Olen aina ollut kiltti tyttö. En halua aiheuttaa muille pahaa mieltä, vaikka itse sitten joutuisinkin kärsimään. Tämäpä oli oiva kohde henkisesti voimakkaalle miehelle. Olimme hyvin nuoria kun aloimme seurustelemaan. En oikeastaan ollut kiinnostunut pojasta, hän oli jopa vähän vastenmielinen minulle. Mutta hän oli ilmeisesti hyvin ihastunut ja piiritti ja soitteli niin kovasti että jotenkin ajauduin suhteeseen sitten. Olin todella nuori, en vain osannut tuossa iässä sanoa ei päin naamaa kun toinen kerta toisensa jälkeen ilmaantui oven taakse.
No tuosta sitten kehkeytyi 18 vuoden suhde. Omalta puoleltani se oli oikeastaan kaveruutta koko ajan. Yritin säännöllisesti erota, sillä mies myös joi. Huono suhde ja eron yritykset veivät voimavarani tyystin, samoin miehen juominen. En saanut opiskeltua kunnon ammattia eikä lapsiakaan tehty vaikka olisin halunnut. Yksi syy miksi jatkoin suhdetta, oli miehen perhe. Itselläni perhettä ei ole ja tuo perhe tuntui omalle perheelleni. Pelkäsin menettäväni heidä jos eroaisin.
Ihastuin suhteen aikana kahdesti voimakkaasti. Yritin toki erota ja mies tiesi ihastuksista, mutta hän ei halunnut päästää minusta irti. Hän oli niin voimakas että sai aina manipuloitua minut jäämään. En kestänyt sanoa tuskissaan itkevälle miehelle että erotaan, saati jäädä asumaan yhteen ja odotella uuden asunnon löytymistä kun toinen itkee suruaan ja rukoilee polvillaan minua jäämään joka päivä.
Sitten mies jäi kiinni humalasekoilusuhteesta. Sain voimaa eroon, lähdin ovet paukkuen samana tien enkä vastannut puheluihin jotta mies ei saisi päätäni käännettyä. No ero meni loppujen lopuksi ihan hyvin, mieskin oli jo kuukauden päästä sitä mieltä että ero oli oikea ratkaisu ja olisi voitu erota aikaisemminkin mutta hänellä ei ollut munaa siihen.
Mutta, erosta on jo aikaa ja olen tyytyväinen elämääni, mutta ehkä minun pitää myöntää itselleni että olen katkera siitä että nuoruuteni meni "hukkaan". Surettaa myös se jos en enää uskalla suhteeseen enkä saa lapsia. En tiedä miten saisin tuota katkeruutta purettua.
Välini exään ja hänen perheeseensä ja uuteen kumppaniin on ihan hyvät, eli ei käynyt niin kuin pelkäsin. Aika monet olivat nähneet miten mies kohteli minua ja sanoi että ihmetteli että miksi en lähtenyt aikaisemmin. Mutta joku perhetuttumme rouva ei selvästikään ole hyväksynyt minua eron jälkeen, olen ymmärtänyt että he eivät hyväksyneet tapaa millä lähdin, tuosta noin vain ilman varoitusta ja keskustelua. He eivät siis tunteneet meitä niin hyvin että olisivat tienneet miehen tekosista mitään.
No tuosta sitten kehkeytyi 18 vuoden suhde. Omalta puoleltani se oli oikeastaan kaveruutta koko ajan. Yritin säännöllisesti erota, sillä mies myös joi. Huono suhde ja eron yritykset veivät voimavarani tyystin, samoin miehen juominen. En saanut opiskeltua kunnon ammattia eikä lapsiakaan tehty vaikka olisin halunnut. Yksi syy miksi jatkoin suhdetta, oli miehen perhe. Itselläni perhettä ei ole ja tuo perhe tuntui omalle perheelleni. Pelkäsin menettäväni heidä jos eroaisin.
Ihastuin suhteen aikana kahdesti voimakkaasti. Yritin toki erota ja mies tiesi ihastuksista, mutta hän ei halunnut päästää minusta irti. Hän oli niin voimakas että sai aina manipuloitua minut jäämään. En kestänyt sanoa tuskissaan itkevälle miehelle että erotaan, saati jäädä asumaan yhteen ja odotella uuden asunnon löytymistä kun toinen itkee suruaan ja rukoilee polvillaan minua jäämään joka päivä.
