Avopuolisoni jätti minut n. viisi tuntia sitten. Sen viisi tuntia olen itkenyt, oksentanut, vapissut, puhunut aivan mitä sattuu ja olen aivan sekaisin. Se tuli puun takaa: "Parempi meidän on elää erillään." Mitä ihmettä, mitä minulle tapahtui? En kai käsitä sitä vielä. Vaellan ympäri kämppää, mietin mitä kaikkea pakkaan, mikä on minun... Joudun muuttamaan pois koska tämä asunto on avopuolisoni. Entisen avopuolisoni. Minä haluaisin taistella, vielä yrittää, korjata, olla parempi ihminen, mitä vaan mutta ei kuulemma enää kannata. Eikä kuulemma asiaan liity kolmatta. Miten minä osaan ruveta elämään yksin? Miten se tapahtuu? Minuun sattuu, sattuu niin paljon, keuhkoni on isketty kasaan, en saa henkeä. Miten enää koskaan voin nähdä toista? Tiedän että se tekee minuun kipeää ja kauan. Saanko enää itseäni kasaan, ehjäksi?
Miten osaan elää yksin?
Ei tällaista elämää
312662
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Tiedän miltä se tuntuu. Olen nyt asunut viikon yksin avoeron jälkeen ja vielä sattuu. Mulla oli ihan samat oireet kuin sullakin mutta anna tulla ulos vaan kaikki tunteet niin kyllä se helpottaa ajan mittaan.
ollut sinun arvoisesi. Jaksa hetki, kohta on parempi, lupaan sen. Tilastoa; kukaan ei kuole rakkaussuruihin, kylmä tosiasia. Sinä tulet pärjäämään, varmasti. Odota hetki, se vie aikansa.
serkkuni teki itsemurhan muutama vuosi sitten hyppäämällä korkean rakennuksen katolta, kun oli tullut ero tyttöystävän kanssa. Tokihan tään liittyi masennuskin...ei terve ihminen itseään tapa helposti kun rakastaa elämää enemmän loppujenlopuksi.
Nimittäin, kohta ei satu enää yhtään! Olen niin iloinen, että tulin jätetyksi kesällä, vaikka se tuntui tosi pahalta. Koira ja työ pitivät minut liikkeessä, vaikkei voimia ollu. Näin jälkeenpäin näen asiat juuri niinkuin ne ovat: en ollut oikeasti onnellinen edellisessä suhteessa ja nyt on taakka pudonnut harteilta. Ihanaa!
Olin itse samassa tlanteessa neljä viikkoa sitten. Takana oli vähän yli kymmenen vuotta avoliittoa ja uskoin, että olemme yhdessä "kunnes kuolema meidät erottaa". Ei siis riitoja, kolmansia osapuolia tai mitään muitakaan ongelmia - ainakaan minun mielestäni- kunnes mies ilmoitti, ettei tiedä rakastaako tai haluaako enää olla kanssani ja lähti. Kolme viikkoa sitten hän haki asunnostamme tavaransa... Se oli elämäni hirvein hetki!
Yritin kysellä, mikä on vialla, mutta hän ei kuulemma tiedä. Olen yksinäni miettinyt pääni "puhki", mitä oikein tapahtui ja luulen, että nelikymppinen mieheni havahtui jonkinlaisen "muutoksen tarpeeseen", johon kuuluvat nyt autot, veneet, lukemattomat kaverit ja kosteat kapakkaillat. Ehkä ero olisi helpompi kestää ja hyväksyä, jos olisi joku kunnon syy ja jos ei yhä edelleenkin rakastaisi sitä toista niin paljon... mutta olen hokenut itselleni, etten voi toista pakottaa kanssani olemaan, vaikka kuinka sitä haluaisin tai toivoisin.
