Luin keskustelun, jossa todettiin, että moni (tai suurin osa) irakilainen mies ottaa suomalaisesti naisesta ns väliaikaiskumppanin, vaimon tai avovaimon, mutta lopulta kumminkin nai oman maalaisensa naisen. Oman maalainen puoliso on valittu jo nuorena tai sitten perhe valitsee hänet miehen ollessa Suomessa. Suomalainen kumppani laitetaan ulos kodistaan ja tilalle tuodaan nuori irakilainen nainen, jonka kanssa sitten saadaan lapset.
Nyt kysyisin, millä ihmeen keinolla osaan ennakoida, mahtaako avokillani olla em suunnitelman mielessä. Millä ilveellä tiedän, olenko vain väliaikainen hyödyke vai oikea elämänkumppani. Avokkini kieltää moiset katalat suunnitelmat. Hänen mielestään irakilaisella naisella ei ole arvoa muuta kuin lapsentekokoneena mutta toisaalta hän on tyytymätön kun en ole yhtä alistuva ja epäitsenäinen kuin maansa naiset. Eikä hän taida arvostaa koulutustani ja ammattiani ja kykyäni elättää perheeni. Että lopulta kuitenkin minä olen se arvoton osapuoli tässä, ei hänen maansa naiset. Minä olen se, jonka kanssa ei voi mennä naimisiin eikä perustaa perhettä. Eli voisiko hänellä kuitenkin olla suunnitelma jossain sisällään nuorikon tuomisesta kotimaastaan? Mutta koska olemme avoliitossa, niin ei kai hän voi minua kodistani ajaa, koska omistan asuntoni, vaikka nuorikon toisikin Suomeen? Saavatpahan sitten ottaa kaupungin vuokrakämpän.
Nyt kysyisin, millä ihmeen keinolla osaan ennakoida, mahtaako avokillani olla em suunnitelman mielessä. Millä ilveellä tiedän, olenko vain väliaikainen hyödyke vai oikea elämänkumppani. Avokkini kieltää moiset katalat suunnitelmat. Hänen mielestään irakilaisella naisella ei ole arvoa muuta kuin lapsentekokoneena mutta toisaalta hän on tyytymätön kun en ole yhtä alistuva ja epäitsenäinen kuin maansa naiset. Eikä hän taida arvostaa koulutustani ja ammattiani ja kykyäni elättää perheeni. Että lopulta kuitenkin minä olen se arvoton osapuoli tässä, ei hänen maansa naiset. Minä olen se, jonka kanssa ei voi mennä naimisiin eikä perustaa perhettä. Eli voisiko hänellä kuitenkin olla suunnitelma jossain sisällään nuorikon tuomisesta kotimaastaan? Mutta koska olemme avoliitossa, niin ei kai hän voi minua kodistani ajaa, koska omistan asuntoni, vaikka nuorikon toisikin Suomeen? Saavatpahan sitten ottaa kaupungin vuokrakämpän.
Vastaukset 19
Vanhimmat
"Eli voisiko hänellä kuitenkin olla suunnitelma jossain sisällään nuorikon tuomisesta kotimaastaan?"
En uskalla sanoa todennäköistä mutta hyvinkin mahdollista.
itselläni kalvaisi tuollainen epäily niin lopettaisin avoliiton. Yleensä onko pakko aloittaa tiivis suhde heti kättelyssä? Sen kautta yleensä suhteensa aloittavan naisen on kai vaikea tulla hyväksytyksi jossain vanhoilliskulttuurisia perinteitä noudattavassa miehessä & perheessä. Oli sitten kyseessä suomimies tai joku muu.
"Hänen mielestään irakilaisella naisella ei ole arvoa muuta kuin lapsentekokoneena mutta toisaalta hän on tyytymätön kun en ole yhtä alistuva ja epäitsenäinen kuin maansa naiset. Eikä hän taida arvostaa koulutustani ja ammattiani ja kykyäni elättää perheeni. Että lopulta kuitenkin minä olen se arvoton osapuoli tässä, ei hänen maansa naiset. Minä olen se, jonka kanssa ei voi mennä naimisiin eikä perustaa perhettä."
