No niin, morjensta kaikille. Olen lähempänä kolmeakymppiä käyvä mies, takana on maisterin paperit joskin asun vielä opiskelijakämpässä. Olen tehnyt muutamia vuosia töitäkin vaikka tällä hetkellä töitä ei ole. Olen myös kirjoilla yliopistolla ja "opiskelen" eli suoritan sillointällöin muutaman kurssin ja käyn koululla syömässä.
Olen seurustellut kahdesti, ensimmäisellä kerralla joskus n. 20-23 -vuotiaana 3 vuotta ja 24-vuotiaana yhden vuoden. Sen jälkeen olenkin sitten ollut yksin. Sanoisin että elänyt villiä sinkkuelämää mutta ei muutama säätö parin vuoden aikana vielä kauhean villiä kai ole.
Ongelmani on kuitenkin seuraava: Äitini ei usko että olen jo aikuinen ihminen. Hän soittelee, lähettelee viestejä ja sähköposteja päivittäin. Välillä tuntuu siltä että olen suhteessa äitini kanssa. Äitini on yksinhuoltaja ja olen itse perheen ainoa lapsi. Jo lapsena olin siis äidilleni "perheen mies" ja samaa roolia yritetään minulle tarjota edelleen.
Äitini myös käyttäytyy kuin olisin juuri kodista muuttanut opiskelija. Hän ruinaa minua kylään viikonlopuksi, huolehtii siitä olenko syönyt ja yrittää muutenkin päällepäsmäröidä elämääni. Täytyy myöntää että olen itsekin asettunut tällaiseen mammanpoikarooliin aivan liian pitkään. En ole mieltänyt olevani aikuinen ja vastaavani itse itsestäni. Esimerkiksi edellä mainitsemani seurustelusuhteet ovat menneet aivan pipariksi osaltaan tämän vääristyneen äitisuhteeni takia.
Viimein muutaman vuoden aikana olen tajunnut missä mennään. Nyt sain lopulta ilmoitettua äidilleni että en ole tulossa hänen luonaan käymään, en sen enempää viikonloppuna kuin tulevana joulunakaan. En enää vastaa hänen puheluihinsa tai viesteihinsä. Tästä alkaa oma elämä. Kylläpä tuntuu hyvältä!
Olen seurustellut kahdesti, ensimmäisellä kerralla joskus n. 20-23 -vuotiaana 3 vuotta ja 24-vuotiaana yhden vuoden. Sen jälkeen olenkin sitten ollut yksin. Sanoisin että elänyt villiä sinkkuelämää mutta ei muutama säätö parin vuoden aikana vielä kauhean villiä kai ole.
Ongelmani on kuitenkin seuraava: Äitini ei usko että olen jo aikuinen ihminen. Hän soittelee, lähettelee viestejä ja sähköposteja päivittäin. Välillä tuntuu siltä että olen suhteessa äitini kanssa. Äitini on yksinhuoltaja ja olen itse perheen ainoa lapsi. Jo lapsena olin siis äidilleni "perheen mies" ja samaa roolia yritetään minulle tarjota edelleen.
Äitini myös käyttäytyy kuin olisin juuri kodista muuttanut opiskelija. Hän ruinaa minua kylään viikonlopuksi, huolehtii siitä olenko syönyt ja yrittää muutenkin päällepäsmäröidä elämääni. Täytyy myöntää että olen itsekin asettunut tällaiseen mammanpoikarooliin aivan liian pitkään. En ole mieltänyt olevani aikuinen ja vastaavani itse itsestäni. Esimerkiksi edellä mainitsemani seurustelusuhteet ovat menneet aivan pipariksi osaltaan tämän vääristyneen äitisuhteeni takia.
Viimein muutaman vuoden aikana olen tajunnut missä mennään. Nyt sain lopulta ilmoitettua äidilleni että en ole tulossa hänen luonaan käymään, en sen enempää viikonloppuna kuin tulevana joulunakaan. En enää vastaa hänen puheluihinsa tai viesteihinsä. Tästä alkaa oma elämä. Kylläpä tuntuu hyvältä!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hyvä juttu, että olet havainnut ongelman ja haluat puuttua siihen. Tulevaisuudessa seurusteluasiatkin varmasti sujuvat "paremmin", kun osaat itse huomioida milloin mami käy hyökkäykseen.
Minusta ovat olleet riippuvaisia sekä äitini että mummoni. Molemmilla on niin kovin vaikeaa ja sairaalloista. Pää on aina kipeä ja käsiä särkeää. Lukea ei nähdä kun näkö on mennyt ja ulkona ei kerkiä käymään. "Onneksi" mummoni on jo vainaa, suoraan sanottuna toivoin jo monta vuotta että hän kuolisi pois kitisemästä.
