Ero kannatti

Ei olla kavereita, ei ehkä suutuksissakaan. Ainakaan minä en ole enää. Onhan tässä on vielä riitaakin jäljellä, kunhan saadaan yhteinen talo myytyä, mikäli exä aikoo todella vaatia niitä tasinkoja, joilla uhkaili. Riidellään sitten kun sen aika on. Nyt on aika löytää itsensä uudeleen erohelvetin jälkeen ja täytyy sanoa, että olen onnellinen jokaisesta päivästä. Perheen rikkominen tuntui niin pahalta, että en meinannut ... tai välillä en edes halunnut selvitä siitä. Se oli aika musta jakso. Mikäs sulla on tilanne?

Eronnut susi kirjoitti:

Ei olla kavereita, ei ehkä suutuksissakaan. Ainakaan minä en ole enää. Onhan tässä on vielä riitaakin jäljellä, kunhan saadaan yhteinen talo myytyä, mikäli exä aikoo todella vaatia niitä tasinkoja, joilla uhkaili. Riidellään sitten kun sen aika on. Nyt on aika löytää itsensä uudeleen erohelvetin jälkeen ja täytyy sanoa, että olen onnellinen jokaisesta päivästä. Perheen rikkominen tuntui niin pahalta, että en meinannut ... tai välillä en edes halunnut selvitä siitä. Se oli aika musta jakso. Mikäs sulla on tilanne?

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

itse erosin miehestäni rankan juopottelu ajan päätteeksi ja sitä kesti muutaman vuoden ongelma ei ollut tosin hänellä, vaan minulla , kun minua rupes häiritsemään ne joka viikonloppuiset juomiset,en vain jaksanut enää.
Siitä on nyt vähän yli vuosi ja tunteet on samanlaiset olo rento , helppo olla ei tartte jaksaa yhtään mitään kulisseja pitää yllä.
Voi olla ihan oma itsensä ja nauttia joka päivästä hetken kerrallaan.
Miehelle tilanna oli vaikea, koska syyt on aina toisissa ei itsessä, joten härintä viesteja on sitten sadellut tämän vuoden aikana muutama sata ja puhelut päälle.
Nyt tilanne ollut rauhallisempi pari kuukautta toivotaan että jatkuu!!
Päivääkään en vaihtais uudesta elämästä pois, vaikka yh äitinä mitään helppoa ole, no onneksi olen töissä , joten pärjään ihan hyvin tyttösen kanssa .
Tytölläkin asiat huomattavasti paremmin ja mikä parasta , miehen on pakko säännöstellä ryyppyä, koska tyttö ei muuten mene hänen luokseen viikonlopuiksi :tyttö 10v
joten kyllä kannatti, joka päivä on ihana ja kallis arvoinen, sitä osaa arvostaa monen vuoden helvetin jälkeen!!! Syksyn jatkoja;)

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

Vaimosi varmaan uhkailee, koska pelkää yksin jäämistä. Vaikka rakkautta ja läheisyyttä ei välillänne enää olisikaan, niin hän saattaa rakastaa perheen ja suhteen luomaa turvallisuutta. Todellisuudessa ero voisi olla helpotus hänellekin. Meillä minä olin se, joka ei meinannut hyväksyä eroa, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna se oli oikea ratkaisu. Jos toiselta puuttuu tahto, niin eihän se silloin onnistu.

Eronnut susi kirjoitti:

Vaimosi varmaan uhkailee, koska pelkää yksin jäämistä. Vaikka rakkautta ja läheisyyttä ei välillänne enää olisikaan, niin hän saattaa rakastaa perheen ja suhteen luomaa turvallisuutta. Todellisuudessa ero voisi olla helpotus hänellekin. Meillä minä olin se, joka ei meinannut hyväksyä eroa, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna se oli oikea ratkaisu. Jos toiselta puuttuu tahto, niin eihän se silloin onnistu.

Eronneelle sudelle:
Miten sait vihdoin itsesi hyväksymään eron? Oliko siinä hyljätyksitulemisenpelko se suurin jarru, vai pelko tuntemattomasta tulevaisuudesta? Kauanko meni eron jälkeen, että eka kerran näit valoa tunnelin päässä?
Katuuko vaimosi eroa, vaikka taisi olla sen alullepanija?

Näin meillä kirjoitti:

Eronneelle sudelle:
Miten sait vihdoin itsesi hyväksymään eron? Oliko siinä hyljätyksitulemisenpelko se suurin jarru, vai pelko tuntemattomasta tulevaisuudesta? Kauanko meni eron jälkeen, että eka kerran näit valoa tunnelin päässä?
Katuuko vaimosi eroa, vaikka taisi olla sen alullepanija?

Mulle ero tuli yllätyksenä jo 15v sitten mutta en ole siitä toipunut enkä varmaan toivukkaan.
Jotenkin se varmaan liittyy siihen samaan geeniin kuin historiasta pitäminen ja vanhempien ihmisten kunnioittaminen.Kaikenlaisia suhteita on tietenkin "härkä"miehellä ollut,mutta mikään ei merkitse mitään.Alkuun nitistelin oppineita mielestään fiksuja naisia ihan vaan kostoksi,tosin jokaisellahan omat syntinsä on että tulihan rankaistua varmuuden vuoksi.
Ikävintä tässä vaiheessa on lapsenlasten tapaaminen,koska ei voida edes jouluna olla samassa tilassa.Kaikki asian kokeneet miehet ymmärtävät lopun.

ladyface kirjoitti:

itse erosin miehestäni rankan juopottelu ajan päätteeksi ja sitä kesti muutaman vuoden ongelma ei ollut tosin hänellä, vaan minulla , kun minua rupes häiritsemään ne joka viikonloppuiset juomiset,en vain jaksanut enää.
Siitä on nyt vähän yli vuosi ja tunteet on samanlaiset olo rento , helppo olla ei tartte jaksaa yhtään mitään kulisseja pitää yllä.
Voi olla ihan oma itsensä ja nauttia joka päivästä hetken kerrallaan.
Miehelle tilanna oli vaikea, koska syyt on aina toisissa ei itsessä, joten härintä viesteja on sitten sadellut tämän vuoden aikana muutama sata ja puhelut päälle.
Nyt tilanne ollut rauhallisempi pari kuukautta toivotaan että jatkuu!!
Päivääkään en vaihtais uudesta elämästä pois, vaikka yh äitinä mitään helppoa ole, no onneksi olen töissä , joten pärjään ihan hyvin tyttösen kanssa .
Tytölläkin asiat huomattavasti paremmin ja mikä parasta , miehen on pakko säännöstellä ryyppyä, koska tyttö ei muuten mene hänen luokseen viikonlopuiksi :tyttö 10v
joten kyllä kannatti, joka päivä on ihana ja kallis arvoinen, sitä osaa arvostaa monen vuoden helvetin jälkeen!!! Syksyn jatkoja;)

Olen asiassa aivan samaa mieltä... miksi kärsiä huonossa ja tunteettomassa liitossa, kun
yksinkin pärjää ja paljon rauhallisempi olla... niin itsellä ,kun lapsella:)

tsemppiä kaikille...yksin pärjää oikein mainiosti..

ruska_60 kirjoitti:

Olen asiassa aivan samaa mieltä... miksi kärsiä huonossa ja tunteettomassa liitossa, kun
yksinkin pärjää ja paljon rauhallisempi olla... niin itsellä ,kun lapsella:)

tsemppiä kaikille...yksin pärjää oikein mainiosti..

Samaa mieltä olen, että josko liitto ei kertakaikkiaan toimi, niin paree se on silloin erota. Omasta erostani on kulunut jo pian 10 vuotta ja vaikka en tuolloin olisi halunnutkaan erota, niin erosta toivuttuani huomasin että se oli tilanteessamme oikea ratkaisu. Yksinkin kyllä pärjää vaikka vaikealtahan se välillä tuntui yrittää olla lapsille sekä iskänä että äiskänä. Mutta nyt ovat lapset lentäneet maailmalle ja alkaa tuntua siltä, että kun tätä ikää alkaa karttua ja terveyskin alkaa jo prakaamaan niin olisipa verrattainkin mieluisaa josko sen elämän kumppanin - sen ihanaisen Naisen jostakin rinnalleni löytäisin. Kokelaita on toki tänä aikana ollut muutama ja heistä oli viimeisin sellainen kenestä tykkäsin päivälläkin. Tykkäisin vieläkin, vaan kun en saanut häntä kesytettyä niin nyt sitten olen ihan yksikseni. Ollut jo muutaman vuoden. Noo jospasitä joskus kokisi sen vanhan sanonnan toteutuvan ja alkaisi se päivä paistaa minunkin risukasaan.

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

Ensimmäisenä tuli mieleeni, että kohta ex-vaimosi pelkää ettei pärjää yksin eron jälkeen tai ei ole varma haluatko todella eroa vai jotain muuta "erouhkailulla". Miksi et ole vielä hakenut eroa?
Et voi uhkausten vuoksi jäädä toisen luo, eikä hänkään sitä lopulta halua, se on ihan väärä syy olla yhdessä. Hae eroa, ole päättäväinen mutta ystävällinen, kerro miksi todella haluat eron ja lupaa auttaa jos tiukka paikka tulee, mutta siten että et anna pienintäkään toivoa suhteen jatkumiselle. Kerro rehellisesti miksi et halua suhdetta jatkaa. Ei kukaan nainen roiku miehessä, jos rakastaa tätä mutta on varma ettei voi häntä tehdä onnelliseksi. Siitähän rakkaudessa ja yhdessäelämisessä lopulta on kyse, toisen onnelliseksi tekemisestä, vaikka sitten luopumalla jos se tekee rakkaan onnelliseksi.

Eronnut susi kirjoitti:

Vaimosi varmaan uhkailee, koska pelkää yksin jäämistä. Vaikka rakkautta ja läheisyyttä ei välillänne enää olisikaan, niin hän saattaa rakastaa perheen ja suhteen luomaa turvallisuutta. Todellisuudessa ero voisi olla helpotus hänellekin. Meillä minä olin se, joka ei meinannut hyväksyä eroa, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna se oli oikea ratkaisu. Jos toiselta puuttuu tahto, niin eihän se silloin onnistu.

vajaa kuusi vuotta sitten kun mieheni löysi uuden.
Suhteemme oli kestänyt 17 vuotta ja murkkuikäinen poika oli myös.
Ilman seksiä jo eleltiin aikas monta vuotta. Ei kuitenkaan riidelty.
En olisi halunnut eroata, koska mustasukkaisuus nousi pintaan. Koville se otti.

Kaikki alkoi kuitenkin muuttua heti kun mies oli lähtenyt.
Lunastin asuntomme ja tein lujasti töitä ja huolehdin pojastamme kiitettävästi.
Palasin samalla vanhaan nuoruuteni harrastukseen lavatanssiin. Tosin jouduin hiukan kurssittautumaankin kun miehet lavoilla kinusivat cha chaata, rumbaa ja jiveä ym.. ;)) Äkkiä ne opin ja paljon muutakin.

Tapasin tanssivan miehen kolmen vuoden kuluttua ja suhde on kestänyt. Tosin välimatkaa on hiukan ja emme ole eronneina uskaltaneet yhteistä asumista ajatella. Suhteemme pysyy etänä parempana. Yhteistä tekemistä riittää tanssin lomassa.

Mieheni on muuttanut pari kuukautta sitten erilleen tuosta ihastukstaan joka suhteemme lopetti.

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

Kävin erokeskustelun mieheni kanssa vajaat 10 vuotta sitten. Hänkin uhkasi itsemurhalla, jos jätän hänet. En halunnut kokeilla, miten tosissaan hän oli enkä halunnut joutua siitä tilivelvolliseksi lapsille, jos hän olisi tehnytkin jotain itselleen. Hätääntyneenä lupasin jäädä ja lupasin olla puhumatta enää erosta. Se lupaus on ollut raskas pitää, sillä siihen uhkaukseen katosivat kunnioitukseni häntä kohtaan ja ne viimeisetkin rippeet mahdollisista tunteista.

Minä taidan olla se, joka uhkailuilla saadaan jäämään ja joka alistuu kohtaloonsa. Sen verran itsemääräämisoikeutta olen kuitenkin vielä säilyttänyt, että uskalsin päättää omasta kehostani: nyt meidänkin liittomme on ollut minun päätökselläni seksitön jo yli vuoden. Minulle alkoi olla yhä vastenmielisempää hänen lähestymisensä ja vain vaivoin perhesovun nimissä sain suoriuduttua aviollisista tehtävistäni. Jälkeenpäin itkin monesti sitä, miten hyväksikäytetyksi tunsin itseni.

Haaveilen kyllä päivittäin erosta ja sen jälkeisestä elämästä vaikka kohdallani se taitaa jäädä haaveeksi. Ei minusta enää löydy rohkeutta lähteä. Se olisi pitänyt tehdä silloin aikoinaan. Uhkauksista välittämättä. Nyt hän on niskan päällä ja minä kaiken pahan alku ja juuri.

kun mies väittää että ollaan niin hyviä ystäviä exän kanssa niin se tarkoittaa, että saa panna sitä exää, jolle kuitenkin vikisee että olet mun paras nainen koko mun elämäni aikana. Samalla kuitenkin halaa jo toisen reittä. Monet ovat jo useasti eronneet ja mies aina kertoo että kaikkien kans hyvät välit. Kehotankin naisia miettimään, kanattaako enää päästää exää panemaan... kun kerran on lähtenyt niin etsiköön muita. Ja niitähän mies löytää. Narsistinen sinäkin....

Allison62 kirjoitti:

Kävin erokeskustelun mieheni kanssa vajaat 10 vuotta sitten. Hänkin uhkasi itsemurhalla, jos jätän hänet. En halunnut kokeilla, miten tosissaan hän oli enkä halunnut joutua siitä tilivelvolliseksi lapsille, jos hän olisi tehnytkin jotain itselleen. Hätääntyneenä lupasin jäädä ja lupasin olla puhumatta enää erosta. Se lupaus on ollut raskas pitää, sillä siihen uhkaukseen katosivat kunnioitukseni häntä kohtaan ja ne viimeisetkin rippeet mahdollisista tunteista.

Minä taidan olla se, joka uhkailuilla saadaan jäämään ja joka alistuu kohtaloonsa. Sen verran itsemääräämisoikeutta olen kuitenkin vielä säilyttänyt, että uskalsin päättää omasta kehostani: nyt meidänkin liittomme on ollut minun päätökselläni seksitön jo yli vuoden. Minulle alkoi olla yhä vastenmielisempää hänen lähestymisensä ja vain vaivoin perhesovun nimissä sain suoriuduttua aviollisista tehtävistäni. Jälkeenpäin itkin monesti sitä, miten hyväksikäytetyksi tunsin itseni.

