Mikähän voi olla syynä ettei enää näin vanhemmiten löydä ystäviä? Vai voiko se syy olla vain iässä, minkä vuoksi tuomitaan ja tulkitaan pelkästään ihmistä? Itsestäni on alkanut tuntumaan ettei ihmiset ajattele muuta kuin ikää ja ystävän täytyy olla samanikäinen tai lähelle ennen kuin kelpaa.
Jotenkin tuntuu itsestäni vain, että en ihmisenä kelpaa tai kuulu joukkoon enää ikäni vuoksi. Tai että löytäisi niitä niin samanhenkisiä tai -oloisia ystäviä (vielä tässäkin iässä) joilla olisi samansuuntainen ajatusmaailma ja/tai kiinnostus samanlaisiin asioihin. Onko sitten vika enemmän minussa ihmisenä, vai missä, kun niitäkään ei tunnu mistään löytyvän.
Millainenhan ihmisen pitäisi tai tulisi olla jotta hän kelpaisi ystäväksi? Jos ajattelen asiaa itse, olisi hän varmaan kuitenkin aika samantapainen tai -oloinen ihmisenä kuitenkin (tai ainakin näin toivoisin). Ehkä enemmänkin luonteltaan ja ajatatuksiltaan. Tai että kiinnostuisin jostain ihmisestä ja hänen kanssaan löytäisin yhteistä, olisi enemmänkin tärkeää se, millainen ja mikä se ihminen itsessään on ja mistä hän pitää tai on kiinnostunut.
Yleensäkin kuvittelisin että kun jostain ihmisestä kiinnostuu, on hänessä vain jotain ja tunne on hänen puoleltaan myös samanlainen. Ne kemiat vain kolahtavat ja tuntee vahvemmin kiinnostusta ihmiseen. Vähän niin kuin tuntisi toisen ajatusmaailman tai se yllättää kuin samanlaisesti hän ajatteleekaan tai ihmisenä onkaan.
Tuntuu pahalta ettei kaltaisiaan ihmisiä ja ystäviä löydä. Tai että on sitten vain 'väärän ikäinen' (ja elää siinä luulossa) ja ei siksi kelpaa. Ei minusta ainakaan ikä sanele tai määritä sitä enemmän, kuka kelpaa tai voi olla ystäväni. Tai että etsisin ystäviä vain tarkkaan iän perusteella. Kyllä ystävyys syntyy ja muodostuu aivan muista tekijöistä ja asioista, missä ikä menettää täysin myös merkityksensä, jos kysymyksessä on se aito ja oikea ystävyys.
Jos kosketti jotakin, olisi mukava kuulla muitakin perusteluja, väitteitä, tms. asian pohjalta.
(Niin ja vielä, tämän kirjoituksen takana on 40 v. nainen).
Jotenkin tuntuu itsestäni vain, että en ihmisenä kelpaa tai kuulu joukkoon enää ikäni vuoksi. Tai että löytäisi niitä niin samanhenkisiä tai -oloisia ystäviä (vielä tässäkin iässä) joilla olisi samansuuntainen ajatusmaailma ja/tai kiinnostus samanlaisiin asioihin. Onko sitten vika enemmän minussa ihmisenä, vai missä, kun niitäkään ei tunnu mistään löytyvän.
Millainenhan ihmisen pitäisi tai tulisi olla jotta hän kelpaisi ystäväksi? Jos ajattelen asiaa itse, olisi hän varmaan kuitenkin aika samantapainen tai -oloinen ihmisenä kuitenkin (tai ainakin näin toivoisin). Ehkä enemmänkin luonteltaan ja ajatatuksiltaan. Tai että kiinnostuisin jostain ihmisestä ja hänen kanssaan löytäisin yhteistä, olisi enemmänkin tärkeää se, millainen ja mikä se ihminen itsessään on ja mistä hän pitää tai on kiinnostunut.
Yleensäkin kuvittelisin että kun jostain ihmisestä kiinnostuu, on hänessä vain jotain ja tunne on hänen puoleltaan myös samanlainen. Ne kemiat vain kolahtavat ja tuntee vahvemmin kiinnostusta ihmiseen. Vähän niin kuin tuntisi toisen ajatusmaailman tai se yllättää kuin samanlaisesti hän ajatteleekaan tai ihmisenä onkaan.
