Poikani ja hänen kumppaninsa ovat olleet 10 vuotta yhdessä. En käy koskaan kylässä. Jos näen epäkohtia, en sano koskaan mitään. En pyydä poikaani auttamaan, vaikka tarvitsen apua. (asun omakotitalossa)
En soita koskaan "miniälle", eikä hän minulle. (emme ole riidoissa) Pyydän heidät muutaman kerran vuodessa syömään.
Jos lapsia joskus tulee, en hoida, enkä puutu mitenkään lastenhoitoon, ettei tule konflikteja.
En soita koskaan "miniälle", eikä hän minulle. (emme ole riidoissa) Pyydän heidät muutaman kerran vuodessa syömään.
Jos lapsia joskus tulee, en hoida, enkä puutu mitenkään lastenhoitoon, ettei tule konflikteja.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Pojaltasi pyytää apua mutta kohtuudella vaikka kerran kuussa on hyvä määrä niin hyvä tulee.
Tai sitten sanot pojallesi vihjailevasti että tuokin pitäisi laittaa kuntoon niin voi oma-alotteisesti tehdä hommat kuntoon mitä omakotitalossa tarvitsee.
Poikani ja avovaimo asuneet yhdessä n. 10 vuotta. Soitellaan ja kyläillään viikon-parin välein molempiin suuntiin, epävirallisesti ja kutsuja odottamatta. Tietysti ensin kysytään, sopiiko tulla. Autetaan puolin ja toisin sitä mukaa kun joku apua pyytää, ja neuvot avun suorittamiseen antaa tietysti se joka sitä tarvitsee. Jaetaan kuulumiset, ilot ja surut ja ollaan yhtä perhettä vaikka eletään kukin omaa elämää. Tuntuu hyvältä näin.
kun et edes kylään viitsi. Ehkä ihan hyvä ettet pyydä palveluksia, tuskin hän haluaisi auttaa kun ei suakaan hänen elämänsä näytä kiinnostavan. Asioihin tunkematta jättäminen ja välinpitämättömyys on kaksi eri asiaa.
Nyt näyttää olevan ihanteena, että "jätetään nuoret rauhaan". Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan. Siis onko omaisten kanssa yhteydenpito rauhan häiritsemistä?????
Ajatelkaapa tavallista Etelä-Eurooppalaista sukua, jossa eri sukupolvet serkkuja ja tätejä myöten ovat paljon yhdessä ja sukulaisia autetaan ja rakastetaan. Isoäidin luo kokoonnutaan säännöllisesti ja kaikki hoitavat suvun lapsia yhdessä voimiensa mukaan. On varmaan konfliktejakin, mutta suku on silti tärkein ja sen jäsenet hyväksytään virheineen. Olis syytä ottaa oppia sieltä tänne tunnekylmään Suomeen, jossa kukin hoitaa omat asiansa ja karttelee omaisiaan kun pelkää ongelmia. Aloittajan tavalla suhtautuminen on välinpitämättömyyttä.
Aika moni taitaisi vaihtaa oman rasittavan avoppinsa sinun tyyliseesi avoppiin.
mieluummin näinpäin kuin se iso riitely ja paha mieli jokaisella.. Miksi eivät pyydä sinua kylään? Vai etkö mene konfliktien pelossa? Minun äitini on oikea perkele välillä..pakko tunnustaa että 77vuotias saattaa olla melkoinen rasite kun sille tuulelle sattuu niin haukkuu mieheni ja minut ja talomme, sekä koiramme jne . Anoppi sentään pysyy housuissaan ja hiljaakin eikä hyökkää silmille. Jokainen elelee tavallaan ja yhtä oikeaa tapaa hoitaa ihmis-suhteita tai selvitä niistä tuskin on olemassa..
.. olen sinulle kade, noin se kuuluisi oikeasti hoituakkin..
Poikani ja miniäni avioliittoa on kestänyt 23 vuotta. Minut ja mieheni on kutsuttu parin omakotitaloon tänä aikana seuraavasti: kolmet ristiäiset, kahdet rippiäiset, yhdet syntymäpäivät.
Pojan perhe käy meillä kerran vuodessa, lapset kesäisin useita kertoja 23 vuoden aikana. Lapset ovat tulleet bussilla.
Pojan perhe asuu Espoossa, me asumme Järvenpäässä.
Ei ole riitaa, mutta useammin meitä ei ole kutsuttu. Me esitämme monta kertaa vuodessa, varsinkin juhlapyhiksi, kutsun. Me kaikki aikuiset olemme työelämässä.
Mutta varsin kylmä ihminen, ilmeisesti he eivät merkitse sulle mitään..? Äitinä ihmettelen moista, itse käyn lapseni luona, mutta en tyrkytä omia mielipiteitäni, kuten ei hänkään mulle tunnemme toistemme maun.
isäni oli kaltaisesi tuossa avun pyytämisessä, hän ei koskaan pyytänyt, mutta jurnutti jos sitä ei tarjottu. Mistä kukaan voi tietää toisen ajatuksia jos niitä ei kerro.
Jos perheen suhteet ovat lämpimät, on ihanne, että ollaan paljon tekemisissä ja tavataan usein. Jos välit ovat huonot ja toistensa seurasta hermostutaan, on ihanne, että tavataan harvoin ja vältetään kaikkea yhteistä. Kullakin siis omanlaisensa ihanteet.
Ymmärrän Ymmärrän. Ehkä joskus olet ollut enemmän tekemisissä heidän kanssaan ja nyt on parempi näin. Niin on minulla myös. Olin niin tohkeissani kun poika löysi tyttökaverin, josta tuli sitten hänen vaimonsa. Niinpä se sitten pikkuhiljaa kuivui tuo meidänkin yhteydenpitomme. En osannut olla miniäni mieliksi missään. Kulttuurimme ovat kovin erilaiset ja nyt heidän kodissaan on miniän kulttuuri, siihen eivät meidän suvun vanhat tavat enää sovi. Ja hyvä niin, jokainen tekee elämänsä mieleisekseen. Heillä jo lapsi, jota olen nähnyt pari kertaa. Se minua surettaa, haluaisin, että lapsi tuntisi isovanhempansa, mutta jos lapsen vanhemmat eivät sitä halua, niin minkä sille voi, he siitä päättävät. Pärjäillään ja eletään me anopit omaa elämäämme. Kyllä siihenkin sopeutuu. Miniäkin on joskus anoppi, ehkä osaa olla loistotyyppi sitten aikanaan....