Haaveilen kyllä päivittäin erosta ja sen jälkeisestä elämästä vaikka kohdallani se taitaa jäädä haaveeksi. Ei minusta enää löydy rohkeutta lähteä. Se olisi pitänyt tehdä silloin aikoinaan. Uhkauksista välittämättä. Nyt hän on niskan päällä ja minä kaiken pahan alku ja juuri.

sulla on varmaan narsisti äijä miehenä..katso vähän googlettamalla ja jos yhtään nappaa niin kannattaa alkaa miettiä kuinka lähdet ulos suhteesta..

pappa miettii kirjoitti:

Samaa mieltä olen, että josko liitto ei kertakaikkiaan toimi, niin paree se on silloin erota. Omasta erostani on kulunut jo pian 10 vuotta ja vaikka en tuolloin olisi halunnutkaan erota, niin erosta toivuttuani huomasin että se oli tilanteessamme oikea ratkaisu. Yksinkin kyllä pärjää vaikka vaikealtahan se välillä tuntui yrittää olla lapsille sekä iskänä että äiskänä. Mutta nyt ovat lapset lentäneet maailmalle ja alkaa tuntua siltä, että kun tätä ikää alkaa karttua ja terveyskin alkaa jo prakaamaan niin olisipa verrattainkin mieluisaa josko sen elämän kumppanin - sen ihanaisen Naisen jostakin rinnalleni löytäisin. Kokelaita on toki tänä aikana ollut muutama ja heistä oli viimeisin sellainen kenestä tykkäsin päivälläkin. Tykkäisin vieläkin, vaan kun en saanut häntä kesytettyä niin nyt sitten olen ihan yksikseni. Ollut jo muutaman vuoden. Noo jospasitä joskus kokisi sen vanhan sanonnan toteutuvan ja alkaisi se päivä paistaa minunkin risukasaan.

Juu sekin totta että kaipaa sitä kumppania rinnalle..
Kyllä se sieltä tulee jos on tullakseen...eikös..
Tässä iässä se kumpannin löytäminen saatika saman katon alla asuminen on jo hiukka hankalaa,
kun molemilla omat ns. pinttymät..

Nautitaan elämästä täysin rinnoin:))

PS. toi 60 syntymävuosi;))

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

olet surkimus rohkeastio vaan eteenpäin oikkeusapu toimisto auttaa kun paperissa lain voima ei siippasi pysyt kieltämään . Kenenkään ei tarvitse roikkua kenessäkään , jokaisella ihmisellä on oma elämä

lavajive kirjoitti:

vajaa kuusi vuotta sitten kun mieheni löysi uuden.
Suhteemme oli kestänyt 17 vuotta ja murkkuikäinen poika oli myös.
Ilman seksiä jo eleltiin aikas monta vuotta. Ei kuitenkaan riidelty.
En olisi halunnut eroata, koska mustasukkaisuus nousi pintaan. Koville se otti.

Kaikki alkoi kuitenkin muuttua heti kun mies oli lähtenyt.
Lunastin asuntomme ja tein lujasti töitä ja huolehdin pojastamme kiitettävästi.
Palasin samalla vanhaan nuoruuteni harrastukseen lavatanssiin. Tosin jouduin hiukan kurssittautumaankin kun miehet lavoilla kinusivat cha chaata, rumbaa ja jiveä ym.. ;)) Äkkiä ne opin ja paljon muutakin.

Tapasin tanssivan miehen kolmen vuoden kuluttua ja suhde on kestänyt. Tosin välimatkaa on hiukan ja emme ole eronneina uskaltaneet yhteistä asumista ajatella. Suhteemme pysyy etänä parempana. Yhteistä tekemistä riittää tanssin lomassa.

Mieheni on muuttanut pari kuukautta sitten erilleen tuosta ihastukstaan joka suhteemme lopetti.

Voi Voi!!! kun nyt ruikutatte täällä petety ym muut : Oletko katkera vielä kun sinulta nyt ei vaan kysytty Voih Voih:))))!!!!! hei apua saa asioihinsa aina jostain kun viittii hakea ja olla kovanan kovaa vastaan mitäö et saa jos et ole kovanan kovaa vastaan , ja näytä tahtoasi .. Täällä vaan ruikutetaan voih kun minulta ei kysystty :))))

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

Hei ! Minulla oli ero kylläkin uskottomuuden takia kun mies kävi vieraissa. välittömästi asuimme erillään ja kun hain avioeroa keväällä niin sillä aikaa x-mies uhkasi tappaa itsensä kun jätin hänet ´niin sanoin hänelle että sinähän teit aviorikoksen en minä, joten jatka elämääsi niinkuin haluat, muuta jätä minut rauhaan. Virallinen avioero astui voimaan saman vuoden lopulla, niin eikös vaan alkanut tivata minulta onko minulla ketään, johon sanoin että minun elämä ei kuulu sinulle eikä sinun elämä kuullu minulle sitä jatkui useita vuosia mutta viimein lopetti. Olen tyytyväin tähän yksin oloon lapset asuu omissa asunnoissa mutta käyvät kyllä katsomassa minua olen todella kiitollinen, että viimeikin minä sain todellisen vapauden

pappa miettii kirjoitti:

Samaa mieltä olen, että josko liitto ei kertakaikkiaan toimi, niin paree se on silloin erota. Omasta erostani on kulunut jo pian 10 vuotta ja vaikka en tuolloin olisi halunnutkaan erota, niin erosta toivuttuani huomasin että se oli tilanteessamme oikea ratkaisu. Yksinkin kyllä pärjää vaikka vaikealtahan se välillä tuntui yrittää olla lapsille sekä iskänä että äiskänä. Mutta nyt ovat lapset lentäneet maailmalle ja alkaa tuntua siltä, että kun tätä ikää alkaa karttua ja terveyskin alkaa jo prakaamaan niin olisipa verrattainkin mieluisaa josko sen elämän kumppanin - sen ihanaisen Naisen jostakin rinnalleni löytäisin. Kokelaita on toki tänä aikana ollut muutama ja heistä oli viimeisin sellainen kenestä tykkäsin päivälläkin. Tykkäisin vieläkin, vaan kun en saanut häntä kesytettyä niin nyt sitten olen ihan yksikseni. Ollut jo muutaman vuoden. Noo jospasitä joskus kokisi sen vanhan sanonnan toteutuvan ja alkaisi se päivä paistaa minunkin risukasaan.

Minulla samat toiveet, löytää vielä joku... Ystävä jonka kanssa jutella ja istua rauhassa vaikka viikonloppuisin romanttisissa tunnelmissa kaksin.

KAISA2016 kirjoitti:

Voi Voi!!! kun nyt ruikutatte täällä petety ym muut : Oletko katkera vielä kun sinulta nyt ei vaan kysytty Voih Voih:))))!!!!! hei apua saa asioihinsa aina jostain kun viittii hakea ja olla kovanan kovaa vastaan mitäö et saa jos et ole kovanan kovaa vastaan , ja näytä tahtoasi .. Täällä vaan ruikutetaan voih kun minulta ei kysystty :))))

Tietääkseni tämä on palsta, jossa saa mieltänsä purkaa...?
Tuollaiset ylimieliset kaiken muka tietävät, kuin sinä, voivat aivan rauhassa mennä tuonne toiselle palstalle ilkeileen.
Tahdolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kun rakkaus loppuu...kaikki eivät jaksa laillasi jotain kulissi-elämää jatkaa. Mutta kaikin mokomin, tee sinä sitä, kun kerran tahdot.
Jotkut kaipaavat kuitenkin suhdetta, jossa välitetään toisesta vielä oikeasti.
Teatteripelit ei kiinnosta kaikkia!

ruska_60 kirjoitti:

Juu sekin totta että kaipaa sitä kumppania rinnalle..
Kyllä se sieltä tulee jos on tullakseen...eikös..
Tässä iässä se kumpannin löytäminen saatika saman katon alla asuminen on jo hiukka hankalaa,
kun molemilla omat ns. pinttymät..

Nautitaan elämästä täysin rinnoin:))

PS. toi 60 syntymävuosi;))

Niin. Hankalaa on. Perin hankalaa. Varsinkin josko ei käy missään paikoissa mistä sen kumppanin mahdollisesti löytäis. Ja eihän sitä heti saman katon alle. Kunhan ensin "makustelisi" sitä yhteiseloa. Ja molemmat ikäänkuin totuttelisi toisen tavoille.

Eipä tuota viime aikoina juuri ole elämästä päässyt nauttimaan. Ja sen vähemmän nautin mitä talvemmaksi menee. Kyllä keväällä sitten taas passaa.

Ps. minä pykälän vanhempi ;)

UPDATE_7656371 kirjoitti:

Minulla samat toiveet, löytää vielä joku... Ystävä jonka kanssa jutella ja istua rauhassa vaikka viikonloppuisin romanttisissa tunnelmissa kaksin.

Nii in. Olisihan se. Enemmän kuin mieluisaa. Vaan toiveajatteluksi taitaa ainakin minun osalta jäädä tuo tuommoinen :(

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

Siis muuta sinä pois asunnosta! Eiköhän vaimo sen 25vuoden jälkeen tajua että liittonne on ohi.Ota juristi asialle.Pakko sen naisen on ne paperit allekirjoittaa.Kuulostaa omituiselta!Ehkä hänellä tosiaan vippaa päästä...

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

hän pelkää yksin jäämistä haluaisi olla se joka jättää!! jatka vain ero prosessiasi sillä huonossa suhteessa on todella raskas olla tiedän itsestäni sen onneksi sain voimia lähteä siitä ajoissa

pappa miettii kirjoitti:

Nii in. Olisihan se. Enemmän kuin mieluisaa. Vaan toiveajatteluksi taitaa ainakin minun osalta jäädä tuo tuommoinen :(

Älä heitä "pappa" haaveita pois. Ei koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan.

UPDATE_7656371 kirjoitti:

Älä heitä "pappa" haaveita pois. Ei koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan.

Ollut jo liian monta "huomista" eikä ne ole tuonut mitään tullessaan. Mutta unelmia pitää olla muutoin ei ole mitään syytä odottaa "uusia huomisia"

pappa miettii kirjoitti:

Ollut jo liian monta "huomista" eikä ne ole tuonut mitään tullessaan. Mutta unelmia pitää olla muutoin ei ole mitään syytä odottaa "uusia huomisia"

Otetaan huominen vastaan vaikka yhdessä...

lavajive kirjoitti:

vajaa kuusi vuotta sitten kun mieheni löysi uuden.
Suhteemme oli kestänyt 17 vuotta ja murkkuikäinen poika oli myös.
Ilman seksiä jo eleltiin aikas monta vuotta. Ei kuitenkaan riidelty.
En olisi halunnut eroata, koska mustasukkaisuus nousi pintaan. Koville se otti.

Kaikki alkoi kuitenkin muuttua heti kun mies oli lähtenyt.
Lunastin asuntomme ja tein lujasti töitä ja huolehdin pojastamme kiitettävästi.
Palasin samalla vanhaan nuoruuteni harrastukseen lavatanssiin. Tosin jouduin hiukan kurssittautumaankin kun miehet lavoilla kinusivat cha chaata, rumbaa ja jiveä ym.. ;)) Äkkiä ne opin ja paljon muutakin.

Tapasin tanssivan miehen kolmen vuoden kuluttua ja suhde on kestänyt. Tosin välimatkaa on hiukan ja emme ole eronneina uskaltaneet yhteistä asumista ajatella. Suhteemme pysyy etänä parempana. Yhteistä tekemistä riittää tanssin lomassa.

Mieheni on muuttanut pari kuukautta sitten erilleen tuosta ihastukstaan joka suhteemme lopetti.

Olisko kannattanut harrartaa sitä seksiäkin??Sitähän kuitenkin miehet kaipaa!

pappa miettii kirjoitti:

Niin. Hankalaa on. Perin hankalaa. Varsinkin josko ei käy missään paikoissa mistä sen kumppanin mahdollisesti löytäis. Ja eihän sitä heti saman katon alle. Kunhan ensin "makustelisi" sitä yhteiseloa. Ja molemmat ikäänkuin totuttelisi toisen tavoille.

Eipä tuota viime aikoina juuri ole elämästä päässyt nauttimaan. Ja sen vähemmän nautin mitä talvemmaksi menee. Kyllä keväällä sitten taas passaa.

Ps. minä pykälän vanhempi ;)

Kyllähän paikkoja on vaikka kuinka mistä sen ihanaisen kumppanin voi löytää..
En tarkoita kapakoita en..
Kesällä lavat loistava paikka ja syksyllä ruskaretket, siellä kaikki niin avoimia ja
ystävälisiä toisilleen.. Siis kokemusta on:)) Siinä muutama vinkki..

Tosta "makustelusta" olen samaa mieltä..En toki tarkoittanutkaan että heti
tartteis muuttaa yhteen ja luulen että tässä iässä se suhde onnistuu paremmin
jos molemmat asuu omillaan..Kiva käydä ns. kylässä;)

Kevään aurinkoa odotellessa...

UPDATE_7656371 kirjoitti:

Otetaan huominen vastaan vaikka yhdessä...

tervetuloa vaan aamua odottelemaan ;)

ruska_60 kirjoitti:

Kyllähän paikkoja on vaikka kuinka mistä sen ihanaisen kumppanin voi löytää..
En tarkoita kapakoita en..
Kesällä lavat loistava paikka ja syksyllä ruskaretket, siellä kaikki niin avoimia ja
ystävälisiä toisilleen.. Siis kokemusta on:)) Siinä muutama vinkki..

Tosta "makustelusta" olen samaa mieltä..En toki tarkoittanutkaan että heti
tartteis muuttaa yhteen ja luulen että tässä iässä se suhde onnistuu paremmin
jos molemmat asuu omillaan..Kiva käydä ns. kylässä;)

Kevään aurinkoa odotellessa...

