Mä en koskaan uskonu lankeavani masennukseen. Oon aina ollu se kehen muut nojannu ja ajatellu masennuksen olevan yhdenlaista mielen heikkoutta.
Silti nyt taaksepäin katsellessa tajuaa, että oon käynny ylikierroksilla jo yli kymmenen vuotta. Viime syksynä tuli täydellinen romahdus. Pohjalla oli jo keväästä jatkuneet univaikeudet ja hidas mielenkiinnon sammuminen oikeestaan kaikkeen.
Lopullinen polvilleen putoaminen tapahtu yhden ihmissuhteen katkeamisen jälkeen. Päivin ja öin tuli niin paha ja ahdistava olo, ettei enää kestäny. Pää oli tunkkanen. Ajatukset kiersi samaa rataa. Tuntu ihan kirjaimellisesti paino rinnan päällä ja itketti, vaikka ei pystynyt itkemään.
Oli nälkä, mut ei pystynyt syömään. Viikonloppuina en päässy ylös sängystä. En vastaillu puheluihin. Tuntu ettei oo mitään syytä nousta. Työt tein ja hoidin. Ja oikeestaan työ oli ainoo, mikä sai ajatukset hetkeks kasaan.
Viikon talvilomaa pitäessä menin lääkäriin ja sain seroxat reseptin. Sivuvaikutukset oli rajut, mutta kun ties mistä ne johtuu niin ne kesti, vaikka en ois ollu kyl työkuntonen siihen aikaan. Parin viikon jälkeen sivuvaikutukset lievitty ja olo alko kohentua.
Vuosi kului ja olin kasvanut ja kuoriutunu uudeks ihmiseks. Tiedostin masennuksen syyt ja hyväksyin ne. Musta tuli kai lääkkeen takia seurallisempi ja mulla oli mukava olla itseni kanssa.
Hyvän olon siivittämänä lääkärin kanssa sovittiin lääkityksen alasajosta. Alasajon aikana tunteet veti vuoristorataa, mut mieli oli vahva ja odottava. Sitte kuukaus ilman lääkettä mä olin samassa tilassa kun vuosi sitte. Ja ilman mitään syytä. Sain uusittua reseptin ja nyt kuukauden jälkeen olo hieman kohentunut. Ei kuitenkaan sille tasolle, mitä oli aikasemmin samaa lääkettä käyttäessä.
Harmittaa olla tavallaan lääkkeen orjana, mutta uskon että se todella 'pitää mut hengissä'.
Mä en tunne itseäni heikommaksi kun valta osa ihmisistä. Vaan enemmänki vahvemmaks. Mä en tajua miks mä en pääse eroon masennuksesta ja apaattisuudesta. Mikään ei kiinnosta enää. Eikä millään ole väliä. Itsetunnossa mulla ei ole vikaa. Mutta usko kaikkeen muuhun. Ja elämisen mielekkyyteen on täysin hukassa. Enkä tunne olevani sairas. Elämästä on vaan kadonnu hehku.
Kertokaa te joilla kokemusta. Selviääkö tästä? Vai tätäkö tää on tästä eteenpäin?
Silti nyt taaksepäin katsellessa tajuaa, että oon käynny ylikierroksilla jo yli kymmenen vuotta. Viime syksynä tuli täydellinen romahdus. Pohjalla oli jo keväästä jatkuneet univaikeudet ja hidas mielenkiinnon sammuminen oikeestaan kaikkeen.
Lopullinen polvilleen putoaminen tapahtu yhden ihmissuhteen katkeamisen jälkeen. Päivin ja öin tuli niin paha ja ahdistava olo, ettei enää kestäny. Pää oli tunkkanen. Ajatukset kiersi samaa rataa. Tuntu ihan kirjaimellisesti paino rinnan päällä ja itketti, vaikka ei pystynyt itkemään.
Oli nälkä, mut ei pystynyt syömään. Viikonloppuina en päässy ylös sängystä. En vastaillu puheluihin. Tuntu ettei oo mitään syytä nousta. Työt tein ja hoidin. Ja oikeestaan työ oli ainoo, mikä sai ajatukset hetkeks kasaan.