Tämän neljän viikon aikana ruoka ei ole maistunut, en saa unta ja tulevaisuus yksinään pelottaa ja surettaa. Silti en enää itke kuullessani autoradiosta rakkauslauluja ja aina välillä, ihan pienen hetken, olo tuntuu miltei normaalilta. Itseäni on auttanut paljon asiasta puhuminen ja päiväkirjan kirjoittaminen. En usko, että tätä pettymystä ja valtavaa surua pystyy koskaan unohtamaan. Tiedän, että tulen aina jossain sydämen sopukassa ex- miestäni rakastamaan, koska hän oli minulle paras ja mukavin mahdollinen puoliso, kunnes poikamies- elämä vei hänet mennessään. Uskon kuitenkin ajan parantavaan voimaan. Uuteen rakkauteen en välttämättä enää usko, koska jos on tullut jätetyksi yhtä helposti kuin jonkin rikkimenneen tavaran ja suhteesta, joka on (omasta mielestä) ollut harvinaisen hyvä, niin miten voi enää luottaa johonkin vähemmän hyvään suhteeseen?!
Voimia alkuperäiselle kirjoittajalle ja meille muille jätetyille. Pitää vain yrittää elää ja jaksaa päivä kerrallaan...
Lähtöön aina syy. Se pitää kertoa. Ei tarkoita että suhtenne paskaa tai muuta. Vitun epäreilua lähteä kertomatta syytä tai kierrellä. Jos on suhteessa pitkään ja tuntee toisen niin hyvin , valehtelu ei vaan onnistu. Niin mulla kävi ja kiinni jäi heti kun yritti jotain todella epäselvää, huomas itsekkin. Jos suhde ollu hyvä ja hieno. Ei riitoja ,pettämistä tai muuta paskaa. Kusetus ei vaan onnistu. Itse sain kokea kaikki "klassiset" puhelin piilossa, etäisyys, valehtelu, yöt "kaverilla". Wittu mitä paskaa! Sanoin naiselleni että älä viitsi kusettaa tunnen sut. Jo rupes avautuu ja kerto kaiken. Kaiiki ne jotka kärsii tälläistä tietää. Nyt minäkin ja en toivois tälläistä kohtaloa kellekkään! Tää on täyttä paskaa!! Kestämistä Niille jotka kärsii tälläkin hetkellä.
kuin tämä kuulostaakin - siihen auttaa vain aika. Aika parantaa haavat, vaikka arvet jääkin. Kuluta aikaa ystävien seurassa, käy kävelemässä, tee asioita mitä et ole aijemmin tehnyt. Tee kaikkea muuta, mutta älä jää neljän seinän sisälle kieriskelemään tuskissasi. Niin yritän itse pärjätä elämässä eteenpäin oman kriisini yli...
Vähän yli vuosi sitten olin itse samassa tilanteessa. Mies ilmoitti perjantaina, että tahtoo erota, kasasi vaate - ja tarvikekassin mukaansa ja mä jäin meidän yhteiseen kotiin.
Itkin silmät päästäni, monta kertaa. Ekaksi viikonlopuksi rakas kultainen ystävä otti siipiensä suojaan. Seuraavana viikonloppuna toinen rakas kultainen ystävä... Siitä se pikku hiljaa alkoi, erilainen elämä. Tavallaan oli onni, että oli paljon käytännön järjestelyjä, meilläkin yhteinen asunto, johon mies jäi asumaan, hän kun sai sukulaisensa panttaamaan lisää omaisuutta pankin velkakirjaan.
Voimia toivotan... Vielä tulee päivä, jolloin ei ihan koko aikaa itketä, sureta, suututa, ahdista... Vielä tulee päivä, jolloin ero on vaan yksi monista menneisyyden tapahtumista.
minä minä tyyppisiä.....siinä on on syy ja vastaus sinulle.....peiliin pitää katsoa ! Mutta ei lopullisesti.
Erosta selviää kun tunnustaa tosiasiat omaltaosaltaan, ja siihen auttaa se peili. Jätä "siskojen" opastus, he eivät ole selvinneet vaan katkeroituneet ! Pari vuotta ja elämä maistuu taas ! Hoida aluksi päivän rutiinit...