Rajojen vetäminen on ollut todella hankalaa, varsinkin kun äitini on sitä tyyppiä että juoksee heti itkemään asiansa milloin sisaruksilleni, milloin puolisolleen, joskus jopa omalle äidilleen. Olen ottanut kaikki syyllistämiset vastaan ja elänyt omaa elämääni, vaikka olenkin perheen ja koko suvun huonoin ihminen. Näemme äidin kanssa muutaman kerran vuodessa, sukuani yritän vältellä viimeiseen saakka, jopa niin etten osallistu äitini syntymä- yms. juhliin. Ikäväähän se on, mutta itsepä äitini on tämän aiheuttanut kiukuttelemalla ja haukkumalla.
Valitukseksi tämä nyt taisi mennä, mutta halusin vain ilmaista sinulle ap, että meitä on muitakin. Ja ihan hyvin on pärjätty, minä sekä äitini, vaikka marttyyri-itkuja äiti välillä vääntääkin.
Aika julmaa! Tarviiko nyt kuitenkaan noin totaaliseen ratkaisuun päätyä?
No, äärilaidasta toiseen , joopa.
Sinuna olisin sanonut äidillesi, että olet aikuinen mies ja toivot, että äidilläsi on muutakin elämää , pärjäät kyllä.
Olet myös sen ikäinen , että soittamiset voivat kääntyä päinvastaiseksi, sinä voit soittaa vaikka pari -kolme kertaa kuussa ja kysyä kohteliaasti , miten äitisi voi , mitä hänelle kuuluu .
Aikuisuuteen kuuluu myös lähimmäisistä huolehtiminen , et ole enää murkku , käyttäydy kuin aikuinen.
Sitten , kun sinulla on omia lapsia, ymmärrät , minkä työn äitisi on tehnyt eteesi .
Kunnioitus äitiäsi kohtaan, sitten voit kunnioittaa itseäsi, eikä se tarkoita päivittäisten asioiden rapartointia vaan niitä pari soittoa tai muutamaa käyntiä vuoden aikana , voit kyllä joskus kutsuä äitisikin vierailulle, sekin sitä aikuisuutta, johon ei tarvita yliopistoarvosanoja .
En halua loukata sinua , vaan antaa yhdenlaisen näkökulman.
Luuletko etten ole sanonut? Saattaa auttaa päivän, joskus jopa kaksi. Tuskin pidempään. Sitten alkaa taas sama soittorumba ja huolehtiminen siitä että olen syönyt ja pukenut.
Äitini on sairas. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Ei sellaisten ihmisten kanssa voi käydä kauppaa. Heidän kanssaan ei voi väitellä. Sellainen ihminen ei tunne sääliä, ei katumusta, ei pelkoa. Ja sellainen ihminen ei missään tapauksessa lopeta, koskaan, ei ennen kuin se on kuollut. Tämä on nyt ainoa vaihtoehto.
No hyvä, kun selvitit, voi olla , että äidilläsi on narsismia . Silloin näkökulma on aivan erilainen.
On hyvä, että tuossa iässä irrottaudut , äitiäsi et voi muuttaa, ainoastaan omaa elämääsi, joskin hänen käytöksensä on varjona elämässäsi myös .
Tällaiset äidit saattavat elää lapsensa kautta, mutta jos valitset puolisoa, mikään ei loppupelissä ole hyvä.
Aluksi hän voi esittää suopeata, mutta kun seurustelu jatkuu , miniä saa tuntea olevansa huono , tavallaan kukaan ei kelpaa .
Tutustu kirjoihin narsismista , se voi auttaa . Silloin opit hyväksymään hänen käytöksensä , vaikka et sitä voi kunnioittaa , mutta selviät itse paremmin.
Toivon sinulle lykkyä rakkaudessa ja oman elämän hallinnassa.
Lämpimin ajatuksin .
Se ei kuitenkaan tarkoita että eliminoit äitisi täydellisesti pois elämästäsi. Tuo on niin lapsellista, sinähän putoat takaisin 6 vuotiaan tasolle!
Aitisi näkee sinut vielä sillä tasolla, sinun tehtäväsi onkin todistaa että olet aikuinen. Sinun äitisi EI ole tehnyt sinulle mitävn pahaa jonka takia pyyhkisit hänet pois elämästäsi!