Sitten mies jäi kiinni humalasekoilusuhteesta. Sain voimaa eroon, lähdin ovet paukkuen samana tien enkä vastannut puheluihin jotta mies ei saisi päätäni käännettyä. No ero meni loppujen lopuksi ihan hyvin, mieskin oli jo kuukauden päästä sitä mieltä että ero oli oikea ratkaisu ja olisi voitu erota aikaisemminkin mutta hänellä ei ollut munaa siihen.
Mutta, erosta on jo aikaa ja olen tyytyväinen elämääni, mutta ehkä minun pitää myöntää itselleni että olen katkera siitä että nuoruuteni meni "hukkaan". Surettaa myös se jos en enää uskalla suhteeseen enkä saa lapsia. En tiedä miten saisin tuota katkeruutta purettua.
Välini exään ja hänen perheeseensä ja uuteen kumppaniin on ihan hyvät, eli ei käynyt niin kuin pelkäsin. Aika monet olivat nähneet miten mies kohteli minua ja sanoi että ihmetteli että miksi en lähtenyt aikaisemmin. Mutta joku perhetuttumme rouva ei selvästikään ole hyväksynyt minua eron jälkeen, olen ymmärtänyt että he eivät hyväksyneet tapaa millä lähdin, tuosta noin vain ilman varoitusta ja keskustelua. He eivät siis tunteneet meitä niin hyvin että olisivat tienneet miehen tekosista mitään.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Uskomatonta, miten joku voi laittaa toisen syyksi sen, että on pidätellyt itseään pari vuosikymmentä suhteessa, jossa ei alkujaankaan ole ollut tunteita.
Et voi kuin itseäsi syyttää. Ketään ei pakoteta olemaan kenenkään kanssa.
Mies ois sut kyllä päästänyt. Sinä vain et halunnut päästää miestä ja sen perhettä. Olit itse riippuvainen ja sait mitä tilasit.
Jep, itseäni vain voin syyttää. Miten onkin voinut olla mahdollista että olen antanut kohdella itseäni noin. Näin jälkikäteen ja ulkopuolisten on hyvin helppo sanoa että mitäs jäit. Mutta kun on siinä tilanteessa niin on kokonaan ihan eri juttu. Haluaisinkin päästä katkeruudesta pois. Katkeruudesta ja vihasta miestä ja itseäni kohtaan. Ja siitä pelosta että jatkossakin alistun huonoon kohteluun...läheisriippuvainen kun vetää puoleensa huonoja suhteita. Kiitos vastauksestasi, pahoitin siitä mieleni aluksi mutta sitten lamppu syttyi ja tajusin, että olenkin vihainen ja katkera ITSELLENI! Tämä on tärkeä oivallus, tämä asia minulla on ollut pimennossa! Eli seuraava homma on että opettelen antamaan anteeksi itselleni. Exäni on pyytänyt jo anteeksi ja minä annoin(tai ainakin yritin).
Tuo otsikko oli vähän huono mutta en ajatellut sitä sen enempää. En kirjoita tänne siitä syystä että syytän exääni, vaan siksi että saisin purettua mieltäni, sillä olen elämässäni jotenkin jumiutunut ja tutkiskellut itseäni että mikä mättää. Ero meni hyvin ja olin kuin taivaassa kun pääsin miehestä eroon, mutta sittenkin löysin sisältäni katkeruutta josta haluan päästää irti. Olen monista asioista myös kiitollinen exälleni.
Mies ei siis kyllä todellakaan päästänyt minua, en viitsi kertoa tämän enempää yksityiskohtia. Jouduin aika ison työn ja katoamistemput tekemään, ja laittamaan osoitteeni salaiseksi ym. Aikaisemmilla kerroilla kun lähdin, mies tuli perässä ja jatkoi sitä kuukausikaupalla kunnes sai minut nujerrettua ja palaamaan. Tällä kertaa ero onnistui niin helposti sen vuoksi että mies tapasi uuden naisen heti lähtöni jälkeen. Olin todella helpottunut, kiitollinen ja onnellinen että niin kävi, se helpotti tilannettani upeasti! Sääliksi vaan käy tuota uutta naista. Hän on jo yrittänyt myös erota miehestä, mutta tiedän että miehellä on keinonsa saada nainen nalkkiin...