Luepas nyt itse tämä tekstisi. Lue ajatuksella. Jos sinun ystäväsi, lapsesi tai muu lähimmäisesi sanoisi miehensä olevan hänestä tätä mieltä, mitä sanoisit? Mitä ajattelisit? Kehottaistko jatkamaan terveen oloista suhdetta?
Sinähän itse tunnet parhaiten oman kumppanisi ja oletan että olette keskustelleet sinua huolettavista asioista jo paljon. Itsekin seurustelen irakilaisen miehen kanssa, joka on osoittautunut todella helmeksi ainakin rehellisyytensä suhteen. Ihan suhteemme alussa hän elätteli toiveita siitä, että voisimme kenties joku päivä astua avioliittoon ja kaikki menisi hyvin. Että jopa se perhe siellä Irakissa hyväksyisi minut, länsimaisen naisen, vaikken muslimi olekaan. Mutta ei. Kun mies mainitsi puhelimessa äidilleen, että mitä jos hän ottaisi suomalaisen vaimon, niin reaktio äidin puolelta oli ollut välitön hyssyttely ja "älä vain mene isällesi edes leikilläsi tuollaista sanomaan". Ja kuinka ollakaan, ei mennyt kuin viikko, niin isäukko soitti että olisi vaimoehdokas siellä kotimaassa katsottuna.... Joku kaukainen sukulaistyttö, kunnon muslimi, neitsyt ja sitä rataa. Eli jep jep, ihan sama siellä Irakissa vaikka poika olisi rakastunut minuun: heillehän tunteilla ei ole mitään merkitystä. Vihille mennään oman maan ihmisen kanssa ja rakkaus tulee sitten avioliiton aikana jos on tullakseen.
Miesystäväni kanssa keskustelimme asiasta pitkään, ja hän kysyi mitä mieltä minä tästä kaikesta olen ja haluanko lopettaa suhteen hänen kanssaan. Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että haluan jatkaa hänen kanssaan kaikesta huolimatta niin pitkään kuin voin, koska vaikka mies menisikin naimisiin tuon tytön kanssa, niin todennäköisesti tyttö ei tule (tai pääse) Suomeen pitkään aikaan (jos ollenkaan), eikä se naimisiinmenokaan kuulemma vaadi edes miestäni olemaan fyysisesti paikalla. Eli parhaassa tapauksessa liitto on todellakin vain paperiliitto, joka ei saa myöskään täyttymystään, jos muija on Irakissa ja mies minun kanssani täällä Suomessa. Olen toki varautunut myös siihen, että jos ja kun tuo avioliitto solmitaan, niin vaimo tänne saapuu jossain vaiheessa ja silloin on pakko lopettaa tämä suhde. En toki halua edes ajatella niin pitkälle, eikä myöskään mieheni. Hän on ihan puun ja kuoren välissä, koska vanhat perinteet ja kunnioitus isää kohtaan velvoittavat tekemään niin kuin isä sanoo, toisaalta on syvästi rakastunut minuun eikä haluaisi minkään asian muuttuvan tai loppuvan meidän välillämme.
Ainoa lohtu itselleni tässä kohtaa on, että mies on sanonut suoraan, että hän on varmasti ihana poikaystävä, mutta olisi paskamainen aviomies. Eli jos joskus menisimme naimisiin, niin suhteemme ei olisi samanlainen kuin nyt. Hänellä olisi tietyt vaatimuksensa ja näkemyksensä miehen ja naisen asemasta suhteessa ja niistä minä tuskin pitäisin. Sovinismi alkaisi siis kukkia ja se olisin todennäköisesti minä joka lopuksi potkaisisi ukon pellolle...
Minä olen aviossa irakilaisen miehen kanssa. Jo heti seurustelumma alussa mieheni kertoi että ei ikinä ja missään nimessä tule etsimään vaimoa kotimaastaan vaan minä olen hänen elämänsä valittu. Melko pian suhteemme alussa hän kertoi meistä perheelleen ja kotiväski siellä irakissa toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi perheeseen.
