Toisinaan ahdistaa, toisinaan taas ei. Tällä hetkellä ahdistaa taas puheet yhteenmuutosta, kaupunginvaihdosta jne. Olen vasta 20 vuotias ja asun vielä porukoilla. Kaikki aikuisuuteen liittyvä pelottaa ja tuntuu etten ole valmis mihinkään.
Ärsyttävää kun toinen jo yksin asumiseen tottuneena jankuttaa kokoajan yhteenmuutosta ja kaikesta siihen liittyvästä. Seurustelua vasta takana se vähän yli vuos. Itseäni pelottais vaihtaa kaupunkia, todellisuudessa haluisin muuttaa ensin yksin asumaan. Haluisin kokea sen oman rauhan, sisustamisen ilon ja itsenäisyyden. Tavallaan sekin kuulostaa pelottavalta, mutta mun mielestä yhteenmuutto kuulostais ihan koko suhteen pilaamiselta. Kuulemma kuitenkin olisin outo jos menisin yksin asumaan, en välittäis poikaystävästäni jne. Huoh. Olen aika erakkoluontoinen ihminen joka vaatii paljon omaa aikaa ja omia ajatuksia. Mietin, että minkäköhänlaista kiukuttelua se oikein olisi, kun turhautuisin siihen, ettei mitään saa tehdä yksin ja rauhassa. En voisi esimerkiksi kuunnella musiikkia ja olla täysin omissa maailmoissani, koska toinen kyselis kokoajan että mitä ajattelen jne. Enkä voisi kiukutella rauhassa koska toinen loukkaantuisi aina ja sitten olis joku maailmansota käynnissä. Tai mitä jos kyllästyisin siihen, että se toinen on siinä vieressä kokoajan, mitä jos toinen ei näyttäiskään enää niin viehättävältä?? Tai mitä jos toinen alkais näkemään mut ihan arkisena ja oksettavana ...
Olen nykyään muutenkin yksinäinen ja usein sitä itkenkin. Ei kai pitäis olla yksinäinen, kun onhan se kumppani siinä vieressä, mutta lähinnä itken sitä kun tuntuu että en jaksa enää tehdä mitään ja tuntuu että koko nuoruus menee ohi kun ei sitten tee mitään/uskalla. Kaipaan ihan omia juttuja ja haaveita, en jaksaisi kokoajan omistaa elämääni toiselle. Sinkkuna jaksoin tehdä asioita, pelottaviakin. Ehkä se yksinäisyys oli niin suunnatonta, että oli vaan pakko. Nyt kun on ihminen vieressä, niin jotenkin jaksaa vaan tyytyä siihen eikä viitsi mennä tutustumaan muihin. Joskus pelottaa, että mitä jos se toinen lähtee niinkuin ne kaikki muutkin. Sitten jään taas ypöyksin itsari ajastusteni kera, kun en ollut pitänyt muihin ihmisiin yhteyttä. Äh, en minä tiedä. Rakastan poikaystävääni, mutta en vain ole valmis vielä mihkään kotileikkeihin. Haluisin seurustella niinkuin nuoret ihmiset. Kyllä kai toisen kanssa ehtii asua yhdessä myöhemminkin?! Tää ihminen ei taida ymmärtää, että menettää mut jos yrittää pakottaa johonkin. Ei mun mielestä yhteenmuutto, kihla tai muut jutut todista mitään rakkauden määrästä. Pikemminkin saattavat vain pilata koko suhteen.
Ärsyttävää kun toinen jo yksin asumiseen tottuneena jankuttaa kokoajan yhteenmuutosta ja kaikesta siihen liittyvästä. Seurustelua vasta takana se vähän yli vuos. Itseäni pelottais vaihtaa kaupunkia, todellisuudessa haluisin muuttaa ensin yksin asumaan. Haluisin kokea sen oman rauhan, sisustamisen ilon ja itsenäisyyden. Tavallaan sekin kuulostaa pelottavalta, mutta mun mielestä yhteenmuutto kuulostais ihan koko suhteen pilaamiselta. Kuulemma kuitenkin olisin outo jos menisin yksin asumaan, en välittäis poikaystävästäni jne. Huoh. Olen aika erakkoluontoinen ihminen joka vaatii paljon omaa aikaa ja omia ajatuksia. Mietin, että minkäköhänlaista kiukuttelua se oikein olisi, kun turhautuisin siihen, ettei mitään saa tehdä yksin ja rauhassa. En voisi esimerkiksi kuunnella musiikkia ja olla täysin omissa maailmoissani, koska toinen kyselis kokoajan että mitä ajattelen jne. Enkä voisi kiukutella rauhassa koska toinen loukkaantuisi aina ja sitten olis joku maailmansota käynnissä. Tai mitä jos kyllästyisin siihen, että se toinen on siinä vieressä kokoajan, mitä jos toinen ei näyttäiskään enää niin viehättävältä?? Tai mitä jos toinen alkais näkemään mut ihan arkisena ja oksettavana ...