Viikon talvilomaa pitäessä menin lääkäriin ja sain seroxat reseptin. Sivuvaikutukset oli rajut, mutta kun ties mistä ne johtuu niin ne kesti, vaikka en ois ollu kyl työkuntonen siihen aikaan. Parin viikon jälkeen sivuvaikutukset lievitty ja olo alko kohentua.
Vuosi kului ja olin kasvanut ja kuoriutunu uudeks ihmiseks. Tiedostin masennuksen syyt ja hyväksyin ne. Musta tuli kai lääkkeen takia seurallisempi ja mulla oli mukava olla itseni kanssa.
Hyvän olon siivittämänä lääkärin kanssa sovittiin lääkityksen alasajosta. Alasajon aikana tunteet veti vuoristorataa, mut mieli oli vahva ja odottava. Sitte kuukaus ilman lääkettä mä olin samassa tilassa kun vuosi sitte. Ja ilman mitään syytä. Sain uusittua reseptin ja nyt kuukauden jälkeen olo hieman kohentunut. Ei kuitenkaan sille tasolle, mitä oli aikasemmin samaa lääkettä käyttäessä.
Harmittaa olla tavallaan lääkkeen orjana, mutta uskon että se todella 'pitää mut hengissä'.
Mä en tunne itseäni heikommaksi kun valta osa ihmisistä. Vaan enemmänki vahvemmaks. Mä en tajua miks mä en pääse eroon masennuksesta ja apaattisuudesta. Mikään ei kiinnosta enää. Eikä millään ole väliä. Itsetunnossa mulla ei ole vikaa. Mutta usko kaikkeen muuhun. Ja elämisen mielekkyyteen on täysin hukassa. Enkä tunne olevani sairas. Elämästä on vaan kadonnu hehku.
Kertokaa te joilla kokemusta. Selviääkö tästä? Vai tätäkö tää on tästä eteenpäin?
Vastaukset 18
Vanhimmat
totta on niin kyllä se aika pahalta näyttää. Nimittäin ei nämä masennusta aiheuttavat asiat iän myötä tapaa ainakaan valoisammalta näyttäviksi muuttua. Oletko kokeillut pientä alkoholin ryypiskelyä pillereiden sijaan. Jos et ole paljon alkoholia aiemmin käyttänyt niin kestänet tällaistakin pitkään, ja pillereitäkin voi sitten taas alkaa syödä jos ei enää alkoholia kestä.
Jos ihan tosissasi annat masentuneelle neuvoksi ruveta kaappijuopoksi niin se on erittäin huono neuvo.
miksi se on niin huono neuvo ? Kyllä minä ihan tosissani juurikin jotain tällaista neuvoksi tarkoitin. Sen kuitenkin laitoin ehdoksi, että ei ole alkoholia niin paljon aiemmin käyttänyt saati että olisi alkoholiongelmainen.
Voi helvetti kun näitä minun viestejuäni tällä saitilla pudotellaan pois tai sensuroidaan, vaikka en minä totisesti ketäään herjaa tai mitään rivoja mieltä raaistavia juttuja kirjoittele. Ehkä se sensuuri iskeekin sitten juuri siksi kun en tällaisia kommentteja kirjoittele.
No en ole mikään "alan asiantuntija" mutta tuli vaan mieleen, että siitä voi syntyä riippuvuus alkoholiin vaikka sitä ei vielä olisikaan. Ja kai se jonkinlainen riippuvuus on, jos päivittäin pitää viinaa saada että selviää elämästä paremmin?
selviät siitä, syöt lääkkeesi kunnes lääkäri sanoo että jos kokeilisi ainakin vähentää, se saattaa olla pitkä tovi, alkoholi heikentää vaikutusta joten jätä se tai vähennä ainakin, tosin lasi viiniä ystävän kanssa auttaa joskus enemmän kuin lääke. ota yhteys ihmisiin joiden kanssa olet ollut onnellinen, työ pitää mielen hetkisen muualla ja toisaalta saa uutta ajateltavaa. pidä huoli fyysisestä kunnostasi sillä terveellä mielellä sairaassa kehossa on vaikeampi jatkaa, ja masennus saattaa palata herkemmin... Onnea ja menestystä jatkoosi rakkaudella samaa läpikäyvä- toivottavasti jo paremmalla puolen.