Jos miehesi todellakin rehellisesti sanoo etä sinä olet hänen elämänkumppaninsa ja vie sinut vihille, niin en usko että ovellenne ilmestyy irakilainen vaimo. Ja jos olette saaneet suvun ja perheen hyväksynnän liitollenne, ei miehellä pitäisi olla mitäään syytä hakea uutta vaimoa.
Yhtä epävarma voit olla myös suomalaisen miehen kanssa eläessäsi, et voi koskaan tietää vaihtaako mies sinut nuorempaan. Tai vaihdatko sinä miehesi toiseen jos tunteesi alkavatkin mylläämään toisella suunnalla. Parisuhde on parisuhde, ei sen onnistumisesta ja epäonnistumisesta voi koskaan olla sataprosenttisen varma. Älä anna epäluulosi kalvaa liittoasi.
Miehesi kulttuurissa ei tunneta mitaan "avoliittoja", sita joko ollaan naimisissa tai ei olla. Taman vaati jo perheensakin. Ajattele nyt tarkkaan, miehesi sanoja, etta han on kurja aviomies. Ei sita noin vain sanota tyhjaa tarkoittaen. Elamasi voi tulla olemaan onneton, sitten ero edessa, ehka lapsikin viela kuvioissa, joka hankin karsii eniten.
Ajattele !!!!
Minun avomies sanoo, ettei perhe voi häntä vaatia avioliittoon, koska hän on vapaa. Hän on luvannut sanoa, jos perhe kuitenkin vaimoa tarjoaisi, ettei halua ja että hänellä on jo. En kai voi muuta kuin luottaa.
Tiedän kyllä, että seurusteluja ja avoliittoja ei heidän kulttuurissaan tunneta, ja mies on sanonut olevansa kurja aviomies ehkä lohduttaakseen minua, että tämä ihana suhde mikä meillä nyt on, ei olisi niin ihana sitten avioliitossa... Eli että kun menetän hänet toiselle naiselle, niin minä itse olen saanut ne parhaat palat hänestä jos niin voi sanoa.
Jäljellä on siis todennäköisesti enää muutama kuukausi joista aion ottaa kaiken irti. Mies on aika varma, että jos liitto solmitaan tämän irakilaistytön kanssa vaikka parin kolmen kuukauden päästä, että tyttö on Suomessa jo ennen kesää. Mutta voiko se muka mennä niin helposti? Kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä solmii paperiliiton ja vaimo pääsisi muka pelkällä avioliittotodistuksella Suomeen tuosta vain? Eikö maahanmuuttovirastossa jo huomata esimerkiksi sellaista, että mies on jo vuosia asunut Suomessa ja tyttö ei? Tekisi melkein mieli itse olla yhteydessä sinne virastoon ja lyödä kapuloita rattaisiin...
haaskaat elämääsi ja yrität lyödä kapuloita rattaisiin.
Kun morsian on samasta maasta kuin mies, puhuu samaa kieltä ja avioliitto solmitaan heidän kulttuurinsa mukaisesti, ei maahanmuuttoviranomaisilla ole syytä sitä epäillä tai estää.
Miehesi mieli on jo tulevaisuudensuunnitelmissa ja pian tänne tulevasa morsiamessa, vaikka ottaakin sinusta viimeiset irti. Entä mitä sinä aiot saada miehestä irti?