Miksi et vihdoinkin käyttäytyisi kuin kolmekymppinen? Ai että mitenkä? No ensiksi:
- kutsu äitisi kerran viikossa päivälliselle. Joko kotiisi tai vie hänet pizzalle, hampurilaiselle tai tukevammalle aterialle ravintolaan. Jokaikisen MIEHEN budjetti kestää yhden ateriann äidilleen viikossa!
-Tuon päivällisen aikana jutelkaa asioista jotka eivät suoranaisesti liity teihin kumpaankaan. Siis yleisiä kaupungilla, Suomessa, Euroopassa, maailmalla tapahtuneita asioita (ja niitähän riittää!).
-Tapaamisen jälkeen viet äidin kotiinsa ja toivotat oikein hyvää viikkoa ja ehdotat että voisitteko nauttia yhteisen aterian taas ensiviikolla ja parataa maailmaa?
-Kysyt haluaisiko hän joskus tuoda jonkun ystävistään teidän päivälliselle.
- Vakuutat äidillesi että sinä pidät hyvän huolen itsestäsi koko seuraavan viikon VAIN jos hänkin huolehtii itsestään.
Päivällisen ei tarvitse kestää tuntikausia! Yhden pizzan syo alle tunnissa. Mutta ele jolla todistat että äitisi on sinulle tärkeä ja sinä äidillesi, poistaa huolen äidiltäsi. Sillä tavoin hänen ei tarvitse soitella jokaikisestä pienestä asiasta (oletko ottanut vitamiinisi ja onko sinulla varmasti pitkät alkkarit).
Muista että on hyvin tärkeää sinun miettiä puheenaiheita jo edeltäpäin ettei tuo kallisarvoinen tunti mene niiden samojen vanhojen asioiden jauhamiseksi. Näytä että sinä arvostat hänen seuraansa sen tunnin ja aivan varmasti hänen monta kertaa/päivässä soittonsa alkavat vähenemään!
JEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!! no hyvä!!!! (::
Kuten sanoin, asun edelleen opiskelijakämpässä. Tänne ei mahdu päivälliselle - eihän täällä ole herranen aika edes ruokapöytää. Itse vietän elämääni lähinnä tietokoneen ääressä istuen. Olen tunne-elämältäni jossain yläastelaisen ja lukiolaisen välimaastossa. Mietin mm. mitähän tahtoisin tehdä isona - ja mihin en olisi jo pilannut mahdollisuuksia erinäisillä hölmöilyillä. Siinä mielessä tuo 6-vuotiaaksei "haukkuminen" lienee ihan perusteltua.
Olen lukenut täysin omien taipumusteni vastaisen tutkinnon. Äiti oli sitä mieltä että pojasta tulee opettaja - opettajaksi siis itseni luin. Kuitenkin "vihaan" lapsia ja opettamista. Tai siis, lapset ovat huippuja mutta minusta ei ole opettajaksi ja kasvattajaksi.
Olen ollut vähän aikaa yläasteella sijaisena ja oppilaat mm. lähtivät kesken tunnin tupakalle. En osannut kieltääkään. Ylipäänsä komentaminen on minusta vastenmielistä. Rehtori olisi halunnut että jatkan mutta vedin omat johtopäätökseni tilanteesta ja lopetin.
En tahdo äitiäni sössimään enää asioitani. Kun ilmoitin muuttavani n. 50m päähän toiseen kämppään, äitini ihmetteli että saanko muka kavereiden kanssa muutettua ja kannattaisi ottaa muuttofirma avuksi. Tämän lisäksi hän ihmetteli että pitääkö minun nyt ihan itse(!) siivota asuntoni ja eikö opiskelija-asuntosäätiön tulisi avustaa siivouksessa.
Olen aika herkkä tyyppi ja minulle tulee erittäin paha mieli tuollaisesta. Siis siksi, että koen sitten hyvin nopeasti että "joo en varmaan selviäkään tästä muutosta... enkä edes siivouksesta". Äiti on aina ollut minulle auktoriteetti. En lähtenyt opiskeluaikana vaihtoon koska äitini mielestä se olisi ollut aika vaarallista ja mitä siellä ulkomaillakaan olisi tehnyt.
Esimerkkejä riittäisi. Äitini väheksyy minua huomaamattaan kommenteillaan. Olen yleensä aikaansaava ja käytännönläheinen, mutta aina välillä muserrun huonon itsetunnon nostaessa päätään. Jätin mm. armeijan kesken tämmöisessä kohtauksessa. Se oli erittäin traumaattinen kokemus.
