Miten hyvässä avioliitossa oleva yhtäkkiä löytää itsensä keskeltä tyhjyyttä, epäilystä, vieraantumista ja piikittelyä?
Olen todella kuvitellut olevani onnellisesti ja keski-ikäisesti naimisissa lähes 10 vuotta, ja yhtäkkiä sain varsinaisen herätyksen siihen että miten niin onnellisesti? Olenko siis vain kuvitellut onnellisuuden ja rauhallisen avioliiton katsomatta lainkaan toista osapuolta. Taitaa olla aika tavallinen juttu sitten loppujen lopuksi, tästäkö ne pommit sitten putoilee?
Todella siis mies on hyvä mies, huolehtivainen ja kunnollinen. Ja nyt olen kauhukseni huomannut että meillä ei taida olla enää mitään yhteistä paitsi lapset ja kotityöt, kahden ollen on jopa hankala keksiä puheenaihetta ja tuntuu että on jotenkin vaivautunut. Lasten läsnäollessa kun sitä ei huomaa, on muuta juttua koko ajan. Lisäksi tajusin vasta nyt että mies piikittelee vähän väliä ylipainostani, myös lasten kuullen. Olen tähän asti suhtautunut lausahduksiin huumorilla, mutta viikko sitten meni yli. Kuitenkaan hänellä ei ole mitään intressiä toimia laihdutusyrityksissäni tukena, vaan päinvastoin tuntuu että kantaa kotiin suklaapatukoita vain kiusatakseen minua.
En ole koskaan avioliiton aikana käynyt missään "ulkona" ja tämä tietysti aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Kuvitelkaa, 10 vuoteen en ole käynyt bissellä, minä joka ennen tykkäsin istua baarissa! Nyt tuntuu että olisin pahanteossa jos lähtisin yksin jonnekin. Mies on reissannut kaikki vuodet milloin missäkin koulutuksissa ja matkoilla. Eniten viimeisessä matkassa ärsytti se että hän ei edes kysynyt miten pärjäämme lasten kanssa kotona, höpötti vain innoissaan siitä ja tästä matka-asiasta.
Kaikesta tästä heränneenä, JÄRKYTTYNEENÄ, pökertyneenä ja jotenkin skitsomielellä aloin epäilemään uskottomuutta, mihin en kyllä keksi että mistä mies löytäisi aikaa ellei sitten pidä lyhennettyjä työpäiviä tai käytä ruokatuntejaan.
Lueskelin väestöliiton sivuilta parisuhdejuttuja ja kyllä, huomasin että suhdettamme ei ole mitenkään hoidettu vuosikausiin. Seksiä liitossa on kerran viikossa tai kahdessa, väsyneenä ja nopeasti, sitten taas molemmat menevät omiin juttuihinsa tai nukkumaan.
Olisiko jollakin samansuuntaisia ajatuksia ja tilanteita?
Olen todella kuvitellut olevani onnellisesti ja keski-ikäisesti naimisissa lähes 10 vuotta, ja yhtäkkiä sain varsinaisen herätyksen siihen että miten niin onnellisesti? Olenko siis vain kuvitellut onnellisuuden ja rauhallisen avioliiton katsomatta lainkaan toista osapuolta. Taitaa olla aika tavallinen juttu sitten loppujen lopuksi, tästäkö ne pommit sitten putoilee?
Todella siis mies on hyvä mies, huolehtivainen ja kunnollinen. Ja nyt olen kauhukseni huomannut että meillä ei taida olla enää mitään yhteistä paitsi lapset ja kotityöt, kahden ollen on jopa hankala keksiä puheenaihetta ja tuntuu että on jotenkin vaivautunut. Lasten läsnäollessa kun sitä ei huomaa, on muuta juttua koko ajan. Lisäksi tajusin vasta nyt että mies piikittelee vähän väliä ylipainostani, myös lasten kuullen. Olen tähän asti suhtautunut lausahduksiin huumorilla, mutta viikko sitten meni yli. Kuitenkaan hänellä ei ole mitään intressiä toimia laihdutusyrityksissäni tukena, vaan päinvastoin tuntuu että kantaa kotiin suklaapatukoita vain kiusatakseen minua.
En ole koskaan avioliiton aikana käynyt missään "ulkona" ja tämä tietysti aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Kuvitelkaa, 10 vuoteen en ole käynyt bissellä, minä joka ennen tykkäsin istua baarissa! Nyt tuntuu että olisin pahanteossa jos lähtisin yksin jonnekin. Mies on reissannut kaikki vuodet milloin missäkin koulutuksissa ja matkoilla. Eniten viimeisessä matkassa ärsytti se että hän ei edes kysynyt miten pärjäämme lasten kanssa kotona, höpötti vain innoissaan siitä ja tästä matka-asiasta.