Itse olen samassa tilanteessa, lisäksi jäi lapset hoidettavaksi. En pysty tekemään mitään, oksettaa, tärisee, tuntuu että aurinko ei enää nouse. Olo on kuin painajaisessa.
minutkin jätettiin,eilen...on aivan kauheaa,en pysty tkemään mitään..kaikki piti olla hyvin,arkikin oli ihanaa,tehtiin kaikki yhdessä...nyt mieheni ilmoitti,ettei rakasta minua enää...??mitä,miksi??? olen aivan hajalla!!! tuntuu,että kuolen.
ei erosta oikein voi puhua kuin omien kokemusten kautta. Tuskinpa aloittaja mitään tilastotietoja halusi jätettyjen selviytymisestä - ja tuskin sellaista tilastoa onkaan.
Sinänsä huvittavia nämä katkeruus-kommentit. Miten pian sitä pitäisi osata suhtautua puun takaa tulleeseen eroon kuin satunnaiseen sadekuuroon? Jos menee puoli vuotta vihassa ja surussa, niin onko silloin katkera? Entä vuosi? Kaksi? Mitä erosta selviytyminen oikein tarkoittaa, sitäkö, että koko aiempi liitto on yhtä etäinen kuin vanha luokkakuva?
Ensimmäisen kokonaisen vuoden jälkeen olo alkoi olla ratkaisevasti toisenlainen. Minulla siis, muista en tiedä. Joku kenties toipuu nopeammin, joku hitaammin. Sen tiedän, etten kokonaan ole erosta yli. Sen verran kipeältä tuntui tulla noin vain jätetyksi ja toiseen vaihdetuksi. Järki ei tässä kohden auta eikä järkeily. Auttaa lähinnä omien tunteitten hyväksyminen - ne kun eivät valehtele. Tunteet ovat aina tosia. Ja vaikka miten raivoissaan tai surullinen olisi, ei tunnettaan tarvitse purkaa toimintaan (siis vihan tai surun vallassa tehdä jotakin ex-puolisolle tai itselleen). Kyllä nämä lopulta helpottavat... Ja jos tästä ei muuta hyötyä ole, niin ainakin on päässyt enemmän kosketuksiin itsensä kanssa, oman minuutensa juurille.
En tiedä tuleeko sitä koskaan enää ehjäksi. Jotain on niin pahasti rikki, että se hajottaa loputkin. Pitää vaan varoa, ettei mene sen rajan yli.
Ensimmäinen kuukausi pitää ainakin kestää tuota helvettiä. Sitten alkaa välillä olla parempia hetkiä, kunnes se tuska iskee taas jossain kassajonossa tai työpaikalla.
En tiedä, onko tämä ollut sen arvoista. Kolmatta kuukautta tätä paskaa. Miksi viitsin? Elämänhalua ei ole, mikään ei kiinnosta. En jaksa elää, mutta en jaksa tehdäkään asialle mitään. Katkeruus nostaa päätään, kun toinen osapuoli jatkaa seikkailujaan ja petoksiaan elämästään nauttien.
Jos olisit saanut itse päättää suhteen loppumisesta, sinun olisi helpompi olla. Jätetyksi tuleminen on tilanne, joka sattuu melkein kaikista eniten. Jätetyksi ja petetyksi tuleminen sattuu eniten.