Koska itse olen saman kaltaisessa tilanteessa eli avoliitossa irakilaisen miehen kanssa, niin kommentoin tuota tilannettasi. Minä en voisi katsella tuollaista vaan olisin potkaissut miehen ulos heti, kun olisin tiennyt asiasta. En alentaisi itseäni tuollaisella asemalla. Avomieheni ei tällä hetkellä halua kanssani naimisiin exäni vuoksi. Rakastan häntä valtavasti, mutta en tiedä, kykenenkö avoliittoon lopun elämääni. Se on semmoinen kalvava suru sisälläni jatkuvasti, että en kelpaa tällaisena. Sitä hän kyselee, että hyväksynkö hänet avomiehenä ja kaipa hän itsekin pelkää, etten ajan kanssa hyväksyisi, koska kuitenkin pohtii, mitä meidän pitäisi tehdä ja että avioliitostakin pitäisi keskustella. Olen sanonut hänelle, että menköön sitten naimisiin, kun rakkaus tulee kohdalle, mutta hän vain sanoo, että hänellä on minut.
Et missään tapauksessa ole saanut niitä parhaita paloja hänestä, vaan sen kyllä saa vaimo, sillä vaimon kanssa luodaan tulevaisuus ja elämä ja luottamus ja perhe ja kestävä rakkaus. Valitettavasti...
Potkaise se tossu mies ulos tavaroineen päivineen saman tien, kun on niin raukka, ettei voinut edes vieraasta naisesta kieltäytyä. Ei hän sinua todella rakasta. Rakkauden puolesta hän taistelisi, mutta hän vain nöyristelee perinteitä.
Mä tiedän että tilanteeni ulkopuolisten silmissä on juuri niin kuin tekin sen näette: jos äijä ei susta tarpeeksi piittaa taistellakseen siitä että saa olla kanssasi, niin heivaa koko tossukka. Mutta mutta, kun niitä tunteita on sisälläni valtavasti ja ne kasvavat joka päivä, niin tuntuu käsittämättömän vaikealta luopua hänestä ennen kuin on ihan pakko.
Viimeksi eilen illalla juttelimme taas asiasta ja mies sanoi, että olisi parempi minun kannaltani lopettaa jo nyt, kun avioasia on vielä ihan puhetasolla, kuin vasta sitten kun se on fakta ja vaimo tänne tulee. Mies sanoi että tietää että minuun sattuu, ja tulee sattumaan vielä enemmän sitten myöhemmin. Hän sanoo että hänestäkin tuntuu tosi pahalta, mutta kun heillä on aina tehty näin; niin oma isä kuin isoisä, ja isoveljet ennen häntä, eikä hän oikeastaan edes tiedä muuta tapaa toimia. Jos vastustaisi vanhaa isäänsä, niin pahimmassa tapauksessa välit kotiväkeen menisi kokonaan, eikä mikään ole miehelle tärkeämpää kuin perhe. Ja sitten hän muistutti jälleen, että JOS me kaksi meinisimme naimisiin, niin minun elämäni muuttuisi valtavasti, koska mies ei hyväksyisi minua ja tiettyjä juttuja tälläisenään kun olisin hänen vaimonsa. Eli hyvästi tiukat ja paljastavat vaatteet, miespuoliset kaverit jne. Ja mies sanoi myös, että ei vaimon kanssa vietetä aikaa samalla tavalla kuin tyttöystävän kanssa, eli arkemme olisi sitä että mies heiluisi periaatteessa ihan oman mielensä mukaan, eikä olisi tilivelvollinen minulle millään lailla. Heillä kun on se miesten maailma, joka ei kuulu naisille ja johon naiset eivät kuulu. Kun mietin asiaa tuolta kannalta, niin tällä hetkellä suhteemme on mitä ihanin, olemme KOKO ajan yhdessä ja välillämme on valtavasti hellyyttä ja rakkautta. Mitäpä saa se pimatsu joka sieltä Irakista tänne periferiaan tulee? Miehen, jota ei tunne, jota kohtaan ei ole tunteita ja joka ei ole "koskaan" kotona. Siinähän siivoilee ja kokkaa ja passaa, siihenhän nämä tytöt on kasvatettukin. Mies sanoo että sitä hän odottaisi minultakin -vaimona. Että hän ottaa vaimon sen vuoksi, ettei itse tarvitse tehdä kotitöitä esimerkiksi. Erittäin sovinistinen asenne siis.
