Juttu menee siis näin. Tapasin kesällä erään miehen, ja useamman pyynnön jälkeen uskaltauduin (vaikean eron jälkeen) hänen kanssaan treffeille. Ensivaikutelma ei ollut parhaimmasta päästä, mutta mitä enemmän olen häneen nyt tutustunut, sitä enemmän olen häneen rakastunut. Hän on kaikkea mitä olen koskaan osannut toivoakaan, ja uskon että hänen kanssaan uskaltaisin taas yrittää ja jakaa elämäni.
Sitten tulee se mammutin kokoinen "mutta". Hän sai merkittävän ylennyksen, ja joutuu muuttaa toiselle puolelle Suomea muutaman kuukauden kuluttua. Sanoin hänelle, etten usko kykeneväni kaukosuhteeseen töiden ja opiskelujen takia, puhumattakaan raastavasta ikävästä. Sovimme kuitenkin jatkavamme tapailua toistaiseksi, ja otamme irti kaiken mahdollisen jäljellä olevasta ajasta.
Kuitenkin jokaista ihanaa yhdessä vietettyä hetkeä seuraa nyt kauhea ahdistus. Aina kun katson hänen silmiinsä, en voi olla ajattelematta, että kohta hän lähtee ja kaikki on ohi. Itsesuojeluvaistoni käskee irrottautumaan hänestä nyt ennenkuin rakastun häneen vielä enemmän, mutta sydämeni sanoo pitämään kiinni niin kauan kuin pystyn, niin lujaa kuin pystyn.
Olen ihan sekaisin ajatusteni kanssa, ja haluaisin tietää miten muut ovat tällaisesta tilanteesta selvinneet. Aivan sama mitä teen, niin sattuu. Satutanko itseäni vain enemmän jos jatkamme nämä kuukaudet vielä, vai onko yhdessäolo sen arvoista?
Eihän kukaan näitä asioita voi mun puolesta päättää, mutta kommentoikaa.
Sitten tulee se mammutin kokoinen "mutta". Hän sai merkittävän ylennyksen, ja joutuu muuttaa toiselle puolelle Suomea muutaman kuukauden kuluttua. Sanoin hänelle, etten usko kykeneväni kaukosuhteeseen töiden ja opiskelujen takia, puhumattakaan raastavasta ikävästä. Sovimme kuitenkin jatkavamme tapailua toistaiseksi, ja otamme irti kaiken mahdollisen jäljellä olevasta ajasta.
Kuitenkin jokaista ihanaa yhdessä vietettyä hetkeä seuraa nyt kauhea ahdistus. Aina kun katson hänen silmiinsä, en voi olla ajattelematta, että kohta hän lähtee ja kaikki on ohi. Itsesuojeluvaistoni käskee irrottautumaan hänestä nyt ennenkuin rakastun häneen vielä enemmän, mutta sydämeni sanoo pitämään kiinni niin kauan kuin pystyn, niin lujaa kuin pystyn.
Olen ihan sekaisin ajatusteni kanssa, ja haluaisin tietää miten muut ovat tällaisesta tilanteesta selvinneet. Aivan sama mitä teen, niin sattuu. Satutanko itseäni vain enemmän jos jatkamme nämä kuukaudet vielä, vai onko yhdessäolo sen arvoista?
Eihän kukaan näitä asioita voi mun puolesta päättää, mutta kommentoikaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Miksi ette puhu yhdessä tuosta ajatuksesta? Ja mitä mies itse miettii jatkosta vaikka asuisi kauempana? Miksi itse et halua ajatella jatkoa? Kyllähän rakkaus välimatkat kestää, jos vaan tahtoa on.