Kiitos vaan vinkistä, vaan kun tanssit on valitettavasti osaltani tanssittu. Lopullisesti. Tai ainakin useiksi vuosiksi kuitenkin. Ja kapakassakin kävin taka vuosina useimmiten omalla autolla. tanssimassa. No nyt en sielläkään ole ainakaan viimeiseen kolmeen vuoteen käynyt. Kaupan jonosta ei "tärppää" ja kirjastossakaan en ole yli puoleen vuoteen käynyt, vaikka tuskinpa sielätkään sitä elämän kumppania löytyisi. Treffipalstoilla(parillakin) on ilmoitus, vaan eipä näy herättävän mielenkiintoa se. No täytyy myöntää, että pari vuotta sitten tuossa omalla parkkipaikalla minua yritettiin käydä vikittelemään - etten sanoisi jopa kaulailemaan. Vaan tuumasin että annahan olla kaulailematta. Kyseessä oli joku tarkempaan elänyt miltei spurguasteella oleva epämääräisen ikäinen naiseläjä. "Viimeinen käyttöpäivä" jokatapauksessa oli mennyt jo valovuosia sitten umpeen. Eli ihan tuoreesta tapauksesta ei liene ollut kyse. Ei sytyttänyt. Edellinen "isäntä" oli kuulemma jäänyt makoilemaan hänen asunnolleen ja minun olisi pitänyt lähteä (kaiketi) tuoreeksi vaihdokkaaksi ja häätää samalla se edellinen pois. En sitten lähtenyt :D

pappa miettii kirjoitti:

tervetuloa vaan aamua odottelemaan ;)

emaili suoraan toisillenne. Jotain sitä pitää uskaltaa.
Itse löysin eron jälkeen lomamatkalla. Ollaan naimisissa jo -93 vuodesta lähtien ja varmaan, kunnes kuolema meidät eroittaa...
Mutta oli uskallettava ja alkuun hyväksyttävä pitkät välimatkat ja harvat tapaamiset.

nallepallukan vaimo kirjoitti:

emaili suoraan toisillenne. Jotain sitä pitää uskaltaa.
Itse löysin eron jälkeen lomamatkalla. Ollaan naimisissa jo -93 vuodesta lähtien ja varmaan, kunnes kuolema meidät eroittaa...
Mutta oli uskallettava ja alkuun hyväksyttävä pitkät välimatkat ja harvat tapaamiset.

eipä sitä nyt ihan tuostaan... Pitää ensin makustella vaikka näin virtuaalisesti..

Näin meillä kirjoitti:

Kirjoitin tilantestani 10.10. otsikolla: "Kun vaimo ei päästä irti" ja alla kirjoitelmani osat:

"Oletteko monet kohdanneet eroyrityksessänne, että toinen ei sitten millään päästä irti, eikä hyväksy eroa? Helpottaisi vaan aloittaa uusi elämä, jos toinen lopettaisi roikkumisen. Lapset ovat jo täysikäisiä.

Olen juuri muuttanut/muuttamassa vasta asumuseroon ja sekin vielä puolitiessä. Eropapereita en ole vielä laittanut.
Hän syyllistää kaikessa ja uhkaa itsemurhalla. Hänellä ei kyllä ole ollut koskaan mitään mielenterveysongelmia, eikä varmaan nytkäään. Miten sellaista voi jättää?
Ei siis suostu millään uskomaan, että aion erota. Sanoo rakstavansa. Liitto on kuitenkin ollut seksitönkin useita vuosia ym kylmyyttä, mutta ketään kolmatta osapuolta ei ole. Ei myöskään viinaa, väkivaltaa, eikä taloudellisia ongelmia.
Meilläkin 25 v liitto takana ja aikuiset lapset. Nuorempi asuu vielä kotona".

Miten siis suhtautua tuollaisiin uhkauksiin? Kuka voi lopun iäksi jäädä uhkausten takia toisen luo?

vaikuttaa, että Sinullakin ollut narsistinen tai jokin muu persoonallisuushäiriöinen puoliso...jäänyt lapsentasolle tunne-elämältään...

tsemppiä!

> Ehkä minä kuitenkin olin vaimooni rakastuneempi kuin hän minuun.

Meillä se taisi olla toisin päin. Taisin olla rakastunut siihen, kun hän oli niin rakastunut minuun. Etenimme liian nopeasti naimisiin.

> Ehkä ero olisikin helppoa silloin, kun ei ole mitään tunteita jäljellä niin kuin AP:llä.

Auts - tuo sattui. Joskus mietin, olenko koskaan oikeasti rakastanut ketään naista tai mahdanko edes tietää mitä se on. Vaimo vaati multa läheisyyttä ja yritin kovasti sitä antaa ja mielestäni meillä oli sitä. Se ei kuitenkaan riittänyt. Liika yrittäminen sitten söi minut miehenä. Minunlaiseni suden on parempi elää yksin. Pienen ongelman aiheuttaa se, että ihastun helposti. Pitää nyt muistaa historiansa, kun joku nainen alkaa vaikuttaa liian kiinnostavalta.

Eronnur susi kirjoitti:

> Ehkä minä kuitenkin olin vaimooni rakastuneempi kuin hän minuun.

Meillä se taisi olla toisin päin. Taisin olla rakastunut siihen, kun hän oli niin rakastunut minuun. Etenimme liian nopeasti naimisiin.

> Ehkä ero olisikin helppoa silloin, kun ei ole mitään tunteita jäljellä niin kuin AP:llä.

Auts - tuo sattui. Joskus mietin, olenko koskaan oikeasti rakastanut ketään naista tai mahdanko edes tietää mitä se on. Vaimo vaati multa läheisyyttä ja yritin kovasti sitä antaa ja mielestäni meillä oli sitä. Se ei kuitenkaan riittänyt. Liika yrittäminen sitten söi minut miehenä. Minunlaiseni suden on parempi elää yksin. Pienen ongelman aiheuttaa se, että ihastun helposti. Pitää nyt muistaa historiansa, kun joku nainen alkaa vaikuttaa liian kiinnostavalta.

Varohan vain, sinä sudenketale..
Ehkä et ole vielä törmännyt siihen naarassuteen, joka vie sinulta järjen. ;))
Juurikin tuollaisissa tilanteissa, kun päättää luovuttaa ja antaa periksi, tuleekin monesti se
yllätys nurkan takaa eteen.
Etköhän vielä tässä elämässä pääse siihenkin kidutukseen, mitä rakkaudeksi kutsutaan..

"missä murusein on?" kirjoitti:

Varohan vain, sinä sudenketale..
Ehkä et ole vielä törmännyt siihen naarassuteen, joka vie sinulta järjen. ;))
Juurikin tuollaisissa tilanteissa, kun päättää luovuttaa ja antaa periksi, tuleekin monesti se
yllätys nurkan takaa eteen.
Etköhän vielä tässä elämässä pääse siihenkin kidutukseen, mitä rakkaudeksi kutsutaan..

Tämä sudenketale törmännyt vai rakastuneisiin naarassusiin, jotka vievät kaiken kun heille selviää, etten osaa heidän mielestään rakastaa. Kaitpa sitä pitäisi opetella rakastamaan välittämättä siitä, saako vastarakkautta vai ei. Pitäisi varmaan uskaltaa ulvoa enemmän saavuttamattoman perään, kuin tyytyä helppoihin saaliisiin. Liian aikaista miettiä tuollaista, elämä hymyileen näinkin ja aikas voimakkaasti.

Eronnut susi kirjoitti:

Tämä sudenketale törmännyt vai rakastuneisiin naarassusiin, jotka vievät kaiken kun heille selviää, etten osaa heidän mielestään rakastaa. Kaitpa sitä pitäisi opetella rakastamaan välittämättä siitä, saako vastarakkautta vai ei. Pitäisi varmaan uskaltaa ulvoa enemmän saavuttamattoman perään, kuin tyytyä helppoihin saaliisiin. Liian aikaista miettiä tuollaista, elämä hymyileen näinkin ja aikas voimakkaasti.

ihminen menee ja päättää, mutta ko kohtalo päättääki toisin;)
Itse olin tosi loppu tämän vuoden piinan jälkeen , ei miestä ei ainakaan vuoteen... kahteen
ja miten sitten kävi yksi baari reissu ja sattui puolituttu kaveri paikalle joka....
ja tarina jatkuu siitä kaksi kuukautta,nyt on vain niin ihana "seurustella" tämän ikäisenä , kun ei ole kiirettä mihinkään saa vähän katella mitä toinen on miehiään...
elämä on;)

ladyface kirjoitti:

ihminen menee ja päättää, mutta ko kohtalo päättääki toisin;)
Itse olin tosi loppu tämän vuoden piinan jälkeen , ei miestä ei ainakaan vuoteen... kahteen
ja miten sitten kävi yksi baari reissu ja sattui puolituttu kaveri paikalle joka....
ja tarina jatkuu siitä kaksi kuukautta,nyt on vain niin ihana "seurustella" tämän ikäisenä , kun ei ole kiirettä mihinkään saa vähän katella mitä toinen on miehiään...
elämä on;)

Eilen olisin väittänyt vastaan, mutta tänään on pakko tunnustaa, että olet oikeassa ladyface. Olen nähnyt tämän ennenkin sivusta, mutta nyt olen itse siinä mukana. Uskoin jopa itse luovuttaneeni, mutta juuri se luovuttamisen tuoma hyvä fiilikseni näkyy kuulemma kilometrin päähän ja jopa naarasudenkin silmään, tai nyt taitaa olla kissapeto kyseessä (vähän hävettää tunnustaa näin sutena). Kun en hae mitään eikä ole vailla mitään, niin sitten kaadetaan saavillinen ihastusta päälle :o Lähdeppäs kaupungille sillä mielellä, että tänä iltana ehkä onnistaa. Ei muuten ikinä toimi, ainakaan mulla. No viikonloppuna oli pieni uinuvien hormoonien herättely ja se pommi tuli eilen linjoja pitkin. Tiedän naisen 15 vuoden takaa ja meillä oli jossain vaiheessa melkoista kutinaa, mutta olimme vuorotellen varattuja. Tämä yhteydenotto vei sitten jalat suustani. Harmi, ettei treffit sopineet yhteiseen aikatauluun ennen kuin viikon päähän.

No joo, jäitä hattuun. Ehkä taas ihastun liian helposti ja olen jo varattu kun se oikea kavälee ohi. Nyt nukun yön yli ja koetan epätoivoisesti kehitellä jonkin angstian aamuksi. Jospa se ihastus tästä haihtuu :D Haluanko sitä .... EN!

Eronnut susi kirjoitti:

Eilen olisin väittänyt vastaan, mutta tänään on pakko tunnustaa, että olet oikeassa ladyface. Olen nähnyt tämän ennenkin sivusta, mutta nyt olen itse siinä mukana. Uskoin jopa itse luovuttaneeni, mutta juuri se luovuttamisen tuoma hyvä fiilikseni näkyy kuulemma kilometrin päähän ja jopa naarasudenkin silmään, tai nyt taitaa olla kissapeto kyseessä (vähän hävettää tunnustaa näin sutena). Kun en hae mitään eikä ole vailla mitään, niin sitten kaadetaan saavillinen ihastusta päälle :o Lähdeppäs kaupungille sillä mielellä, että tänä iltana ehkä onnistaa. Ei muuten ikinä toimi, ainakaan mulla. No viikonloppuna oli pieni uinuvien hormoonien herättely ja se pommi tuli eilen linjoja pitkin. Tiedän naisen 15 vuoden takaa ja meillä oli jossain vaiheessa melkoista kutinaa, mutta olimme vuorotellen varattuja. Tämä yhteydenotto vei sitten jalat suustani. Harmi, ettei treffit sopineet yhteiseen aikatauluun ennen kuin viikon päähän.

No joo, jäitä hattuun. Ehkä taas ihastun liian helposti ja olen jo varattu kun se oikea kavälee ohi. Nyt nukun yön yli ja koetan epätoivoisesti kehitellä jonkin angstian aamuksi. Jospa se ihastus tästä haihtuu :D Haluanko sitä .... EN!

mitä meillä on enää menetettävää;) elämä on varsin mielenkiintoista;)
juuri kun tuntuu että kaikki on nyt eron jälkeen tosi hyvin , en minä siihen ketään tarvitsekkaan, niin sitten vau minkäs teet
tämä minunkin ihastus on tuttu jo yläasteelta ja siitä ei olekkaan ihan vähää aikaa!!!
että kaikenlaista;) elämä on;)
hyvää syksyn jatkoa ja onnea uuteen elämään;)

ladyface kirjoitti:

mitä meillä on enää menetettävää;) elämä on varsin mielenkiintoista;)
juuri kun tuntuu että kaikki on nyt eron jälkeen tosi hyvin , en minä siihen ketään tarvitsekkaan, niin sitten vau minkäs teet
tämä minunkin ihastus on tuttu jo yläasteelta ja siitä ei olekkaan ihan vähää aikaa!!!
että kaikenlaista;) elämä on;)
hyvää syksyn jatkoa ja onnea uuteen elämään;)

No joo. Tässä on tekstailtu aika tiiviisti ja nyt kävi ilmi, että tämä "unelmieni" nainen, todellinen kaunotar on yhä naimisissa saman miehen kanssa, ex. työkaverini. En halua olla repimässä kenenkään avioliittoa rikki, vaikka heidän liittonsa nilkutti tosi pahasti jo silloin. Pitää nyt miettiä niitä treffejä tosi tarkkaan. En halua enää mitään saattaen vaihdettavaa tapausta. Sellaisilla naisilla on tapana vastuuttaa mies omasta onnellisuudestaan. Sellaiseen suhteeseen en enää lähde, olkoonpa nainen kuinka kaunis ja herttainen tahansa.

Nainen on näiden vuisien aikana tehnyt loistavan uran ja on hyvapalkkaisessa ja arvostetussa asemassa työnantajallaan. Miksi hän roikkuuu huonossa suhteessa ja etsii tilaisuutta hypätä lennosta uuteen junaan? Tietysti voisin ajatella, että minä olen ollut sänen suuri rakkautensa kaikki nämä vuodet, mutta koska olen ollut naimisissa, hän on jättänyt minut rauhaan ja tyytynyt kohtaloonsa. Tuollainen ajatus auki kirjoitettuna näyttää niin narsistiselta, että itseäkin oksettaa. Tosin hän iski heti kiinni kun sai tietää, että olen eronnut, miksi ihmeessä???

Eronnut susi kirjoitti:

No joo. Tässä on tekstailtu aika tiiviisti ja nyt kävi ilmi, että tämä "unelmieni" nainen, todellinen kaunotar on yhä naimisissa saman miehen kanssa, ex. työkaverini. En halua olla repimässä kenenkään avioliittoa rikki, vaikka heidän liittonsa nilkutti tosi pahasti jo silloin. Pitää nyt miettiä niitä treffejä tosi tarkkaan. En halua enää mitään saattaen vaihdettavaa tapausta. Sellaisilla naisilla on tapana vastuuttaa mies omasta onnellisuudestaan. Sellaiseen suhteeseen en enää lähde, olkoonpa nainen kuinka kaunis ja herttainen tahansa.