Äiti oli tyytyväinen, hän olikin aina halunnut että poikansa menisi sivariin. Joo, menin kyllä myöhemmin takas inttiin (se oli onneksi mahdollista vaikka kantahenkilökunta vähän vittuilikin) ja hoidin velvollisuuden pois alta. Huomasivat siellä intissäkin sitten loppua kohti ettei miehellä kaikki ole ihan kohdallaan. Yliluutnantin sanoin "teillä on 99-prosenttisesti kaikki kunnossa mutta se yksi prosentti huolestuttaa meitä".
Ylipäänsä itseluottamukseni ja -kunnioitukseni ovat erittäin vajaita. En tiedä mikä avuksi, mutta näin vain on. En yhtään tiedä mitä elämältäni haluan, mihin pystyn, jne. Olen mielestäni kirjallisesti hyvin lahjakas -- siispä tietenkin luin matemaattisen alan opettajan tutkinnon! Vastaavia esimerkkejä on historiani täynnä. Olen erittäin hukassa sen kanssa mitä olen ja mitä haluan elämältä. Äidiltäni en saa tukea vaan yleensä täysin järjettömiä neuvoja.
Joka tapauksessa olen kyllästynyt äidin väheksyvään suhtautumiseen. Hän on kyllä älykäs nainen mutta myös hänellä lienee jotain erittäin vakavia traumoja. Se näkyy sitten suhtautumisessa omaan lapseen. Esimerkiksi hän joskus kommentoi seurustelusuhteeni päättymistä "No, harmittaako nyt kun kohtelit sitä Hannaa niin huonosti". Mielestäni ei ihan normaali kommentti äidiltä?
Samalla tavalla hän iloitsi siitä kun lopetin työni. "Hyvä!" Hän muistaa aina puhuessamme mainita miten nuorisotyöttömyys on korkeaa ja miten siis ei kannata edes hakea. Hän haluaisi että muuttaisin takaisin hänen luokseen.
Aina joskus tuntuu että järjen puhuminen auttaa, mutta sitten hän palaa takaisin vanhalle uralle kuin rikkinäinen gramofoni. "Olethan syönyt, olethan pukenut... Näin kun eräs opiskelija sai jonkun raivokohtauksen yliopiston aulassa, huusi ja riehui. Ethän sinä vain tee tuollaista?" Saan aika huonoja ideoita näistä äitini huolista. Oikeastaan tekisi mieli jättää syömättä ja lähteä alasti yliopistolle riehumaan.
Anteeksi, menipä vuodatukseksi... Mutta tämä ehkä avartaa sitä miksi koen ettei ole oikein mielekästä enää olla äitiin yhteydessä.
moro, täällä yks nainen vastaa jonka elämää äiti on yrittänyt rampauttaa jo neljäkymmentä vuotta.
Nyt heität tuon paskanjauhannan päässäsi veke ja alat elämään omaa elämää. Poista syyllisyyden tunteet ja äidin toiveet ajatuksistasi.
Jos ajateltais että elät vaikkapa 60 vuotiaaksi niin ole haaskannut jo puolet elämästäsi saamatta mitään aikaan. Mitä jos alkaisit ihan itsekkäästi hommaan itsellesi mieluista elämää. Perusta perhe, jo kiinnostaa, ihan omin luvin ja rupea tekemään sellaista duunia mistä tykkäät. Ettei loppupeleissä käy sitten niinkuin äidilles. Äidilläsi ei ole mitään oikeutta käyttää sinun elämääsi korvikkeeksi omasta saamattomuudestaan. Ei meillä kenelläkään ole oikeutta haaskata kahta elämää, omaa ja jonkun toisen.
Joo okei äidit on äiteja ja tehneet lasten ja perheen eteen mitä kukanenkin on tehnyt mutta se ei ole mikään oikeutus invalidisoida ketään omaksi hyväkseen.
Nyt kun saimme lisää valaistusta tilanteeseesi, tuli selvästi ilmi että et oikein tiedä mitä haluat.
Et halua olla lasten kanssa suoranaisessa yhteydessä (luokan opettaja), no jos sinulla on kuitenkin opettajan pätevyys, voisitko auttaa kauko-ohjatussa opiskelussa netin välityksellä tai opettaa yksityisesti, aina yhtä oppilasta kerrallaan.
Tai sitten tehdä jotain aivan muuta? Rekka kuski, siivooja, tarjoilija, konsulttitoimistotyo, myyjä jne. Nuo kaikki ovat ammatteja joihin oppii hyvin nopeasti . Vaikka vä liaikaisesti, sillä aikaa selvenee mitä todella haluat tehdä .