Jos yhtään lohduttaa, niin minun silmissäni sinä olet se kiinnostavampi ihminen teistä kahdesta. Älä alennu enää ajattelemaan itsestäsi huonoa. Olethan saavuttanut ja tehnyt jo aivan hirveästi. Ei moni tuollaista kestäisi. Anna itsellesi arvoa ja hymyile saavutuksillesi. Suuria halauksia ja hyvää syksyä. :)
Olen myös kokenut jätetyksi tulemisen; viiden yhdessäolovuoden jälkeen minulle vain ilmoitettiin, että hän muuttaa pois. Se oli hyvin järkyttävää ja ahdistavaa aikaa - EI AHDISTA ENÄÄ. Aikaa kului minulta 8 kuukautta, jotta pystyin elämään normaalisti surutta ja ilman ahdistusta. Nyt en ottaisi exääni takaisin mistään hinnasta! Näin se menee ja uusia ovia avautuu, kun vanhoja sulkee. Surutta eläminen etenee pikkuhiljaa, ensin tulee hetkiä kun asiaa ei muista, kun aikaa kuluu, huomaa suremisen ajan päivässä ja arjessa vain vähenevän. Tärkeää on se, että hyväksyy tilanteen; minut on jätetty ja tästä eteenpäin asun ja elän yksin (tai lasten kanssa). Jos ei tätä ymmärrä, paraneminen ja toipuminen ei käynnisty. Siivoa kotoasi pois näkyvistä kaikki mikä kipeästi muistuttaa hänestä. Totta on myös se, että SUHTEESTA EI TULE MITÄÄN, JOS VAIN TOINEN RAKASTAA JA HALUAA SIINÄ OLLA. Kuka oikeasti haluaa elää sellaisessa suhteessa, painajaismaista epävarmuutta päivästä toiseen; teenkö nyt oikein... pitäisikö minun tehdä vielä enemmän että olisin rakastettu tässä suhteessa... jne. Alussa ei kannata jäädä yksin, kaveri yöksi tai itse yökylään. Katkaise vanhat siteet entiseen puolisoon. Poista puhelinnumero kännykästä, yhteiset valokuvat laatikkoon ja varastoon... vuosien kuluttua ne lähinnä naurattaa, eikä niillä silloin ole enää tunnearvoa. Mene peilin eteen ja sano itsellesi, että parisuhteesi on päättynyt ja elät nyt yksin, sinun on se hyväksyttävä ja ajateltava asiaa eteenpäin. Ota kiintopiste ensi kesään, suunnittele vaikka kesälomareissua tai ulkomaanmatkaa, väitän että kun reissun aika on, olet jo päässyyt exästä eroon. Tapaile muita ihmisiä, käy ulkona kavereiden kanssa, hanki juuri se harrastus mitä olet aina halunnut tehdä, mutta mikä on jostakun kummasta jäänyt tekemättä. Palkitse itsesi ja osta jotakin mukavaa. Totta on myös se, että UUDELLEEN IHASTUMINEN TAI RAKASTUMINEN HELPOTTAA JA PARANTAA, tästä olen aivan varma, vaikka se saattaa tuntua aivan pähkähullulta ajatukselta.
Eilen exäni kertoi että haluaa olla tulevaisuudessa kanssani tekemisissä... Minä EN halua, en pysty, se satuttaa vielä lisää nähdä toista ja tietää että ei saa halata, koskea... En usko että häntä pystyn enää koskaan tapaamaan. Ja eromme on kuulemma kokonaan hänen syytään... Jaah. No, jollain ihmeen voimalla tänään pakkasin kaikki tavarani ja huomenna menen katsomaan uutta asuntoa. Toivottavasti se on sellainen mikä tuntuisi edes vähän kodilta. Pääsisi hiljalleen rakentamaan omaa elämää yksin...
Kiitän kaikkia vastaajia, sain niistä uusia näkökulmia ja voimaa. Kiitos.
Täällä myös asuntoa etsitään.... neljä yhteistä vuotta takana ja olen miehelle vain hyvä ystävä (hänen mukaansa ehkä paras sellainen, mutta vain ystävä).
Sattuuhan se, mutta ei hän enkä minä asialle mitään voi.... Ehkä olin asiaa jo mielessäni salaa pelännytkin, elämä ollut viime aikoina sen verran erilaista.
Silti totuus ja se hetki kun toinen sanoo että ero on ainoa pysyvä ratkaisu on shokki.
Yhdessä etsimme minulle asunnon ja hoidamme käytännönasiat, sen jälkeen en tiedä, kuulenko hänestä enää koskaan.
Elän kuitenkin vain kerran, se on vain pakko yrittää jatkaa.... tästä olosta ei ole suunta kuin ylöspäin!
Nyt vain keskityn kaikkeen siihen, mikä elämästäni on jäljellä... ystävät, harrastus, perhe ja työ, ne ovat ne, joiden takia minun on vain pakko jaksaa ja jotka pitävät minut pinnalla.
Kaikkea hyvää sinulle, kuten huomaat et todellakaan ole yksin ja ainoa.... omassa surussasi toki, mutta on meitä surijoita muitakin :)
Älä enää puhu sille. Kaikkihan on hänen syytään. Se olisi konkretiaa siitä, ettet enää ole hänen kanssaan tekemisissä. Älä kerro mitään. Voit paremmin kun hän ei voi sinua enää nöyryyttää.