Ai ettenkö minä saa niitä parhaita paloja? Mies on se, joka meillä nykyisin kokkaa, siivoaa, antaa valtavasti huomiota, hellyyttä, aikaansa. Kaverit on jossain sijalla kymmenen, minä olen aina ykkönen. Tuntuu kuin mieskin ottaisi tästä ajasta kaiken irti, koska hänella on aitoja tunteita minua kohtaan, kun taas se tyttö josta tulee hänen vaimonsa, on vieras ihminen, johon sitten ajan kanssa kehittyy niitä tunteita. Jos kehittyy.
Summa summarum: olen siis mieluummin todella onnellinen edes muutaman kuukauden, kuin että jättäisin kokematta nämä ihanat asiat ja tunteet hänen kanssaan. Uskon, että senkin jälkeen kun on pakko lopettaa rakkaussuhde, meille molemmille jää suloiset muistot tästä ajasta. Ja ehkä voimme olla joskus ystäviä tai ainakin jonkinlaisissa väleissä suhteen päätyttyä.
Kyllä vain kummasti ääni muuttuu kellossa, kun tilanne on omalla kohdalla...
Ensinnäkään en olisi IKINÄ voinut kuvitella, että ihastuisin ja rakastuisin pakolaiseen, vieläpä irakilaiseen! Jos joku olisi mulle tämän sanonut vuosi sitten, niin olisin nauranut kippurassa. Ja jos joku ystäväni tuskailisi vastaavassa tilanteessa, olisi oma neuvoni myös, että jätä se sika, ansaitset parempaa. Jos tämä ystävä alistuisi "lammasmaisesti" takapajuisesta kulttuurista tulevan miehen aivoituksiin, pitäisin häntä hulluna. Kyllä. Mutta nytpä olen itse tuossa tilanteessa ja on tosi vaikea ajatella järkevästi. Sydän vie enemmän kuin aivot... Lukuunottamatta sitä isoa seikkaa, että miehellä ei ole munaa vastustaa isäänsä tai toimia oman kulttuurinsa vastaisesti, hän on oikeasti todella ihana ihminen. Alusta asti ollut rehellinen, kiltti, mukava, huomioonottava, hauskaa seuraa ja lisäksi hemmetin hyvännäköinen (kuitenkaan olematta itserakas) ja mieletön rakastaja. Siis kaikin tavoin aivan unelmakumppani. Jätä nyt sitten tuollainen ihminen tuosta vain... Kulttuurillisista eroista huolimatta on kuin olisin löytänyt toisen puoliskoni; niin helppoa, mukavaa ja vaivatonta yhdessäolo on alusta asti ollut. Ei tälläistä yhteenkuuluvuuden tunnetta ole helppoa löytää.
Tällä hetkellä tuntuu ihan mahdottomalta, että törmäisin vielä jossain vaiheessa mieheen (suomalaiseen tai ulkomaalaiseen) jonka kanssa tuntuisi samalta.
"Eli hyvästi tiukat ja paljastavat vaatteet, miespuoliset kaverit jne. Ja mies sanoi myös, että ei vaimon kanssa vietetä aikaa samalla tavalla kuin tyttöystävän kanssa, eli arkemme olisi sitä että mies heiluisi periaatteessa ihan oman mielensä mukaan, eikä olisi tilivelvollinen minulle millään lailla. Heillä kun on se miesten maailma, joka ei kuulu naisille ja johon naiset eivät kuulu."
Tämä on jotain mitä minä ja mieheni emme ymmärrä. Miten niin vaimon kanssa ei vietetä aikaa ? Miten se muuttuu jos hänellä on aikaa sinulle nyt, mutta ei sen jälkeen kun olette laittaneet nimenne avioliittopapereihin ?
Ajatteliko hän hommata sitten uuden tyttöystävän jonka kanssa viettää aikaa vai mikä ?
Minun mieheni on irakilainen, ei enää ihan nuori pojankloppi, noudattaa perinteitä mutta ei ole kiihkomuslimi. Ei vaadi minulta mitään heidän kulttuurinsa mukaisia asioita, olen saanut pitää ystäväni, uskontoni, vaatteeni jne.