Kaikesta tästä heränneenä, JÄRKYTTYNEENÄ, pökertyneenä ja jotenkin skitsomielellä aloin epäilemään uskottomuutta, mihin en kyllä keksi että mistä mies löytäisi aikaa ellei sitten pidä lyhennettyjä työpäiviä tai käytä ruokatuntejaan.
Lueskelin väestöliiton sivuilta parisuhdejuttuja ja kyllä, huomasin että suhdettamme ei ole mitenkään hoidettu vuosikausiin. Seksiä liitossa on kerran viikossa tai kahdessa, väsyneenä ja nopeasti, sitten taas molemmat menevät omiin juttuihinsa tai nukkumaan.
Olisiko jollakin samansuuntaisia ajatuksia ja tilanteita?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Antaa asioiden mennä omalla painollaan, kuten sanotaan. Silloin käy juuri noin tai pahemminkin.
Jokaisen naimisiinmenevän parin pitäisi käydä joku seurakunnan tai muun tahon järjestämä avioliittokurssi. Jokaiselta naimisiinmenevältä parilta pitäisi edellyttää avioliiton ajokorttia. Säännölliset parisuhdenäkötarkastukset pitäisi järjestää kahden vuoden välein, antaa lomaa töistä lakisääteisesti viikoksi parisuhdeleiriä varten.
Jotkut kammoksuvat ajatusta tästä. Mutta niillä, jotka eivät kokisi tällaista tarvitsevansa, olisi järjestetty mahdollisuus opettaa toisille salaisuuksiaan hyvästä avioliitosta tai parantaa liittoaan entisestään muiden ei-kriisiparien kanssa, tai muuten vain viettää viikko yhdessä (miksei, jos ei kerran ongelmaa toisen kanssa ole).
Tässä on erittäin hyvä dokumentti -liittyen parivalintaan, ymv.
http://areena.yle.fi/haku//uusimmat/hakusana/rakkaus numeroina
Joskus psykologian luennolla yliopistolla joku proffa selitti sitä, miten yleensä täysin toisilleen sopimattomat luonnetyypit ja tempperamentit vetävät toisiaan puoleensa ja päätyvät suhteisiin.
Parinvalinta on myös yksi avain onneen. Unohdin tämän näkökulman tekstistäni, vaikka kyllä pidän sitä varsin tärkeänä parisuhteeni onnistumisen kulmakivenä. Tosin vasta kantapään kautta opin, miten se oikea kumppani valitaan - ei pelkällä tunteella.
Minä katson tuon dokumentin. Kiitos siitä!
Se elämä alkaa vaan viemään mukanaan. Siinä mennään eteenpäin enempiä ajattelematta. Valitettavasti sitten voidaan huomaamatta myös vieraantua. Ihminen jota rakastaa muuttuu samalla tuntemattomaksi.
Tuollainen "pakollinen" vuosihuolto olisi kyllä hyvä.
No se on hyvä, että olet bissestä pysynyt erossa, kun kerran laihtuakin yrität.
Minäkin syyllistyin laihdutusvastuun vierittämiseen toiselle, kunnes tajusin, ettei se niin mene. Olen laihtunut jo 25kg vaihtamalla ruokatottumuksiani -syön hyvää ruokaa enkä juurikan näe nälkää.
Vielä kun jätät sokerin, perunan, riisin, pastan, kevyttuotteet, viljatuotteet ja kaiken yli 30g päivässä menevän hiilihydraatin, saat nähdä painosi putoavan hujauksessa. Sun mielikin paranee siinä - jää skitsahtelu pois.
Anteeks mut mitä tossa on jäljellä et vois syödä?
Avioliitto on kuin purjeveneellä seilaamista. Jos ei koko ajan vetele naruista silloin kun on mukava tuuli ja aurinko paistaa, siirtele purjeita, on kohta keskellä myrskyä.
Olen se mies-osapuoli. Olen myös hyvin huolehtivainen vaimolleni. Meillä vielä on jotakin yhteistä, naimisissa vasta vuoden päivät. Heti liiton alussa alkoi kuitenkin takkuaminen, joka sitten parani, kun mentiin terapiaan. Nyt osataan elää toisistamme oikeasti huolehtien - ei vain aineellisesti vaan piikittelyt ja muu pois.
On kaikkein parasta, kun aloittaa suhdeasioiden käsittelyn jo avioliiton alussa. Silloin yleensä molemmat ovat kiinnostuneita tästä asiasta. Jotkut aattelevat että tylsää, ei tuommoista tarvita, kun menee niin ihanasti ja hyvin ja vaaleanpunaiset lasit on päässä. Sitten huomataan että 10 v meni ja suhde karilla. Mutta ei sittenkään ole liian myöhäistä
Kertokaa kunnon ohjeita, miten sitä suhdetta sitten hoidetaan. Me ollaan tähän asti annettu mennä omalla painollaan, ja pelottaa että tuleeko jossain vaiheessa yhtäkkiä seinä vastaan ku ei olla tajuttu huoltaa sitä mitenkään.