Nainen on näiden vuisien aikana tehnyt loistavan uran ja on hyvapalkkaisessa ja arvostetussa asemassa työnantajallaan. Miksi hän roikkuuu huonossa suhteessa ja etsii tilaisuutta hypätä lennosta uuteen junaan? Tietysti voisin ajatella, että minä olen ollut sänen suuri rakkautensa kaikki nämä vuodet, mutta koska olen ollut naimisissa, hän on jättänyt minut rauhaan ja tyytynyt kohtaloonsa. Tuollainen ajatus auki kirjoitettuna näyttää niin narsistiselta, että itseäkin oksettaa. Tosin hän iski heti kiinni kun sai tietää, että olen eronnut, miksi ihmeessä???

Satuin lukemaan kirjoituksiasi tällä palstalla ja mielenkiinnosta luin ja luin enkä voi olla kommentoimatta ajatuksiasi.
Olen aivan varma, että vielä löydät kaltaisen ihnisen rinnallesi kuin itse olet. Uskomatonta miten mies voi ajatella noin positiivisesti ja kertakaikkiaan hienosti asioista. Sinulla on kyllä todella itsetunto ja elämänarvot kohdallaan.
Kuuntele vaan sydämesi ja järkesi ääntä.
Hyvää syksyn jatkoa sinulle!

Eronnut susi kirjoitti:

No joo. Tässä on tekstailtu aika tiiviisti ja nyt kävi ilmi, että tämä "unelmieni" nainen, todellinen kaunotar on yhä naimisissa saman miehen kanssa, ex. työkaverini. En halua olla repimässä kenenkään avioliittoa rikki, vaikka heidän liittonsa nilkutti tosi pahasti jo silloin. Pitää nyt miettiä niitä treffejä tosi tarkkaan. En halua enää mitään saattaen vaihdettavaa tapausta. Sellaisilla naisilla on tapana vastuuttaa mies omasta onnellisuudestaan. Sellaiseen suhteeseen en enää lähde, olkoonpa nainen kuinka kaunis ja herttainen tahansa.

Nainen on näiden vuisien aikana tehnyt loistavan uran ja on hyvapalkkaisessa ja arvostetussa asemassa työnantajallaan. Miksi hän roikkuuu huonossa suhteessa ja etsii tilaisuutta hypätä lennosta uuteen junaan? Tietysti voisin ajatella, että minä olen ollut sänen suuri rakkautensa kaikki nämä vuodet, mutta koska olen ollut naimisissa, hän on jättänyt minut rauhaan ja tyytynyt kohtaloonsa. Tuollainen ajatus auki kirjoitettuna näyttää niin narsistiselta, että itseäkin oksettaa. Tosin hän iski heti kiinni kun sai tietää, että olen eronnut, miksi ihmeessä???

Jos lähdet tapailemaan varattua naista niin muista kuitenkin myös lapset, hänen mahdolliset ja omasi.
Lapset kannattaa suojata alinomaan vahtuvilta kumppaneilta.

Näin tein itsekkin. Pidin poikani poissa niiltä parilta suhteelta jotka minulla oli eroni jälkeen.

Tapailla voi aina silloin kun lapset eivät ole paikalla.

Sivusta seurannut kirjoitti:

Satuin lukemaan kirjoituksiasi tällä palstalla ja mielenkiinnosta luin ja luin enkä voi olla kommentoimatta ajatuksiasi.
Olen aivan varma, että vielä löydät kaltaisen ihnisen rinnallesi kuin itse olet. Uskomatonta miten mies voi ajatella noin positiivisesti ja kertakaikkiaan hienosti asioista. Sinulla on kyllä todella itsetunto ja elämänarvot kohdallaan.
Kuuntele vaan sydämesi ja järkesi ääntä.
Hyvää syksyn jatkoa sinulle!

Kiitos sinulle "sivusta seurannut". Olet muuten aika erikoinen ihminen, kun annat positiivista palautetta näillä palstoilla, olen otettu, mutta on meitä näissä keskusteluissa muitakin. Yleensä täällä saa varsinaiseen ydinkeskusteluun osallistumattomilta lähinnä sivusta heitettyä herjaa ja ala-arvoista vittuilua. Kiitän sydämellisesti kaikkia tähän ja muihinkin keskusteluihini osallistuneita. Minulle kirjoittaminen on parasta terapiaa, ilman teitä sitä ei olisi. Hyvää syksyn jatkoa teille ja erityisesti sinulle, "sivusta seurannut". Sinä avasit tämän uuden tavan, laitetaan hymy kiertämään. Aivan oikeasti, ei tarvitse herjata, ellei varsinaiseen keskusteluun olisikaan annettavaa. Yritän itse oppia sinulta tämän.

PS. Mistä tuo " Uskomatonta miten mies voi ajatella..." tulee? Oletkohan nyt vähän sukupuolirasisti, tai sitten tunne aivan vääränlaisia miehiä?

x kirjoitti:

Jos lähdet tapailemaan varattua naista niin muista kuitenkin myös lapset, hänen mahdolliset ja omasi.
Lapset kannattaa suojata alinomaan vahtuvilta kumppaneilta.

Näin tein itsekkin. Pidin poikani poissa niiltä parilta suhteelta jotka minulla oli eroni jälkeen.

Tapailla voi aina silloin kun lapset eivät ole paikalla.

Älä pelkää, en ole tyhmä. Sitä paitsi tuo "unelmien" nainen osoittautui aivan eri naiseksi, jonka tunsin 15 vuotta sitten. Hän on elänyt liian kauan rakkaudettomassa liitossa ja seuraukset näkyvät. Hänestä on kasvanut itsekäs pyrkyri, materialisti ja miesten metsästäjä. Olisin ollut vain sarvet hänen seinällään muiden joukossa. Peruin treffit, kun homman luonne valkeni.

Olen ollut niin suojassa kaikelta tällaiselta, että en oikein osaa suhtautua, saati varautua.

Eronnut susi kirjoitti:

No joo. Tässä on tekstailtu aika tiiviisti ja nyt kävi ilmi, että tämä "unelmieni" nainen, todellinen kaunotar on yhä naimisissa saman miehen kanssa, ex. työkaverini. En halua olla repimässä kenenkään avioliittoa rikki, vaikka heidän liittonsa nilkutti tosi pahasti jo silloin. Pitää nyt miettiä niitä treffejä tosi tarkkaan. En halua enää mitään saattaen vaihdettavaa tapausta. Sellaisilla naisilla on tapana vastuuttaa mies omasta onnellisuudestaan. Sellaiseen suhteeseen en enää lähde, olkoonpa nainen kuinka kaunis ja herttainen tahansa.

Nainen on näiden vuisien aikana tehnyt loistavan uran ja on hyvapalkkaisessa ja arvostetussa asemassa työnantajallaan. Miksi hän roikkuuu huonossa suhteessa ja etsii tilaisuutta hypätä lennosta uuteen junaan? Tietysti voisin ajatella, että minä olen ollut sänen suuri rakkautensa kaikki nämä vuodet, mutta koska olen ollut naimisissa, hän on jättänyt minut rauhaan ja tyytynyt kohtaloonsa. Tuollainen ajatus auki kirjoitettuna näyttää niin narsistiselta, että itseäkin oksettaa. Tosin hän iski heti kiinni kun sai tietää, että olen eronnut, miksi ihmeessä???

Sanoosin että jäitä hattuun "unelmiesi" naisen kanssa. Voisiko olla niin että kyse on vain "suuren rakkauden" kaiuista enimmäkseen nyky ihastumisessa toiveesta kulkea toisen ihmisen rinnalla? No, hän on naimisissa vaikka liitto "takkuillut" vuosia. Haluatko tosissasi lähteä myrskynsilmään?, että joudut pyöriteltäväksi kuin kuoriämpäri? Iski kiinni heti kuullessaan erostasi? Suoraan sanoen ei kuulosta miltään kantilta hyvältä. Nauti vain seesteisestä ajasta. Tai voithan tehdä selväksi ettei mitään vakavasti ajateltavaa suhdetta tältä pohjalta synny, ainakaan ennen kuin ero on tosiasia ja selvä. Ja eiköhän silloinkin ole hyvä naisen selvitellä asioita jonkun aikaa ennenkuin voi jatkaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä? Oman kokemuksesi pohjalta mitä tuumaat tuosta?

Eronnut susi kirjoitti:

No joo. Tässä on tekstailtu aika tiiviisti ja nyt kävi ilmi, että tämä "unelmieni" nainen, todellinen kaunotar on yhä naimisissa saman miehen kanssa, ex. työkaverini. En halua olla repimässä kenenkään avioliittoa rikki, vaikka heidän liittonsa nilkutti tosi pahasti jo silloin. Pitää nyt miettiä niitä treffejä tosi tarkkaan. En halua enää mitään saattaen vaihdettavaa tapausta. Sellaisilla naisilla on tapana vastuuttaa mies omasta onnellisuudestaan. Sellaiseen suhteeseen en enää lähde, olkoonpa nainen kuinka kaunis ja herttainen tahansa.

Nainen on näiden vuisien aikana tehnyt loistavan uran ja on hyvapalkkaisessa ja arvostetussa asemassa työnantajallaan. Miksi hän roikkuuu huonossa suhteessa ja etsii tilaisuutta hypätä lennosta uuteen junaan? Tietysti voisin ajatella, että minä olen ollut sänen suuri rakkautensa kaikki nämä vuodet, mutta koska olen ollut naimisissa, hän on jättänyt minut rauhaan ja tyytynyt kohtaloonsa. Tuollainen ajatus auki kirjoitettuna näyttää niin narsistiselta, että itseäkin oksettaa. Tosin hän iski heti kiinni kun sai tietää, että olen eronnut, miksi ihmeessä???

Noin sitä käy susipojille..heti naar aat härnäämässä. :) Itse ottaisin rauhallisesti, jos nainen on vuosia riippunut miehessään niin halunneeko vain leikitellä susihukkasen kanssa.
Kielletty hedelmä ja sen tuoma jännitys luo varmaan tiettyä jännitystä ja hehkua asiaan,
mutta tulisiko asiasta sitten mitään enempää...ja tietty mitä olet etsimässä vai vain hetken hurmaa..

Erosin pitkän liiton jälkeen viitisen vuotta sitten. Katselin monta vuotta miehen viikonloppumenoja ja juomista. Väkivältaa ei ollut. Viimeiset pari vuotta hän halusi elää itselleen yhä enemmän ja tunsin olevani yksinhuoltaja. Exä oli joskus aina heitellyt, että voisi mennä junan alle ym., joten pelkäsin mitä hän tekee itselleen, jos lähden. Lopulta hän sitten löysi uuden naisystävän ja muutaman kuukauden sitä katsellessa ajattelin, että voin hänet hyvällä omallatunnolla jättää uuden hoiviin. ;) Päivääkään en ole katunut.
Pennejä on saanut venyttää, mutta nyt nuorinkin on jo täysi-ikäinen ja muutti juuri omaan kotiin, joten on aika pikkuhiljaa miettiä mitä loppuelämältäni haluan. Sen verran hupsu sitä on, että sitä omaa "kylkiluutaan" etsii ja toivoo rinnalleen.
Välit exään ovat olleet ihan ystävälliset. Toivon hänelle kaikkea hyvää.

Tulipa vuodatus, mutta siis voimia ja rohkeutta teille kaikille kirjoittajalle ja kommentoijille. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä, joten kumpa sen osaisikin elää eikä vain olla olemassa. :)

Hanne 47 pks kirjoitti:

Noin sitä käy susipojille..heti naar aat härnäämässä. :) Itse ottaisin rauhallisesti, jos nainen on vuosia riippunut miehessään niin halunneeko vain leikitellä susihukkasen kanssa.
Kielletty hedelmä ja sen tuoma jännitys luo varmaan tiettyä jännitystä ja hehkua asiaan,
mutta tulisiko asiasta sitten mitään enempää...ja tietty mitä olet etsimässä vai vain hetken hurmaa..

Erosin pitkän liiton jälkeen viitisen vuotta sitten. Katselin monta vuotta miehen viikonloppumenoja ja juomista. Väkivältaa ei ollut. Viimeiset pari vuotta hän halusi elää itselleen yhä enemmän ja tunsin olevani yksinhuoltaja. Exä oli joskus aina heitellyt, että voisi mennä junan alle ym., joten pelkäsin mitä hän tekee itselleen, jos lähden. Lopulta hän sitten löysi uuden naisystävän ja muutaman kuukauden sitä katsellessa ajattelin, että voin hänet hyvällä omallatunnolla jättää uuden hoiviin. ;) Päivääkään en ole katunut.
Pennejä on saanut venyttää, mutta nyt nuorinkin on jo täysi-ikäinen ja muutti juuri omaan kotiin, joten on aika pikkuhiljaa miettiä mitä loppuelämältäni haluan. Sen verran hupsu sitä on, että sitä omaa "kylkiluutaan" etsii ja toivoo rinnalleen.
Välit exään ovat olleet ihan ystävälliset. Toivon hänelle kaikkea hyvää.

Tulipa vuodatus, mutta siis voimia ja rohkeutta teille kaikille kirjoittajalle ja kommentoijille. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä, joten kumpa sen osaisikin elää eikä vain olla olemassa. :)

Aivan kun olisin lukenut omaa elämänkertaa...
Eli tässä homaamme miksi jäädä liittoon missä ei hyvä...
Elämme vaan yhden elämä ja eikös se pitäisi elää, että on hyvä olla:))

Hoidin lapsia yh-na kymmenen vuotta. Ero tuli kun en enää jaksanut ns. yh-na. Mies oli ollut ihan tyytyväinen tilanteeseen, jossa hän voi tienata omaisten omistamassa firmassa tehden kaksinkertaista päivää. Ei ymmärtänyht minun pyyntöjä vapaaseen kolmen lapsen kanssa. Tulot muka minimit. Itsellä ei tuloja, riipuvainen miehen tuloihin.
Aloin itsenäistymään lasten kasvaessa, opiskelin uuden ammatin toimin yksityisyrittäjänä ilman miehen tukea, lapset tukivat hyvin ja antoivat äidin toimia rauhassa omakotitalon yhteydessä.
Mies sitten innostui kaiken muunkin vastuunsa lisäksi ruveta joksikin kahvila-yrittäjäksi hyvin lipevän miehen ja hänen suorasukaisen vaimonsa kanssa, Tiedän aiempien kokemusten kautta, että siinä ei hyvin käy, vaan hyväuskoista käytetään surutta hyväksi. (Oma isä meni samaan lankaan)..
Mies suuttui epäilyistäini ja minä siitä, ettei kertonut ennen sopimusta. Olin niin kuvottavan pettynyt, että petin miestäni. Mies varmasti tiesi että kysymys oli vastalauseesta, jonka hän kuulisi. Sitä ennen hän ei koskaan reagoinut puheeseen, tekstiviesteihin, lappuihin... ei mihinkään..