Toisista miessuhteista olen pystynyt eroamaan ihan ilmoituksella että kiitti riitti, vaikka läheisriippuvainen olin jo silloin. En siis sillä tavalla että roikun miessuhteissa, nautin yksinelämisestä, nytkin olen monta vuotta asunut yksin, ilman mitään miessuhteita. En roikkunut myöskään miehessä, hän sai ihan vapaasti elää omaa elämäänsä ryyppyretkillä poissa kotoa. Elin omaa elämääni ja tein omia juttujani. Olin myös paljon poissa kotoa omilla matkoillani.
Mutta siis läheisriippuvainen olen, olenhan alkoperheen lapsi. Itse en ole ihan sitä mieltä että läheisriippuvuus on omaa syytäni. Tai ehkä olen sen tilannut itselleni opetukseksi...Läheisriippuvuus ei tarkoita sitä että roikkuu ihmisissä vaan esim. läheisriippuvalla on todella huono itsetunto ja syyllisyyden tunteita. Masennuin myös yhdessä vaiheessa todella pahasti kun olin ihan nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja tajusin että en pääse miehestä eroon.
Naiset jotka jäävät huonoihin suhteisiin ovat surullisen nujerrettuja. Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen joka on vahva ja jolla on ollut helppo elämä. Eräs ystäväni oli samassa tilanteessa kuin minä. Hänkin lähti, hänkin oli yrittänyt erota aikaisemmin vuosia aikaisemmin mutta mies ei päästänyt. Mutta nyt ystäväni piti pintansa, sillä seurauksella että mies ampui itsensä. Onneksi ystäväni ei ollut paikalla, olisi saattanut ampua hänetkin. Myös minun exäni uhkaili itsensä ja minun tappamisella jos yritin erota. Eli aina ero ei onnistu sillä tavalla helposti että vaan ilmoittaa että haluan erota...
Pakko vastata tähän.
Ymmärrän hyvin, mistä puhut.
Olen itse samantyyppisessä suhteessa mieheeni. No, hän on myös tavallaan heikko ja kiltti, mutta eri tavalla. Kuitenkin esittää hyvin vahvaa ja kaikkitietävää.
Mutta se juuri, en pääse hänestä tai en tiedä, miten pääsen kun ei ole kykyä ja voimaa sanoa että nyt lähden saaatikka tehdä sitä!!
Meillä on lapsiakin mukana kuviossa jotka vaikeuttavat kaltaiseni ihmisen päätöksiä huomattavasti.
Kuinka tässä lopulta käy? En tiedä.
Olet katkera ja vihainen itsellesi. Ihan luonnollista, anna tunteiden palaa. Mutta älä jää jumiin noihin tunteisiin. Kun viha laantuu, opettele hyväksymään tilanteesi. "Hukkasit" vuosia, mutta nyt tästä lähtien tiedät paremmin. Tästä lähtien et enää hukkaa, vaan kuuntelet itseäsi. Anna virheesi anteeksi itsellesi. Jos katkeruus jää sydämeesi, sillä hukkaat lopunkin ajan.
Tiedän varsin hyvin miten elämässä voi näin käydä ja ei aina muille se miten me käyttäydytään tai mitä ratkaisuja elämässämme teemme ei tuo hyväksymistä. Minä olin myös 15 vuotta suhteessa mieheen jota en rakastanut tulisesti mutta rakastin kumminkin ja aina tiesin että hän ei ollut se oikea mutta kuitenkin yritin ja minulla oli siihen syyt miksi yritin mutta en niitä tässä kerro. Myös hänellä oli omat syynsä miksi halusi olla minun kanssani ja ne eivät minunkaan mielestä olleet aivan aitoja. Mutta jotenkin me perustettiin perhe yhdessä ja teimme sitä arkea yhdessä ja nyt on 3 melkein aikuista lasta tehty ja he ovat malli kansalaisia.
Meitä pareja on monenlaisia ja syitä olla yhessä myös monenlaista, kukaan ei voi tuomita sinua siitä minkälaisia valintoja elämässäsi oot tehnyt, ei kukaan todellakaan oo täydellinen. Kyllä ne muut ihmiset ajan kanssa tulee ymmärtämään tai sit jos ei niin sille ei voi mitään.