Tuntuu pahalta ettei kaltaisiaan ihmisiä ja ystäviä löydä. Tai että on sitten vain 'väärän ikäinen' (ja elää siinä luulossa) ja ei siksi kelpaa. Ei minusta ainakaan ikä sanele tai määritä sitä enemmän, kuka kelpaa tai voi olla ystäväni. Tai että etsisin ystäviä vain tarkkaan iän perusteella. Kyllä ystävyys syntyy ja muodostuu aivan muista tekijöistä ja asioista, missä ikä menettää täysin myös merkityksensä, jos kysymyksessä on se aito ja oikea ystävyys.
Jos kosketti jotakin, olisi mukava kuulla muitakin perusteluja, väitteitä, tms. asian pohjalta.
(Niin ja vielä, tämän kirjoituksen takana on 40 v. nainen).
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minäkin olen nelikymppinen nainen, mutta itse en koe, että ikä olisi este uusien ystävyyssuhteiden solmimiselle. Ystävien löytäminen vain ei ole koskaan helppoa, ja siksipä tosiystävät ovatkin oikeasti kultaakin kalliimpia tässä elämänpolulla. Kuten itsekin totesit, niin henkilökemiat ovat niin käsittämätön juttu kaiken kaikkiaan, että miten joidenkin ihmisten kanssa synkkaa heti ihan mielettömän hyvin ja toisten kanssa ei niin ollenkaan... Meidän iässämme monilla on kaiken lisäksi perheet, eivätkä siksi yhtä aktiivisesti "hae" seuraa/ystäviä kuin joskus nuorempana... se on valitettavaa, sillä esim. parisuhteiden päättyessä ystävät nousevatkin arvoon arvaamattomaan, kun tarvitseekin sitä sosiaalista tukiverkkoaan, ja jos ei siitä ole vuosien varrella pitänyt kiinni, niin...........
Missä päin asut?
asustelen Tampereen suunnalla, missä päin sinä?
Näinhän se on, että jos on edes se yksi hyvä tai tosiystävä siitä aarteestaan pitää kyllä kiinni. Kai olen poikkeava ikäisekseni ja ihmisenä siinäkin, kun itselläni ei ole perhettä ja en ole mitään perheenperustaja ihmistyyppiä muutenkaan, ts. en halua lapsia. Siksikin kai on vaikeampaa löytää näitä lapsettomia, ne kun varmaan ovat aika harvinaisia yksilöitä muutenkin. Tai valtaenemmistöön ja tähän ikähaarukkaan kuuluvat ihmiset ovat sitten vain niitä perheenperustajia.
Kuulun siihen ryhmään, joilla ystävät ovat vaihtuneet tai vain kadonneet jonnekin elämän varrella. Kuitenkaan nuoruudesta tai lapsuudesta ei itselleni ole jäänyt yhtään ystävää, joka olisi säilynyt tähän päivään saakka. Enemmänkin elämänmuutokset ja kulkeutuminen niiden myötä muualle ovat jättäneet ne kaverit kauemmaksi ja joihin on tutustunut silloin. Kaveruus on tällöin kestänyt lyhyemmän aikaa tai päässyt vain vasta alulle.
Elämästä on puuttunut sellainen tosiystävä ja/tai sielunsisko. Joskus on tavannut ihmisiä joiden kanssa on synkannut, mutta ei siitä ole kehkeytynyt mitään sen suurempaa tai ainutlaatuisempaa. Kukaan ei kuitenkaan ole 'vienyt jalkoja alta' ja ei ole tavannut tai törmännyt elämässään ihmiseen, johon toivoisi ja joka pysäyttäisi. Kai sitä etsii sitä suurta ja vain sellaista mitä ei ole olemassakaan. Sitä kemioiden ja sielujen kosketusta, suurempaa ja vahvempaa tunnesidettä ihmiseen, aitoutta. Kuin joku kutittaisi sydäntä ja tuntisin kuinka häntä kutittaa samoin. Tai kun nähdessään, kohdatessaan vain jonkun ihmisen, vain tuntee ja tietää sen. Joku ihminen voi vain koskettaa niin.
Minä asun pääkaupunkiseudulla. Minullakaan ei ole perhettä enkä haluakaan lapsia. Parisuhteen kyllä, mutta sen suhteen en ole ollut onnekas... :( Mutta siis, et sinä ole poikkeava, kyllä meitä on muitakin, paljonkin.