Tässä ollaan erottuna,
Mies saa taas uuden vauvan uuden naisen kanssa pian. Minä taas työskentelen nyt taukoamatta. mutta kysymys on olisiko voinut ehkäistä eroa tai voisiko vielä sopia. Lasten vuoksi.

Tulkaahan takaisin tähän maailmaa ja lopettakaa näiden juttujenne keksiminen.

Mieluummin aikuinen kirjoitti:

Tulkaahan takaisin tähän maailmaa ja lopettakaa näiden juttujenne keksiminen.

Ei kukaan pakota sua lukeen....?

Olen kiitollinen, että vanhempani erosivat, koska isäni oli väkivaltainen. Vaikka oli silloin 70luku äitini teki rohkeasti lähtiessään väkivaltaisesta suhteesta.

Olen iloinen puolestasi, tervetuloa onnellisesti eronneiden joukkoon! Sinulla oli kosolti enemmän syytä kuin suurella osalla meistä.

Kuinka tuo voi olla mahdollista? Tiedän, että esim kotikaupunkini sosiaaliviranomaiset ovat äitiin päin kallelleen, mutta oikeuden päätöstä he eivät aivan vähällä voi kumota, Onneksi en ole joutunut tuota kohtaamaan, vaikka yksi kaverini varoitti. Poika kun haluaa olla isin kanssa. No, hoidin koko vanhemo
painloman häntä, joten siteemme on aika vahvat puolin ja toisin.

vuotta proustinisti, eli jos haluat kärsiä rakastu, jos e,t et rakastu, ero aiheuttaa jätetyssä osa puolessa rakastumista.¨

tavallansa.
Ihastuin enkä myöntänyt tunteitani. Ajattelin miehen olevan onnellisesti naimisissa, jossain vaiheessa aloin epäillä hänen onnellisuuttaan. Meinasin etten ehkä? ollutkaan vaan kokeilunhalua,leikki, peli. En ollut varma omista tunteistani kunnes huomasin, että niitä oli olemassa ;)
Olen ollut torjuva, vieläkin. Kiukutellutkin, ollut tahallaan naivi ja karkottanut luotani. Minua pelottaa tämä asia, en ole avioliiton rikkoja mutta olen todellakin varma, että rakastan tuota miestä.
Olen kieltänyt tunteeni mutta myös vihjannut niistä. Haluaisin hänen tietävän, mutta en toisaalta uskalla tai halua kertoa mitään. Pelkään että hän suuttuu tai se jota välillämme on ollut hajoaa lopullisesti.
Joku selvyys asiaan olisi hyväksi. Onko minulla oikeus rakastua naimisissa olevaan mieheen? Mitä kun olen varma, että haluaisin herätä hänen vierestään ja tukea häntä monissa elämän asioissa.
Ehkä pelkään ajatusta siksi, että omat vanhempani erosivat. Toisaalta mietin vaikuttaako se näihin tunteisiin. En todellakaan tiedä mitä tehdä, en missään nimessä halua olla haitta, kenties annan asian vain olla. Mutta tiedän silloin katuvan loppuelämäni ettei hän saanut edes tietää mitä oikeasti olisin hänestä halunnut, elämänkumppanin.

niin tutulta kuulostaa! Itse lähdin 16 vuoden avioliitosta. Ei ollut hyvä olla, lopulta ahdistus alkoi näkyä jo fysiikassa, selkä niskat ja pää alkoi hajota. Minulla oli todella hyvä mies, ei juo, ei satuta fyysisesti (paria kertaa lukuunottamatta), ei käy vieraissa, ei polta, mutta joka asiasta oli sanomista, tiskaamista myöten. Ystäväni olivat minulle pahaksi, sukuni oli hullua porukkaa, erossa olisi pitänyt pysyä kaikista joita mieheni ei hyväksynyt. Kolmen pienen takia tuli oltua liian kauan, ennen kuin tajusin ettei elämä odottamalla parane, kuinka voisikaan, kun toinen ei tajua satuttavansa sanomalla pahasti. Nyt olen omassa kodissa ja hyvältä tuntuu. Välillä pelkkä pelko siitä ettei selviä yksin jäätää sydänjuuria myöten, työpaikkaakaan kun ei ole, eikä rahaa mihinkään, mutta päivä kerrallaan. Vapautta ei voi hinnoitella!!!!
Voimia kaikille, aurinko paistaa kyllä risukasaan, on itsestä kiinni kasaako risukasansa varjoon...

K kirjoitti:

niin tutulta kuulostaa! Itse lähdin 16 vuoden avioliitosta. Ei ollut hyvä olla, lopulta ahdistus alkoi näkyä jo fysiikassa, selkä niskat ja pää alkoi hajota. Minulla oli todella hyvä mies, ei juo, ei satuta fyysisesti (paria kertaa lukuunottamatta), ei käy vieraissa, ei polta, mutta joka asiasta oli sanomista, tiskaamista myöten. Ystäväni olivat minulle pahaksi, sukuni oli hullua porukkaa, erossa olisi pitänyt pysyä kaikista joita mieheni ei hyväksynyt. Kolmen pienen takia tuli oltua liian kauan, ennen kuin tajusin ettei elämä odottamalla parane, kuinka voisikaan, kun toinen ei tajua satuttavansa sanomalla pahasti. Nyt olen omassa kodissa ja hyvältä tuntuu. Välillä pelkkä pelko siitä ettei selviä yksin jäätää sydänjuuria myöten, työpaikkaakaan kun ei ole, eikä rahaa mihinkään, mutta päivä kerrallaan. Vapautta ei voi hinnoitella!!!!
Voimia kaikille, aurinko paistaa kyllä risukasaan, on itsestä kiinni kasaako risukasansa varjoon...

Niin tuttuja asioita, että tuntuu uskomattomalta. En näköjään ole ainoa ihminen, jonka suku on hullua sakkia..., Sekin oli yksi syy ongelmiimme, että minä olen ihan kuin isäni.... Tällaisia sain kuulla vuosien varrella liiankin usein. Taivalsimme kuitenkin yhdessä yli viisitoista vuotta. Ihmiset, jotka olivat minulle rakkaimmat ja tärkeimmät; yksi siskoistani, joka asui kaukana meistä, eli nähtiin harvoin. Ja paras ystävättäreni, joka on pitänyt minut hengissä vaikeina hetkinä. He olivat kuin myrkkyä miehelleni. Olipa siinä syytä saada mustelmiakin. Onneksi fyysinen väkivalta jäi muutamaan kertaan. Henkinen väkivalta on vielä kauas kantoisempaa ja vaikuttaa todella ikävästi. Edelleen löydän itsestäni asioita, mitkä johtuvat hänen käytöksestään. Mutta onneksi nyt ei enää tarvi pelätä mitä kuuluu mistäkin asiasta jälkikäteen. Hänellä oli sellainen tyyli, että ei voinut sanoa mielipidettään heti, vaan sitten kun tilanne oli mennyt ohi. Aina jälestäpäin hirveä huuto ja meteli. Nyt on helppo hengittää, eikä tarvi pelätä kommentteja. Saadaan lasten kans nauttia elämästä, syödä sohvalla, jos siltä tuntuu yms. Itseppä minä jäljet siivoan, kuten ennenkin. Vapautta ei voi mitata rahalla. Jokaisen pitäisi saada tuntea elävänsä, eikä vaan kuluttavansa elämää. Minusta tuntui siltä pitkän aikaa, että odotan vain iltaa että pääsen nukkumaan ja jaksan taas seuraavaan päivään. Tein vain, mitä oli pakko.. velvollisuudet hoidin, mutta mihinkään ylimääräiseen ei ollut energiaa. Masennus meinasi iskeä loppuvaiheessa... Mutta onneksi nyt on kaikki hyvin. Tsemppiä kaikille !!!

Itse olen eronnut kohta 2 vuotta sitten 8 vuotta kestäneestä suhteesta. Yhteisiä lapsia on 3 ja tosi fiksuja ihmisiä ovat. Meillä eron syyt oli kummassakin osapuolessa enkä voi toista syyttää katsomatta peiliin. Suhteen alussa oli taloudellisesti tosi tiukkaa mikä silloin lujitti suhteen näin jälkiviisaasti sanoen... Ensimmäinen lapsi syntyi ja pääsin töihin. Silloin ajattelin että varattomuus oli pahinta mitä voi olla joten tein töitä kovasti ja aina niin pitkää päivää kun mahdollista ja viikonloppujakin olin töissä. Silloin en ajatellut että oltiin vähän yhdessä vaan mietin vaan että vaimo ja lapsi ansaitsee taloudellisesti paremman elämän kuin mitä alkuun pystyin tarjoamaan. No näin kului vuosia kunnes välit rupesi kiristymään ja arjesta tuli yhtä riitelyä. Vaimo ilmeisesti kyllästyi kodin hoitamiseen ja vaikka yritin useasti kannustaa ja antaa tukea töiden haussa ei töitä saanut. Kotityöt kasaantui ja huomasin lopulta että tein töiden jälkeen toisen työpäivän kotona. Oli remonttia, siivous ynnä muut kotihommat minun hoidettavana yksistään. Olin silloin väsyneempi kuin koskaan ja tottakai se vaikuttaa normaaliin arkeenkin. Tuli sanottua liikaa ja liian pahasti loukattua toista...
Jossain vaiheessa exällä oli tullut yhden yön suhteita juttuun mukaan ja en itsekkään vielä tänäkään päivänä tiedä enkä haluakkaan miten kauan se jatkui. Sain selville ja alennuin itsekkin samaan eli kostin pettämiset ja jäin tahallaan kiinni asiasta, koska silloin tuntui että siitä ei voi päästä enää yli. Ero tuli ja muutin nopeasti pois yhteisestä asunnosta.
Ensimmäiset puolivuotta erosta meni yöt valvoen ja miettien omia virheitä ja mitä olis voinu tehdä paremmin. Lapsia oli ikävä ja pahinta tilanteessa oli että olin vielä tilanteessa täysin yksin. Itkin sinä aikana enempi kuin koskaan ja tuli käytyä aika pohjallakin kertaalleen alkoholin kanssa. Lapset kuitenkin ja työ piti homman sen verran kasassa että tulin järkiini ja ajattelin että ei tämä vielä tässä ollut. Lopetin itseni syyttämisen ja hiljalleen sai taas elämästä otteen.
Lapset on sopeutunut tilanteeseen hyvin ja välit exään on pikkuhiljaa muuttunut kaverilliseksi. On saanut elämästä taas otteen ja yksinkin pärjää tosi hyvin vaikka joskus tuntuu että olis mukava ku olis nainen kuvioissa mukana. Ainut asia mikä elämänkumppanin löytymisessä on enää esteenä on että pelkää ettei osaa enää olla se ihminen minkälainen on joskus ollut.

elämä voittaa kirjoitti:

Itse olen eronnut kohta 2 vuotta sitten 8 vuotta kestäneestä suhteesta. Yhteisiä lapsia on 3 ja tosi fiksuja ihmisiä ovat. Meillä eron syyt oli kummassakin osapuolessa enkä voi toista syyttää katsomatta peiliin. Suhteen alussa oli taloudellisesti tosi tiukkaa mikä silloin lujitti suhteen näin jälkiviisaasti sanoen... Ensimmäinen lapsi syntyi ja pääsin töihin. Silloin ajattelin että varattomuus oli pahinta mitä voi olla joten tein töitä kovasti ja aina niin pitkää päivää kun mahdollista ja viikonloppujakin olin töissä. Silloin en ajatellut että oltiin vähän yhdessä vaan mietin vaan että vaimo ja lapsi ansaitsee taloudellisesti paremman elämän kuin mitä alkuun pystyin tarjoamaan. No näin kului vuosia kunnes välit rupesi kiristymään ja arjesta tuli yhtä riitelyä. Vaimo ilmeisesti kyllästyi kodin hoitamiseen ja vaikka yritin useasti kannustaa ja antaa tukea töiden haussa ei töitä saanut. Kotityöt kasaantui ja huomasin lopulta että tein töiden jälkeen toisen työpäivän kotona. Oli remonttia, siivous ynnä muut kotihommat minun hoidettavana yksistään. Olin silloin väsyneempi kuin koskaan ja tottakai se vaikuttaa normaaliin arkeenkin. Tuli sanottua liikaa ja liian pahasti loukattua toista...
Jossain vaiheessa exällä oli tullut yhden yön suhteita juttuun mukaan ja en itsekkään vielä tänäkään päivänä tiedä enkä haluakkaan miten kauan se jatkui. Sain selville ja alennuin itsekkin samaan eli kostin pettämiset ja jäin tahallaan kiinni asiasta, koska silloin tuntui että siitä ei voi päästä enää yli. Ero tuli ja muutin nopeasti pois yhteisestä asunnosta.
Ensimmäiset puolivuotta erosta meni yöt valvoen ja miettien omia virheitä ja mitä olis voinu tehdä paremmin. Lapsia oli ikävä ja pahinta tilanteessa oli että olin vielä tilanteessa täysin yksin. Itkin sinä aikana enempi kuin koskaan ja tuli käytyä aika pohjallakin kertaalleen alkoholin kanssa. Lapset kuitenkin ja työ piti homman sen verran kasassa että tulin järkiini ja ajattelin että ei tämä vielä tässä ollut. Lopetin itseni syyttämisen ja hiljalleen sai taas elämästä otteen.
Lapset on sopeutunut tilanteeseen hyvin ja välit exään on pikkuhiljaa muuttunut kaverilliseksi. On saanut elämästä taas otteen ja yksinkin pärjää tosi hyvin vaikka joskus tuntuu että olis mukava ku olis nainen kuvioissa mukana. Ainut asia mikä elämänkumppanin löytymisessä on enää esteenä on että pelkää ettei osaa enää olla se ihminen minkälainen on joskus ollut.

Ei sinun tarvitsekkaan olla sama ihminen mikä olet joskus ollut. Elettyä elämää takana ja rankkojakin kokemuksia. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, vaikka olisitkin muuttunut entisestä - tuskin huonompaan olet muuttunut kuitenkaan? Rohkeasti vain ympärille katselemaan, ties mistä se uusi onni putkahtaa esiin :)

ErotusKissalle- en ihan ole samaa mieltä, koska naisia on niin paljon liikkeellä ja miehiä paljon vähemmän. Ja neitissäkin usein pettymyksiä kun vaatimukset korkealla myös miehillä.