Hienoa, että menit lääkäriin. Tehtiinkö sinulle myös hoitosuunnitelma?? Sehän pitäisi tehdä masennuksesta kärsivile. Pelkkä lääkehoito ei ole aina riittävä. Pitäisi saada myös terapiaa.
No kuitenkin on hienoa, että olet hakenut apua ja saanutkin sitä. Lääkkeiden alasajo on hyvä asia, kunhan teet maltilla ja kuuntelet itseäsi ja mielentilojasi.
Masennus on todella yleistä ja jollain lailla kuuluu ihmisenä kasvuun. Esiintyy elämän murrosvaiheissa. Suhteiden päätyttyä, opiskelujen päätyttyä, kuolemantapauksissa, irtisanomisissa jne. Melkein mielestäni on normaalimpaa välillä masentuakin(kunhan ei jää päälle), kuin elää jatkuvasti pää pilvissä. Masennuksesta toipuneet usein kokevat saavan elämäänsä syvyyttä ja monasti taiteellisuuttakin. En tietenkään romantisoi tässä. Vakava asiahan masennus on.
Masennus aivofysiologian kannalta johtuu siitä, että ihminen ajattelee jatkuvasti ikäviä asioita samalla tavalla, älykkäänä olentona ihmisen aivot ovat mestarillinen elin oppimaan. Nimittäin samoissa negatiivisissa ajatuksissa viesti kulkee jatkuvasti samaa reittiä aivojen hermostossa ja senhän aivot oppii. Tilanne jää vähän niin kuin päälle, ja loppujen lopuksi viesti kulkee jo automaattisesti samaa rataa. Tätä tilaa nimitetään masennukseksi. Tähän eräs tärkeä itsehoitomuoto on poisopetteleminen, eli ensin tietoisesti torjutaan negatiivisia ajatuksia, joko toiminnan avulla tai ihan ajattelulla. Tään on metodeja olemassa. Poisopetteluharjoituksilla opetetaan aivot pois masennuskierteestä.
Lääkkeet on ihan hyvä hoitomuoto tilapäisesti käytettynä. Toisaalta jos on aivan lievästä masennuksesta kysymys tai vaikea masennus on jo parantunut hyvinkin lieväksi, voi kokeilla myös luontaistuotteita. Erilaisia vitamiinivalmisteita (D-vitamiini, ginqseng, omega-EPA-valmisteita jne.)
Ylipäätään on hyvä muistaa, vaikka masentuneena voi olla vaikaa, että elämä itsessään on hieno ja tärkeäkin asia ja jokaisella on paikkansa ja aikansa. Kaikkea ei tietenkään voi saada, mutta toisaalta voi yrittää ja hyväkskyä ne jotka ovat aivan mandottomia saavutettavia.
Poisopetteluharjoitukset...
Onko tuo sitä itsensä psyykkaamista? En ole koskaan ajatellut asiaa noin. Olen ollut aina hyvä löytämään asioista niitä hyviä puolia, siis niistä ihan tosi ikävistä asioista jotka aiheuttaa mulle masennusta. Mutta siitä huolimatta mulla on nyt ollut pidempi musta jakso. En syö lääkkeitä, enkä jaksa lääkärille valittaa. Mulla on vaan sellainen kokoajan itkuinen "ihan sama"- olo. Ei jaksaisi elää, mutta ei jaksa järjestää asiaa toisinkaan.
Miesystävä petti ja jätti. Odotti vaan juuri sen verran, että lopultakin päätin luottaa häneen. Mulla on ollut huonoja suhteita ennen, ja siksi etenimme hitaasti. Sitten miehen puolelta halua vakavampaan, ja lopulta suostuin. Sitten parin viikon päästä huomaankin olleeni vain käyttöesine. Hyväksikäytettävä hölmö, joka halusi uskoa toisen valheisiin. Egon pönkittäjä, fantasioiden toteuttaja, jännitystä, vaihtelua. Täysin merkityksestön. En ilmeisesti halua vieläkään uskoa, että niin kävi, siksi sattuu. Paha myöntää itselleen tuollasta. Kun toinen vannoo rakkauttaan ja haluaa yhteistä tulevaisuutta, niin koin olevani onnellinen rakastamani ihmisen kanssa. Tässä on rämmitty nyt muutama kuukausi.