Olen nykyään muutenkin yksinäinen ja usein sitä itkenkin. Ei kai pitäis olla yksinäinen, kun onhan se kumppani siinä vieressä, mutta lähinnä itken sitä kun tuntuu että en jaksa enää tehdä mitään ja tuntuu että koko nuoruus menee ohi kun ei sitten tee mitään/uskalla. Kaipaan ihan omia juttuja ja haaveita, en jaksaisi kokoajan omistaa elämääni toiselle. Sinkkuna jaksoin tehdä asioita, pelottaviakin. Ehkä se yksinäisyys oli niin suunnatonta, että oli vaan pakko. Nyt kun on ihminen vieressä, niin jotenkin jaksaa vaan tyytyä siihen eikä viitsi mennä tutustumaan muihin. Joskus pelottaa, että mitä jos se toinen lähtee niinkuin ne kaikki muutkin. Sitten jään taas ypöyksin itsari ajastusteni kera, kun en ollut pitänyt muihin ihmisiin yhteyttä. Äh, en minä tiedä. Rakastan poikaystävääni, mutta en vain ole valmis vielä mihkään kotileikkeihin. Haluisin seurustella niinkuin nuoret ihmiset. Kyllä kai toisen kanssa ehtii asua yhdessä myöhemminkin?! Tää ihminen ei taida ymmärtää, että menettää mut jos yrittää pakottaa johonkin. Ei mun mielestä yhteenmuutto, kihla tai muut jutut todista mitään rakkauden määrästä. Pikemminkin saattavat vain pilata koko suhteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
siinä, että ei ole aika muuttaa yhteen. Sitten kun olette naimisissa, on "kotileikinkin" aika. Olet vielä niin nuorikin. Olisit vain jatkanut suhteetonta elämää...
No sitä tavallaan toivon itsekin, että olisin oppinut elämään itseni kanssa, mutta kun ensimmäinen suhde meni läskiks, niin siinähän se sinkkuaika meni epätoivoisesti kumppania etsiessä. Ei vain voinut olla yksin. Huoh. Tosin tätä kumppania en vaihtais mihinkään, mutta silti harmittaa kun ei voinut tulla myöhemmin vastaan. No, ei kaikkea voi aina suunnitella. Tosiaan silti kaipaan tietynlaista vapautta ja yhteenmuutto tuntuis tukahduttavan musta viimeisetkin ilonrippeet. No, pitää katsoa muutaman vuoden päästä, mutta pelkään että toinen lemppaa mut kun en ole sellainen kun toinen haluaa. Tai sitten vuodesta toiseen painostaa ja painostaa. Nyt tiedän miltä ensirakkaudestani tuntui kun 17 kesäisenä jauhoin naimisiinmenosta ja lapsista. :D Hahaha. Ilmankos jätti. Nojuu toisaalta sekin jätti jälkensä ja haluan varautua siihen että en kelpaa joskus enää toiselle. Pelkään että omistan taas elämäni jollekulle ja lopulta mulla ei ole enää mitään, ei edes sitä poikaystävää kelle se elämä oli omistettu.
Joskus yhteenmuutto tuntuu ihan kivalta ajatukselta, mutta aika äkkiä taas huomaan asian negatiiviset puolet, kun sitä aikaa vietetään yhdessä muutenkin paljon. Jotenkin haluis kuitenkin säilyttää asian seurusteluna. Voi olla että se arki lämähtäis naamaan aika suurella voimalla ja tippuisin pilvilinnoistani.
Tilanteeseesi on helppo samaistua, sillä itse muutin vuosi sitten omaan asuntoon (solu) ja hetki sen jälkeen aloin seurustella ja suhde on kestänyt sellaiset 10 kk. Asuimme kesällä yhdessä, kun teimme töitä porukoideni apuna pienyritykselle, joten siinä kyllä näki mitä se asuminen tuon jätkän kanssa olisi. Pelkäsin ennen kesää, että hitto tämä tulee olemaan huono idea, saamme vielä aikaan eron jos tämä ei onnistu. Pelkäsin myös armotonta kyllästymistä, oman ajan puutetta ja kaikkea. Ensimmäiset viikot olivatkin vähän hankalia sopeutua, väsyttäviäkin jopa, mutta sitten kaikki alkoi loksahdella paikoilleen, kun keskityin tekemään mitä itse halusin ja totuin siihen että jätkä vain on siinä, ei minun tarvitse hänen olemassaoloaan koko ajan rekisteröidä. Toinen pitää kyllä huolen itsestään ja minä saan yhtälailla elää omaa elämääni. Loppukesä menikin sitten niin hyvin, että ruvettiin heti opiskelun pariin palattuamme suunnittelemaan yhteistä asuntoa, ihan vain arkea helpottamaan. Ja nyt huomaakin sen, että on stressaavaa olla vain jomman kumman luona, ilman mahdollisuutta omiin ajatuksiin ja tekemisiin, kun toisella ei oikeasti ole mitään omaa tekemistä. Ja kun taas ollaan erillämme, tulee ikävä ja yksin nukkuminenkin on ärsyttävää, vaikka kuinka yrittäisi harrastaa kaikkea ja pitää itseään kiireisenä.