Olemme olleet aviossa jo jonkun vuoden. Solmimme liittomme puoli vuotta tutustumisemme jälkeen, perheen hyväksymänä.
Tärkein asia hänen elämässään on perhe, meidän perhe, hän, minä ja lapset.
Kaiken liikenevän vapaa-ajan hän haluaa viettää meidän kanssamme.
Sorry että sanon näin, mutta sinun miesystäväsi laskettelee sinulle luikuria.
Oma puolisosi lienee asunut Suomessa jo kauan ja ajatusmaailma on länsimaistunut, vai kuinka? Minun poikaystäväni on vielä nuori (alle 25v), ei asunut Suomessa kuin kolmisen vuotta ja ajatusmaailma ja pää vahvasti vielä Irakissa. Samoin kuin koko muu suku.
Olen itsekin tuntenut Suomessa jo kauan asuneita irakilaisia, iranilaisia jne, ja vaikuttaa siltä, että ne jotka ovat täällä jo likemmäs tai yli 10 vuotta oleskelleet, ovat ajatusmaailmaltaan enemmän meikäläisiä ja heidän kanssaan suhteet ovatkin erilaisia ja myös toimivia. Uskonpa myös, että poikaystäväni oli vielä pari vuotta sitten niin irakilainen ja takapajuinen, etten olisi varmaan viikkoakaan jaksanut katsella... Kertoohan se kaverista aika paljon, että jo tässä ajassa on oppinut sen verran "maan tavoille", että tosiaan tekee naisten hommia, kuten kokkaa ja siivoaa (naista varten), mikä hänen kotimaassaan on ihan ennenkuulumatonta. Siellä kuulemma siskot ja äiti passaa miesväelle IHAN KAIKEN, ja niin on aina ollut.
En itsekään ymmärrä miksi asiat muuttuisivat avioliiton solmimisen jälkeen kannaltani huonommiksi. Mies on perustellut sen sanomalla että niin isä ja veljetkin tekee. Eli kun miehellä itsellään ei ole kokemusta suhteista eikä naisista, niin hän vain kopioisi ainoaa mallia jonka tietää, eikä tajua että avioliitossa asioiden ei tarvitse muuttua.
Minun mielestäni sinä nyt vähän huijaat itseäsi. Luettelet miehen hyviä ominaisuuksia ja toteat että hän on niiden takia unelmakumppani. Mutta eihän hän selvästikään ole! Jätät nimittäin laskuista kokonaan ne huonot ominaisuudet, mukaan lukien ne, joista koko tämä tilanteenne johtuu. Ne ovat yhtä lailla tämän miehen ominaisuuksia. Sinä ikään kuin ulkoistat ne huonot ominaisuudet jonnekin miehen ulkopuolelle. Fakta kuitenkin on, ettet voi niitä hänestä irrottaa. Ne ovat osa sitä kokonaispakettia, joka hän on.
Sama juttuhan toimii monissa muissakin tilanteissa ja erilaisissa parisuhteissa: jos esim. kumppani on alkkis, mutta muuten ihana, niin hänen alkoholiongelmansa mielellään ulkoistetaan. Se on ikään kuin joku toinen ihminen, joka on alkkis, ja sitten on se ihana tyyppi erikseen. Voi olla, että se ihana tyyppi saa jopa ylimääräistä glooriaa epätoivoisesta taistelustaan "pahaa minäänsä" ja viinapirua vastaan. Tai sinun tapauksessasi "perinne-minäänsä" vastaan.
Siinä missä on suurta hyvää, halutaan nähdä pelkkää hyvää. Siinä missä on suurta pahaa, halutaan nähdä pelkkää pahaa. Tämä kaikki on perin juurin inhimillistä, mutta itsepetosta siitä huolimatta. Maailma ja ihminen ei yleensä ole musta tai valkoinen. Tuntuu usein vain kohtuuttomalta laskea yhteen kaikki osatekijät ja saada lopputulokseksi jotain muuta kuin oli toivonut tai odottanut. Siksi yhtälöstä jättää mielellään jotain pois.
