Kuten otsikossa mainitsen, minulle tuntuu tulleen pelko ihastua... Olen tutustumassa juuri ikäiseeni tyttöön, molemmat siis olemme jo lähes 30-vuotiaita ja molemmilla on aiempia suhteita takana. Itse pelkään satuttavani itseni ja siitä kai siis tuo varovaisuus.
Tiedän, että hiljaa hyvä tulee ja asioilla on tapana mennä omalla painollaan, mutta silti tämä tilanne tuntuu jotenkin ahdistavan. Tutustumisemme on todella ihan alussa, mutta itse voin sanoa jo ihastuneeni. Tyttö myös on osoittanut hyvin voimakasta kiinnostusta, mutta on ilmeisesti myös varuillaan.
Minulla on sisäinen palo suhteeseen ja todella kova läheisyyden kaipuu. Mutta samalla tiedän kuinka ahdistavaa esim. liika läheisyys/päällekäynti ihan tutustumisen alkuvaiheessa voi olla. Samoin uskon, että liian nopeasta etenemisestä ei seuraa hyvää.. sisällä kuitenkin tunteet käskevät takomaan silloin kun rauta on kuumaa. Mitä ajatuksia tilanne teissä muissa herättää?
Tiedän, että hiljaa hyvä tulee ja asioilla on tapana mennä omalla painollaan, mutta silti tämä tilanne tuntuu jotenkin ahdistavan. Tutustumisemme on todella ihan alussa, mutta itse voin sanoa jo ihastuneeni. Tyttö myös on osoittanut hyvin voimakasta kiinnostusta, mutta on ilmeisesti myös varuillaan.
Minulla on sisäinen palo suhteeseen ja todella kova läheisyyden kaipuu. Mutta samalla tiedän kuinka ahdistavaa esim. liika läheisyys/päällekäynti ihan tutustumisen alkuvaiheessa voi olla. Samoin uskon, että liian nopeasta etenemisestä ei seuraa hyvää.. sisällä kuitenkin tunteet käskevät takomaan silloin kun rauta on kuumaa. Mitä ajatuksia tilanne teissä muissa herättää?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ajatus heräsi: -Keskustelkaa! Juuri tuostakin sinun on sanottava ajoissa jos oma sitoutumiskammosi pakottaa sinut välillä ottamaan etäisyyttä, että mistä on kysymys ja mistä ei ole. Jos epämääräisen hermostuneesti välillä häipyilet omaan rauhaasi, tee selväksi että sinulla ei ole toista ihastuksen kohdetta.
Tekstarit tai sähköposti olkoot tunteidenne airueina jos sanat juuttuvat kurkkuun.
Kiitos kommentista! Avoimuutta arvostan itsekin... tämä tilanne on vaan jotenkin niin surkuhupaisa.
Tuntuu, että lamaannun ihan täysin. En uskalla tehdä mitään, etten vain pasko taas pystyyn tätä hommaa. Vaikka tiedän varsin hyvin, ettei tämä ainakaan auta... Sitten mietin, että onko tämä vain viesti siitä, etten ole vielä valmis suhteeseen...
Ei varmaan auta, kun jo valmiiksi stressaat, mutta ei toikaan mahdollisuus ikuisesti kestä. Poissa ennen ku huomaatkaan.. :(
tavattiin baarissa, ihastuttiin saman tien. Nukuttiin syikkäin vaikkei mitään tehtykään ja kun toinen lähti päivällä, jo tunnin sisään tuli viestiä ja illasta jo mies itsekin oma-aloitteisesti. Puhuttiin hempeitä, sitten jo harrastettiin seksiä, oli parasta ikinä kuulemma. Vietettiin taas uusi päivä sylikkäin, juteltiin mitä voitaisiin tehdä tulevaisuudessa yhdessä. Kummallakin oli tosi hyvä olla ja se sanottiinkin. Vielä yksi yö sylikkäin ja lupaukset pitää yhteyttä. Seksi ei tässä ollut se avainasia vaan kuitenkin useampi päivää vietettiin lähes tauotta yhdessä. Juttu luisti ja katseltiin toisiamme silmiin.
Kunnes. arki koitti, yksi viesti vaihtettiin ja kun kyselin illalla sovitun tapaamisen perään, en saanut vastausta lainkaan. Seuraavan päivän odotin ja illalla soitin. Ei kuulemma ehdi näkemään sovitusti mutta kyllähän sitä voisi tavata. Ajankohtaa kun kysyin vastausta ei tullut.
No, mietin nyt että pilasinko "yli-innokkuudella" kun kyselin sovitun tapaamisen perään ja lopulta suoraan että haluaako vielä nähdä. "Kai sitä voisi" ei ole se vastaus mitä halusin vaan selkeää suomea missä mennään.
Onko mies nyt saanut tarpeekseen, ahdistunut liian tiivistä yhdessäolosta vai muuttanut yhtäkkiä mieltään? En ole häneen enää itse yhteydessä vaan jätin pallon hänelle mutta ihmettelin vain, missä meni vikaan. Mies kun sanoi itse kuitenkin että olen kaikkea mitä hän haluaa.
Olen se toinen osapuoli, nainen. Ei se lamaantuminen ole viesti siitä, ettet ole vielä vielä valmis suhteeseen, se kertoo järjettömän voimakkaista tunteista. Se kertoo, että tässä saattaa olla sun elämäsi nainen ja sen tekia se lamauttaa.