Hyvä että pääsit eroamaan ja toivottasti välit pysyvät hyvinä hänen perheensä kanssa ja myös hänen kanssaan.
neuvoja. Minulla on myös omia kokemuksia nuorena sitoutumisesta mieheen tai poikaan siinä vaiheessa, joka ei ollut suuri rakkauteni. Alettiin seurustella, mentiin naimisiin ja saatiin kaksi lasta, jotka nyt ovat aikuisia. Manipuolointi avioliitossani oli niin hienovaraista, etten sitä käsittänyt siten kuin olisi pitänyt käsittää. Ihmettelin vaan välillä, että miten tämä asia on näin. Me keski-ikäiset naiset olemme saaneet kasvatuksen, jossa omia tarpeita ei tuoda julki, huolehditaan enemmän toisten tarpeista. Olin hyvin sitoutunut perheeseeni ja avioliittooni, joka päättyi miehen uskottomuuteen vuosikymmenien yhdessäolon jälkeen. Kuinka vaikeaa minun on ollut toipua tuosta erosta ja luoda ja löytää itseni vasta yli viisikymppisenä. Kyllä se lapsuuden koti on loppujen lopuksi se tärkein tekijä, miten meidän elämämme sujuu. Emme sitä vaan tiedosta, että valintamme ovat seurausta siitä, miten meitä on kohdeltu lapsena. Ei nämä asiat ole niin yksinkertaisia, että ulkopuoliset voivat ihmetellä, että miksi sinä et lähtenyt jne. Mutta loppujen lopuksi omalla kohdallani olen tällä hetkellä tyytyväinen omaan itseeni. Minä en ole enää kiltti tyttö, suren tietenkin sitä, että perhe meni rikki ja olihan siinä avioliitossa toki hyvääkin. Ilman eroa minusta ei olisi tullut sitä ihmistä, mikä nyt olen mutta tämä kasvu olisi pitänyt tapahtua nuorena ihmisenä.
Jos suhteessa ei ole tilaa kasvaa, sokea reettakin ymmärtää ettei siinä kykene enää hengittämään...
Että se on tavallaan se pelastumismahdollisuus että antaa sitä tilaa, mikäli ei ole nuorena saanut kasvaa.
"Hän oli niin voimakas että sai aina manipuloitua minut jäämään."
Lopetin lukemisen tässä vaiheessa.
"No, hän on myös tavallaan heikko ja kiltti, mutta eri tavalla. Kuitenkin esittää hyvin vahvaa ja kaikkitietävää.
Mutta se juuri, en pääse hänestä tai en tiedä, miten pääsen kun ei ole kykyä ja voimaa sanoa että nyt lähden saaatikka tehdä sitä!!"
Ymmärrän mitä tunnet. ota yhteyttä.
Onneksi olkoon, olet ainakin selvinnyt tähän asti hengissä. Jäin vain miettimään että mikset missään vaiheessa kasvanut aikuiseksi, tehnyt vaikeita valintoja ja lähtenyt? Voisiko syytä olla myös sinussa ja lapsuudessasi?
Ero on iso paikka, ja luulen että lähdit vasta kun tunnistit itsessäsi katkeruuden tunteita, näin se monesti menee.
Ehkä valitsit puolisoksesi miehen joka osaa pitää ohjakset ja hän taas naisen jonka rinnalla kykenee olemaan se mies jota sinä naisena voit ihailla; hänen päättäväisyyttään ja "vahvuuttaan". Niin, olemmeko me oikeasti vahvoja vai käytämmekö toisiamme vain tarpeidemme ja tyhjyydentunteiden täyttämiseen? Mitä konkreettista sait suhteesta, se voi auttaa...
Paskat en osaa neuvoa sua mutta et ole ainut...Yksi asia on varma: Parisuhde ei ole eikä sen pitäisi olla KOKO ELÄMÄ. Tämä ei tarkoita toisen kustannuksella kaksoiselämän elämistä tms. vaan sitä että uskaltaa toteuttaa itseään, olla kokonainen itse ja on vasta siten yhteydessä=suhteessa toiseen. Ei niin että paikataan omia puutteita toisella ihmisellä. Tässä sinulle miettimistä. Näiden asioiden kelaaminen varmaan auttaa eteenpäin...