Entäs mennä ulkomaille? Kelaa nettiä mitä mahdollisuuksia on empäri maailman. Esim leirin isoisille on aina tyopaikkoja ainakin usassa ja ne ovat lyhytaikaisia (ei ennätä kyllästymään).Tarkista eri yksityiset kesäleirit tai kielileirit. Tai Austraaliaan hanttihommiin, niitä on aina tarjolla.
Olisi todella hyvä sinun lähteä ulkomaille, aivosi saisi todella raikkaan tuuletuksen. Myoskin se avartaisi mielipidekantaasi.
Tuossa vain muutamia vaihtoehtoja. Nyt sinulla on loistava tilaisuus tehdä kaikki tuo kun ei ole perhettä. Yksin on niin helppo kulkea!
Kaikista tärkein kuitenkin on aina muistaa että on tarpeetonta tehdä äidistäsi vihamiestä, hän osaltaan tarkoittaa hyvää ja vaikka hänen puheensa onkin välillä vähän tyhmää, se on ainoa tapa jolla hän osaa asiansa esittää. Joten älä takerru yksityiskohtiin. Näethän isomman kuvion! Hän todellakaan ei tarkoita pahaa. Hänen sanomansa siis vain yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos! Paina korviesi vä lissä olevaa "DELETE" nappulaa.
Ala elämään omaa elämääsi ja anna äitisi rauhassa elää omaansa.
ap tässä taas, moi. Joo, luulen ettei vika oikeasti ole niinkään äitini. Ehkä tämä on siis väärä palsta käydä keskustelua. Olen vain itse jotenkin hukassa ja ajautunut umpikujaan. Mikään ei kiinnosta, kaikki on turhaa. Ehkä siirryn jonnekin masennuskeskusteluun pohtimaan tilannettani :-)
...mutta siinä sinä vain tuhlaat aikaa. Tekeminen ja tarttuminen itse asioihin on se mitä sinä tarvitset. Paikallaan junnaaminen ja jatkuvasti itselleen hokeminen että en minä mitään, ei mikään kiinnosta jne saa kenet tahaan sa hulluuden partaalle!
Alappa kertoa itsellesi että kyllä minä keksin, kyllä minä pystyn, kyllä minusta on ainesta mihin tahaansa, saat yllätyksesi huomata että se toimii!
Alat innokkaammin etsiä tyopaikkoja netistä, saat rohkeutta mennä merta edemmäs kalaan, opit ajattelemaan että on olemassa muitakin ihmisiä ja että sinä todellakaan et ole maailman napa. On muita jotka tarvitsevat apuasi, on muita jotka ovat valmiit maksamaan tyopanoksestasi, on muita jotka ilomielin ottavat sinut seuraansa jossa voit olla yhteiskunnalle tueksi.
Mutta sinun on otettava se ensi askel ja ilmoitettava että olet olemassa. Muut eivät sitä vielä tiedä. Joten rohkeasti vain kolostasi ulos ja ulkomaailmaan ja ulkomaille. Yksin. ja äidille kortti / puhelinsoitto silloin tälloin :)
Eikös yliopistolla ole hyvä terveydenhuolto , koskeeko se vielä sinua ?
Rohkeasti tilaamaan aika psykologin juttusille .
Monet sanovat, että ota niskasta itseäsi kiinni, tee jotain ... jos on masentunut , nämä eivät välttämättä yksin onnistu , ihminen kelaa vaan samaa sontaa päässään ja tarvitsee itseluottamuksensa nostoa ja uusia näkökulmia.
Kuuleppa , varmaan et ole yksin ja ainut joka tuntee noin, se on tämän hektisen ajan henki .
Hyviä asioita kannattaa myös miettiä joka päivä , mitä niitä on ; terveys tallella , mahdollisuuksia , opinnot takana , ei vastuuta vielä perheestä ... kaunis sää , maukas ateria ,, pienistä iloista se alkaa näkyä kirkkaampi päivä : )
Hei,
tilanteesi kuulostaa siltä, että sinun kannattaisi ottaa jonkinlainen tauko elämässäsi ja miettiä, mitä oikeasti haluat tehdä. Kannattaa vaikka kirjoittaa ylös paperille asioita, joista oikeasti tykkäät. Vielä nimittäin ei ole myöhäistä opiskella uutta ammattia tai mitään. Esimerkiksi oma isäni meni kansakoulun jälkeen maamieskouluun ja valmistui maanviljelijäksi jonkin sortin sen aikaisella ammattitutkinnolla. Vasta reilusti yli 30-vuotiaana hän kävi aikuislukion ja päätyi yliopistoon opiskelemaan lakia ja valmistui viimein juristiksi.