Olen ollut herkkä masennukselle aiemminkin. Minulla on ollut pitkiä mustia jaksoja, mutta aina välillä näytää vähän paremmalta. Lääkärillä en ole käynyt koskaan asiaa valittamassa. En halua lääkkeitä. Terapiassa olen käynyt joskus.
Saan aina hetkeksi virtaa urheilusta. Painan apinan raivolla lenkillä ja kuntosalilla. Kun jää päivä väliin, niin kaikki alkaa alusta, samaa paskaa. Mitä sitten, jos sairastun enkä pääse lenkille...
Tuo oli kuitenkin tosi hyvä vinkki, kiitos. Yritän keksiä kaikkea tekemistä että olis ajatukset muualla kuin niissä ikävissä asioissa. Syön D:tä ja EPAa, nyt täytyy viritellä kirkasvalolamppu toimintaan.
kunnon miesten, ettekä epäluotettavien retku-paskojen kanssa, ei noita "jätti ja petti"-kokemuksia tulisi. Naiset kuitenkin valitsevat miesystävänsä enemmän ulkonäön kuin luonteenlujuuden perusteella.
paljastuu jälkikäteen. Ei nainen ole vastuussa siitä, että mies valehtelee.
valita niitä samoja YTM-panomiehiä? Oikeastiko kuvittelette olevanne niin ainutkertaisia, että ne tyytyisivät teihin ja lopettaisivat paneskelunsa?
..toisinaan se vie aikaa. Jotkut saattavat syödä lääkkeitä kauan ja toiset aina silloin tällöin. Ehdottomasti sinun kannataa myös puhua asioista, vaikka fiksuna ihmisenä tiedostat asiat niin silti ne kannatta sanoa ääneen. Lääkkeet eivät tee esim. surutyötä.
Itse söin lääkeitä on-off 5v, kunnes päätin, että en syö enää. Mulla ne sivuoireet oli niin hirveitä. Kävin terapiassa. Alakuloisia kausia tulee varmasti aina olemaan elämässäni ja toisinaan putoan mutakuoppaan. Mutta ole aika hyvin alkanut tiedostaan missä mennään milloinkin ja voin vaikuttaa tilanteeseen. Itsestä kannattaa pitää todella hyvää huolta fyysisesti ja tehdä asioita joista tulee iloiseksi.
Olen muuttunut ihmisenä, muta en koe sitä vain huonoksi asiaksi.
Toisinaan juon alkoholia, se saattaa auttaa ja toisinaan se tekee asioista pahempia. Pitkät kävelyretket ja ystävät ovat parasta. Ja o hyvä realiteettisesti tajuta omat voimavaransa ja rakentaa haaveet sen mukaan.
Pidä huoli ja minä ainakin uskon, että selviät.
Todennäköisyyslaskema.
Aloitetaan 0%.
Plussat:
Jonkinlaiset juuret: +15%
Oikeita ystäviä : +20% ensimmäisestä ja +5% jokaisesta seuraavasta
Elämänkumppani: +40%
Työpaikka ja NORMAALIN elämän kannalta riittävä toimeentulo : +15%
Oma motiivi (ts. masennusta kaitsevat oman pään sisäiset tekijät) : +20%
Terapia: +5%
"Masentuneet ihmiset joilla on kaikki kunnossa eivät ole OIKEASTI masentuneita vaan heidät pitää vain herättää huomaamaan elämänsä. Tässä terapian osuus on vain ja ainoastaan kertoa ihmiselle että hänen masennuksensa on väliaikaista ja auttaa ihmistä löytämään ympäriltään ne välineet jotka murtavat väistämättä masennuksen".