Ittellä meni n.vuorokausi eron jälkeen ennenkuin tajusin vihdoin päässeeni eroon siitä naisesta.
Töissäkin ihmettelivät että, mikä miestä vaivaa kun on yhtä hymyä ja sitä hymyä ei ollut näkynyt vuosiin.
Lasten takia kuunteli ex-avopuolison jatkuvaa vittuilua ja huutoa 6 vuotta. Tietysti sain kaupan päälle hänen perheensä suunsoiton. Voi sitä onnen päivää kun tajusin olevani yksin.
Loppu huipenukseksi sain vaatimukset että pitää antaa talo hänelle ja itse pitää laina ja lapsia saisin tavata niin vähän kuin mahdollista.
Tästäkin sain kuulla kuinka vittumainen idiootti olen kun oikeus kutsuu. Paljon helpommalla olisi kuulemma päässyt jos olisin tehnyt niinkuin exä haluaa.

Eiköhän meistä suurin osa ole yrittänyt viimeiseen asti. Aina se ei vaan oonistu, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisena epäonnistumisena, on se tarpeeksi kipeä paikka muutenkin. Jokainen eronnut tietää itkemiensä kyyneleiden muodostaman lammikon syvyyden. Ei se kepeää ole, eikä pidäkään olla. Mutta sitten kun lopultakin on hyvä olla ja asiat järjestyksessä, niin miksi ihmeessä pitäisi näytellä syyllistä tai marttyyriä.

lausumasi. Aina kannattaisi yrittää! Vaikka kuinka kaikki on keturallaan, muutos parempaan on aina mahdollista ja tosipaikan tullen vieläkin varmempaa. Kaipaan miestäni, jonka olen menettämässä.

allliisssooni kirjoitti:

lausumasi. Aina kannattaisi yrittää! Vaikka kuinka kaikki on keturallaan, muutos parempaan on aina mahdollista ja tosipaikan tullen vieläkin varmempaa. Kaipaan miestäni, jonka olen menettämässä.

Itsekkin kaipaan exääni, mutta vain sitä exääni, joka hän oli nuorena häneen ihastuttuani!
20 vuotta meni ja exä oli erotessamme aivan muukalainen minulle.
Yhtään entistä piirrettä ei enää löytynyt niin hänestä kuin minustakaan.
Kasvoimme, muutuimme ja rakkauskin lakastui täysin!
Huomasin "Jenni Vartiaisen:missä murusein..." kappaleesta, että kaipaus tuli siihen mieheen, joka mieheni oli nuorena, tätä viimevuosien aikana muuttunutta exää en kaipaa ollenkaan...
Harmittaa vain se, ettemme eronneet aikaisemmin. No, tämä oli ainakin aivan varmasti paras loppuun asti mietitty ero.

Tämä viesti ei ole välttämättä aloittajalle, koska en tunne tarpeeksi hyvin tapausta. Joskus ihmettelen, miksi mies jatkaa huonoakin suhdetta, vaikka kuinka valittaa, mutta ei ota sitä lopullista vastuuta suhteen lopettamiseen. Näin on joskus minulle käynyt. Kenties joistakin ei vain ole vastuunkantajiksi.

ehkäpä näin kirjoitti:

Tämä viesti ei ole välttämättä aloittajalle, koska en tunne tarpeeksi hyvin tapausta. Joskus ihmettelen, miksi mies jatkaa huonoakin suhdetta, vaikka kuinka valittaa, mutta ei ota sitä lopullista vastuuta suhteen lopettamiseen. Näin on joskus minulle käynyt. Kenties joistakin ei vain ole vastuunkantajiksi.

Meillä erosta kolmisen kuukautta. Eropaperit vein jo reilu puoli vuotta sitten kun yritin herätellä miehenkin tahtoa tehdä suhteen eteen jotain...no arvata saattaa,ettei tehnyt, käytös vain paheni kun ilmeisesti loukkaantui avioeron hakemisesta,vaikka yhtälailla hänkin paperit allekirjoitti.

Minusta mies oli eroa miettinyt jo kauan,ainakin käytös oli sitä luokkaa...en ymmärrä miksi ei itse eroa hakenut. Ilmeisesti pelkäsi vastuuta ja siitä,että hän on perheen "rikkoja". Nyt kuitenkin eron jälkeen sanoo olevansa kuin "lomalla" ja kuinka ihanaa on kun saa olla ja mennä miten huvittaa,mutta itse eropäätöstä ei koskaan kyennyt silti tekemään.

Meillä tilanne riistäytyi jo niin pahaksi,että oli ihan sama mitä sanoin tai tein niin miehellä minun näkeminenkin tai normaalina asian sanominen herätti niin kovia vihan tunteita,että kävi ihan fyysisesti jo käsiksi...silloin pistin pelin poikki ja laitoin miehen etsimään oman asunnon. Jäin lasten kanssa yhteiseen kotiimme.

Minä uskon,että mies pysyi kotona vain lasten takia ja tästä syystä ei kyennyt itse eroa hakemaan tai olemaan se aloitteentekijä...hänestä kuitenkin näki koko ajan,ettei hän halua minun kanssa elää ja ei ole onnellinen.

Raskasta on ollut luopua ihmisestä,jota itse rakasti ja rakastan varmaan vieläkin...mutta pakko jonkun kantaa vastuu lastenkin onnellisuudesta ja ilmeisesti myös miehen. Omasta onnesta viis,mutta kai se ns. oikea kumppani vielä minulle löytyy joka rakastaa minua myös vikoineni ja hyväksyy toisen erilaisuuden suhteessa.

Tässä mennään päivä kerrallaan ja välillä itkettää ja syyllistää itseään perheen hajoamisesta,vaikka ymmärrän,että parisuhteessa on kaksi ihmistä...hankala on yksin yrittää.

Kerrot oman totuuden "helpotuksestasi" myös annat ajattelemisen aihetta. Toteat teot , syyllistät miehesi, kerrot oman ehdottomuutesi ja tuomaroinnin, kerrot vaihtohdottommuden, toteat tuloksen, esität marttyyriyden ja toteat lastenkin saaneen helpotuksen isän menetyksestä!

Näyttäis ettei tällä ole mitään tekemistä ERON kanssa?

Tuli mieleen useita kysymyksiä, Esim kuinka on yhdessä ponnisteltu kaikkien jäsenten tunteiden ja jaksamisten avuksi sillä suhteet ja liitot ovat yhteistoimintaa johon on suuret mahdollisuudet osallistua myötävaikuttaa tai vaikuttaa tai jopa jättää vaikuttamatta.

"eroko" kirjoitti:

Kerrot oman totuuden "helpotuksestasi" myös annat ajattelemisen aihetta. Toteat teot , syyllistät miehesi, kerrot oman ehdottomuutesi ja tuomaroinnin, kerrot vaihtohdottommuden, toteat tuloksen, esität marttyyriyden ja toteat lastenkin saaneen helpotuksen isän menetyksestä!

Näyttäis ettei tällä ole mitään tekemistä ERON kanssa?

Tuli mieleen useita kysymyksiä, Esim kuinka on yhdessä ponnisteltu kaikkien jäsenten tunteiden ja jaksamisten avuksi sillä suhteet ja liitot ovat yhteistoimintaa johon on suuret mahdollisuudet osallistua myötävaikuttaa tai vaikuttaa tai jopa jättää vaikuttamatta.

Erosta ei ehtinyt näillä tulla mitään. Mutta ymmärrän kyllä täysin, minkä helpotuksen siitä saa kun juoposta pettäjästä eroaa, kokemusta on. Eikä sellaisen miehen kuolemaakaan voi kovin surra, joka on tehnyt omasta ja lasten elämästä helvettiä. Helpotus on varmasti ainoa tunne kaikilla niillä, jotka ovat sellaisesta päässeet eroon - tavalla tai toisella. Turha kenenkään, joka ei ole samaa kokenut, on tulla sanomaan "Esim kuinka on yhdessä ponnisteltu kaikkien jäsenten tunteiden ja jaksamisten avuksi sillä suhteet ja liitot ovat yhteistoimintaa johon on suuret mahdollisuudet osallistua myötävaikuttaa tai vaikuttaa tai jopa jättää vaikuttamatta." Niskavillat ihan nousi pystyyn, yksin on paha ponnistella yhteistoiminnan merkeissä...

tietämättömät hiljaa kirjoitti:

Erosta ei ehtinyt näillä tulla mitään. Mutta ymmärrän kyllä täysin, minkä helpotuksen siitä saa kun juoposta pettäjästä eroaa, kokemusta on. Eikä sellaisen miehen kuolemaakaan voi kovin surra, joka on tehnyt omasta ja lasten elämästä helvettiä. Helpotus on varmasti ainoa tunne kaikilla niillä, jotka ovat sellaisesta päässeet eroon - tavalla tai toisella. Turha kenenkään, joka ei ole samaa kokenut, on tulla sanomaan "Esim kuinka on yhdessä ponnisteltu kaikkien jäsenten tunteiden ja jaksamisten avuksi sillä suhteet ja liitot ovat yhteistoimintaa johon on suuret mahdollisuudet osallistua myötävaikuttaa tai vaikuttaa tai jopa jättää vaikuttamatta." Niskavillat ihan nousi pystyyn, yksin on paha ponnistella yhteistoiminnan merkeissä...

Turha tulla typeriä neuvoja "olisitte vaan kumpikin yrittäneet kunnolla ja lässynlässyn.."-paskaa siihen höpöttään!
Itse olin kanssa alkoholistin kanssa naimisissa ja voin sen sanoa, että kun ukko kupsahti kännissä sitten junaradalla kotiin oikaisten ja jäi junan alle ja kuoli, oli se tunne helpotus, kun poliisit tuli yöllä asian kertomaan!
Loppui se helvetti ja viinan läträys siihen, vihdoinkin!
Viinaan ei ole MITÄÄN keinoa muilla, itsestä se täytyy lähteä raittius, ei muista!

Huh, kun helpotti! kirjoitti:

Turha tulla typeriä neuvoja "olisitte vaan kumpikin yrittäneet kunnolla ja lässynlässyn.."-paskaa siihen höpöttään!
Itse olin kanssa alkoholistin kanssa naimisissa ja voin sen sanoa, että kun ukko kupsahti kännissä sitten junaradalla kotiin oikaisten ja jäi junan alle ja kuoli, oli se tunne helpotus, kun poliisit tuli yöllä asian kertomaan!
Loppui se helvetti ja viinan läträys siihen, vihdoinkin!
Viinaan ei ole MITÄÄN keinoa muilla, itsestä se täytyy lähteä raittius, ei muista!

Viinan eikä juovan sekä sekävan ihmisen kanssa tarvitse mitenkään elää missään suhteessa. Siis vainko juna tai kaasu tai muu toiminta /tapahtuma vain pelastaa? Miksi ihmeessä ei asialle voi tehdä itse mitään ? Erot tulee eroamalla ja siitä on otettava vastuu itse.

Erosin eroitin huutavan ja uhkailevan itsetuhoisen vaimon ja kehoitin kasvamaan omaan ympäristöönsä. Tämä "helvetti " pahempaakin kuin viina tai muu. Henkisenväkivallan käyttäjä nainen piruakin pahempi ja narsisitina täysin vailla vastuuta mistään. Näitä syyttäjiä on maailma pullollaan.

Onneksi loppui se helvetti. Hyvänä pidän että, hän on hengissä ja soittanut että kaikki oli täysin persoonallisuuhäiriöisen naisen hyväksikäyttö ja alistus tarvetta kostoksi menneistä katkeruuksista-

Pelastin lapset tämän pirun kynsistä.

Mun kokemus aiheeseen ero:
Liitossa 18v ja erosta 12v. Nyt kaikkien laastarisuhteiden ja mietteiden jälkeen aloin opiskella itseäni.
Tämä opiskelu olisi pitänyt alkaa jo heti eron jälkeen ja mieluusti ennen avioliittoa.
Miten paljon tuskaa olisi jäänyt kokematta...
Millanen ihminen oikein olen ja mitä minulla on toisille annettavaa?
Missä määrin tavitsen muita ihmisiä ympärilleni? Millaisissa ympyröissä viihdyn?
Haluanko olla seurallinen,jos se vaatii hampaiden kiristelyä ja stressiä miksi puhelin ei soi.
Haluanko harrastaa jos se tapahtuu vain siksi että muutkin niin tekevät.
Haluanko parisuhdetta jos se auttaa vaan minun egoni pönkitystä ja onko minusta pönkittämään toisen egoa?
Eli tiedän mistä olen tulossa mutta en tiedä minne olen menossa.....

mutta aihe on semmoinen, että haluan kirjoittaa oman kokemuksen.
Rakastuin mieheeni ensisilmäyksellä (ja hän kuulemma myös minuun, jos hänen sanojaan voi uskoa). Saimme yllätysvauvan, ja mies oli innoissaan. Olimme hänelle elämän sisältö ja hän rakasti meitä kuulemma kauheasti ja halusi naimisiin. Kunnes vauva oli 1,5 kk. Halusi erota, koska jotain puuttui. Mulle ero oli täydellinen yllätys ja shokki, olin ollut niin luottavaisin mielin! Ja TODELLA rakastin häntä (ja rakastan vieläkin).
No, jouduin lähtemään pienen vauvan kanssa pois, olin juuri ja juuri toipunut fyysisesti. Henkisesti olin jo vauvankin takia todella väsynyt enkä oikein edes muistakaan noista ajoista mitään.
Mies löyti uuden parin viikon päästä ja asuu nyt hänen kanssaan ja on onnellinen. Hänellä menee hyvin joka saralla. Minulla ei mene; en ole vauvan takia nukkunut yhtään yötä kunnolla, en pääse mihinkään enkä edes halua mihinkään. Olen vieläkin, reilut puoli vuotta eron jälkeen aivan hajalla! Olen vihainen, katkera enkä kärsi nähdä miestä, tekee liian kipeää. Mies ei ymmärrä tätä, hän haluaisi että olisimme hyviä kavereita, minä kävisin entisessä kodissani vauvan kanssa vierailuilla jne. Mies kuitenkin erotessa oli niin hyväntuulinen, suunnitteli mun kuullen uusia menoja, totesi vain, että lapsen kasvattaa sit joku muu. Nyt haluaisi hoitaa lastaan ja viedä sen kylmiltään luokseen ja musta tuntuu vieläkin, että mies ei ole ansainnut mitään! En tiedä kuinka kauan tässä kestää, että saan itseni takaisin elämän syrjään kiinni. Varmaan se onnistuu sitten kun ei ole enää tunteen hiventäkään jäljellä. Sitä on vaan kovin yksinäinen. Vuoden olen antanut itselleni aikaa, sitten tää loppuu tavalla tai toisella. Se on ainut ajatus, joka helpottaa.

liutilbily kirjoitti:

mutta aihe on semmoinen, että haluan kirjoittaa oman kokemuksen.
Rakastuin mieheeni ensisilmäyksellä (ja hän kuulemma myös minuun, jos hänen sanojaan voi uskoa). Saimme yllätysvauvan, ja mies oli innoissaan. Olimme hänelle elämän sisältö ja hän rakasti meitä kuulemma kauheasti ja halusi naimisiin. Kunnes vauva oli 1,5 kk. Halusi erota, koska jotain puuttui. Mulle ero oli täydellinen yllätys ja shokki, olin ollut niin luottavaisin mielin! Ja TODELLA rakastin häntä (ja rakastan vieläkin).
No, jouduin lähtemään pienen vauvan kanssa pois, olin juuri ja juuri toipunut fyysisesti. Henkisesti olin jo vauvankin takia todella väsynyt enkä oikein edes muistakaan noista ajoista mitään.
Mies löyti uuden parin viikon päästä ja asuu nyt hänen kanssaan ja on onnellinen. Hänellä menee hyvin joka saralla. Minulla ei mene; en ole vauvan takia nukkunut yhtään yötä kunnolla, en pääse mihinkään enkä edes halua mihinkään. Olen vieläkin, reilut puoli vuotta eron jälkeen aivan hajalla! Olen vihainen, katkera enkä kärsi nähdä miestä, tekee liian kipeää. Mies ei ymmärrä tätä, hän haluaisi että olisimme hyviä kavereita, minä kävisin entisessä kodissani vauvan kanssa vierailuilla jne. Mies kuitenkin erotessa oli niin hyväntuulinen, suunnitteli mun kuullen uusia menoja, totesi vain, että lapsen kasvattaa sit joku muu. Nyt haluaisi hoitaa lastaan ja viedä sen kylmiltään luokseen ja musta tuntuu vieläkin, että mies ei ole ansainnut mitään! En tiedä kuinka kauan tässä kestää, että saan itseni takaisin elämän syrjään kiinni. Varmaan se onnistuu sitten kun ei ole enää tunteen hiventäkään jäljellä. Sitä on vaan kovin yksinäinen. Vuoden olen antanut itselleni aikaa, sitten tää loppuu tavalla tai toisella. Se on ainut ajatus, joka helpottaa.