On minullakin jäänyt paljon ystäviä elämän varrelle muuttojen myötä jne., mutta olen aktiivisesti pyrkinyt uusissa elämäntilanteissa etsimään uusia ystäviä. Joskus löytyy, joskus ei, se on onnesta (tai mistä lie...) kiinni. Oletko yrittänyt netin kautta? Sitä ei koskaan tiedä mistä se ystävä löytyy, mutta jotenkin haluaisin itse uskoa siihen, että silloin, kun sitä eniten tarvitsemme, jostain annetaan joku ihminen elämäämme. Itse olen huomannut näin tapahtuneen, ja vaikken ole kovin kohtalonuskoinen, niin haluaisin sitä olla vielä enemmänkin kuin mitä olen.
Älä lataa liikaa odotuksia uusille ihmisille. Kenen tahansa on vaikea täyttää sellaisia saappaita, joihin ladatut toiveet ja odotukset eivät perustu mihinkään realistiseen... Anna ihmisille aikaa ja tilaa. Ystävyys rakentuu pienin yhteisin askelin, se ei puhkea heti täyteen kukkaansa. On paljon vaadittu, että joku 'veisi jalat alta' - haluaisitko itse, että sinulta odotettaisiin moista?
Tiedän, en ole itsekään tuossa asiassa sen parempi, itse kun odotan kuvailemaasi tunnetta parisuhteelta... mutta yritän oppia ja kasvaa, juuri nytkin keskellä tyhjyyttä ja kaipuuta, vasta päättyneen ihmissuhteen jälkeen.
Toivottavasti me löydämme elämässä sen, mitä kaipaamme...
ettemme asu samalla suunnalla. Tosin onhan ollut näitä kaukoystäviäkin ja vieläkin olemassa, vaikkakaan se ei täytä ihan niitä samoja toiveita ja odotuksia ystävyyden suhteen. Kuin että joku asuu samassa kaupugissa tai suht lähellä ja voisi nähdä häntä useamminkin.
Netin kauttakin on tullut kyllä etsittyä näitä ystäviä ja jopa sattunut joskus kohdallekin. Siihen ajatukseen haluaisin itsekin uskoa, että vielä joskus kohdalle osuu se etsimänikin, ja ihminen, joka veisi jalat alta. Jollain tapaa kuitenkin kohtalolla on osansa elämässä ja joskus jopa se on tuntunut siltä.
Niin onhan se aika maata järisyttävää ajatella, että joku veisi vain jalat alta. (Tai että veisin itse joltakin). Olisihan se kuitenkin ihana tunne, jos joku sellaisen saisi aikaan (tai minä jollekin). Olen kai hölmö ajatellessani näin ja aivan hulluahan se kai onkin. Yritän kai vain sanoa, että sellainen ihminen olisi ihana tavata tai sellaiseen törmätä ja vaikka vain sattumalta, yht'äkkiä odottamatta. Joku vain sellainen ihminen, jonka kuvittelet ja luot mielessäsi ja joka muuttuisi todeksi. Tai kuin uni josta heräät ja huomaatkin ettei se ollut totta. Siitä unesta et kuitenkaan haluaisi herätä, vaan se oli niin todentuntuinen kuin toinen maailma jossa elät. Nähdessäsi vaikka unta ihmisestä jota ei oikeasti ole olemassakaan.
Vaikeaahan sellaista on sanoiksi pukea, ikävän ja kaipauksen tunnetta, mikä on kuin 'möykky' jossakin. Se vain muistuttaa olostaan ja siitä mitä kaipaat. Tiedostat vain, että elämästäsi puuttuu jotain niin tärkeää ja tavallaan elät vain tyhjää elämää tai puolinaista, eikä elämä anna sitä mitä eniten toivot. Elämä vain tuntuu hiipuvan sinusta pois, päivät kuluvat ja tiedostat vain sen mitä sinulla nyt on. Ja tuntuu vain, että en löydä koskaan sitä mitä etsin ja sydän on puoliksi tyhjä. Eikä se täyty onnella ja ilolla, toisen ihmisen läheisyydellä jolle voisin sanoa, 'että onneksi minulla on sinut, ystäväni'. Silloin en tuntisi tätä yksinäisyyttä, läheisyyttä ja kaipuuta toisen ihmisen luo.