Kuulostaa myös siltä, että olisit halunnut ulkomaille vaihtoon. Oletko miettinyt nyt muuttamista ulkomaille väliaikaisesti tai pysyvästi? Mielestäni fyysinen etäisyys sinun ja äitisi välillä voisi tehdä kummallekin hyvää: molemmat oppisitte toimimaan omillanne.
Kävin itse opiskelijavaihdossa, mistä äitini oli kauhuissani, mutta olin hakenut vaihtoon jo ennen kuin kerroin siitä hänelle, enkä kieltäytynyt opiskelijapaikasta kun sen sain. Ensimmäisen kuukauden äiti soitteli vähän väliä ja kyseli voimisiani ja sitä, kuinka voin ymmärtää opetusta englanniksi. Onneksi äiti itse oli aikoinaan työskennellyt joitain vuosia ulkomailla ja lopulta kyllästyneenä soittoihin kysyin häneltä, miten hän itse pärjäsi hengissä sieltä kotiin. Kannattaa myös tässä tapauksessa sopia, että sinä soitat äidillesi heti, jos jotain ongelmia tulee, jotta hänen ei tarvitse olla huolissaan.
Onneksi kävin vaihdossa, sillä nyt elämäni sai aivan uuden ja jännittävän suunnan. Rakastuin nimittäin toiseen vaihto-opiskelijaan Keski-Euroopasta ja olen nyt päättänyt hakea opiskelemaan maisterintutkintoani hänen kotimaahansa. Olisiko sinun mahdollista tehdä toinen maisterin tutkinto vaikka ulkomailla? Tai sekä kandi että maisteri?
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu, kun äitisi epäilee sinun kykyäsi selvitä maailmassa. Kyllähän se aika loukkaavaa on, jos oma äiti ei usko kykyihin. Oma äitini on usein juuri samanlainen. Onnekseni asun sentään 100km päässä hänestä nytkin ja vuoden päästä parin tuhannen kilometrin päässä. Vaikka häntä toki rakastan suuresti, on tärkeintä kuitenkin elää omaa elämää.
Se, että omasta päätöksestäsi palasti armeijaan osoittaa, että sinulla on halua ja kykyä tehdä omia päätöksiä. Ne halut ja kyvyt ovat vain olleet hautautuneina jossain ja sinun tulee löytää ne. Pystyt siihen varmasti.
Minulla ei ole mitään elämää. Sehän tässä ongelmana onkin. Itsetuntoni on niin pohjalukemissa etten usko kykeneväni mihinkään. Enkä kykenekään. Jostain syystä sahaan aina omaan jalkaani mitä hyvänsä teenkään. Jos joku asia olisi minulle tärkeä en varmasti saa sitä aikaan. Enää en edes tiedä kuka olen ja mitä haluan. Olen tehnyt niin paljon vääriä valintoja että olen enää jonkinlainen varjo.
Elättelen lapsuudessa päähäni iskostettuja suuruuskuvitelmia. "Jarkko on niin lahjakas". "Jarkosta tulee vielä professori". Tiedän etteivät ne koskaan tule toteutumaan, olen itse pitänyt siitä huolen. En osaa, en pysty, en kykene. Kaikki on myöhäistä, hukkasin itseni fasistisiin insinööri- ja opettajaopintoihin. Kohta kutsuu työkkäri, loputtomat työharjoittelut, karenssin uhalla työhönhakemiset.
Ainakaan tämän p*ska-alan töihin en aio enää mennä. Luin tutkinnon alalta jota vihaan kaikkein eniten. Varmaan siksi etten uskonut kykeneväni mihinkään muuhunkaan. En ollut paremman arvoinen.
Nytkin kulutan opintotukikuukausia vain makaamalla kotona ja odottamalla jotain. En edes tiedä mitä. En jaksa enää opiskella, se tuntuu niin turhalta. Opetellaan ulkoa jotain typeriä fraaseja. Kaikki on myöhäistä, olen liian vanha, en osaa mitään. Vihaan itseäni ja muita ihmisiä. Inhoan elämääni ja sitä mitä minusta on tullut.
Lukiokavereista tuli lääkäreitä, lakimiehiä, proviisoreja, yhteiskuntatieteilijöitä, taiteilijoita. Mitä vain he halusivat -- oikeita ihmisiä! MInusta ei tullut yhtään mitään. En ole minkään arvoinen. Olen sitä samaa mutaa jota alkoholisti-isäni, jota en koskaan oppinut kunnolla tuntemaan. Äiti tosin tarjosi kivan näkökulman, kertoi aina miten isäni on huono ihminen. Ja miten olen samanlainen kuin hän.