Tarinasi on kuin painajaisesta. Terve aikuinen ihminen ei toimi tuolla tavalla kuin lapsesi isä, usko pois. Hän on täysin tärähtänyt eikä taatusti onnellinen uudessa liitossaan. Ainakaan kauaa. Hänen uusi naisensakin taitaa olla ihan huippuyksilö. Mietihän, millainen nainen haluaa ryhtyä suhteeseen miehen kanssa, jonka tietää hylänneen pienen lapsensa ja lapsen äidin. Ei varmaan kovin kummoinen. Eli siinä on nyt sitten kaksi melko sekaista ihmistä muodostaneet kimpan, mutta huom! sinun onnesi on se, ettet kuulu siihen.

Mitä ajattelit tehdä, kun "täää loppuu tavalla tai toisella"?

Jälkiviisautta kirjoitti:

Mun kokemus aiheeseen ero:
Liitossa 18v ja erosta 12v. Nyt kaikkien laastarisuhteiden ja mietteiden jälkeen aloin opiskella itseäni.
Tämä opiskelu olisi pitänyt alkaa jo heti eron jälkeen ja mieluusti ennen avioliittoa.
Miten paljon tuskaa olisi jäänyt kokematta...
Millanen ihminen oikein olen ja mitä minulla on toisille annettavaa?
Missä määrin tavitsen muita ihmisiä ympärilleni? Millaisissa ympyröissä viihdyn?
Haluanko olla seurallinen,jos se vaatii hampaiden kiristelyä ja stressiä miksi puhelin ei soi.
Haluanko harrastaa jos se tapahtuu vain siksi että muutkin niin tekevät.
Haluanko parisuhdetta jos se auttaa vaan minun egoni pönkitystä ja onko minusta pönkittämään toisen egoa?
Eli tiedän mistä olen tulossa mutta en tiedä minne olen menossa.....

Naulan kantaan Tasotikkaat. Kyllähän se minuus on löydettävä, jos meinaa jotain rakastettavaa toiselle tarjota. Se ei vaan ole aina niin yksinkertainen juttu. Yksin löydät kyllä itsesi. Suhteessa muihin se on vähän vaikeampaa, suhteessa rakastettuusi, se on jo taidetta.

liutilbily kirjoitti:

mutta aihe on semmoinen, että haluan kirjoittaa oman kokemuksen.
Rakastuin mieheeni ensisilmäyksellä (ja hän kuulemma myös minuun, jos hänen sanojaan voi uskoa). Saimme yllätysvauvan, ja mies oli innoissaan. Olimme hänelle elämän sisältö ja hän rakasti meitä kuulemma kauheasti ja halusi naimisiin. Kunnes vauva oli 1,5 kk. Halusi erota, koska jotain puuttui. Mulle ero oli täydellinen yllätys ja shokki, olin ollut niin luottavaisin mielin! Ja TODELLA rakastin häntä (ja rakastan vieläkin).
No, jouduin lähtemään pienen vauvan kanssa pois, olin juuri ja juuri toipunut fyysisesti. Henkisesti olin jo vauvankin takia todella väsynyt enkä oikein edes muistakaan noista ajoista mitään.
Mies löyti uuden parin viikon päästä ja asuu nyt hänen kanssaan ja on onnellinen. Hänellä menee hyvin joka saralla. Minulla ei mene; en ole vauvan takia nukkunut yhtään yötä kunnolla, en pääse mihinkään enkä edes halua mihinkään. Olen vieläkin, reilut puoli vuotta eron jälkeen aivan hajalla! Olen vihainen, katkera enkä kärsi nähdä miestä, tekee liian kipeää. Mies ei ymmärrä tätä, hän haluaisi että olisimme hyviä kavereita, minä kävisin entisessä kodissani vauvan kanssa vierailuilla jne. Mies kuitenkin erotessa oli niin hyväntuulinen, suunnitteli mun kuullen uusia menoja, totesi vain, että lapsen kasvattaa sit joku muu. Nyt haluaisi hoitaa lastaan ja viedä sen kylmiltään luokseen ja musta tuntuu vieläkin, että mies ei ole ansainnut mitään! En tiedä kuinka kauan tässä kestää, että saan itseni takaisin elämän syrjään kiinni. Varmaan se onnistuu sitten kun ei ole enää tunteen hiventäkään jäljellä. Sitä on vaan kovin yksinäinen. Vuoden olen antanut itselleni aikaa, sitten tää loppuu tavalla tai toisella. Se on ainut ajatus, joka helpottaa.

Ole ystävällinen hyvä ihminen ja hae apua jostain itsellesi, neuvola esim. kun sinulla on pikkuinen. Osa mieähistä on sikoja ja yksi niistä on sattunut tiellesi, terve ihminen ei mahda tunteille mitään, kun aikaa kuluu riittävästi, opit ymmärtämään, miksi oli hyvä, että mieäs lähti.

Valitettavasti elämään kuuluu liian pehmeyden kovettaminen ja ymmärryksen kasvattaminen, eikä se kasva ilman kovia kokemuksia. Sinä et kuole jonkun sovinistin käytökseen, sinä vahvistut siitä, usko pois, kun keräät vuosia ja kokemuksia, sinua vahvempaa ei olekaan.

Pidä sisimpäsi pehmeänä ja kasvata kuoresi kovaksi, muita konsteja meillä naisimmeisillä ei ole elämästä selviämiseen. Pohjanmaalainen sanonta; "mikään ei ole niin viisas kuin vanha nainen", tarkoittaa juuri sitä; elämänviisaus kasvaa elämällä, kokemalla, ottamalla vastaan ja kestämällä sen, minkä elämä antaa.

Vuosi ei ole aika eikä mikään nuoren ihmisen elämässä, kerää voimia ja näytä närhen munat sellaiselle, joka ei ymmärrä mistään mitään, pää tyhjää täynnä ja sydän vielä tyhjempi.

minäkin parikymmentä v liitossa, yksi lapsi, joka aikuistumassa. Vuosikaudet(10 v) olen ollut tässä liitossa TODELLA onneton, masentunut, mieheni tietää tämän. Erosta puhuttu aika ajoin, mutta mies ei millään susostu siihen eikä itsellä voimaa tehdä sitä ..vielä. En halua muuttaa yksin, lapsemme haluaa nimittäin asua isänsä kanssa, sen tiedän. Ei riitelyä, ei väkivaltaa, ei alkoholia....ei mitään muutakaan, seksi mieheni kanssa ei kertakaikkiaan kiinnosta koska en rakasta häntä yhtään. Pahinta on ollut eläminen juuri tämän tunteen kanssa, tässä liitossa, miehen kanssa, miehen näkeminen päivittäin, kun ei rakkautta ole jäljellä pisaraakaan . Joskus oli suoranaista vihaa, inhoa, yms.nyt on vain ahdistusta toisen tapojen ym.seuraamisesta. Kissa nostettiin pöydälle viime kesänä, aina silloin tällöin, ja oli tosi lähellä että olin muuttoa harkitsemassa...mutta sitten vielä jäin, pinnistelen, yritän kestää. Elämässäni on ihania ystäviä, ihana työ, kivoja harrastuksia, ihana ihana lapsi...Muiden ihmisten takia kuitenkin jatkan tätä...vielä jonkin aikaa....voimaa saan haaveilemalla omasta asunnosta, elämästä sitten joskus...vuodet ovat menneet sittenkin niin nopeasti että jaksan vielä hetken. Lapsellemme olemme varmasti aiheuttaneet tällä liitollamme ongelmia hänen aikuisuuteensa, uskaltaako hän koskaan avioitua, edes rakastua...tästä itsellä ollut kaikkein suurin murhe kuluneina vuosina. Mutta sitten ajatellen niin: entäpä kaikki avioerolapsuuden kokeneet?vuoroviikot toisella vanhemmalla, toisella välillä...eikö muka sellainenkin elämä aiheuta jotain "vaivoja"aikuisena?Kaikki vaikuttaa kaikkeen.Olen katkera siitä, että miksi juuri minun mieheni hyväksyy tällaisen elämän, miksei hän voi kertakaikkiaan jättää minua, kun en kerta ole hänelle vaimo sanan merkityksessä? Tästäkin syystä kunnioitukseni häntä kohtaan on ihan nollassa jotenkin...outo mies ...tämä viestini on outo, en jaksa miettiä lauseita tarkemmin. Jospa joku silti jotain tästä ymmärtäisi. Olisi ihana vaihtaa ajatuksia "Erotako vai ei":n kanssa tai jonkun MIEHEN kanssa, joka elää myös suhteessa jossa ei ole rakkautta, ei seksiä, ei iloa arjesta...Itse jaksan tosiaan eteenpäin sen voimalla että olen ihan terve, melko nuori(43)vielä ja ehkäpä tosiaan vielä joskus voisin tuntea jotakin jotakuta miestä kohtaan...ikinä en varmaan pysty enää muuttamaan kenenkään miehen kanssa yhteen, mutta ehkä jollekulle miehelle riitäisi sekin, että voisi tapailla, harrastaa yhdesä jotain, jutella....suudella, halailla ja rakastella...pitää toista hyvänä ja ennen kaikkea NAURAA...nimittäin se jos mikä olisi sellainen asia mitä haluaisi vielä joskus tehdä toisen miehen kanssa...

Puolisen vuotta sitte koin ihmisarvosen elämän loppuvan ja maanpäällisen helevetin alkavan, kun mies mut jätti... useamman kuukauden itkeskelin ja kärsin ja muistelin... sitte muistu mieleen hiljalleen ne vähän vähemmän mukavat asiat, joita tuli aina vaan lisää... lopetin rypemisen ja laitoin avioeron oikeaan mittasuhteeseen... tietysti on välillä ikävä, on varmaan vielä pitkään... tervettä, mun mielestä.

Nyt deittailen (nettideittejä suurin osa) ja se on aivan älyttömän kivaa... suomalaistenki pitäis oppia tää rapakon takana arkea oleva systeemi, ettei aina tarvii olla niin vakavaa, tyyliin, joko suhde tai seksiä... kyllä yhden kerran syömässä käy huononkin deitin kans ja taas oppii paremmin tietämään mitä haluaa ja mitä ei... suosittelen!

Ja kaikille vielä surun keskellä oleville: ojasta noustaan... =)

täälläkin... kirjoitti:

Puolisen vuotta sitte koin ihmisarvosen elämän loppuvan ja maanpäällisen helevetin alkavan, kun mies mut jätti... useamman kuukauden itkeskelin ja kärsin ja muistelin... sitte muistu mieleen hiljalleen ne vähän vähemmän mukavat asiat, joita tuli aina vaan lisää... lopetin rypemisen ja laitoin avioeron oikeaan mittasuhteeseen... tietysti on välillä ikävä, on varmaan vielä pitkään... tervettä, mun mielestä.

Nyt deittailen (nettideittejä suurin osa) ja se on aivan älyttömän kivaa... suomalaistenki pitäis oppia tää rapakon takana arkea oleva systeemi, ettei aina tarvii olla niin vakavaa, tyyliin, joko suhde tai seksiä... kyllä yhden kerran syömässä käy huononkin deitin kans ja taas oppii paremmin tietämään mitä haluaa ja mitä ei... suosittelen!

Ja kaikille vielä surun keskellä oleville: ojasta noustaan... =)

Oli vuosi 2006, jolloin oma päätökseni sai viimeisen pisteen, en koskaan ollut ketään jättänyt. Istuin sohvalla itkien yksinäisyyttäni ja huolta millainen lapsestani tulee. Sain pulautettua ulos että haluan erota. Se oli toiselle osapuolelle shokki. Olo oli aivan kamala ja voimia ei tuntunut riittävän, siitä alkoi minun matkani elämään ja selviytyjäksi. En vain ennää jaksanut syylistäviä kommentteja, juomista, nöyryyttämistä. Olin aivan loppu henkisesti.

Puolenvuoden päästä päätin muuttaa poikani kanssa toiselle paikkakunnalle jossa kaikki "räjähti" käsiin, etäisyyden ottaminen kaikkiin ja totaalinen väsähtimen kun taakka oli pudonnut harteiltani. Alkoi nousukausi :) Vaikkakin oli vaikeaa. Sain itseni hoidettua kuntoon ja vahvistuin.

Tuosta ajasta on tosiaan nyt 4 vuotta, elämä hymyilee ja kun annoin itselleni aikaa olla niin uusikin parisuhde sai tulla, olen onnellinen ja poikanikin on, ihminen rinnallamme on kaikke muutakuin narsisti jossa elin.