Ja oikeassahan sinä olet. Ulkoistan tosiaan sen "perinneminän" ja takerrun epätoivoisesti niihin hyviin puoliin, vaikka ei tarvita kuin se "perinneminä" minkä takia homma ei tule/tulisi ikinä onnistumaan. Vaikka ei olisi peikkona sitä tulevaa vaimoa, niin mies on niin jämähtänyt oman kulttuurinsa tapoihin ja perinteisiin, etten saisi hänestä sellaista puolisoa kuin toivoisin. Kuten "me kaksi"-nimimerkkikin ihmetteli, en itsekään tajua miksi mies ei voisi pysyä omana itsenään papin tai imaamin aamenen jälkeen, vaan pitäisi toimia kuten isä, veljet ja ne muut miehet siellä kaukana kotoa. Miksi muka vaimona en olisi samanlainen kumppani, ystävä ja rakastaja samassa paketissa, kuten tyttöystävänä olen? En keksi muita syitä kuin miehen kokemattomuuden, nuoruuden ja sen faktan, että on kotoisin pienestä kylästä eli on suomeksi sanottuna juntti. Vie vuosia ja vuosia ennen kuin oppii ajattelemaan omilla aivoillaan ja toimimaan oman päänsä mukaan. Enkä usko että kukaan hänestä saa tasavertaista ja ihanaa aviopuolisoa lopuksi, jos hänen päähänsä on niin syvään juurtunut ajatus miesten maailmasta, johon naiset eivät kuulu.
Kyllä, mieheni on todellakin elänyt jo pidemmän aikaa suomessa ja pahimmat kulttuurierot on hioutuneet länsimaisiksi. Joistain omista tavoistaan hän silti pitää tiukasti kiinni ja minusta se on hyvä.
Miesten ja naisten töitä ei meidän perheessä tunneta ja mieheni pitää ruoan laittamisesta.
Toivonpa että poikaystäväsi ajattelee asiaa perusteellisemmin jo oman onnensakin kannalta ja luopuu "isien perinnöstä" tässä asiassa.
Keskustele, keskustele ja keskustele.. voinpa olla varma että hänen ajatusmaailmansa muuttuu jos hän sinua rakastaa.
MITA?
Amaliahan on taalla huutanut etta VAIN ja ainoastaan me suomalaiset miehet haemme toisten miesten seuraa. On suorastaan syyttanyt meita normaaleja miehia homoiksi.
Ja nyt sitten taalla musukuukerinpatja avautuu etta musukuukeri on tehnyt selvaksi etta nainen ei kuulu miesten maailmaan. Miten tama asia nyt sitten on?
Voin toki vastata omaan kysymykseeni. Normaali heteroseksuaalinen suomalaismies pyrkii mahdollisimman kauas palstalla vaikuttavista lortoista. Siksi naista musukuukerinpatjoista ja lortoista vaikuttaa etta suomalainen mies ei ole kiinnostunut naisten seurasta. Se ei ole totuus vaan totuus on se etta lortto ei yksinkertaisesti kelpaa.
Mita sitten tulee tuollaiseen ajatukseen etta naimisiinmenon jalkeen nainen ei enaa kuulu miehen maailmaan, on se aika absurdi. Toki siihen on oma selityksensakin. Naimisiin mentya monet naiset tulevat tiineiksi ja toisille miehille raskaana oleva nainen ei ole enaa se rakastettu vaan AITI. Siksi on miehia joille ajatuskin kanssakaymisesta raskaana olevan naisen kanssa on vastenmielinen. Siksi naisen kanssa ei enaa tehda mitaan vaan vaimo onkin kodinkone joka hoitaa lapsia. Seksisuhteet hoidetaan tyttoystavan kanssa.
Tähän on helppo vastata. Jos olet miehen serkku olet hänen aito elämänkumppaninsa.