Isä on nykyisin jo kuollut mutta äiti haukkuu häntä vieläkin. Ja hänen sukuaan. Kuulemma samanlaisia juoppoja myös isäni veljet. Nahjuksia. Mitään eivät koskaan saaneet aikaan. Samanlainen olen minäkin hänen mukaansa.
Äitini on niin TYPERÄ. Sellainen byrokraatin virkanaisen perikuva. Hänelle insinööriopinnot ovat jotain hienointa maan päällä. Kun hän näki opiskelututtujani hän kehui heitä niin fiksun oloisiksi. Kyllähän he ovatkin. Mutta minäpä en ole. Olen luonteeltani herkkä taiteilija, en mikään kylmä insinööri tai valvova opettaja. Mutta ei, sellainen ei saa olla. Se on nahjus. Vätys. Alkoholisti. No, nykyisin olen noita kaikkia paitsi alkoholisti. Enkä osaa edes taiteilla.
Äiti hokee päässäni miten minua saa aina hävetä. Tätä hän korosti aina kun tapasimme sukulaisia. Olin vain arvosanani, hyvä menestys. Minun olisi pitänyt olla näyttelynukke. Mitä teinkin, se oli aina väärää.
Luulen että äitini häpesi aina minua, äpärälastaan. Yritti kai koukuttaa isäni suhteeseen lapsella. Isäni joskus kertoi minulle että äiti oli väittänyt käyttävänsä ehkäisyä. Eipä käyttänyt, heh.
Nyt ehkä alatte ymmärtää miksen oikein jaksaisi äitiini olla yhteydessä. Toisaalta ei minulla ole ketään muutakaan. Sukuuni en ole koskaan pitänyt mitään yhteyttä. Kaverit olen vieroittanut -- enkä näiden opiskelukaverien kanssa koskaan ole samalla aallonpituudella ollutkaan. Minulla ei ole mitään tukea tai turvaverkkoa. Ainoa omainen on viranomainen.
Sellaista tänä yönä.
Mitähän oikein sanoisi.
Ensiksikin: näen selvästi, että olet avun tarpeessa. Olet jumittunut opiskelijakämppään, olet pian kolmekymmentä, ei suhdetta, ei muuta perhettä kuin äiti.
Ketjun luettuani tulin vakuuttuneeksi, että tarvitset jonkinlaisen kainalosauvan, jotta pystyt ponnistamaan ulos umpikujasta. Ennen kuin ajatteletkaan mitään muita mahdollisuuksia ( sait kyllä yllä hyviä ohjeita), sinun on hoidettava itsesi psyykkiseen kuntoon. Nyt pitäisi sen verran saada itsestä irti, että hakeudut mielenterveysalan ihmisen juttusille.
Koska olet matikan maisteri, olet päässyt ulos korkeakoulusta. Sanot kuitenkin käyväsi syömässä "koulussa" ja suorittavasi hitaaseen tahtiin kursseja. Eli oletko nyt sitten ammatti- tai ammattikorkeassa? Niissä ei taida olla terveydenhuolto hoidettu, vai? Ellei ole sinun täytyy käyttää julkista tai yksityistä terveydenhuoltoa. tk:ssa on ehkä psykologipalveluja - riippuu missä olet kirjoilla - mutta toinen ja nopea tapa on tilata aika yksityiseltä terveysasemalta tai esim. seurakunnaltasi (taas riippuu, missä asut).
Tämän näen ensimmäisenä toimenasi.
Kun pääset selvittämään tilannettasi asiantuntijan kanssa, tilanne selkiytyy monelta osin. Jos olet rahaton, kehottaisin sinua hiukan puijaamaan äitiäsi: pyydä raha yksityiselle äidiltä, mutta älä missään nimessä sano oikeata tarkoitusta. Voit keksiä jotakin tietotekniikkaan liittyvää vempelettä, jonka tarvitset.
Ja lopuksi: Et todellakaan ole yksin. Meitä monella tavalla heikkoja ja vammautettuja on tässä kansassa pian enemmistö. Eikä ole ollut helppoa edellisten sukupolvien ihmisillä. Mutta ihmisellä on merkillinen kyky selvitä.
Katsoppa nyt realiteettia silmiin: sinä olet terve, on toimivat kädet ja jalat, kaikki aistit:näet kuulet tunnet haistat maistat. Sinussa ei ole mitään vikaa. Miksi sinun täytyy tunkea tuollaista saastaa, jota jatkuvasti tioistat itsellesi, korviesi väliin?