Todella ikävä tilanne kyllä.
Mun avopuoliso sekä kihlattu jätti mut tossa n. 5kk sitten. Olin tutustuttanut hänet mun hyvään ystävään. Pian ne alko tapailee ja vaihto salaa numeroita... sit lopulta se jätti mut sen takia. Nyt ne on asunu MEIDÄN kämpässä yhdessä siitä lähtien. Jouduin pakkaamaan tavarani ja häipymään. Se oli kamalin kokemus mitä koskaan olen kokenut. Jouduin kolmeksi viikoksi osastolle hoitoon, koska tieto oli niin järkyttävä. Olin poissa tolaltani, en saanut unta, itkin vaan ja ahdisti ihan hirveesti... vieläkään en ole täysin kondiksessa asian suhteen...
Todella törkeä hyväksikäyttö. En yhtään ihmettele shokkireaktiotasi. Kai olet kunnossa nykyään?
Ystäväni jätti juuri avopuolisonsa usean yhteisen vuoden jälkeen juuri samoihin aikoihin kuin AK jätettiin.
Syy oli selvä. Heillä oli parisuhdeongelmia, ja myös naisella mielenterveysongelmia ja kumpaakaan tämä jätetty ei suostunut lähtemään selvittämään useista ehdotuksista ja lupauksistaan huolimatta. Lapsia ei ollut mutta yhteistä tulevaisuuttakaan ei olisi voinut näillä eväillä suunnitella.
Nyt jätetty on siis murtunut ja ihmeissään siitä, mitä tapahtui. Tulee varmasti voittamaan sympatiat joka puolelta itselleen. Hän sanoi, että miten toinen voi jättää kertomatta suunnitelleensa sitä. Ystäväni oli useaan otteeseen ilmoittanut, että asioihin on tultava muutos ja siihen jätetty oli vain vastaillut, ettei mitään muutosta hänen mielestään tarvita. Miksi siis tuli yllätyksenä?
Kannattaa aina olla valmis lähtemään hakemaan apua suhdeongelmiin vaikka itsestä ei tuntuisi, että sitä apua tarvitaan. Muuten voi löytää itsensä pakkaamasta kamojaan. Tämä viesti ei ollut AK:lle niinkään, mutta kaikille vielä suhteessaan oleville.
Minulle kävi noin, tosin olin se mielenterveysongelmista kärsivä jätetty nainen.
Ei tullut yllätyksenä, tiesin sen olevan edessä ennen pitkää mutta työnsin asiaa jatkuvasti poispäin ajatuksistani. Olisin tarvinnut ammattiapua mutta en sitä silloin tajunnut, eikä puolisonikaan minua edes yrittänyt auttaa, patosi vain asiat mieleensä ja muhi niitä siellä. Koskaan hän ei keskustellut näistä asioista kanssani eikä pyytänyt minua hakemaan apua.
Minulla oli myös eräänlainen alkoholiongelma jonka jossain vaiheessa tiedostin ja pyysin sitten puolisoltani apua alkoholinkäytön lopettamiseen, koska tunsin että yksin en siihen olisi pystynyt. Sitten kerran kun pyysin häneltä että saanko ottaa, niin vastaus oli että ota vain. Että se siitä avusta.
Tosin ei toista voi pakottaa auttamaan ja setvimään omia ongelmia.
Olin järkyttynyt ja hätääntynyt hänen kertoessaan tahtovansa erota, että tähänkö tämä nyt loppuu, koti, oma turvallinen pesäni, ei ole enään koti. Nyt jälkeenpäin ajateltuna ero oli meille molemmille se paras ja ainoa ratkaisu, nyt olen vasta tajunnut miten huonossa kunnossa silloin olin ja olen tajunnut vihdoin hakea sitä apua. Huomasin myös, etten koskaan aidosti häntä rakastanut, niin ilkeältä ja kliseiseltä kun se kuulostaakin, vaan olin pahasti läheisriippuvainen.
Hän oli kaikesta huolimatta ihana mies ja jaksoi minusta välittää. Toivon hänelle aidosti kaikkea hyvää ja toivon että hän löytää arvoisensa kumppanin.