Erosin ajatuksena myös siitä että lapsen ei tarvitse nähdä onnetonta vanhempaa, minulla ei henki kulkenut. Halusin päästä elämässä eteenpäin, en esittää vain kulissi vaimoa.

En tarkoita nyt kenellekään että pitäisi erota että olisi hyvä olla, ero on suuri prosessi joka vie voimia, vielä kun siinä on lapsi. Mutta prosessia käyville haluan kannustaen sanoa että päivä paistaa vielä risukaankin. uskokaa pois.

Oikein onnellista aikaa kaikille ja nauttikaa elämästänne! :)

Minulla sama tilanne, erottu 2 vuotta sitten. Miehellä uusi nainen nyt. Ainoa mikä häiritsee tilannetta, on se ettemme ole edes puheväleissä. 30 vuoden liitto takana ja aikuiset lapset. Ainoa toive olisi että joskus voitaisiin edes puhua vanhoista yhteisistä asioista ja lapsista. Välit meni poikki osituksen yhteydessä. Miehen mielestä en olisi tarvinnut ilmeisesti mitään, koska itse olin lähtenyt yhteisestä kodistamme.
Yksinoloon olen todella tyytyväinen. Ainoastaan viikonloppuihin olisi kiva saada miesseuraa...

Jos jo vuosia asunut niinkuin riitaisa sisko ja sen veli ja yritetty jatkaa, niin sekin syö miestä/naista.
Kaikki yritettiin, mutta ratkaisua ei tullut muuta kuin eroamalla.
Olemme onnellisia toistemme puolesta.

Tuohon kysymykseesi AP:lle. Kävin parillakin psykkarilla, ja sain vaimoni lähtemään kerran mukaan, kun lupasin, että häntä ei syyllistetä mistään. Eipä siinä mitään, herkkähipiäinen olen minäkin ja arvostelu sattuu yhtä lailla, vaikka ihan tilennekartoituksesta oli kyse. Pariterapiaan hän ei halunnut. Kahden ihmisen pitäisi pystyä keskenään selvittämään asiansa, oli hänen mielipiteensä. Jopa rakas veljenikin sanoi, että ette tuosta umpisolmusta ilman ammattiapua selviä. Kumpikin haluaa, mutta kumpikaan ei kykene. En missään nimessä ollut syytön tähän eroon, jos nyt syyllistä pitää hakea. Ei vaan auennut umpisolmu. Kuitenkin minusta tuntuu, että tällaisiin tilanteisiin ajaudutaan, kun mennään liian pian, rakastuneena naimisiin. Silloin naidaan illuusio rakastetusta, tuntematta häntä vielä oikeasti. Loppu onkin sitten törmäilyä todellisuuden kanssa.

Mutta jos omistaa kolme vaimoa ja pitää edes puolet heistä yhtäaikaa tyytyväisenä..koko laumakin voi voida hyvin..

Muutoon hyvä idea, juhlathan ovat aina kivoja, mutta kun toiset tappelevat jo häissä, niin erojaisjuhlissa tulisi sitten rumihia.

Liittoja ei tarvita, kuin siihen, että saadaan ne lapset tehtyä ja turvallinen aloitus niille elämässä.
Lapset kasvaa ja aikuiset kyllästyy toisiinsa.
Hyvä on erota ja kokea uuden kanssa taas se ihana intohimo, joka hiipui aikoja sitten siinä vanhassa suhteessa.
Miksi ei saisi muka olla onnellinen?
En minä ainakaan saanut enää vanhassa liitossa mieheltä minkäänlaista huomiota,enkä hellyyden osoituksia, mutta sitä pakko seksiä miehen ehdoilla olisi kyllä pitänyt jaksaa!!
Nyt uusi muruseni taas antaa huomiota ja seksi on ihanaa jälleen!!

Hyvä päätös kirjoitti:

Liittoja ei tarvita, kuin siihen, että saadaan ne lapset tehtyä ja turvallinen aloitus niille elämässä.
Lapset kasvaa ja aikuiset kyllästyy toisiinsa.
Hyvä on erota ja kokea uuden kanssa taas se ihana intohimo, joka hiipui aikoja sitten siinä vanhassa suhteessa.
Miksi ei saisi muka olla onnellinen?
En minä ainakaan saanut enää vanhassa liitossa mieheltä minkäänlaista huomiota,enkä hellyyden osoituksia, mutta sitä pakko seksiä miehen ehdoilla olisi kyllä pitänyt jaksaa!!
Nyt uusi muruseni taas antaa huomiota ja seksi on ihanaa jälleen!!

Minäkin tiedän, mitä on olla ilmaa toiselle, kun hänen tunteensa minua kohtaan ovat loppuneet. Not nice! Uusi elämä on tietysti tiukempaa, kun vuorotellen hoidamme kahta pikkuistamme. Mutta kun eropäätös tehtiin ja pääsi asettumaan uuteen kotiinsa niin kyllä tämä tästä urkenee. Ja suomi24 treffeistä löytyy mukavia kaksilahkeisia juttukavereita, jotka lievittävät yksinäisyyttä ja antavat uskoa tulevaan. Vielä ajoittain esim. radiosta kuuluvat kappaleet saavat vedet silmiin, mutta sehän vaan osoittaa että en aivan paatunut ole :) Ja sentään pystymme ex-mieheni kanssa sopimaan asioista eikä tarvitse tapella. Kumppaniksi en häntä enää ottaisi, koska luottamus meni hänen juostessa sen toisen hameenhelman perässä.

Eihän tätä ketjua pysty viestien tulvalta edes seuraamaan. Olen lukenut tunnin uusia vestejä ehtimättä kommentoimaan, mutta nyt hengähdän ja pysähdyn hymyilemään :) Tämä ketju näyttää jatkavan omaa kulkuaan. Kiitos teille kaikille, lohduttomille, lohduttajille, selvinneille ja jopa palstahäirikköjen viestit hymyilyttää. Kiitos niistäkin!

Vastikään eronneelle. Olen ihan samaa mieltä, mutta ihan eri näkökulmasta. Itse erosin 13 vuotta sitten. Minä en ollut sopiva isäksi silloin. Tilanne oli lapsien ( 4 ) kannalta parempi. Heidän äitinsä löysi uuden miehen nopeasti, mistä olin onnellinen. Hullua ehkä, mutta ajattelin lasten parasta. Heistä on kasvanut fiksuja aikuisia, joten oikea ratkaisu? Mielestäni kyllä. Minähän siinä menetin, mutta toisaalta olin itse syyllinen tilanteeseen, joten eiköhän se ollut oikeudenmukaista. Entisen puolisoni kanssa en olisi jaksanut lapsia kasvattaa kuitenkaan. Nykyään välit lapsiin ok. Elämä on valintoja ja kaikkea ei voi saada, mutta kun voi itse hyväksyä omat ratkaisunsa on helpomp elää. Tsemppiä!

ja nyt nautin olostani! Kaikki ahdistuneisuuden tunteet ovat kadonneet, olen eheytynyt ihminen.
Narsistisen rinnalla elämä ei ole todellista, eikä sitä heti alkuun huomaakaan miten hän "lonkerona" kietoo toisen ympärille ja siinä sitten elelet. Kahdeksan vuotta sitä kesti.

Itse vasta avioitumassa mutta kieltämättä tässä vähän miettii lukiessaan mihin soppaan on päätään pistämässä...

mietiskelen vaan kirjoitti:

Itse vasta avioitumassa mutta kieltämättä tässä vähän miettii lukiessaan mihin soppaan on päätään pistämässä...

Eivät kaikki liitot ajaudu erohelvettiin. Esimerkiksi rakas veljeni on päätynyt kriisien ja kasvun kautta tasapainoiseen kumppanuuteen vaimonsa kanssa. Keskusteluyhteys pitäisi kuitenkin pystyä pitämään sellaisen, että molemmat uskaltavat avauta toiselle ja olla oma itsensä. Kuitenkin pitää muistaa, että jos suhde on vaikea, niin avioliitto tai lapsi eivät sitä pelasta, päinvastoin.

eronnut_susi kirjoitti:

Eivät kaikki liitot ajaudu erohelvettiin. Esimerkiksi rakas veljeni on päätynyt kriisien ja kasvun kautta tasapainoiseen kumppanuuteen vaimonsa kanssa. Keskusteluyhteys pitäisi kuitenkin pystyä pitämään sellaisen, että molemmat uskaltavat avauta toiselle ja olla oma itsensä. Kuitenkin pitää muistaa, että jos suhde on vaikea, niin avioliitto tai lapsi eivät sitä pelasta, päinvastoin.

Meillä se keskusteluyhteys välillä tökkii, kun mies ei ole kovin halukas porisemaan vakavia, mutta meillä on kuitenkin pidetty se seksi linja keskenämme auki ja luulen, että se on ollut se asia, mikä on liittomme pelastanut...
Kun on lähellä toista, ei pääse vieraantumaan.
Vaikka on ollut paha riitakin, niin yleensä se ilta päättyy kuitenkin naiskenteluun.
Luulenkin, että naistenkaan ei kannattaisi pistää sille asialle stoppia, kun alkaa kumppani tympäisemään, vaan suostua sänkytouhuihin, kun se ihon kosketushan se on kuitenkin se asia, mikä yhdistää toisen toiseen, ihan konkreettisesti...

lähellä sua... kirjoitti:

Meillä se keskusteluyhteys välillä tökkii, kun mies ei ole kovin halukas porisemaan vakavia, mutta meillä on kuitenkin pidetty se seksi linja keskenämme auki ja luulen, että se on ollut se asia, mikä on liittomme pelastanut...
Kun on lähellä toista, ei pääse vieraantumaan.
Vaikka on ollut paha riitakin, niin yleensä se ilta päättyy kuitenkin naiskenteluun.
Luulenkin, että naistenkaan ei kannattaisi pistää sille asialle stoppia, kun alkaa kumppani tympäisemään, vaan suostua sänkytouhuihin, kun se ihon kosketushan se on kuitenkin se asia, mikä yhdistää toisen toiseen, ihan konkreettisesti...

Tuo kuulostaa hyvältä, mutta suhteen pitäisi kuitenkin kestää myös niiden aikojen yli, kun kumpaakaan ei haluta. Valitettavasti keskustelu on kaikki kaikessa vaikka seksi onkin paljon mukavampaa, ainakin meille jäyhille miehille ;) No, kyllä me jutellaankin, mutta ollaan vähän teitä hitaampia siinä asiassa. Anna miehelle aikaa ja tilaa jutella, älä painosta. Onhan toimiva seksisuhde jo todella hyvä alku, mutta ei vielä toimiva parisuhde.

Olen elämäni varrella saanut elää myös upean seksisuteen. Oltiin varmasti toistemme parisielut seksissä, samalla tavalla pikkuisen pervoja molemmat. Muutenkin arjen jutut soljui ihan kivasti ja harrastuksetkin meni mukavasti yhteen. Keskusteltiin paljon, mutta elämän päämäärät eivät siitä huolimatta kohdanneet. Hän ei halunnut lasta lasta kanssani, enkä voinut sitä loppupeleissä hyväksyä. Tahdoin tulla isäksi. Kolme vuotta meni, enkä varmaan olisi häntä silti jättänyt. Hän oli niin vahva nainen, että hän ehdotti eroa. Mietimme pitkään ja erosimme lopulta ystävinä, vaikka kipeää teki. Totesimme yhdessä, että ei suhdetta voi seksin ja yhteisten harrastusten varaan rakentaa jos ollan menossa eri suuntiin. Yhteisten päämäärien lisäksi meiltä puuttui yhteinen huumori. Sekin on aika iso juttu. Joskus yhdessä nauraminen on paljon parempaa kuin seksi ... tai onhan seksi sen jälkeen aika namia ;)

eronnut_susi kirjoitti:

Eivät kaikki liitot ajaudu erohelvettiin. Esimerkiksi rakas veljeni on päätynyt kriisien ja kasvun kautta tasapainoiseen kumppanuuteen vaimonsa kanssa. Keskusteluyhteys pitäisi kuitenkin pystyä pitämään sellaisen, että molemmat uskaltavat avauta toiselle ja olla oma itsensä. Kuitenkin pitää muistaa, että jos suhde on vaikea, niin avioliitto tai lapsi eivät sitä pelasta, päinvastoin.

Toivotaan parasta... ja pelätään pahinta. Ainakin päättäväisiä tapauksia molemmat ovat, että tämä pistetään kestämään.

mietiskelen vaan kirjoitti:

Toivotaan parasta... ja pelätään pahinta. Ainakin päättäväisiä tapauksia molemmat ovat, että tämä pistetään kestämään.

Kyllähän sitä keskustelisi mielellään, mutta meillä ei ole mies koskaan perustanut keskusteluille..
Yksinpuheluahan se on vuosikaudet ollut ja siihenkin kyllästyy.
Onneksi on paljon muita ihmisiä, joiden kanssa yhteistä porinaa löytyy, harmi vaan, että sen kanssa, joka voisi muuttaa suhteen onnelliseksi, se ei onnistu.
Seksiin alan vain sen vuoksi, että tykkään seksistä, vaikka ei siinä mitään tunnetta enää oman miehen kanssa ole. Rakkaus on kuollut ja ihan miehen aloitteesta.
Sitä olen vain ruvennut nyt miettimään, kun tuntuu elämänhaluni pikkuhiljaa katoavan..

Mitäs sitten? kirjoitti:

Kyllähän sitä keskustelisi mielellään, mutta meillä ei ole mies koskaan perustanut keskusteluille..
Yksinpuheluahan se on vuosikaudet ollut ja siihenkin kyllästyy.
Onneksi on paljon muita ihmisiä, joiden kanssa yhteistä porinaa löytyy, harmi vaan, että sen kanssa, joka voisi muuttaa suhteen onnelliseksi, se ei onnistu.
Seksiin alan vain sen vuoksi, että tykkään seksistä, vaikka ei siinä mitään tunnetta enää oman miehen kanssa ole. Rakkaus on kuollut ja ihan miehen aloitteesta.
Sitä olen vain ruvennut nyt miettimään, kun tuntuu elämänhaluni pikkuhiljaa katoavan..

Ei mene elämä aina kuten toivoisi, tiedän itsekin. Kuitenkin kun se parisuhde yleensä on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, ei sitä soolona pysty pitämään pitkään yllä. Sivusta nähnyt katkeruutta, kun paljon uhrattu parisuhteen eteen mutta kumpikaan ei tunne olevansa rakastettu. Mistä se johtuukaan, kumpikaan ei koe toisen yrittävän mutta itsensä kylläkin. Sääli tosin jos parisuhde irtisanotaan yksipuolisesti ja heitetään hanskat tiskiin vaikka toinen haluaisi yrittää. Voimia sinulle, mitä teetkään.