaan monesti ajattelevani että olen kyllä hullu kun eroan niin kunnollisesta ja ihanasta miehestä. Silti minun on pakko ottaa aikalisä elämässäni , sillä en halua että 35 vuotiaana havahdun siihen kun avioeropaperit kolahtaa postiluukusta....
Uskon että kyllä tämä elämä tästä taas...
vaikuttais olevan aika paljon noita naisellisia piirteitä,kun on tuosta sydäntä repivästä rakkaudesta kysymys.Eihän siinä muu auta kuin ruveta sitä tosissaan etsimään.
Kun vilkaiset vähän ympärillesi ja keskityt tiedotusvälineisiin,huomaat ehkä että maailma on täynnä onnellisia ihmisiä jotka ovat pistäneet välit poikki ja aloittaneet uuden ja paremman.Eikös ne jo lähes puolet suhteista katkea kun ei sitä kaiken autuaaksi muuttavaa rakkautta ole löydetty.
Mahdollisuuksienhan pitäisi kasvaa mitä useammin yrittää,jos nyt ikää ja orkkua riittää.Pois vaan mitättömästä elämästä.
Minulla on tismalleen sama tilanne, ihana mies mutta tunne että jotain puuttuu. Ollaan oltu yhdessä yli neljä vuotta, ja asuttu samassa osa siitä.
Lopulta sain tuskaisesti sanottua hänelle että minun täytyy saada miettiä asioita, en voi teeskennellä että kaikki on kunnossa. Niinpä nyt pidämme "taukoa" suhteesta vaikka olen aina aiemmin ajatellut että sellainen on suoraan p...stä, että joko ollaan tai ei. Se oli kuitenkin helpompaa kuin erota lopullisesti enkä sitä olisi halunnutkaan, koska en ole vielä aivan varma. Rakastan kuitenkin häntä. Tuskaisaa! Miksi ei voi tietää mitä haluaa.
Nyt siis katsotaan mitä tuleman pitää, ainakin toistaiseksi mies haluaisi jatkaa jos vain minä haluan mutta en odotakaan että hän ikuisesti olisi valmiina minua varten.
Ehkä tein hirveän virheen mutta en voinut muutakaan, oli jo pitkään tutntunut siltä.
Kuinka huojentavaa lukea näitä juttuja. Itse oln nyt siinä tilanteesa, mitä olen kauan pelännyt. olemme seurustelleet pian kuusi vuotta, ihan teineistä asti. Yhdessä olemme siitä ajasta asuneet vajaa neljä vuotta. Käytännössä koko elämä on yhteistä, eläimet, kaikki. Mutta jotenkin tuntuu, että se rakkaus on muuttunut vain kiintymykseksi. Vaikka mitä mielessäni tekisin, en saa tunnetta muuttumaan.
Osittain tilanne saattaa johtua omassa perheessäni olevista vaikeista asioista. kaikki on nyt niin jumissa ja elämässä on isojen muutosten ja päätösten aika. Olen kuin taitekohdassa.
Nyt minulle kelpaisi juuri se "pidetään hiukan taukoa". en ole koskaan tuohon tääysin uskonut, mutta kappas vaan kun omalle kohdalle sattuu niin alkaa kuulostamaan järkevältä. Haluaisin hiukan etäisyyttä ja tilaa miettiä asioita. Pelkään, että jos nyt tekisin päätöksiä, katuisin niitä myöhemmin rankasti. Ehkä siirränkin luopumisen perheestäni avokkiini?En tiedä. Mutta minulla ei ole paikkaa mihin mennä eikä rahaakaan. Koko elämää en ole valmis aloittamaan alusta.
onko jollakin hyviä ohjeita, mitä kannattaisi tehdä? Haluaiasin vain hiukan etäisyyttä, edeslyhyeksi aikaa. ottaisin koirani ja menisin johonkin. Mutta mihin?
Rakastaa.... Mutta rakastaako sillä tavoin, kuin puolisoa tulisi rakastaa?
Niin samalla aalto pituudella... Vai sittenki täysin eri pituuksilla?
Erota, vai pysyäkö suhteessa.... Elämän onnistunein päätös, vaiko suurin moka?
Mistä sen voi tietää? Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen. Mutta johonkin se raja jokaisen on vedettävä. Itsekkin mietin monesti näitä samoja asioita, mut melkein aina tuloksettomasti.