Tulet katumaan loppuelämäsi, jos nyt jätät tilaisuuden käyttämättä. En ole itse koskaan aiemmin lamautunut näin täysin, joten tässä(minun) tapauksessani se on molemminpuolista.
Riski on aina olemassa, mitä enemmän on tunteita toista kohtaan, sitä pahemmin voi satuttaa itsensä. Se riski vaan on molempien otettava, muuten jää yksin. Tai sitten voi ottaa sen toiseksi parhaan, josta ei niin paljon välitä, mutta joka ei voi satuttaakaan niin paljon.
Omalla kohdallani sanoisin, ettet voisi olla liian hyökkäävä, koska tunteeni ovat yhtä voimakkaat. Eteneminenkin tapahtuisi nopeasti, koska en haluaisi olla sinusta hetkeäkään erossa.
meillä takana muutaman kuukauden tutustumisputki, joka meni aikalailla samoissa merkeissä kuin teillä tuo pari viikkoa. Tosi intensiivistä yhdessäoloa ja molemmat muistuteltiin toisiamme siitä miten onnelliselta tuntuu ja miten hyvältä toisen olemassaolo tuntuu.
Olin umpipäätä rakastumassa kunnes toista alkoi ahdistaa ja hän alkoi pyristellä tilanteesta irti. Yhtäkkiä näkemisen sopimisesta tuli punainen vaate hänelle ja yhteydenpidot muutenkin hiipuivat minimiin verrattuna mitä oli vielä hetki sitten.
Tuntui tosi pahalta ja olin surullinen ja epätietoinen kaikesta, koska hän ei missään vaiheessa selittänyt mitenkään käytöksen muutosta ja hermostui siitäkin kun yritin ottaa asian puheeks.
Hän ei antanut muita vaihtoehtoja kuin jäädä "langoille roikkumaan" ja odottamaan, tai toinen vaihtoehto ois ollut laittaa itse peli poikki, mut ei musta ollut siihenkään, niin pyörällä olin tilanteesta.
En edelleenkään tiedä mistä reaktionsa johtui, ahdistuksesta? enkä sitä että miten tästä eteenpäin? Välimme ovat selkeästi muuttuneet siitä mitä oli, olemme etääntyneet toisistamme, minä olen ainakin varpaillani koko ajan, enkä tiedä muutenkaan haluanko tässä muodossa oleava suhdetta. Mutta silti tahtoisin vielä katsoa hetken eteenpäin.
Kiitos edelliselle kommentoijalle, mutta tässä toisen naisen vastaus. Kuuntele mies itseäsi. Jos vaistosi käskee ottaa rauhassa, kuuntele ja tee niin, kuinka tuntuu. Ajan kanssa ei olla monta suhdetta pilattu, mutta hätikömällä on tehty paljon vahinkoa. Olet sen ikäinen, että tiedät ettei tätä tarvitse töskätä noin vain, kyse ei kolmikymppisillä ole parista treffeistä, ei parista viikostakaan.
Minä sanoisin tuosta, että päinvastoin tulet arvostaman itseäsi ja toistain, jos annat tälle aikaa ja tilaisuudelle mahdollisuuden kypsyä. Arvostaisin sitä, että ihminen tuon ikäisenä tietää, että asiat tapahtuvat kun on aika- ei tyylillä mullenythetikaikkivaikkahirvittääkintässä. Lamautuminen minun nähdäkseni on sitä, että yritetään mennä asioiden edelle. Mieli pistää jarrun vastaan, ensin asia ja ajatus kypsäksi kerrallaan. Se on itsellesikin viesti, että ei tarvitse hätiköidä. Eikä tarvitse pelätä, että mitään menettäisi, se tapahtuu, jos on tapahtuakseen vaikka niin hitaasti, ettei ylläolevan kirjoittaja voisi painajaisissakaan sitä kuvitella. :) Nimenomaan tällä tyylillä et satuta itseäsi etkä toista, pikkuhiljaa voi tutustua ja noinhan se luottamus kasvaa vähitellen. Siitä se ei ainakaan kasva, että rynnitään tekemään vähän vastoin omiakin tuntemuksia hädissään siitä, että jos nyt ei tee, niin jääkö ikuisesti ilman. Sitäpaitsi sanoisin, että jos nainen aistii miehestä hätiköinnin ja kiireen tai levollisuuden ja rauhan, on sillä aika iso merkitys monen asian kehittymiselle ja yhtäkkiä voikin käydä niin, ettei se lopulta aikaa viekään niin paljon.
Minun kohdallani sanoisin, että eteneminen tapahtuisi siinä tahdissa, ja kun aika on kypsä. Ei nopeasti, ei hitaasti, vaan aikanaan oikeana aikana.
selvisipä sekin sitten. Mies esitteli seuraavalla kerralla nähdessämme uuden tyttöystävänsä jonka oli löytänyt heti pari viikkoa mun jälkeen. Mä olen kuulemma kaikkea mitä hän halusi mutta jokin kuitenkin klikkasi. Ei tiennyt mikä.
Totaali tällä hetkellä vastaavia "suhteita" vuoden sisään lähes toistakymmentä (läheskään aina ei kuitenkaan seksiä - olen kokeillut eri tapoja toimia).
Ilmeisesti en vaan kelpaa kellekkään viikkoa pidemmäksi ajaksi :(