Mitä myöskin huomasin kesän jälkeen, että alkuhuuma on kadonnut kyllä, kaipaan muiden ihmisten seuraa ja muita ihmisiä ympärilleni enemmän, kun keväällä vielä tykkäsin olla vain poikaystäväni seurassa aina vain. Kavereita, biletystä ja matkustelua haluan elämääni entistä enemmän ja minusta tuntuu jopa, että yhteenmuutto olisi enemmän vapauttava kuin sitova asia. Voisi tehdä kaikkea, mutta kotiin palatessa olisi ainakin yksi ihminen, joka oikeasti välittää ja tukee myös paskoina päivinä. Vapaa-ajalla ei menisi aikaa toisen luona hillumiseen, vaan jaksaisi varmaan jopa nähdä muitakin ihmisiä enemmän, kun parisuhde ei iske jokaiseen viikonloppuun, vaan on osa arkea.
Mutta se on sinusta itsestäsi kiinni mitä haluat, minusta sinun kannattaisi asua jonkun aikaa omassa asunnossa ja lykätä yhteenmuuttoja, jotta näet itse, että jäätkö todella jostain paitsi. Kaverisuhteet nyt kannattaa hankkia, pitää yllä omaa elämää eikä antaa poikaystävän kontrolloida tekemisiäsi. Jos haluat, sinun pitää hankkia se oma asunto, kuunnella musiikkia ja lillua omissa ajatuksissasi kotona, jotta näet mitä se on. Minä en sikäli vihaa yksinasumista myöskään, itseasiassa pidän kyllä omasta rauhasta, mutta siitä menee hohto, kun on paska päivä ja kotona sitä vain vatvoo sitä, harrastuksissa en kuitenkaan jaksa ihan koko ajan juosta ja kaverisuhteita ei ole tässä kaupungissä minulla niin paljon kuitenkaan. Olisi ihanaa, jos kotona saisin helpotusta oloon ja arkeen, samalla toki poikaystävänikin, saattaisin jopa saada lisäenergiaa tehdä kaikkea. Biletystä ei kukaan estäisi eikä muutenkaan mitään, se on selvä.
Joten kokeile kaikkea mitä haluat ja ole rehellinen itsellesi, ei kukaan tule sinua pakottamaan aikuiseksi vaan aikuistut sitten omaa tahtiasi, ei kannata hermostua.
Juu mullakin tuntuu se alkuhuuma olevan jo historiaa. Välillä tosin saan jänniä kohtauksia, aivan kuin ihastuisi toiseen uudelleen ja haluaa vain olla toisen lähellä. Mutta liikaa tää suhde on ollut semmosta, että yritän irtautua toisesta jonkun verran. Jotenkin vain inhoan sitä, että toinen sanelee mitä saa tehdä ja mitä ei ja kaikesta pitää kertoa toiselle. Varmaan jotenkin yritän ehkäistä vanhoja mokia mutta aika huonoin tuloksin. Ei mulle kirjaimellisesti sanella mitä saan tehdä ja mitä en, mutta kun olen niin pirun kiltti ihminen että huomaan kun toinen pahoittaa mielensä ja murehdin kaikkea jo etukäteen ja teen niinkuin hänestä hyvältä tuntuu. Toisinaan seurustelu tuntuu tosi vaikealta kun joka hetki ajattelen että suuttuisko se nyt tosta ja tästä tai jos näkisin vaikka poikapuolista kaveria tms niin jätän näkemättä ettei toinen vedä herneitä nenään. Tai siis että kuvittelen jo toisen etukäteen niin tekevän, ehkä siksi että olen itsekin aika mustis immeinen tahtomattani. Haluisin siis "omistaa" toisen, mutten halua että kukaan omistaa mua. Tosin kyllä tää mun poikaystävä näkee tyttöpuolisia kavereitaan, miksi en siis minä saisi. Jotain nyt on päässä vinksallaan, teen asioista turhan vaikeita. (: Kadehdin niitä jotka seurustelevat huolettomasti, ilman ongelmia. Eivät pohdi turhia, ehkä siksi ne suhteet kestävätkin. Pelkään vaan että yhteenmuuton jälkeen menetän tän pienimmänkin halun tehdä muitakin asioita kun nyhrätä poikaystävän sohvalla. Halu on kova tehdä jotain muuta, haluaa harrastaa omia juttuja, vetää pään täyteen ja tanssia, olla omissa ajtuksissa, tutustua paljon uusiin ihmisiin, laittaa itsensä kauniiksi ymyms. Mitään ei kuitenkaan saa aikaiseksi kun varmaan luulen että toinen sen estää. Ei estä, mutta kai jotenkin mua ahdistaa toisen negatiivinen asenne koko touhuun jo valmiiksi. Tulis huono omatunto.