Aivot ovat loppujen lopuksi kaikkein tärkein osa ihmistä. Ne voi treenata kuten muutkin kehon osat! Ala systemaattisesti todistamaan itsellesi että pystyt, osaat, kykenet. Ja ylos sieltä sängynpohjalta! Sinulla yksinkertaisesti EI ole oikeutta itseäsi kohtaan kohdella niin arvokasta luomusta kuin sinä olet, kuvaamallasi tavalla.
Mene tunneille/luennoillesi, vieläkään ei ole liian myohäistä, saat kyllä kiinni menetetyt tunnit. Mutta et lojumalla ja ja käyttämällä aikaasi itsesääliin ja ruikuttamiseen. Vaan nousemalla ylos ja viemällä tuon arvokkaan lahjan, kehosi, opinahjoon! Käytä aivojasi mihin ne on tarkoitettu: oppimiseen ja itsesi kehittämiseen. Siis ei lahottamaan ajatustyyliäsi ja kehoasi.
Olet tehnyt sitä jo tarpeeksi kauan, etko ole jo saanut tarpeeksesi?
Pitäisiko sinua tulla huitomaan keitetylla noodelilla??? :)
Kiitos viesteistänne. Kuten varmaan huomasittekin, ajatukset valuivat aika synkkiin sfääreihin tuossa yötä myöten. Esitän pahoitteluni, sitä aina jälkikäteen miettii että olishan sitä jotakin voinut jättää kirjoittamattakin. No, menköön tuollaisena tajunnanvirtana.
Kuitenkin, olette oikeassa. Tässä täytyy suunnata eteenpäin ja lukea seuraava tutkinto joltain mielenkiinnokkaalta alalta. Ja ehkä joskus eksyä työelämäänkin, mutta sellaiselle alalle joka kiinnostaa. Tulisikohan minusta hyvä kolumnisti? Haukkuisin vaan aina kaikki ja kaiken. :-) Turha katkeruus on pahasta ja siitä pitää yrittää päästä irti.
Sanoit olevasi herkkä. Niin suuri(n) osa ihmisistä on. Jotenkin rivien välistä luen myös, että haluaisit "taiteilla", mutta et oikein tiedä millä alalla. Heität ilmaan kolumnistina toimimisenkin.
Realiteetit ensin esiin: Mikäs ettei. Kolumneja voi kirjoittaa vaikka Syrjäkylän sanomiin. Monenlaiset tekstit kelpaavat eri foorumeille. Vikana on se, ettei niistä makseta muille kuin harvoille ja valituille. Heillekin niin vähän, ettei taloudellisesti kannata.
Sama kaikilla muilla "taiteellisilla aloilla". Tsekkaapa joskus, mitä tunnetuillekin näyttelijöille, maalareille tms. maksetaan.
Eli jotenkin tuo rahapuolikin on saatava järjestykseen. Se, että elättää itsensä, tuo ihmiselle omanarvontuntoa.
Vähän ihmettelen tätä kohtaa viestissäsi
"Tässä täytyy suunnata eteenpäin ja lukea seuraava tutkinto joltain mielenkiinnokkaalta alalta. Ja ehkä joskus eksyä työelämäänkin, mutta sellaiselle alalle joka kiinnostaa. "
Kun minusta näyttää, että juuri tämä asia on sinulla haussa. Jos olet jo 30-vuotias, kauanko aiot haahuilla tätä miettiessäsi? Olet hyvin etuoikeutettu, koska sinulla on tuon ikäisenä aikaa ja mahdollisuuksia miettiä vielä, milloin ryhdyt aikuiseksi ihmiseksi.
Eksyä työelämään?
terveisin
Se entinen nuori opiskelija, jolla ei ollut mahdollisuuksia odotella elämää
hei!
Ilmoittaudu työkkäriin, jos sinulla on loppututkinto. Huomaa, että nykyisin voi opiskella myös työttömyystuella. Työkkärissä on myös ammatinvalintapsykologi, jonka kanssa voisit pohtia sinulle sopivaa realistista opintosuuntaa. Tutki kaikki "taiteelliset" vaihtoehdot. Eihän uuden tutkintosi tarvitse olla korkeakoulutasoinen. Mieti, mitä haluat ja TEE SE!
Haleja, tsemppihaleja, sisarellisia suukkoja! Olet hyvä!Deletoi äitisi ohjelmointi psyykessäsi. Onhan se vaikeaa, mutt voit leikkiä ajatusleikkiä: aina kun arvottomuudentunteet nostavat päätään, paina niiden kohdalla "deleteä".