Minusta sulla on oikeus vaatia siltä toiselta puhetta. Onhan aivan hirmuisen törkeää tuolla tavalla shokeerata toinen. "Ei enää kannata" on myös aika mysteerinen kommentti. Se herättää vain lisäkysymyksiä.
Myönnät itsellesi, että olet elänyt yksin koko ajan. Sillä jos olisit ollut jonkun ihmisen ajatuksissa, et olisi jäänyt yksin vapisemaan ja oksentelemaan.
Siihen tottuu, usko pois. Ensin on kamalaa, sitten huomaat että elämässä on muutakin kuin se parisuhde. Huomaat, että yksinäisyys ei olekaan niin kauheaa ja vapaus olla ja elää täysin oman mielesi mukaan on myös onnea. Ja jonain päivänä kohdallesi osuu joku, jonka kanssa sovit yhteen paremmin kuin tämän, ja olet iloinen että et ollut pitempään sidoksissa ihmiseen, jonka kanssa et olisi tullut niin onnelliseksi.
Mutta älä ala etsiä uutta heti, vaan totuttele uuteen elämääsi. Päästä ensin kokonaan irti ja opi nauttimaan itsenäisyydestä, niin saat seuraavan suhteen onnistumaan paremmin. Äläkä vatvo liikaa eron syitä äläkä vaadi keskusteluja jotka tuottavat vain tuskaa. Hän ei enää rakastanut ja sillä siisti, niin vain käy joskus ja se on hyväksyttävä. Useimmat ovat kokeneet samaa elämänsä aikana ja myös nähneet että ne on ohimeneviä vaiheita matkalla eteenpäin.
Ihan siinä, miten yksinelävät ihmiset elävät joka päivä ilman paniikkikohtauksia. Aloittaja taitaa olla niitä tapauksia, joka on muuttanut suoraan äidin helmoista parisuhteeseen ja perheleikkeihin. Eron tullessa tiputaan yleensä korkealta ja kovaa, jos elämästä puuttuu se vaihe, että ihminen olisi elänyt edes jonkin aikaa yksin.
itsesi, ainoa hoitokeino sydänsuruihin on aika, niin kliseiseltä kuin se kuullostaakin. Mutta vahva ja mieleltään terve ihminen selviää aina tollasesta. sinulle on jossain joku parempi, sinulle tarkoitettu, ajattele positiivisesti. Minä löysin viikko sitten avomieheni panemassa muka hyvää ystävääni, olin ounastellut aiheesta jo vuosia ja löytänyt siitä merkkejä, odotin vaan tilaisuutta todistaakseni sen ja tulihan se sieltä. 14 v. elettyä yhteistä elämää takana...niin kauan kesti, ennen kuin tajusin millasen pervon kanssa elän.
Parasta terapiaa on keksiä itselleen jotain mielekästä tekemistä, uusia harrastuksia ja ystäviä. Ja niistä vanhoista ystävistä kannatta aina yrittää pitää huolta parisuhteenkin aikana, niitä tarvitaan aina....mulle vaan nyt kävi niin se "ystävä" levitti pillunsa mun ukon edessä, mutta ei se ollutkaan mitenkään hyvä, eikä vanha ystävä. ei ole eukkoa ikävä, lähinnä mua säälittää se akka.......jäädä nyt kiinni rysän päältä...ja vielä jossain saatanan paskasessa hallissa.....on siinä ollu romantiikkaa, mä oon onnellinen, että mun ei tartte enää arvailla missä mennään. EI MUUTA KUN UUTTA MATOA KOUKKUUN, KYLLÄ MERESSÄ KALOJA RIITTÄÄ. OIKEIN VALITTAVAKSI ASTI.
Monille tämän ketjun kirjoittajille suosittelen kirjaa Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaareissa, jotka auttavat sopeutumaan eroon ja oppimaan menneestä suhteesta ja omista ja toisten kokemuksista. Seminaarissa kaikki on vapaaehtoista, siellä on mahdollisuus turvallisessa ryhmässä käsitellä anonyymisti kipeitäkin asioita. Voit yrittää lainata kirjan tai hankkia sen kirja- tai nettikaupasta. Sen avulla pääset jälleenrakennuksen ja eheytymisen alkuun ja löydät itsestäsi uusia puolia ja saat ne jopa käyttöön tulevissa paremmissa ihmissuhteissasi! Suosittelen omasta kokemuksesta.