Tuntuu että mulla on joku kamala kapina vaihe elämässä, että MINUN elämä minä teen niinkuin tahdon. Yhteenmuutto sotii tuota ajatusta vastaan todellakin. En mä oikein osaa edes muodostaa sanoiksi turhautumistani. Voisin verrata tätä siihen kun äiti yrittää kontrolloida esiteini ikäistä. Samalla sitä äitiä inhoaa ja rakastaa ja sanoo pahoja asioita vaikkei sitä tarkoita. Haluaa tehdä niinkuin itse haluaa, silti kuuntelee äitiä ja potee huonoa omatuntoa kun tekeekin oman tahdon mukaan. Emt.
"Kuulemma kuitenkin olisin outo jos menisin yksin asumaan, en välittäis poikaystävästäni jne. " Tuo pisti silmään heti. ET lisi outo jos asuisit yksin. Se on mitä nuoret muualla maailmassa tekevät. Oma tupa oma lupa. Sinun poikaystäväsi EI jätä sinua sen takia että sinulla on oma asunto. Te voitte tavata ja viettää yhdessä aikaa niin paljon kuin haluatte mutta kummallakin on silti se ikioma soppi jossa voi olla aivan rauhassa ja tehdä mitä vain itse haluaa.
Jos poikaystäväsi painostaa sinua luokseeen asumaan, se kuulostaa aika huonolta. Tuo on jo ensimmäinen punainen varotuslippu! Hän saattaa olla epävärmva tyyppi joka tulisi sitten kokoajan vahtimaan tulemisiasi ja menemisiäsi. Kuinka voisit rauhassa esimerkiksi lähteä joogatunneille tai kielitunneille kun hän on koko ajan tivaamassa etää taasko sinne on mentävä? (Ah, niin tuttua monelle tuo käytos).
Tai jos hän alkaa kiinnostumaan jostain uudesta ja viettää paljon aikaa harrastuksensa kanssa ja sinä jäät yksin "kotiin" . Odottamaan että milloinkas hän tulee "kotiin".
Nuo ovat vain pari esimerkkiä siitä mitä huonoa on alkaa leikkiä kotia. Sinä et ole siihen (kertomasi mukaan) valmis vielä lainkaan. Nauti nuoruudesta ja omasta vapaudestasi. Ole iloinen että sinulla on ikioma poikaystävä mutta ala myos tutustumaan muihin ihmisiin. Saattaa hyvinkin olla että jos sinä takerrrut ja liimaat itsesi tuohon poikaan , ajan kanssa (kun kumpikin luonnollisesti kasvaa) suhteenne on taakka.
Järjestä poikaystävällesi aikaa mutta pidä huoli siitä että kaikki oma vapaa-aikasi ei ole vain yhden ihmisen kanssa. Ala käyttämää vapaa-aikasi tekemällä asioita. Ai että sinua ei kiinnosta mikään, olet liian laiska etsimään mitään mielenkiintoista tekemistä? Sääli, itseäsi kohtaan. Suomi on täynnä fantasia harrastus- ja oppimahdollisuuksia, kaiken lisäksi lähes ilmaiseksi. Nuo ovat loistavia paikkoja tavata erilaisia ihmisiä eri ideoiden ja ajatusten kanssa.
"Olen nykyään muutenkin yksinäinen ja usein sitä itkenkin." Tottakai olet yksinäinen! Kuka tietää että sinä olet olemassa. Mene vain reipppaaasti ulos kursseille, oppitunneille jne. muiden seuraan! On sula mahdottomuus olla siellä erakkona. Uuden oppimisen lisäksi plussana saat tutustua uusiin ihmisiin.
Joten: oma tupa oma lupa, ulos kolostasi ja muiden sekaan lähes ilmaisille oppikursseile tyopäiväsi jatkoksi! Painostukset "leikkimään kotia" roskakoriin.