Koska elämme positiivisessa maailmassa jossa kaikille käy hyvin en ala puhumaan negatiivisista tekijöistä. On kaikkien positiivisten ja masentumattomien ihmisten kannalta edullista että negatiivisista asioista ei puhuta sillä ne ovat pelottavia. Ne jotka eivät selviä masennuksesta ovat heikkoja ja keräävät negatiivista energiaa ja meidän muiden ei kannata heitä huomioida millään tavalla positiivista elämäämme eläessämme. He ovat vääränlaisia, häviäjiä, turhia ja luultavasti tuhoavat itsensä. Mutta siitä meidän ei tarvi piitata vaan me keskitymme elämän hyviin puoliin, eikös juu?
alkoholinkäyttö romahduttaa aivojen serotoniinitason ja depressiossa nimenomaan niiden alhaus on ongelma.
Olen itse syönyt mielialalääkkeitä yli 7 vuotta eikä loppua näy. Merkkiä on vaihdettu välillä ja Cymbaltasta sain ihan hillittömiä aggressiopurkauksia, nyt on seroxat ja se pelittää hyvin.
Minusta tuntuu että läheskään kaikki vastaajat eivät tiedä, mitä kliininen depressio todellisuudessa tarkoittaa. Ei sitä hoideta parisuhteilla tai edes terapialla. Se ei myöskään ole surua tai ajattelutapoja. Se on sitä, että aivokemia on viturallaan ja se aiheuttaa myös monia somaattisia oireita (näkö- ja kuulohäiriöt, huimaus, päänsärky jne).
Hyvä puoli on, että lääkkeillä kaikki nuo oireet pysyvät poissa. Yksikään työkaverini tai tuttavani ei tiedä että sairastan depressiota, vain muutama läheinen. Pimeä vuodenaika on pahin, silloin joudun tilapäisesti tuplaamaan lääkeannoksen. Mutta näin mennään siihen saakka että parempia ratkaisuja kehitetään. (Yksi läheinen ystävä sai sähköhoitoa mutta ei senkään vaikutus jäänyt pysyväksi eli lääkkeet tuntuvat ainakin toistaiseksi paremmalta ratkaisulta.)
Oma parisuhteeni loppui sairastumiseni takia, mies lähti hakemaan viihdyttävämpää seuraa. Sen jälkeen en ole ketään enää etsinytkään
Vähän panomies-asennetta kehiin, niin naisen lähtö ei enää masenna. Nainen sitä paitsi kannattaa jättää ennen kuin nainen ehtii tehdä saman tempun. Silloin on voittaja.
" Nainen sitä paitsi kannattaa jättää ennen kuin nainen ehtii tehdä saman tempun. Silloin on voittaja."
Juuri näin se pitää tehdä muuten kyllä päädyt surkeaksi luuseriksi.
Jotenkin näistä viesteistä huomaa tuon pitkään jatkuneen tissuttelun vaikutuksen.
en todellakaan ole kenenkään pappa, jolla siis tarkoitetaan isoisää. En ole edes kenenkään isä, joka sekin ensiksi pitäisi olla ennen kuin isosiäksi voisi tulla.
kokemusta ja olen "parantunut"/päässyt yli tai miten sen nyt ottaa. En käytä nykyään mitään lääkkeitä, en pode minkäänlaista kaamosmasennusta. Olen itse asiassa pirteämpi nyt kuin koskaan aiemmin aikaisempina talvina. En tiedä, mistä tämä johtuu. Varmaan johtuu siitä, että ei ole akuuutteja ongelmia/kriisejä ja olen tehnyt aktiivisesti töitä oman olon parantamiseksi ja stressin vähentämiseksi.
Kyllä siitä masennuksesta selviää:) Olen käynyt näitä kriisejä läpi riittävästi, että nyt loppui sureminen ja itkeminen.
Alla jotain omia keinoja masennuksen välttämiseksi:
- vältä liikaa alkoholia
- ruokavalio kuntoon (maitohapot, Omega 3:t, hedelmät, marjat, vitamiinit)
- musiikkia (harrastusta tai kuuntelua)
- käsillä tekemistä (maalaamista, askartelua tms.)
- tupakka pois
- vältä huonoja ihmissuhteita ja ihmisiä, jotka rikkovat eivätkä rakenna
- ulkoilua tai muuta liikuntaa
- pidä tarvittaessa etäisyyttä hankaliin/raskasmielisiin ihmisiin