Lainaten nimimerkin 11 17 tekstiä: "Aloittaja taitaa olla niitä tapauksia, joka on muuttanut suoraan äidin helmoista parisuhteeseen ja perheleikkeihin. Eron tullessa tiputaan yleensä korkealta ja kovaa, jos elämästä puuttuu se vaihe, että ihminen olisi elänyt edes jonkin aikaa yksin."
Meni erittäin paljon hutiin tuo teksti. Tämä aloittaja on elänyt ilman äidin helmoja jo 12 vuotta ja siihen kyllä mahtuu monta vuotta ihan sinkkuelämääkin. En tiedä miksi jättö tuntui niin kamalalta, ei sille kyllä ole edes kuvaavaa sanaa, ehkä siksi kun rakasti toista sydämensä pohjasta ja se toinen ei vaikka niin luuli. En toivo tätä kenellekkään, olen erittäin ahdistunut vieläkin, lääkkeiden voimalla jaksan tunnista tuntiin. En osaa edes kuvitella huomista. Pelkään huomista. Jos en jaksakkaan? Monena iltana olen huomannut toivovani että en enää heräisi seuraavaan, yhtä tuskalliseen aamuun...
kuin minulta viime syksynä... Tuntui, että äkkiero veisi pohjan kaikelta elämältä. Ja olin elellyt kolmekymppiseksi asti sinkkuna ja muuttanut tuona aikana esim. toiselle puolen Suomea lapsuudenkodista, joten ne mamman helmat olivat aika kaukana.
Ehkä sullakin siinä kivussa on takana jotain muuta kuin varsinainen ero. Mulla kipeintä teki tajuta se, että olin viime vuosina toiminut osin itseäni vastaan, esim. yrittänyt monella tavalla peittää herkkyyttäni ja olla kovin pärjäävä. Tuntui että kaikki ponnistukset olivatkin turhia ja olin sen kivun edessä, jota koko ajan olin yrittänyt välttää.
Vaikka nyt ei siltä tunnu, niin jonain huomenena on helpompaa. Ota kaikki apu vastaan, mitä suinkin saat. Itse kävin psykologilla purkamassa tuntojani, kun kovin syvälle en kehdannut ystävien kanssa puhuessa mennä - en esim. heille kyennyt tunnustamaan, että mun päättyneessä liitossani oli aika isoja toimimattomia asioita.
Voimia!
kuin minulta viime syksynä... Tuntui, että äkkiero veisi pohjan kaikelta elämältä. Ja olin elellyt kolmekymppiseksi asti sinkkuna ja muuttanut tuona aikana esim. toiselle puolen Suomea lapsuudenkodista, joten ne mamman helmat olivat aika kaukana.
Ehkä sullakin siinä kivussa on takana jotain muuta kuin varsinainen ero. Mulla kipeintä teki tajuta se, että olin viime vuosina toiminut osin itseäni vastaan, esim. yrittänyt monella tavalla peittää herkkyyttäni ja olla kovin pärjäävä. Tuntui että kaikki ponnistukset olivatkin turhia ja olin sen kivun edessä, jota koko ajan olin yrittänyt välttää.
Vaikka nyt ei siltä tunnu, niin jonain huomenena on helpompaa. Ota kaikki apu vastaan, mitä suinkin saat. Itse kävin psykologilla purkamassa tuntojani, kun kovin syvälle en kehdannut ystävien kanssa puhuessa mennä - en esim. heille kyennyt tunnustamaan, että mun päättyneessä liitossani oli aika isoja toimimattomia asioita.
Voimia!
Se sattuu aina, jos rakastaa toista, ja joutuu luopumaan. Mutta sellaista elämä on, kyllä sä pärjäät. Löydät viel jonku sun arvoses,usko pois! Ja vaik ajat tulis olee vaikeit, nii oo sitkee! :)